Part 14

Iljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta mieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli jotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla ahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta -- tuomarista. Oli kuin se olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle sydämessä olevalle tuli ahdasta...

Tultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali Gratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen, nykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili -- haluttomasti, ponnistaen.

-- Terve!

-- Terve!

Muutamia sekunteja seisoivat he ääneti vastatusten, ja nähtävästi tunsivat kumpainenkin jotakin, joka pakotti heidät heti puhumaan:

-- Katsomaanko tulit? -- kysyi Paavali hymähtäen.

-- Onko hän täällä? -- kysyi Ilja hämillään.

-- Kuka?

-- Tuo -- sinun Sofja Nik...

-- Ei hän ole minun, -- vastasi Paavali kuivasti, keskeyttäen hänen puheensa.

He astuivat ääneti saliin.

-- Istu tähän rinnalleni, -- ehdotti Lunjeff. Paavali vastasi hämillään:

-- Katsos... minulla on seuraa...

-- No... olkoon sitten...

-- Kuulehan -- kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa puhuu, -- virkkoi Paavali vilkkaasti.

-- Kyllä kuuntelen... -- vastasi Ilja hiljaa ja lisäsi vielä hiljemmin:

-- No, hyvästi, veli...

-- Näkemiin asti! Tapaamme kai vielä toisemme!

Gratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia. Ilja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja oli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja että Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja puhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui Gavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin; tyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti vielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne... Ajatuksensa pyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa, äkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän käsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui...

Vjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa, maahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä. Kullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan, posket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen vasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena Gromoff'iin.

Gromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa, lauhkeasti, hyrräten kuin kissa.

-- Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä... -- sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.

Lunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa, hypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas suorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut kaikkia, -- sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä kääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut kuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen kulmakarvojen alta kylminä, ankaroina...

-- Tunnustan, -- sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli särkynyt sointu.

Kaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä lähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä, heidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui koko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan; hänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä liikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan, jokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan joka herätti hänessä inhoa ja vihaa...

-- Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, -- ajatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa Petruhalle:

-- Sinä konna! Mitä ajattelet? Missä istut? Mitä on sinun tehtävä?...

Hänen kurkkuunsa kohosi hengitystä ahdistava pallo.

-- Sanokaa minulle... e... e, Kapitanova, -- sanoi Gromoff laiskasti silmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette ollut... prostitueerattuna?

Vjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli takeltunut hänen punastuviin poskiinsa.

-- Kauan.

Hän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi ruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään, ikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.

-- Kuinka kauan?

Vjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään, totisen ja ankaran näköisenä...

-- Vuoden? Kaksi? Viisi? -- uteli Gromoff itsepintaisesti.

Vjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö liikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.

-- Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, -- sanoi Gromoff viiksiään silitellen.

Nyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen, silmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas leveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.

-- Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään... tuohon ammattiin? -- kysyi hän kuuluvasti.

-- Ei mikään, -- vastasi Vjera, katsoen tuomareihin.

-- Hm... eihän se aivan niin ole... Tiedänhän minä... nähkääs... kerroittehan te minulle...

-- Mitään ette tiedä, -- sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan päin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:

-- En ole mitään kertonut teille... olette itse keksineet omasta päästänne...

Vilaistuaan hätäisesti yleisöä, kääntyi hän tuomareihin ja kysyi, osottaen päällään puolustajaansa:

-- Saanko olla puhumatta hänen kanssaan?

Taas kuului siltä, kuin salissa olisi madellut käärmeitä, nyt kuitenkin äänekkäämmin ja selvemmin.

Ilja vapisi ponnistuksesta ja katsoi Gratsheff'iin.

Hän odotti häneltä jotakin, odotti varmasti. Mutta Paavali katsoi edessään istuvan miehen olkapään ylitse ja oli ääneti, eikä liikahtanutkaan. Gromoff puhui hymyillen liukkaasti, imelästi. Sitten alkoi Vjera puhua hiljaa, vaan varmasti...

-- Halusin tulla rikkaaksi ja siksi otin, siinä kaikki... Muuta syytä ei ollut... ja sellainen olen aina ollut.

Valamiehet rupesivat kuiskimaan keskenään. Heidän kasvonsa synkkenivät, ja tuomarienkin kasvot näyttivät tyytymättömiltä. Salissa oli hiljaista; kadulta kuului säännöllistä ja tylsää askelten töminää kivistöä vastaan. Ne olivat sotamiesten askelia.

-- Syytetyn tunnustukseen nähden voitaisi otaksua... -- lausui prokuraattori.

Iljasta rupesi tuntumaan, ettei hän kauemmin voinut istua siellä. Hän nousi, otti askeleen...

-- Hiljaa! -- huomautti oikeudenpalvelija ääneen.

Silloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten Paavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt olivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa huomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli tottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja. Iljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:

-- Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla tavalla... Petruha tuomitsisi... minut vankeuteen, vaan itse jäisi vapaalle jalalle...

Hän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään kuuntelematta.

-- En tahdo siitä puhuttavan! -- kuului Vjeran vapiseva, loukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin rintaansa, repien huivin päästään.

-- En tahdo... en tahdo...

Sekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista. Hän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:

-- Älkää kiusatko... päästäkää... Herran tähden, päästäkää!

Ilja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki häntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.

-- Sielun paljastivat, -- kuuli hän tummaverisen miehen sanovan.

Paavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä, ja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi vihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli edestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.

-- Vankeutta! Huuda, huuda, ei se mitään merkitse!

-- Tunnusti, hupsu...

-- Mutta hänethän tavattiin verekseltään.

-- Olisi edes sanonut saaneensa lahjaksi...

Sanat lentelivät käytävässä kuin syyskärpäset, puuttuen Iljan korviin.

-- Mitä? -- kysyi hän vihaisesti Paavalilta, astuen hänen luoksensa.

Paavali katsahti häneen, avasi suunsa eikä sanonut kuitenkaan sanaakaan.

-- Ihmisen syöksit perikatoon! -- jatkoi Lunjeff. Silloin Paavali hätkähti, ikäänkuin häntä olisi lyöty ruoskalla, kohotti kätensä, laski sen Lunjeff'in olkapäälle ja kysyi surkealla äänellä:

-- Minäkö?

Ilja pudisti olkapäältään hänen kätensä, aikoen sanoa hänelle:

-- Sinä! -- Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen tähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: -- Petrushka Filimonoff on tuomitsemassa... Onko se oikein, häh? -- ja hymähti. Sen sanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan, tuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska painoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, -- se esti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta kadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän halunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi tuntemaan nälkää.

Oli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi leveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat varjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja, muistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat, hänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut, jotka eivät silti estä nauramasta... Kissa kulki varovaisin askelin, käpäliään pudistellen, kadun poikki.

Lunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän uudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä kuului soittoa.

-- Menen kapakkaan, -- päätti Ilja ja astui keskelle katua.

-- Pois tieltä! -- huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti hänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän hypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan luota.

"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole", -- mietti hän tyynesti. "Syömään täytyy lähteä... Vjera se joutuu turmioon..."

Hän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät koneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka sanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei voinut muuttaa ajatustensa suuntaa...

-- Hänkin on ylpeä... Pashkasta ei tahtonut mainita mitään... huomasi ei maksavan vaivaa... Hän on paras kaikista... Olympiada ehkä... Ei, Olympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka...

Hän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään syntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen luoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti tunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä muuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään... Huudettuaan ajurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän, silmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella, hymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla pöydän ympärillä suuressa huoneessa.

-- Kas! Jopas tulit... -- huudahti Kirik.

-- Kuinka hän on kalpea! -- sanoi Tatjana Vlasjevna, Iljaa katsellen.

-- Toitko konvehteja? Tai lahjoja päivän sankarille?

-- Mistä tulette? -- kysyi emäntä.

Kirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen hänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten kasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti hymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju kutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen korvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus esti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä. Kun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä polttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi syömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä käytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:

-- Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano sanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään...

Pöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen teekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen hiljaa kuiskaavan:

-- Käyttäydy säädyllisesti...

Silloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti käsiään vastakkain ja sanoi kovasti:

-- Olen koko päivän istunut oikeudessa...

Hänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff nolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi alta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei kukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren miehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi huoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä -- katkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin, häviten hänen sielunsa usvaan.

-- Oikeudessa on välistä hyvin hauska olla, -- virkkoi Felitsata Jegorovna Grislova happamella äänellä, ja ottaen käteensä marmelaatilaatikon, rupesi tonkimaan sitä pihdeillä.

Tatjana Vlasjevna lensi punaseksi, ja Kirik niisti äänekkäästi nenäänsä ja sanoi:

-- Miksi hepäsit lyömättä? No, olit oikeudessa...

-- Nolostutan heitä, -- mietti Ilja, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn. Vieraat rupesivat taas puhumaan, useat yhtaikaa.

-- Olin kerran kuuntelemassa oikeudessa erästä murhajuttua, -- kertoi nuori kalpea telegrafisti, mustasilmäinen, pieniviiksinen mies.

-- Luen ja kuuntelen hirveän mielelläni murhajuttuja! -- huudahti rouva Travkin. Hänen miehensä taas sanoi, katsoen läsnäolijoihin:

-- Valaoikeus on mainio laitos...

-- Murhaaja oli muuan toverini, Jevgenjeff... Hän, näet, oli virkatoimessaan ja seisoi rahalaatikon luona, laskien leikkiä erään pojan kanssa, ja sitten ampui hän tämän aivan äkkiä...

-- Huh, kuinka kauheata! -- huudahti Tatjana Vlasjevna.

-- Hän kuoli paikalla! -- lisäsi telegrafisti kuin kehuen.

-- Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, -- virkkoi Travkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, -- ja samalla kertaa tuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli sitä jo siinä!

Kirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen kuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin kuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen sisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, -- se ei vielä valaissut, vaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli huomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten nähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän olisi löytänyt niille yhdistävän langan.

Tatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa oli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia seinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen lailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten emännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa huomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä kutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä tietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.

-- Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? -- virkkoi Kirik hänelle äkkiä. -- Puhuhan jotakin... älä kainostele... täällä on vain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit nolaamaankin itsesi...

-- Tänään tuomittiin muuan tyttö, -- sanoi Ilja heti lujalla äänellä, -- jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon tyttö...

Kaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki vieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat hänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä suunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki koettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.

Tatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja siitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa sotasoitto... Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta vieraaseen ja jatkoi:

-- Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein hyviäkin tyttöjä...

-- Totta kyllä, -- keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua noin... avonaisesti...

-- Olettehan te sivistynyttä väkeä -- sanoi Ilja, -- ettekä siis välitä, jos satun nolaamaankin itseni.

Oli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä lehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin ahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien pääsöä hänen suuhunsa.

-- Tuo tyttö oli varastanut rahoja eräältä kauppiaalta...

-- Yhä parempaa, -- huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja päätään pudistaen.

-- Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa... tai ehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan...

-- Tanitshka! -- huusi Kirik. -- Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin merkillisiä juttuja...

Mutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti hymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:

-- Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä... olet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja... eikä täällä sitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä... Mutta sen me säästämme myöhemmälle... Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä herrasväki!

-- Niin, olkaa hyvä! -- huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta. Hän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei isäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä enemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:

-- Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka ehkä useasti olivat käyttäneet häntä... Muutamia heistä tunnen... Kutsua heitä konniksi, on liian lievää...

-- Suokaa anteeksi! -- puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen sormensa pystyyn. -- Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä itse...

-- Onpas valamiehiä! -- huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla oikeudenmukaisia, jos...

-- Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri toisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään halventavaa valtionlaitoksesta?

Hän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne tänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään jotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti emäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti toistellen:

-- Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik, pyydä heitä...

Kirik räpytteli levottomasti silmiään ja pyyteli:

-- Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!... Hiiteen kaikki reformit ja proformit ja koko filosofia...

-- Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! -- kahnutti Travkin, -- ja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti vaarallisiksi!

Huimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain tuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka vihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä noloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi, ja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille ilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös kuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään korkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen äänensä:

-- Kutsukaa minua, miksi haluatte, -- te olette sivistynyt mies! Mutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!... Voiko kylläinen nälkäistä ymmärtää?... Olkoon niin, että nälistynyt on varas, -- mutta on kylläinenkin varas...

-- Kirik Nikodimovitsh? -- änkytti Travkin. -- Minä... mitä tämä merkitsee?...

Mutta samassa pisti Tatjana Vlasjevna kätensä hänen käsikoukkuunsa ja veti hänet mukaansa, sanoen kovalla äänellä:

-- Tulkaa, täällä on teidän lempi voileipiänne, -- sillin, täysikypsiksi keitettyjen munien ja vihreän sipulin kera, jota on sipullettu kermavoihin...

-- Hm! En voi sallia!... huudahti Travkin loukkaantuneella äänellä, maiskuttaen huuliaan. Hänen vaimonsa katsoi murhaavasti Iljaan ja tarttui miehensä käsikoukkuun, sanoen:

-- Älä kiivastu turhista, Anton...

Ja Tatjana Vlasjevna jatkoi rakkaan vieraansa rauhottamista:

-- Ja herkkusampea...

-- Ette tehnyt hyvin, nuori mies! -- sanoi Travkin äkkiä, samalla moittivasti ja jalomielisesti, kääntyen Iljaan. -- Täytyy osata pitää arvossa... täytyy ymmärtää...

-- Mutta minä en ymmärrä! -- huudahti Ilja. -- Senpä tähden juuri puhun... Minkä tähden on Petruha Filimonoff'in kaltaisella miehellä valta elämän ja kuoleman yli?...

Vieraat kulkivat Lunjeff'in ohi, välttäen koskemasta hänen vaatteisiinsa ja katsomatta häneen. Mutta Avtonomoff astui ihan hänen viereensä ja sanoi raa'asti:

-- Piru sinut periköön, pöllö sinä olet, suoraan sanoen!

Ilja hätkähti, hänen silmissään musteni, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä, ja kädet nyrkissä otti hän askeleen Avtonomoff'ia kohden. Mutta Kirik oli nopeasti käännähtänyt ympäri, huomaamatta hänen liikettään, ja mennyt voileipäpöydän ääreen. Ilja huokasi raskaasti...

Oven luota näki hän lähekkäin seisovien vierasten selät, ja kuuli, kuinka ne maiskuttivat suutaan ja purivat. Emännän punanen pusero väritti kaikki hänen ympärillään himmeän punaseksi, joka usvana laskeusi hänen silmiensä eteen.

-- Mm! -- mumisi Travkin tyytyväisesti. -- Onpa tämä ihmeellisen maukasta todellakin!...

-- Haluatteko pippuria? -- kysyi emäntä rakastettavasti.

-- Kyllän minä annan sinulle pippuria! mietti Ilja kylmällä ivalla. Hän heitti päätään taaksepäin ja astui parilla askeleella pöydän ääreen. Tarttuen erääseen punaviinillä täytettyyn lasiin, ojensi hän sen Tatjana Vlasjevnaa kohden, sanoen painavasti, ikäänkuin olisi tahtonut tappaa hänet sanoillaan:

-- Terveydeksesi, Tanjka!

Tällä oli sellainen vaikutus läsnäolijoihin, kuin jotakin olisi rymähtänyt kovalla ryskeellä alas, kaikki tulet huoneessa sammuneet ja jokainen kivettynyt siihen asentoon, jossa hän juuri silloin oli seisonut. Ammottelevat, ruokaa täynnä olevat suut näyttivät heidän kasvoissaan olevilta mätähaavoilta.

-- Terveydeksesi! Kirik Nikodimovitsh, sano rakastajattarelleni, että hän joisi kanssani! Eihän tässä ole mitään kainostelemisen syytä... Minkätähden tehdä syntiä aina salassa? Olkaamme suoria! Olen näet päättänyt, että kaikki tapahtuu suorasti, rehellisesti...

-- Roisto! -- huusi Tatjana Vlasjevna vihlovalla äänellä.

Ilja näki, että hän ojensi kätensä, ja löi nyrkillään lautasen syrjään, jonka hän sitten viskasi häntä kohden tulemaan. Lautasen särkyessä syntynyt kilinä näytti vielä enemmän hämmästyttävän vieraita. Hitaasti, ääneti vetäytyivät he syrjään, jättäen Iljan kasvoista kasvoihin Avtonomoff'ien kanssa. Kirik piti hännästä jotakin pientä kalaa, seisoen silmiään räpytellen kalpeana, tylsänä ja nolon näköisenä. Tatjanan ruumis vapisi ja hän uhkasi Iljaa nyrkeillään; hänen kasvonsa olivat hänen puseronsa väriset, ja kielensä ei tehnyt tehtäväänsä.

-- Sinä... sinä valehtelet... valehtelet! -- kähisi hän, kaula Iljaan päin ojossa.

-- Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? -- sanoi Ilja tyynesti. -- Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi... Miehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.

Kuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana Vlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti tuolille.

-- Poliisia! -- huusi telegrafisti.

Kirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää alaspäin kuin härkä.

Ilja ojensi kätensä, tyrkkäsi hänet syrjään ja virkkoi synkästi: