Part 13

Lunjeff oli vaiti. Hänestä oli vastenmielistä nähdä setänsä huolestuneita, hämmästyneitä kasvoja.

-- Missähän hänellä lienee sellainen raha-aarre ollut kätkettynä? -- kysyi kyttyräselkä ajatuksissaan. -- Olimmehan me ottavinamme kaikki... Mutta kenties Petruha jo silloin petti minut... vai mitä arvelet?

-- Ei puhuta siitä! -- sanoi Ilja synkästi.

-- Eipä siitä enää kannata puhua! -- myönsi Terenti raskaasti huoaten.

Mutta Lunjeff rupesi ajattelemaan ihmisten ahneutta ja sitä, kuinka paljon rikoksia ihmiset tekevät rahan tähden. Mutta pian ajatteli hän, että annappa hänellä olisi paljon rahaa, -- kymmeniä, satoja tuhansia, niin hän näyttäisi ihmisille! Hän pakottaisi heidät kulkemaan nelinryömin edessään, hän... Kostonajatuksistaan kiihtyneenä iski hän nyrkkinsä pöytään, -- hätkähti iskusta, katsahti setäänsä ja huomasi hänen katsovan häntä pelästynein silmin, suu puoliksi avoinna.

-- Olen ajatuksissani, -- sanoi hän synkästi Terentille, nousten pöydän takaa.

-- Sattuuhan sitä, -- myönsi kyttyräselkä epäluuloisesti.

Kun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen jälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat... Vaikkei Ilja nähnyt, niin tunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo kauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen jotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään keskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä selvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä useammin teki hän itselleen kysymyksen:

"Kauankohan tätä jatkuu?"

Elämä tuli Lunjeff'ista yhä vastenmielisemmäksi, ja pahinta oli se, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut minnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä päivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan. Kun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin keskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen, kiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä anteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.

Vähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna maalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea puuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:

-- Onko hän teidän setänne?

-- On, -- vastasi Lunjeff lyhyesti.

-- Aikooko hän jäädä luoksenne asumaan?

-- Tietysti...

Tatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin vihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota kyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla, sormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa, harmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana Vlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että hän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin sanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä hänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän päiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla, kuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.

-- Siellä oli pieni joki, -- ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli myös... muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua... Opin siellä soutamaan... Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva! Kiertelivät kuin hyttyset, -- ulisevat ja mankuvat... anna, anna! Heidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään... kauhean vastenmielistä...

-- Kukapa heitä opettaisi, -- virkkoi Ilja kuivasti. -- Isät ja äidit tekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen... Valhetta puhutte...

Tatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen sanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:

-- Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin... Ennen eli herra kylässään ikänsä... nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään...

Avtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta sanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi nolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa äänettömyys, -- kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta, -- Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen...

-- Kuule sinä, -- kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, -- ennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa niin hyvä, sanoa sananen... Polvillesi laskeudu...

Kirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille, vaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti nauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle... Silloin katsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in synkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:

-- Oletko vihainen? Minulleko? Minkätähden?

Hänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät loistivat... Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä... Hänessä leimahti viha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa hänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen luittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan Tatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen olkapäästään, kuiskaten:

-- Oi... päästä! Tekee kipeää!... Oletko tullut hulluksi? Ei täällä sovi syleillä... Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on kyttyräselkä... häntä ruvetaan pelkäämään... mutta päästä nyt! Meidän on hankittava hänelle asunto muualta -- kuuletko?

Mutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen kasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.

-- Mitä sinä? Ei täällä sovi... herkeä! Tatjana Vlasjevna heittihe äkkiä maahan ja pujahti hänen käsistään notkeana kuin kala. Lunjeff näki hänet silmiänsä hämärtävän polttavan sumun läpi puodin katuovella. Oikoen vapisevin käsin röijyään, virkkoi hän:

-- Voi, kuinka olet raaka! Mikset voi odottaa!

Lunjeff'in päässä kohisi, ikäänkuin siellä olisi juossut joukko puroja. Liikkumattomana, sormet yhteen puristettuna seisoi hän tiskin takana, katsoen Tatjana Vlasjevnaan niin, kuin olisi hänessä nähnyt koko elämäänsä raskauttavan pahan.

-- On kyllä hyvä, että olet tulinen, vaan rakkaani, täytyy kuitenkin hillitä itseänsä.

-- Mene täältä! -- sanoi Ilja.

-- Menen kyllä... Tänään en voi kutsua sinua luokseni, vaan ylihuomenna, kolmantenakolmatta päivänä, syntymäpäivänäni, tule luokseni.

Puhuessaan hypisteli hän rintaneulaansa eikä katsonut Iljaan.

-- Mene! -- toisti Ilja, vavisten halusta tarttua häneen ja kiduttaa häntä.

Tatjana Vlasjevna läksi. Heti tuli puotiin Terenti, kysyen kunnioittavasti:

-- Hänkö se oli liikekumppanisi?

Lunjeff nyökäytti päätään, helpotuksesta huoaten.

-- Mahtava rouva!... Pieni kyllä, mutta...

-- Kirottu! -- virkkoi Ilja karkeasti.

-- Hm! -- äänsi Terenti epäilevästi. Ilja tunsi kasvoillaan setänsä uteliaan, arvailevan katseen ja kysyi vihaisesti:

-- Mitä katsot?

-- Minäkö? Herranen aika! En mitään...

-- Tiedän, mitä puhun... Kun sanoin kirottu, niin sillä hyvä! Vaikka olisin pahemminkin sanonut, niin totta olisin sittenkin puhunut...

-- Vai niin? Vai sellainen hän on... -- veti kyttyräselkä pitkään sairaalloisella äänellään.

-- Mitä? -- huusi Ilja vihaisesti.

-- Siis...

-- Mitä -- siis?

Terenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista, vuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen kasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.

-- Tuntenet siis paremmin... -- sanoi hän, oltuaan vähän vaiti.

-- Tunnen kyllä! -- huudahti Ilja. Tunnen heidät, -- puhtosia... päältäpäin...

-- Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa, istuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme... Rauhantuomari tuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi... niin! Talonmies sanoi miestä tyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi... Äkkiä sitten hurjaantui. Joi itsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään -- sekä isännän kasvot löi verille, että kauppa-apulaista... Ennen kuului isäntä lyöneen häntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan...

Lunjeff kuunteli setänsä kertomusta miettivästi.

-- Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä... Piru vieköön koko puhtaan elämän... Mikään elämä ei sovi minulle... Heitän kaikki sikseen ja lähden... Lähden kulkemaan... Täällä tukehtuu...

-- Kärsi kärsimistään, vaan kuitenkin kävi hullusti... sanoi Terenti.

-- Ketä?

-- Puhuin talonmiehen veljestä... Seitsemäksi päiväksi tuomitsi rauhantuomari tappelusta...

-- Vai niin!...

-- Seitsemäksi päiväksi... Sanon: kärsi kärsimistään mies kaikenlaista... tuollaista... no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea savutorveen... mutta sitten leimahti se palamaan...

-- Pidä sinä, setä, huolta puodista... minä lähden ulos... -- sanoi Lunjeff.

Terentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan alakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli ahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut yhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä, ikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen näköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien kylmää puhtautta... Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta raskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten. Jossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku levisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä, Iljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle sankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina rykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle, alituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua, välistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy esiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä, kohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain sentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin putoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta pilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin, vavisten ikävästä ja vilusta.

-- Täytyy jättää kaikki... puoti ja muu... Tehköön setä kauppaa... Tanjkan kanssa... mutta minä -- lähden...

Hän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden pilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi kummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa vajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä tiellä ole ainoatakaan sielua... ei edes lintuakaan näy puissa...

-- Tukehdun, -- mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei hänellä ollut mihin mennä...

Herättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan 23 numeron, ja... muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän oli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin utelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan kiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon ja -- tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, -- joukko väkeä tungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin asettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä oli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui maassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin pilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi varjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin raskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi se kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi äänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin...

Ihmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa väsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä -- pitkätukkainen mies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa lakissa, -- hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa partaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia jalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit ja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa toinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan. Muuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli pitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat, kalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli, rypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja puhui enemmän kuin muut.

-- Jokohan avataan? -- huudahti hän, kallistaen päätään ja kuunnellen.

-- Ei... hm!... Kello on paljon... Ettekö, herraseni, käynyt kirjastossa?

-- En, aikaista on... -- vastasi pitkätukkainen soinnuttomalla äänellä.

-- Piru vieköön... kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja sanoi miettivästi:

-- Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä kirjastoa?

-- Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita miehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät -- "shaliganeiksi", "tarkkampujiksi", -- miehiksi, jotka elävät enemmän tai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen heille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon kirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä, vaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.

-- Minkätähden tuollaiset ihmiset elävät?

Kyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu uroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta toiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.

-- Hui-i! -- vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka hätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, siniset, silmät lasittavat.

-- En voi kärsiä kyyhkysiä! -- huudahti tummaverinen mies, katsoen poislentäviin lintuihin. -- Ne ovat lihavia, kuin rikkaat kauppiaat... kurahtelevat... niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko teillä oikeusjuttua jonkin kanssa? -- kysyi hän odottamatta Iljalta.

-- Ei ole...

-- Oletteko syytetty?

-- En...

Tummaverinen mies tarkasti Lunjeff'ia päästä jalkoihin, lausuen nenäänsä:

-- Sepä omituista...

-- Miksi omituista? -- kysyi Ilja naurahtaen.

-- Kasvonne ovat syytetyn kasvojen näköiset, -- sanoi mies nopeasti. -- Mutta nyt avataan ovet...

Hän riensi ensimmäisenä ovesta sisään. Hänen sanoistaan loukkaantuneena seurasi Ilja häntä, tölmäten ovessa olkapäällään pitkätukkaista.

-- Hiljaa, moukka, -- sanoi pitkätukkainen tyynesti ja tyrkättyään vuorostaan Iljaa, riensi hän edelle.

Mutta tuo tyrkkäys ei suututtanut Iljaa, kummastutti vain.

-- Merkillistä! -- mietti hän -- Niinpä tyrkkii kuin herra olisi ja jokapaikkaan voisi ensimmäisenä mennä, vaikka itse onkin tuollainen... hylkiö...

Oikeussalissa, jossa vallitsi hämärä, oli hiljaista. Pitkä pöytä, vihreällä veralla peitetty, korkeaselustimiset nojatuolit, kullatut taulunpuitteet, suuret, ihmisen kokoiset kuvat, vaaleanpunaset valamiesten tuolit, suuri puupenkki aituuksen sisässä, -- kaikki oli raskasta ja herätti kunnioitusta. Ikkunat olivat syvällä harmaissa seinissä; purjekankaiset ikkunaverhot riippuivat raskaissa poimuissa ikkunoiden päällä, joiden lasit näyttivät himmeiltä. Raskaat ovet avautuivat ääneti, ja ääneti, nopeasti liikkuivat virkapukuiset miehet edestakaisin. Näytti, kuin jok'ainoa esine tuossa suuressa huoneessa olisi äänettömästi vaikuttanut ihmiseen niin, että hän liikkui hiljaa ja siivosti. Lunjeff katsahti ympärilleen, ja omituinen tunne kouristi hänen sydäntään, ja kun virkamies oli ilmottanut, että "oikeus tulee", vavahti Ilja ja hypähti seisomaan ennen muita, vaikkei tietänytkään, että oli noustava seisomaan. Yksi neljästä saliin tulleesta miehestä oli Gromofi, hän, joka asui Iljan puodin vastapäisessä talossa. Hän istuutui keskimmäiselle tuolille, silitti molemmilla käsillään tukkaansa, pöyhi sitä ja korjasi kaulustaan, jossa oli paljon kultaompeluksia. Hänen kasvonsa hiukan rauhottivat Iljaa, sillä ne olivat yhtä punakat ja hyväntahtoiset kuten tavallisestikin, vain viiksiensä nenät oli Gromoff kiertänyt ylöspäin. Hänen oikealla puolellaan istui hyväntahtoisen näköinen vanhus, jolla oli pieni, harmaa parta, nykerönenä, ja päässä silmälasit, ja vasemmalla puolella kaljupää mies, jonka punanen parta oli kahtaalle suittu ja jonka kasvot olivat keltaset, puisevat. Sitten istui vielä pulpetin ääressä nuori tuomari, pyöreäpäinen, leuka sileäksi ajeltu, mustat silmät muljallaan. Kaikki he olivat vähän aikaa ääneti, selaillen edessään olevia papereita. Lunjeff katsoi heihin kunnioituksella, odottaen, että joku heistä heti nousee ylös ja sanoo jotakin arvokkaasti, kovalla äänellä...

Mutta äkkiä, käännettyään päätään vasemmalle, huomasi Ilja Petruha Filimonoff'in tutut, pönäkät, kiiltävät, ikäänkuin lakatut kasvot. Petruha istui ensimmäisessä vaaleanpunasessa tuolirivissä, nojaten päätään tuolin selkänojaan katsellen tyynesti yleisöä. Pari kertaa livahtivat hänen silmänsä Iljan kasvoihinkin, ja kummallakin kerralla tunsi Lunjeff halua nousta seisomaan, sanoa jotakin Petruhalle tahi Gromoff'ille tahi kaikille oikeussalissa oleville ihmisille.

-- Varas!... poikasi pieksit pahanpäiväisesi!... -- välähti hänen päässään, ja hänen kurkkuaan tuntui polttavan...

-- Teitä syytetään siitä, -- sanoi Gromoff ystävällisellä äänellä, vaan Ilja ei nähnyt, kenelle Gromoff puhui: hän katsoi Petruhan kasvoihin, voimatta rauhottua sentähden, että Filimonoff oli -- tuomarina...

-- Sanokaa, syytetty, -- kysyi puheenjohtaja laiskalla äänellä, hangaten otsaansa, sanoitteko kauppias Anisimoff'ille: "Maltahan! kyllä sinulle maksan!"

Jossakin kuului ilmanvaihtolaitos vinkuvan:

-- I-uu... i-uu... i-uu... Valamiesten joukossa näki Ilja vielä kaksi tuttua henkilöä. Petruhan takana istui urakoitsija Silatsheff, -- suuri, pitkäkätinen mies, kasvot pienet, vihaiset, Filimonoff'in ystävä, joka aina pelasi shakkia hänen kanssaan. Silatsheff'ista kerrotaan, että hän kerran, suututtuaan työmaalla mestarin kanssa, tyrkkäsi hänet alas telineiltä, josta mestari sairastui ja kuoli. Ensimmäisellä rivillä taas, toisena Petruhasta, istui Dodonoff, suuren korutavaraliikkeen omistaja. Ilja osti häneltä tavaransa ja tiesi, että tuo mies oli raaka, ahne, joka kahteen kertaan salakähmää on ruplasta antanut kymmenkopeekkaisen...

-- Todistaja! Milloin huomasitte Anisimoff'in tuvan palavan...

-- I-uu... iu-u-u, -- vinkui venttiili, ja Lunjeff'in rinnassa vinkui myös.

-- Hölmö! -- kuului hänen vierestään hiljainen kuiskaus. Hän katsahti sivulleen hänen vieressään istui äskeinen tummaverinen mies, halveksivasti vääntäen suutaan.

-- Hölmö! -- toisti hän, nyökäyttäen päätään Iljalle.

-- Kuka? -- kuiskasi Ilja, tylsästi katsoen häneen.

-- Syytetty... Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan todistus... mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä...

Ilja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää kulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän puri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira, istuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä puolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista kasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat häneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he jokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:

-- Kun kerran jouduit kiinni, -- niin tietysti olet syyllinen...

-- Ikävää! -- kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. -- Juttu ei ole lainkaan hauska... Syytetty on -- tyhmä, prokuraattori -- nahjus, todistajat -- hölmöjä, kuten tavallisesti... Jospa minä olisin prokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet...

-- Onko hän syyllinen? -- kysyi Lunjeff kuiskaten, vapisten kuin vilusta.

-- Tuskinpa... Mutta tuomita hänet silti voidaan... Hän ei osaa puolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua... Mitätöntä väkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei tippaakaan!

-- Se on totta...

-- Onko teillä kaksikymmenkopeekkaista? kysyi mies äkkiä.

-- On...

-- Antakaa minulle...

Ilja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä, tuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän tahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:

-- Sukkela olet... noin ne ihmiset elävät, -- sieppaamalla...

-- Kyllä on tyhmä! -- kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen silmillään syytettyä.

-- Shsh!... äänsi oikeudenpalvelija.

-- Herrat valamiehet! -- lausui prokuraattori lauhkeasti vaan arvokkaasti. -- Katsokaa tämän miehen kasvoja, -- ne puhuvat selvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat vangitun syyllisyyden... ä-ä... ne vakuuttavat meitä siitä, että edessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen, yhteiskunnan vihollinen... edessänne seisoo...

Yhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta istua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan, painaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat hervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli kumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan...

Lunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta, pahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan punanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu myrskypilvistä...

Kun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi ajaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti nuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan, virkkoi:

-- Hän vannoo ei sytyttäneensä, hupsu. Ei siinä valat auta, riisu vain housut ja rupea pitkällesi... hah, haa! Asia ei ole leikintekoa! Kauppiasta on solvattu... sinäkö solvasit tai joku muu -- se on yhdentekevää! Mutta yhdentekevää ei ole rankaisematta jättäminen... sinä jouduit kiinni -- sinua siis rangaistaan...

-- Onko talonpoika teidän mielestänne syyllinen? -- kysyi Ilja miettivästi.

-- Luultavasti hän on syyllinen, koska on tyhmä. Viisaat ihmiset eivät tavallisesti ole syyllisiä... -- vastasi mies tyynesti, ahneesti vedellen savuja paperossistaan. Hänen silmänsä olivat mustat ja pienet kuin hiirellä, ja samoin hampaat kuin hiirellä -- pienet ja terävät.

-- Noiden valamiesten joukossa, -- sanoi Ilja hiljaa, ponnistaen -- istuu miehiä...

-- Enimmäkseen kauppiaita, -- keskeytti mustaverinen mies hänet tyynesti. Ilja katsahti häneen ja toisti:

-- Kauppiaita. Muutamia heistä tunnen...

-- Vai niin!...

-- Ne ne ovat väkeä... s.o. suoraan puhuen...

-- Myös varkaita, -- keskeytti hänet taas hänen puhetoverinsa.

Hän puhui äänekkäästi, kursailematta. Viskattuaan pois paperossinsa, pani hän huulensa torvelle ja rupesi viheltämään, katsoen kaikkia röyhkeästi silmiin, ja koko hänen ruumiinsa liikkui kuin nälkäisestä levottomuudesta.

-- Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa, -- sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. -- Kylläiset ihmiset harjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista... Oikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että nälkäiset kylläistä tuomitsisivat... on sattunut, että kylläiset kylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan ahneudesta, toisin sanoen -- älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä meillekin.

-- Sanotaan: ei kylläinen nälkäistä ymmärrä, -- virkkoi Ilja.

-- Mitä joutavia! -- sanoi hänen puhekumppaninsa. -- Hyvin ymmärtääkin... siksipä hän onkin ankara...

-- Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään! -- vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, -- kuinka voi hän silloin tuomita toista ihmistä?

-- Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, -- virkkoi tummaverinen mies tyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.

-- Tunnen hänet... -- virkkoi Lunjeff hiljaa.

-- Vai niin! -- huudahti mies, vikisten häneen. -- Katsotaan sitten tuota teidän tuttavaanne...