Part 2

Jaakko koetti saada selvää Matitsalta, mutta hän sanoi nauraa hykertäen:

-- Enpäs sano! En sano, en!...

-- Ne ovat varmaankin myöneet hänet, nuo perkeleet! -- sanoi Ilja synkästi nauraen toverilleen.

Jaakko katsahti pelästyneenä häneen, ja kysyi surkealla äänellä suutarilta:

-- Perfili, kuule! Missä on Mashutka?

-- Mashutkako? -- ivallisesti veti Matitsa. Ahaa! Jopas ilmaisi itsensä!...

-- Ilja! Mitä teemme? -- huolestuneena kysyi Jaakko.

-- Täytyy ilmottaa poliisille, -- virkkoi Ilja, katsoen synkästi juopuneisiin.

-- Kaasoseni! -- huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He aikovat ilmottaa poliisille... hah, hah, haa!

-- Poliisille! -- huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen vuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä kohden, huusi hän täyttä kurkkua:

-- Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun huoneestani... me aiomme myös mennä naimisiin... me kaksi...

-- Hah, hah, haa! -- nauroi Perfishka, vatsaansa pidellen.

-- Lähdetään, Jaakko, -- sanoi Ilja. Piru heidät vieköön!... Tule!

-- Odota! -- huudahti Jaakko tuskallisesti. -- Olisivatko he todellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano totuus... oletteko hänet todellakin... sano... missä on Masha?

-- Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure... hah, haa! Missäkö Masha on?!

Perfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut. Hän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja nauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan kimppuun, ärjyen:

-- Kuka olet? Etkö luule, että tunnemme sinut?

Ilja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä saavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti hänet ja virkkoi:

-- Saattaako sellainen käydä päinsä? Hänhän on niin pieni, Ilja! Ovatko he todellakin naittaneet hänet?

-- Ole voivottelematta! -- sanoi Ilja kiukkuisesti hänelle, -- siitä ei ole mitään apua! Olisit ennemmin pitänyt heitä silmällä! -- Etsit kyllä kaiken alkua ja syntyä, vaan etpäs pitänyt vaaria heidän puuhistaan!

Jaakko oli ääneti, vaan hetken päästä, kun hän ja Lunjeff kulkivat pihan poikki, alkoi hän taas:

-- Ei siihen ole minun syytäni... Tiesin vaan, että hän kävi jossakin huoneita siistimässä ja pieniä askareita toimittamassa...

-- Minua vähän liikuttaa, tiesitkö tai olitko tietämättä! -- sanoi Ilja jurosti, pysähtyen keskelle pihaa. -- Pois täytyy päästä koko talosta... Tuli sietäisi sen nurkkaan pistää!

-- Oi, Jumalani... Jumalani! -- huokasi Jaakko, seisoen Iljan takana. Ilja käännähtihe häneen päin -- hän seisoi kädet hervottomina riippuen sivulla ja pää alas painettuna, kuin iskua odottaen.

-- Itke nyt vielä! -- ivallisesti sanoi Ilja ja läksi, jättäen ystävän yksin keskelle pimeää pihaa.

Seuraavana aamuna sai Ilja Perfishkalta tietää, että Mashutka todellakin oli naitettu eräälle rihkamakauppiaalle Hrjenoff'ille, viisissäkymmenissä olevalle leskimiehelle, jolta äskettäin oli kuollut vaimo.

Pudistellen pohmeloista päätään makasi Perfishka uunilla ja kertoi sekavasti:

-- Hän sanoo minulle: minulla on kaksi lasta... Hänellä on kaksi poikaa -- toinen viiden, toinen kolmen vuoden vanha. Minun täytyy pitää lapsenhoitaja niille... Mutta lapsenhoitaja on vieras ihminen... saattaa varastella ja niin edespäin. Puhupa sentähden tyttärellesi, eikö hän... Minä puhuin ja Matitsa puhui... Masha, kuten järkevä tyttö konsanaankin, ymmärsi paikalla kaikki... Mihin toimeen hän voisi ryhtyä... huonompaakin saattaisi sattua, ja parempaa -- ei koskaan!... Olkoon menneeksi, sanoo, minä suostun... Kolmessa päivässä oli kaikki valmista... Me Matitsan kanssa saimme kolme ruplaa kumpikin... ne joimme heti eilen!... Kyllä se tuo Matitsa juo paljon... ei hevonenkaan enempää!...

Ilja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan asemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö häntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut ajatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo hänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.

Suutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja hänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi säälien Perfishkaan.

-- Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi hänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan annan... vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin paratiisi!... Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa minulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee hyvin!...

-- Saat! -- sanoi Ilja. -- Mihin nyt aiot ryhtyä?

Suutari sylkäsi lattialle ja vastasi:

-- Nyt aion ratketa oikein juomaan!... Niinkauan kun Masha ei vielä ollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan... joskus tein työtäkin... omatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan... Mutta nyt tiedän, että hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet... ja että hän on kuin arkkuun sulettu!... Voin siis vapaasti antautua juopottelemaan...

-- Mutta etkö voisi hylätä viinaa?

-- En mitenkään! -- vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä päätään. -- Ja minkätähden hylkäisin?

-- Etkö siis toivo mitään elämältä?

-- Anna viisikopeekkainen... muuta en toivo.

-- Sitä en käsitä! -- sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. -- En voi käsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!

-- Toista on ihmisen -- toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä Perfishka. -- Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin ajattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton, ettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen kanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen... se oli vielä vaimovainajani eläessä... Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon aarteesta... Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku toinen!... Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua... En sitä sure... Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää...

-- Suutari nauroi, kiipesi alas uunilta ja sanoi:

-- No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa... Sydäntä ellostelee kauheasti...

-- Hepäs tuosta! -- sanoi Ilja.

Ja katsoen hymyillen häneen, kysyi hän Perfishkalta:

-- Tiedätkö mitä?

-- No, mitä?

-- Sinä olet veijari, kunnoton ihminen, kurja juoppo... eikö niin?...

-- Niin! -- vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen kourassa.

-- Mutta välistä tuntuu minusta, -- jatkoi Ilja miettivästi, -- etten tiedä sinua parempaa ihmistä, -- totta tosiaan!

Epäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan ystävällisiin kasvoihin.

-- Taidat laskea leikkiä, Ilja Jakovlitsh?

-- Usko tahi ole uskomatta... En sano sitä sinua kehuakseni... vaan muuten vaan... itsekseni... vertaillessani ihmisiä toisiinsa...

-- Sepä on konstikasta!... Ei minun päälläni tuollaisia asioita ymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties viisastun...

-- Odota, odota! -- kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen paidanhihaansa. -- Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä. Pelkäätkö Jumalaa?

Perfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei loukkaantuneena sanoi:

-- Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa... En loukkaa ihmisiä... enkä koskaan ole loukannut...

-- Mutta rukoiletko? kysyi Ilja hiljaa.

-- Tietysti rukoilen... mutta harvoin... Ilja näki, ettei suutarin tehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.

-- Tästä saat vielä kymmenkopeekkaisen, Perfishka!

-- Se on jotakin se! -- huudahti tämä loistavin silmin.

-- Mutta kerro minulle, kuinka rukoilet? uteli vielä Lunjeff.

-- Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa... "Jumalansynnyttäjä Neitsyen" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa sitten unhottanut... "Herra Jeesus"... ja niin edespäin osaan loppuun asti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti rukoilen omalla tavallani... "Herra, armahda!" sanon.

Perfishka katsoi kattoon, ja luottavasti nyykäyttäen päätään, lisäsi:

-- Kyllä Hän... ymmärtää... Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli ryyppyä!

-- Mene, mene! -- sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. -- Mutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet elänyt ihminen?!

-- Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin päissäni... en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle anteeksi...

Suutari hymyili tyytyväisesti ja poistui huoneesta.

Ilja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta ajatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen, likaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.

Ikkunasta paistoi huoneeseen huhtikuun aurinko, valaisten lattiaa, jota kaukaan aikaan ei oltu pesty. Kaikki siellä oli siivotonta, ikävää ja synkkää -- aivankuin sieltä juuri olisi kannettu ruumis ulos...

Ilja istui suorana tuolilla tuijottaen suureen, rapistuneeseen uuniin, ja hänen päänsä oli raskaita ajatuksia täynnä.

-- Jospa olisi lähteä ja tunnustaa tekonsa? välähti äkkiä hänen päässään.

Mutta hän karkotti heti vihaisesti sen ajatuksen...

* * * * *

Saman päivän iltana oli Ilja pakotettu muuttamaan Petruha Filimonoff'in talosta. Se tapahtui seuraavalla tavalla.

Kun hän tuli kotiin kaupungilta, kohtasi hän pihalla setänsä, joka näytti hyvin pelästyneeltä, ja joka vei hänet halkopinon taakse ja sieltä kuiskasi hänelle:

-- Kyllä sinun Iljushka on muutettava täältä... Täällä tapahtui aika meteli tänään!

Kyttyräselkä sulki kauhuissaan silmänsä ja löi käsiään lanteisiinsa:

-- Jashka oli juonut itsensä humalaan ja kutsunut isäänsä suoraan varkaaksi, ja haukkunut häntä hävyttömäksi irstailijaksi, konnaksi... sekä huutanut kuin mielipuoli!... Siitäkös Petruha sydämistyi, löi häntä vasten naamaa, repi tukasta, potki ja hakkasi pojan verille! Nyt makaa Jashka ähkyen, valittaen!... Ja sitten kävi Petruha minun kimppuuni! Aja tiehensä Iljka! -- Hän näet arvelee, että sinä olet yllyttänyt Jashkan häntä vastaan... Ja hän huusi kuin vimmattu!... Pidä siis varasi...

Ilja irrotti hihnan olkapäältään, ojensi laatikon sedälleen ja sanoi:

-- Pidäpäs tätä!...

-- Odota! Minne aiot mennä? Hän antaa vielä sinulle...

Iljan kädet vapisivat säälistä Jaakkoa ja raivosta hänen isäänsä kohtaan.

-- Pidä laatikkoa, sanon minä... -- toisti hän hampaittensa lomasta ja meni ravintolaan. Hän puri niin kovasti hampaitaan, että teki kipeätä leukapieliin ja korvat äkkiä alkoivat suhista. Sen suhinan läpi kuuli hän, että setä huusi hänelle jotakin poliisista, vankeudesta, turmiosta, johon hän syöksi, vaan hän ei siitä välittänyt.

Ravintolassa seisoi Petruha tarjoilupöydän takana puhellen hymyillen muutaman rikkonaisiin vaatteisiin puetun miehen kanssa. Lampun valo lankesi hänen kaljulle päälaelleen, ja näytti siltä, kuin koko pää olisi hymyillyt tyytyväisesti.

-- Kas kauppiasta! -- huudahti hän ivallisesti, nähdessään Iljan, ja hänen kulmakarvansa uhkaavasti rypistyivät. -- Tuletpa kuin kutsuttuna...

Hän seisoi omaan huoneeseensa johtavan oven edessä, sulkien tien. Ilja astui hänen eteensä ja sanoi käskevästi:

-- Väisty tieltä!...

-- Mitä-ä? -- kysyi Petruha pitkään.

-- Päästä minut sisään... Jaakkoa katsomaan!...

-- Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!... Silloin lyödä läimäytti Ilja yhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka puolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:

-- Ottakaa hänet kiinni. Löylyttäkää häntä!

-- Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä olisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi huoneeseen ja pisti oven säppiin.

Pienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja kaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli savusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko makasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan mustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui tarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät Jaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni turvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti nähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:

-- Ken se?

-- Minä... -- hiljaa vastasi Ilja, nousten seisomaan.

-- Anna minulle juomista!

Ilja kääntyi ympäri. Ovea kolkutettiin, ja joku kuului huutavan:

-- Koetetaan päästä takaovesta...

-- Juoskaa hakemaan poliisia! -- sanoi toinen.

Petruhan vaikertava ääni kuului melun läpi:

-- Kaikki näkivät, etten minä koskenut häneen... voi, voi!...

Ilja hymyili vahingoniloisesti. Hän tunsi tyydytystä, kun Petruhaan teki kipeää, Hän astui ovelle ja alkoi rauhallisesti keskustella piirittäjien kanssa:

-- Hei, te siellä! Olkaa meluamatta!... Vaikka hän on saanutkin korvapuustin, niin ei hän kuole siitä, ja minä saan siitä oikeudelta rangaistukseni. Älkää siis tungetelko vieraaseen asiaan... Älkää painako ovea, minä avaan heti...

Hän avasi oven ja jäi seisomaan ovi-aukkoon, kuin kehykseen, nyrkit puristettuina kaiken varalta. Hyökkääjät peräytyivät, nähdessään hänen voimakkaan vartalonsa ja taistelunhaluisen ilmeen hänen kasvoillaan. Ainoastaan Petruha työnsi muut syrjään ja ärjyi:

-- Sinua roistoa! Kyllä minä sinulle näytän!...

-- Toimittakaa hänet tieltä ja tulkaa katsomaan, miltä täällä näyttää! -- huudahti Ilja väistyen syrjään ja kehottaen vieraita astumaan kammariin. Katsokaa, kuinka hän on menetellyt poikansa kanssa!

Muutamia vieraista astui huoneeseen ja kumartuivat katsomaan Jaakkoa. Eräs heistä hämmästyneenä huudahti:

-- Mutta tämähän on kauheata!

-- Häntähän on raadeltu petomaisesti! lisäsi toinen.

-- Tuokaa vettä! -- sanoi Ilja. -- Ja poliisi on haettava tänne...

Vieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän kovasti ja painolla:

-- Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän on suurin konna koko kaupunginosassa... Mutta voiko kukaan sanoa hänen pojastaan mitään pahaa? No, -- ja nyt makaa tämä poika tässä verisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen isänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain yhden korvapuustin -- ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen... Onko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin on asianlaita kaikessa... toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan toinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää...

Muutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat ääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin ryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla äänellään:

-- Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani... Hän minun poikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää... En pelkää poliisia... eikä oikeudenkäyntiä tarvita... Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin... Ulos täältä!

Ilja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen, syvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja pahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:

-- Hän on lyönyt hampaita poikki suustani... On vaikea hengittää... Iljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä... vie!

-- Kiinni turvonneesta silmästä tihkui kyyneliä.

-- Hänet on vietävä sairashuoneeseen... sanoi jurosti Ilja, kääntyen Petruhaan.

Tämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen silmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan lyönnistä turvoksissa.

-- Kuuletko sinä! -- ärjäsi Ilja.

-- Älä huuda! -- vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi. -- Sairashuoneeseen ei sovi viedä... se herättäisi liiaksi huomiota... On tätä ollut jo tässäkin!...

Olen äänivaltainen... siitä olisi maineelleni vahinkoa...

Konna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. -- Anna viedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman häväistysjutun kuin äskeinen oli...

-- Mitä sinä nyt!... Rauhotu toki!... Hän ehkä teeskentelee...

Ilja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja huusi eräälle tarjoilijalle:

-- Ivan! Juokse hakemaan ajuri -- sairashuoneelle... viisitoista kopeekkaa... Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää... Eihän sinua lyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!... Paljon kovempia kolahduksia sain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia...

Hän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon vaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon häntä nuoruudessaan kuritettiin.

-- Kiitos! -- tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet yhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.

Tiskin takana seisoi Terenti. Ilja kuuli hänen aran äänensä:

-- Kolmella vai viidellä kopeekalla?... Olkaa hyvä... tässä on viiden kopeekan edestä... Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut... Olkaa hyvä ja ottakaa suolakalaa päälle...

Kun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei hän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi Olympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi kolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen voimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat sekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä selvillä, -- ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa pienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas uusin voimin esiin hänessä.

Seuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon -- pienen keittiön viereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa, vuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja pienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka, jonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä syrjään.

-- Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! -- sanoi nainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat, eloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja taas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori nainen mahtoi olla...

-- Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet... ikkuna on puutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin teekeittiön kuntoon... vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne...

-- Oletteko palvelija? -- kysyi Ilja uteliaasti.

Nainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe suoraksi ja sanoi arvokkaasti:

-- En ole palvelija, vaan talon emäntä ja mieheni on...

-- Oletteko sitten naimisissa? -- huudahti Ilja hämmästyneenä, katsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.

Tällä kerralla ei nainen suuttunut, vaan puhkesi iloiseen, raikuvaan nauruun.

-- Kuinka lystikäs olette! Ensin luulette minua palvelijaksi, sitten ette usko minun olevan naimisissa...

-- Kuinka voisin sitä uskoa, kun näytätte vielä vallan tytöltä! -- sanoi Ilja myös nauraen.

-- Mutta minä sanon teille, että jo kolmatta vuotta olen naimisissa ja mieheni on piiripoliisitarkastaja...

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja hymyili yhä, itsekään tietämättä, miksi.

-- Olettepa te kummallinen! -- huudahti nuori nainen, kohauttaen olkapäitään ja uteliaasti silmäillen häntä. -- No, mitä, -- vuokraatteko huoneen?

-- Se on päätetty asia! Tahdotteko käsirahaa?

-- Tietysti! Antakaa rupla, vaikka...

-- Parin tunnin päästä muutan tänne...

-- Olkaa hyvä... Olen hyvilläni saadessani sellaisen vuokralaisen... Te taidatte olla iloinen...

-- En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja kevein ajatuksin kadulle.

Häntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo pieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee asumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa, iroonista ja samalla vaarallista hänelle.

Hän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa nopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan, mitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi...

Tultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin ollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan ääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä. Hänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja keltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He puhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin kaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea kaiku... Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt joku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut... Ilja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista... Mutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä, sanoi:

-- Terveheksi!

Lunjeff katsoi ylös ja hämmästyneenä astui askeleen takaperin.

-- Paavali!... Herranen aika! Oletko sinäkin täällä?

-- Kuka muu sitten täällä on? -- kysyi Paavali nopeasti.

Hänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat levottomasti ja hämillään.

-- Jaakko... Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi... Ja sinäkin olet täällä? Oletko jo kauan ollut? -- Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa: kylläpä olet muuttunut!

Paavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät himmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi hän päänsä alas ja toisti käheästi:?

-- Muuttunut... Niinpä kyllä!

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Ilja levottomana, osaaottavasti.

-- Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi... Paavali vilkasi Iljan kasvoihin ja painoi sitten päänsä taas alas.

-- Oletko saanut tarttuman? -- kysyi Lunjeff kuiskaten.

-- Olen...

-- Mutta et kai Vjerasta?

-- Kenestä sitten muusta?... -- vastasi Paavali jurosti.

Ilja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten katkerasti:

-- Tietymätöntä on, kuinka minunkin kerran käy!

Paavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi, ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:

-- Luulin, että inhot minua... Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan sinut... Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi...

-- Järkeväkö olit olevinasi?! -- sanoi Ilja moittivasti.

-- Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini on kirottu tauti... Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut täällä... Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut kärsiä!... Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet... Etenkin ovat yöt vaikeita -- on, kuin tulisilla hiilillä olisi... Aika kuluu kuin vankilassa... Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä ketään, jota huutaisi apuun...

Paavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan värähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan kaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:

-- Kun kohtalo kerran ketä rupeaa murjomaan, seuraa isku iskua lakkaamatta:

-- Mutta missä on Vjera? -- kysyi Ilja miettivästi.

-- Piru tietäköön, missä! -- sanoi Gratsheff katkerasti hymyillen.

-- Eikö hän ole käynyt sinua katsomassa?

-- Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois... En voi nähdä häntä, tuota lintua! huudahti raivosti Paavali.

Ilja katsahti moittivasti häneen ja sanoi:

-- Älä puhu hulluja!... Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi olla oikeudenmukainen... Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele tarkoin sitä!

-- Ketä sitten syyttäisin? -- hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. -- Ketä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on niin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan... Hän korvasi minulle kaikki -- äidin, sisaren, vaimon, ystävän... Rakkauttani häneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!...

Paavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi suurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja jatkoi hiljemmin:

-- Kivenä oli hän tielläni, ja minä kompastuin häneen...