Part 15

-- Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle. Sinä olet tyhmä ja ihan vaaraton... etkä ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa... Mene tiehesi!

Hän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen. Nojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:

-- Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on... vaan kehnompaa naista ei ole maailmassa... Mutta kaikkikin te olette konnia... Olen ollut oikeudessa tänään... siellä opin tuomitsemaan...

Hän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan järjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.

-- En tahdo myöskään syyttää Tanjaa... se tapahtui... kuin itsestään... elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään... sattumalta... Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta... En tahtonut kuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin... Ja tiedätkö, Tanja, että juuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.

-- Hän on mielipuoli! -- huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten ympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja levottomasti:

-- Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun tulee sääli sinua!

Ilja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä ja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi voimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa jalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa noussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen korkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja ilkeästi.

Tatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Olen jo kauan sen huomannut... hänen silmänsä ovat olleet aina niin hurjat...

-- Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, -- sanoi Felitsata painavasti, katsoen Iljaan.

-- Tietysti on hän mielipuoli! -- huusi Kirik.

-- Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen levottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.

Ilja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan hänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he häntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan säälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet siellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa rakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.

-- En ole mielipuoli; -- sanoi hän, rypistäen synkästi kulmakarvojaan. -- Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua. En päästä teitä mihinkään... ja jos tulette minua liian lähelle, lyön... lyön kuoliaaksi. Olen väkevä...

Hän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa; sitten laski hän kätensä alas.

-- Sanokaa minulle -- mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte? Nylkyreitä te olette... roskaväkeä...

-- Kuulepas sinä! -- huudahti Kirik. -- Tuki suusi!...

-- Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan... Katson teitä, -- te syötte, juotte, petätte toisianne... ketään ette rakasta... mitä sitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta... sitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut... Kunnon mies ei voi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te kuoliaaksi... Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen teidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien rottien keskellä... Te olette kaikkialla... sekä tuomitsemassa että työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa... Olette konnia sittenkin... Minua olette syöneet...

-- Hänen mielensä tuli äkkiä surulliseksi.

-- Mutta mitä sitten seuraa? -- kysyi hän äkkiä.

Hän painoi päänsä rintaansa vasten ja vaipui mietteisiinsä.

Silloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi huoneesta ihan Iljan ohitse.

-- Kas, päästin yhden menemään! -- virkkoi Ilja, kohottaen päätään.

-- Poliisin kutsun! -- huusi telegrafisti.

-- Kutsu, kutsu! Samantekevää -- sanoi Ilja.

Hänen ohitsensa kulki kuin unissaan Tatjana Vlasjevna, katsomatta häneen.

-- Taisi koskea! -- jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään ja hymähtäen. -- Mutta hän ansaitsee sen...

-- Tuki suusi! -- huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä polvillaan erästä arkkua.

-- Älä huuda, pöllö! -- vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja pannen kätensä ristiin rinnalle. -- Mitä huudat? Olen elellyt hänen kanssaan, joten tunnen hänet... Ja miehen olen tappanut... kauppias Poluektoff'in... Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi Poluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet... Ja hänen rahoillaan olen kaupankin perustanut...

Ilja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti pelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen rintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu syystaivaalla, oli kylmä kysymys:

-- Mitä sitten seuraa?

Hän sanoi, kuunnellen omia sanojaan:

-- Luulette varmaankin, että kadun? Älkää luulkokaan!

-- Nauran teille, mokomille.

Nurkasta hyppäsi esiin Kirik, punasena, tukka pörrössä. Hän heilutti kädessään revolveria ja huusi, hurjasti silmiään pyörittäen:

-- Nyt et poistu! Vai niin!... Vai olet sinä tehnyt murhan!

Naiset voihkivat. Travkin, joka istui sohvalla, heilutti jalkojaan ja kahnutti:

-- Hyvät herrat! En kestä enää! Heretkää!... Tämähän on Teidän perheasianne.

Mutta Avtonomoff ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän hyppi Iljan edessä, tähtäsi häntä revolverilla ja huusi:

-- Linnaan joudut!... Kyllä sinulle näytän!...

-- Revolveripahasesi ei taida olla ladattu? -- virkkoi Ilja, katsoen välinpitämättömästi raukeilla silmillään häneen. -- Mitä raivoat? En minä pakene... Minne menisin... Vankeudellako uhkaat? En sitä pelkää...

-- Anton, Anton! -- kuului Travkinin vaimo kovasti kuiskaavan, -- mene...

-- En voi, ystävä hyvä...

Hän tarttui miehensä käsivarteen, ja he hiipivät varovasti Iljan ohi. Viereisessä huoneessa istui Tatjana Vlasjevna itkien ja nyyhkyttäen.

Mutta Iljan rinnassa yhä kasvoi tyhjyys, pimeä ja kylmä.

-- Nyt on koko elämäni mennyttä! -- sanoi hän hiljaa, miettivästi. -- Mutta ei kannata mitään sääliä... Vaan kuka mursi minut?...

Avtonomoff seisoi hänen edessään ja huusi riemuiten:

-- Joko hellyt!

-- En... hitto teidät vieköön! Teitä säälittää vain viisikopeekkainen, joka livahtaa taskunne ohi... Samoin minä... ennen säälin koiraa, kuin teitä... Ikävä, etten ole elänyt koirien, vaan ihmisten kanssa... Mutta miksei poliisia kuulu? Alan kyllästyä tähän. Mene pois, Kirik, minua inhottaa nähdä sinua...

Hänestä tuntui todellakin vastenmieliseltä istua vastapäätä Avtonomoff'ia.

Vieraat hiipivät hiljaa huoneesta, pelokkain silmin vilkuen Iljaan.

Hän näki heidän kulkevan ohitsensa kuin harmaat läiskät, herättämättä hänessä mitään ajatuksia tai tunteita. Hänen sielunsa tyhjyys kasvoi kasvamistaan. Hetkisen istui hän ääneti, kuunnellen Avtonomoff'in ärhentelemistä ja esitti sitten hänelle äkkiä ivallisesti:

-- Ruvetaan, Kirik, tappelemaan!

-- Luodin ammun otsaasi! -- ärjyi Kirik.

-- Mutta eihän revolverissasi ole luotia! -- sanoi Ilja ivallisesti ja lisäsi sitten varmasti:

-- Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut enää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai ajattelematta...

Vihdoin tuli kaksi poliisikonstaapelia ja piirikomisarius.

Heidät nähdessään hätkähti Ilja ja nousi seisomaan.

Heidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen, osottaen Iljaa kädellään:

-- Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in... muistatte kai, kauan sitten?

-- Voitteko todistaa sen? -- kysyi komisarius nopeasti.

-- Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen näköisenä. Hyvästi, Tanjka... älä ole levoton... älä pelkää... muuten -- vieköön piru teidät jokaisen!

Komisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit asettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi raskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän rapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia mustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen pimeään, -- äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi komisariukselle:

-- Saveljeff! Anna hänelle potku ja päästä menemään, -- hän on hullu.

Komisarius katsahti Kirik'iin, mietti ja vastasi sitten:

-- Ei käy enää päinsä... tällainen ilmianto... ja lisäksi poliisimestarinapulainen tietää jo asiasta...

-- Äh... huokasi Avtonomoff.

-- Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! -- sanoi Ilja, päätään pudistaen. -- On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään, nuolevat lyöjää... Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät minun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, -- minua hävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua...

Avtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika jyrinällä istahtavan tuolille.

-- Kas niin -- sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, -- voitteko allekirjottaa tämän paperin?

-- Kyllä...

Hän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla kirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän komisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja katsoivat he ääneti toisiaan, -- toinen uteliaasti ja ikäänkuin tyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.

-- Onko omatuntonne vaivannut teitä? kysyi komisarius puoliääneen.

-- Omaatuntoa ei ole olemassakaan, vastasi Ilja lujasti.

He vaikenivat molemmat. Sitten kuului Kirik'in ääni viereisestä huoneesta:

-- Hän on järjiltään...

-- Lähtekäämme! -- sanoi komisarius, kohauttaen hartioitaan. -- Käsiänne en sido... vaan älkää paetko! Poliisiasema on lähellä, tuolla mäen alla.

-- Minnepä minä pakenisin? -- kysyi Ilja lyhyesti.

-- No, sitä en nyt tiedä... Vannokaa, ettette pakene!

Lunjeff vilkasi komisariuksen ryppyjen uurtamiin, säälivännäköisiin kasvoihin ja sanoi synkästi:

-- En usko Jumalaan...

Komisarius viittasi kädellään:

-- Lähdetään, pojat!

Kun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään, pysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan yli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.

-- Eteenpäin! sanoi poliisi hänelle.

Hän läksi astumaan... Talot seisoivat kadun kummallakin puolella kuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja katu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi... Ilja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa lohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:

"Mutta mitä sitten seuraa?"

Ja heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen Gromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.

Hän oli kuulevinaan Gromoff'in sointuvan äänen sanovan:

-- Tunnustatteko itsenne syylliseksi... Ja prokuraattori sanoi pitkäveteisesti:

-- Sanokaa, syytetty...

Petruhan punanen naama synkkeni ja hänen paksut huulensa liikkuivat...

Ilja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi käyntiään.

-- Astu, astu! -- kiirehti poliisikonstaapeli häntä kylmästi.

Sanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin veitsi, tunki hänen sydämeensä.

Hän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas, niin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain askelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:

-- Ottakaa kiinni!

Kaikki Iljan ympärillä -- talot, katukivistö, taivas -- vavahteli ja hyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi eteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi hänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä pimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu miltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle... Siellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni...

-- Äh, lennä sielu, iäisyyteen! -- huusi hän kaikin voimin, syösten eteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa... Kylmä, harmaa kiviseinä kohosi hänen eteensä.

Kuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen nopeasti pimeään yöhön.

Juoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne heittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin vierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös... Mäkeä alas juoksi vielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova vihellys...

-- Taisi musertua kuoliaaksi? -- kysyi toinen poliisi läähättäen?

Toinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan oli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.

-- Pääkallo näyttää olevan ihan mäsänä. Mustia olentoja sukeltausi pimeästä...

-- Voi sinua, raukka -- sanoi hiljaa poliisi, joka oli jäänyt seisomaan. Hänen toverinsa nousi ylös, teki ristinmerkin ja sanoi väsyneesti, läähättäen:

-- Suo, Herra... rauha hänen sielullensa... kuitenkin...

Jälkimmäisen osan loppu.