Part 3

-- Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, -- sanoi Lunjeff, joka selvästi tunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä tie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä... Ne ovat vaan tyhjiä sanoja... Olet juonut mettä ja kehunut sitä väkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on päihdyttävää... Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut tautinsa tartunnan kautta?

-- Tietysti! -- sanoi Paavali ja kysyi sitten äkkiä vapisevalla äänellä:

-- Luuletko, etten minä häntä sääli?

-- Sitähän minäkin...

-- Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois... Mutta kun hän poistui itkien... niin katkerasti... hiljaa... kutistui sydämeni... Olisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä sydämessäni... Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä... Voi, Ilja, elämäni on tarkotuksetonta!

-- Niin, -- sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. -- Omituista on elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka naitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas...

Hän naurahti äkkiä hiljaa, ja sanoi, ääntään alentaen:

-- Minua vain onnistaa! Kun vaan toivon jotakin, niin heti sitä saan!

-- Kuinka niin? -- kysyi Paavali uteliaasti, vaan epäillen.

-- Usko minua, minulla on onnea... Se houkuttelee minua yhä etemmäksi...

-- En pidä siitä, mitä sanot, -- virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti häneen. -- Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?

-- Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! -- sanoi Ilja, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. -- Se on jokin toinen, joka ivaa meitä kaikkia... Voisin kertoa sinulle kaikenlaista... Kun tutkin elämää, niin en löydä siinä oikeutta...

-- Sen olen huomannut minäkin! -- sanoi Paavali syvällä vakuutuksella. -- Mennään tuonne nurkkaan...

He kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen toistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.

-- Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki... -- kuiskasi hän Iljan korvaan. -- Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole sinua varten...

-- Nii-in!

-- Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla on tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän on kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan tarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin... eikä hän minua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen... Kuinka on asianlaita sellainen?... Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö työtä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt raskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!...

-- Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi saada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!... Miksi? -- sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.

-- Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!... Minkätähden? -- jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella jalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois... mutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen...

-- Siihen naula menee, mihin kurikalla ajetaan...

He asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka lasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi, kuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja vaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee määrättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti ja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää sydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista valitusta... Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä, joilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin soittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia ja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin sanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen omassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti hänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän epäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt jotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa pimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.

-- Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi on oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? -- kuiskasi Paavali, Iljan edessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta vihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt. Olkoon, että olen nälkäinen... tyhmä... mutta onhan minulla sielu? Tai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata elämää... se on sulettu minulta... toiveeni ovat katkaistut ja kivisiä ovat kaikki tieni... Miksi?

-- Sitä ei voi kukaan sanoa, -- huudahti Ilja synkästi. -- Eikä ole ketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me olemme kaikille vieraita...

-- Niin on!... Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden toivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.

Lunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea ähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään selvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen rinnasta; ja suuret olivat tuskat...

-- Yhäkö elät Olympiadan kanssa? -- kysyi Paavali Lunjeff'ilta.

-- Yhä, -- vastasi Ilja. Ajattele, -- jatkoi hän hiljaa, hymyillen omituisesti, -- että Jaakko on mennyt niin pitkälle, lu'uissaan että hän epäilee Jumalan olemassa oloa...

Paavali katsahti häneen ja sanoi epämääräisesti:

-- Niinkö todellakin!

-- Niin... Hän on saanut käsiinsä sellaisen kirjan... Mutta mitä sinä siitä ajattelet?

-- Näes... en ole tullut sitä ajatelleeksi, virkkoi Paavali hiljaa... en käy koskaan kirkossa...

-- Mutta minä olen sitä ajatellut... paljon olenkin ajatellut... Enkä voi ymmärtää, kuinka Jumala sallii sitä...

Ja uudestaan alkoi vilkas, katkonainen keskustelu. He kiintyivät siihen niin, etteivät huomanneet ajan kulumista, kunnes muuan vahtimestari tuli heidän luoksensa ja kysyi ankarasti Lunjeff'ilta:

-- Mitä täällä piilottelet?

-- Enkä piilottele! -- sanoi Ilja.

-- Etkö näe, että kaikki kävijät ovat poistuneet?

-- En ole nähnyt... Hyvästi, Paavali! Käyhän Jaakon luona...

-- No, no -- ulos nyt! -- huusi vahtimestari.

-- Tule Herran tähden pian takaisin! pyysi Gratsheff.

-- Johan olen sanonut, että teidän täytyy erota!

Ja vahtimestari seurasi Iljaa, mutisten: -- Mokomia roikaleita!... Käyvät täällä ja piiloutuvat nurkkiin...

Lunjeff hiljensi kulkuaan, ja kun vahtimestari oli ennättänyt hänen rinnalleen, sanoi hän tyynesti, vaan myrkyllisesti:

-- Ole kiljumatta tai muuten sanon: hutsh, koira!

Vahtimestari pysähtyi äkkiä, vaan Lunjeff kiiruhti ulos ovesta, tuntien omituista tyydytystä siitä, että oli loukannut tuota miestä...

Kadulla vaipui hän mietteisiin ystäviensä kohtalosta. Paavali oli lapsuudesta asti kuleksinut maailmaa, istunut vankeudessa, tehnyt kovaa työtä... Kuinka paljon nälkää, vilua, lyöntejä oli hän saanut kärsiä! Ja lopuksi oli hän joutunut sairashuoneeseen... Tuskinpa Mashakaan saa koskaan maistaa onnellista elämää. Samoin Jaakko... Kuinka saattaa Jaakko kestää tässä maailmassa?...

Lunjeff näki, että hänellä heistä neljästä todellakin olivat parhaat päivät. Mutta tietoisuus siitä ei saattanut hänelle mitään tyydytystä. Hän vain hymähti ja katsahti epäluuloisesti ympärilleen...

* * * * *

Uudessa asunnossaan kotiutui Ilja pian, ja isäntäväkensä miellytti häntä suuresti. Emännän nimi oli Tatjana Vlasjevna. Ollen iloinen kuin lintu ja puhelias, oli hän jo pari päivää Iljan muuttamisen jälkeen siniseen kammariin kertonut tälle tarkasti koko elämänjärjestyksessä.

Aamulla, kun Ilja joi teetä huoneessaan, hyöri emäntä askareissaan kyökissä iso esiliina edessään ja hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, ja pistäysi välistä ovella ja sanoi hänelle vilkkaasti, iloisesti hymyillen:

-- Me emme ole rikkaita, mieheni ja minä, vaan sivistyneitä ja herrasväkeä... Minä olen käynyt kimnaasia ja hän kadettikouluakin, vaikkei loppuun asti. Mutta me tahdomme tulla rikkaiksi ja tulemmekin... Lapsia meillä ei ole, ja niistähän menot ovat suurimmat. Itse valmistan ruoan, käyn torilla ja likasia töitä varten olen palkannut puolestatoista ruplasta kuukaudessa tytön, joka asuu kotonaan. Huomaatteko, kuinka paljon säästän!...

Hän asettui ovelle ja pudistellen kiharoitaan, rupesi hän laskemaan:

-- Keittäjättärelle -- palkkaa kolme ruplaa, hänen elatuksensa seitsemän ruplaa, se on kymmenen ruplaa... Hän varastaa kuukaudessa kolmen ruplan edestä -- kolmetoista ruplaa! Hänen huoneensa vuokraan teille kahdeksantoista ruplaa! Niin kalliiksi tulisi keittäjätär!... Sitten ostan kaikki tavarat paljottain, -- voita puolipuutaa, jauhoja säkin, sokeria keon ja niin edespäin... Kaikella sillä voitan noin kaksitoista ruplaa. Jos minulla olisi toimi poliisilaitoksessa tahi sähkölennätinkonttorissa, tekisin työtä vain keittäjättären ylläpidoksi... Mutta nyt en maksa miehelleni mitään, ja siitä olen ylpeä. Niin, nuori mies, täytyy osata järjestää elämisensä! Ottakaa opiksenne...

Tatjana Vlasjevna katsoi veitikkamaisesti Iljaan vilkkailla silmillään ja tämä hämillään hymyili hänelle. Tuo nainen miellytti häntä, ja herätti hänessä kunnioitusta itseään kohtaan. Kun hän aamulla heräsi, oli Tatjana Vlasjevna jo puuhaamassa kyökissä, apunaan muuan rokonarpinen keskenkasvuinen tyttö, joka pelästynein, värittömin silmin katsoi emäntäänsä, samoin kuin kaikkiin muihinkin. Iltasella kun Ilja tuli kotiin, avasi talon emäntä hänelle oven -- hymyillen, sirona ja sievänä ja tuoksuen hajuvedeltä. Jos hänen miehensä oli kotona, lauloi hän sointuvalla äänellään miehensä kitaralla säestäessä, tahi pelasivat he korttia suuteloista. Iljan huoneeseen kuului kaikki, soiton sävelet, jotka kaikuivat milloin reippaina, milloin tunteellisina, korttien loiske ja suutelojen muiske. Heidän asuntonaan oli kaksi huonetta -- makuuhuone ja eräs toinen, joka oli Iljan huoneen vieressä ja jota puolisot käyttivät sekä ruokasalina että vierashuoneena, ja jossa he viettivät illat... Aamuisin kuului siitä huoneesta kirkasta linnun viserrystä keltasirkku ja tikli lauloivat kilpaa; punatulkku narskui arvokkaasti kuin vanhus, ja tästä melusta kuului hamppulinnun kaunis, matala laulu.

Tatjana Vlasjevnan mies, Kirik Mkodimovitsh Avtonomoff, oli noin kuudenkolmatta vuotias mies, pitkä ja lihavahko, jolla oli iso nenä ja mustat hampaat. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat näppyjä täynnä, ja vaalakoissa silmissä kuvastui ainainen tyyneys. Lyhyeksi leikattu vaalea tukka oli kuin päälaella oleva harja, ja koko hänen kömpelössä olennossaan oli jotakin saamatonta, naurettavaa. Hänen liikkeensä olivat raskaita, ja ensi kerran tavatessaan Iljan, kysyi hän häneltä ilman mitään aihetta:

-- Pidätkö laululinnuista?

-- Pidän...

-- Pyydystätkö niitä?

-- En... -- vastasi Ilja, katsoen kummastuneena poliisitarkastajaan.

Tämä nyrpisti nenäänsä, mietti hetken ja kysyi sitten:

-- Mutta oletko niitä ennen pyydystänyt?

-- En ole pyydystänyt...

-- Etkö koskaan?

-- En koskaan...

Silloin hymähti Kirik Avtonomoff suopeasti ja selitti:

-- Siis et pidäkään niistä, koska et milloinkaan ole pyydystänyt niitä... Mutta minä pidän niistä ja olen pyydystänyt niitä; ajettiinpa minut sen takia pois kadettikoulustakin... Nykyisinkin pyydystäisin niitä, mutta en tahdo joutua rettelöihin esimiesteni kanssa. Sillä vaikka rakkaus laululintuihin onkin jalo himo, vaan niiden pyydystäminen on huvitusta, joka ei sovi sivistyneelle miehelle... Jos minä olisin sinun sijassasi, pyydystäisin aivan varmaan keltasirkkuja! Keltasirkku on iloinen lintu... Siksi kutsutaankin sitä Jumalan linnuksi...

Avtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan, niin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti, kuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä puhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti ja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat silmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli aivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili kohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä nähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset kasvot, sillä hän sanoi hymyillen:

-- Pistäydy joskus meille iltateelle... Me olemme yksinkertaista väkeä, niin että voit tulla kursailematta... pelaamaan korttia... Vieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan, vaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.

Mitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä enemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki kävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa. Tuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä kömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin linnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä keskustelua ja mietti:

-- Tuollaista pitäisi elämän olla!

Ja hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa, jolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone -- jossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista, säännöllistä ja rauhallista elämää... Seinän takana kertoi Tatjana Vlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli maksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:

-- Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!... Tule antamaan suukkonen...

Sitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia, kokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut poliisimestari tai joku muu esimiehistä... He puhelivat palkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko heidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.

Ilja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan ikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta, ja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa raskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.

Olympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä ympäröivät mustat kehät, -- ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä vähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut puhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä luostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän tiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja hyväilyjä.

-- Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, -- sanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. -- Itse suoriudun kyllä synneistäni...

Olympiada katsoi häneen tuskallisen surullisesti.

-- Kuule, Ilja, niillä asioilla ei sovi leikkiä...

-- Se on minunkin mielipiteeni...

-- Mutta etkö usko minua. Odota, niin saat nähdä...

-- Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon... Useat ihmiset menevät paljaasta ilkeydestä luostariin...

Olympiada suuttui, ja heidän välillään syntyi kiivas riita.

-- Sinä, onneton, ylpeä mies! -- huusi nainen säkenöivin silmin. -- Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi, kerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!... Ja mistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista kaikki... Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa: säälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda...

Hän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät, joka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei hän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta onnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan "tuon historian". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja kysyi eräänä päivänä häneltä:

-- Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta, kun me riitelemme?

Tämä vastasi empimättä:

-- Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et ole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit vaan kätenä, etkä voimana... Sinulla ei ollut mitään syytä häntä murhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi rangaistuksensa...

-- Ilja nauroi epäillen.

-- Miksi naurat? -- kysyi Olympiada.

-- Ilman vaan... Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää, on ehdottomasti konna... hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua kaikesta... jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä rikoksen mistä syystä tahansa...

-- En käsitä sinua, -- sanoi Olympiada, pudistaen päätänsä.

-- Mikset käsitä? -- kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. -- Sehän on hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista, mikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan, olipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen tahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi... Löytäisitkö? Et löytäisi sellaista... Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin horjuttamatonta... Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa... Ihmisen sielukin on kirjava... niin!

-- En käsitä sinua, -- toisti Olympiada päätään pudistaen.

-- Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin... juuri se meitä painaa...

Erään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään käynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä... Olympiada kirjotti:

'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, -- et löydä kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, -- älä ajattele äläkä odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle, kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa. Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin, -- onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin. Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin -- ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi... Jospa tietäisit, kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni! Älä ylpeile ihmisten suhteen, -- kaikki olemme onnettomia! Tyyni olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.

Olympiada Shlikoff.

Postissa lähetän sinulle sormuksen muistoksi. Kanna sitä, pyydän.

Ol. Sh.'

Kirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten luki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän luki, sitä enemmän miellytti se häntä, -- hänestä tuntui samalla sekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia, suurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei Ilja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti häntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä syvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän rinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui vähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan olennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen luokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen silmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä puheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan kaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja katsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat ja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului kitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi korkealla sopraanollaan:

"Ken tahtoo, etsiköön, Rikkailla aarteet on..."

Ilja piti kirjettä kädessään ja mietti: -- Hän sanoi olevansa niin itsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi... Mutta kuitenkin jätti hän minut... Ei näy sillä onnella suurta arvoa olleen...

Hän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli painoivat hänen rintaansa.

"Tuo sormukseni mulle Merien pohjasta".

kuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja laulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni hän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä katsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki. Hän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta tuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä hämärässä...

-- Ilja Jakovlevitsh! Tahdotteko teetä? -- kuului emännän ääni.

-- En...

Ikkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli voimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi... Ilja teki ristinmerkin, muisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti tilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa...

-- Lähden iltakirkkoon, -- sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana Vlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi uteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan ja virkkoi kuin puolustuksekseen:

-- En ole ollut kaukaan aikaan kirkossa...

-- Hyvä! Panen teekeittiön kuntoon kello yhdeksään.

Kirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän tunsi hänet, -- hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen kalastusyhtiössä "Veljekset Ananjin", valkotukkainen, laihahko mies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin muuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.

"Niin ne muutamat elävät" -- mietti Ilja katkerasti. "Ne ovat kuin nuoria haukkoja, -- tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat kyyhkysen kynsiinsä saaneet..."

Kirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena, ja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen sytytystikapuut olivat.

"Herra armahda", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika laulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta saada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä soinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää tuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi, ja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa tuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:

-- Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa, näädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle sijaa, mietti:

"Kirkossakin on kauppiailla erityiset paikat"...

Poluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa, ja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään, unhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää häntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi...

-- Herra, armahda!... kuiskasi hän, ristien silmänsä.