Part 12

Teitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä, niin ainakin Iljasta tuntui.

-- Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti. -- Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!

Nuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä suoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu, maksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen verkkaan, lausui hän raakoja sanoja:

-- Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne... ei tule kalliiksi... kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia... vaan kymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia ette voisi olla mikään muu, vai kuinka?

-- Mitä te puhutte? -- huudahti tyttö hiljaa.

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen sieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.

-- Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän vähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!

-- Minä en ole herraskainen! -- huudahti tyttö kovasti. Hänen veljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti, katsoen vihaisesti isäntäänsä:

-- Lähtekäämme, Sonjka!

Lunjeff silmäsi heihin, virkkaen kylmästi, vihaisesti:

-- Poistukaa vaan! Te ette tarvitse minua, enkä minä teitä.

Oli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan silmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään sitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta, nauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön hämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli tyytyväinen.

"Katsohan poikaa, millainen oli" -- pyöri hänen päässään eristynyt ajatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen mielialansa.

"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?" -- mietti hän, hymyillen ajatuksissaan. "Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla..."

Häntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä raa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.

Mutta Tanitshka ei tullut, -- koko päivän sai Ilja olla yksin, ja se päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä yksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön sanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui, että tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä. Sulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä, vaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään päänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän voinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin hän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman puute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää raskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä. Peseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.

Puolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä. Tervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:

-- Mikä olet olevinasi?

Ilja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien päätään toivottomasti pudistaen:

"Hänkin on minua vastaan..."

-- Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? -- kysyi Paavali ankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa kasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista, vaan hän ei siitä välittänyt.

Hitaasti, väsyneellä äänellä sanoi hän:

-- Tervehtisit ensin... ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on pyhäinkuva seinällä...

Mutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä, mursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni väristen:

-- On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit: ei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä ajat hänet tiehensä... Voi sinua, kauppias!

Jonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta mitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin tulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet vaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat keltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan. Lunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:

"Tuli torumaan... Tyttö on kannellut hänelle... Loukkasinko sitten häntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin..."

-- Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää... ja kuitenkin sinä... uh! -- sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. -- He ovat jok'ikinen kunnon väkeä... ymmärtäväisiä... osaavat jok'ainoan oikeuden ulkoa... niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla hänen kanssaan... vaan sinä...

-- Vaikene, Pashka! -- sanoi Lunjeff hitaasti. -- Mitä minua opettamaan rupeat!... Teen niinkuin haluan...

-- Mitä sitten teet? Häpäiset itsesi ja muita...

-- Elän, kuten tahdon... Tympäisette minua jok'ikinen. Kulette ja puhutte...

Ja nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi, kuin itseltään kysyen:

-- Mutta mitä osaatte te sanoa?

-- Hän osaa vaikka mitä! -- huudahti Paavali syvällä vakuutuksella, nostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. -- He tietävät kaikki!

-- No, menekin sitten heidän luoksensa! -- sanoi Ilja välinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus olivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä vastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja ajattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin, päästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.

-- Niin lähdenkin! -- sanoi Paavali uhmaillen. -- Lähden, sillä ymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää... heidän seurassaan saatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden... Koskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt... ihmismäisesti... Kuka on minua tätä ennen kunnioittanut?

-- Älä kilju! -- sanoi Lunjeff hänelle hiljaa, voimattomasti.

-- Olet puukuva, sinä! -- huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin tyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle napit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä sormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:

-- Minulla ei ole antaa takaisin, -- tuotpahan toisella kerralla...

Pientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli kammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa: Tytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin ääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja katseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff seisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin kääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden kiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin...

-- Mitä arvelet? -- kysyi Paavali vaativasti.

-- En mitään, -- vastasi Lunjeff hetkisen vaiettuaan.

-- Mitä -- en mitään?

-- Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! -- huudahti Ilja kärsimättömästi.

Gratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista, sanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään kääntämättä.

"En taida olla terve", mietti hän.

Suuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi. Sitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen. Hän kumarsi ja sanoi puoliääneen:

-- Antakaa almu, hyvä herra!

Lunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului kadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot räiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä. Rauta rämisee, -- kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas rattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta, kirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, -- ilkeä, sähisevä ääni viiltää ilmaa...

-- Vladimirilaisia kirsikoita! -- huutaa laulaen katukauppias...

Jok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä hämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä liikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in sielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki pysähtynyt, -- ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta väsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön, jolloin häntä painajainen vaivasi... ja monta samanlaista päivää ja yötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän seurasi heitä silmillään kylmästi miettien:

"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä... Tällaista on vain alussa... vaan sitten totun... Yksin elän... yksin elän!"

Gavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen talonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen. Hänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff toisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä:

"Tokkohan koskaan saakaan nähdä mitään kaunista?"

Ja sitten jatkoi hän itsekseen synkästi, toivottomasti:

"Turhaa on elämä..." Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin, ja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä, niin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras elää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet, -- jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja hyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle, ja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa ahdistuksessa.

Eräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe pitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta puolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:

-- O-o-i, koiraseni! Pieni penikkaiseni!

Aidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen naisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut etukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen kasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa...

"Koiria hyväilee... ei siis ole enää muita hyväiltävänä", -- mietti Ilja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan... Sitten Pashkaa, Mashaa...

"Kun minua tarvittiin, -- niin käytiin... Piru vieköön teidät jokaisen!... Huomenna menen Jaakon luokse..."

-- Koira-kultaseni! -- kuului nainen aidan toisella puolella sanovan.

"Kun edes Tanjka tulisi!" -- mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana Vlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse ei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.

Oli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien, että taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä...

"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa... suuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän..."

Pihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan teekeittiötä noutamaan, avasi oven ja -- edessään seisoi kyttyräselkä.

-- He-hee! -- virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään pyörittäen.

-- Kello käy jo yhdeksättä, eikä sinulla, kauppias, ole puoti vielä auki!

Ilja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta sisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin muuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa juuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin nyytiltä.

-- Päivää, veljenpoika! Päästäpä asuntoosi!

Ilja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen. Terenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi kumartaen:

-- Kiitetty olkoon Herra, olen taas kotona! No terveheks' Ilja!

Setää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi, lujaksi.

-- Sietäisipä peseytyä, -- sanoi Terenti kovasti, tarkastellen huonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä kulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. -- Terenti oli suoristunut ja piti päänsä pystyssä.

-- Kuinka voit? -- kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä silmilleen.

Iljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän ääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin mielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.

-- Entä sinä?

-- Minäkö? Hyvin! -- Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti hymyillen päätään. -- Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää vettä, sanalla sanoen...

Hän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi kallellapäin kertomaan:

-- Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden tekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona... kävin Valamonsaarella... ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä rukoilin ja viimeksi kävin Pietarin -- Fafronjan luona Muromissa.

Arvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja kaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset, silmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi samallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat satuja tai pyhimysten elämäkertoja.

Satoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen, hitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät niiden lyönneistä.

-- Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys niissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä palavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu... -- puhui Terenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului jo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi juoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu teräslankaverkko.

-- Tuolla myrhalla voitelevat he pyhiä päitään...

-- Ni-in, -- virkkoi Ilja pitkään. -- No, entä... kevenikö sydämesi?

Terenti vaikeni vähän, ojensihe tuolilla ja sanoi matalalla äänellä Iljaan kääntyen:

-- Sanon vertauksella: kuten kenkä jalkaa, painoi sydäntäni tuo vasten tahtoani tekemäni synti... Sanon vasten tahtoani tekemäni, sillä jollen silloin olisi totellut Petruhaa, olisi hän ajanut minut tielle! Aivan varmaan olisi hän ajanut!... Tai mitä arvelet?

-- Niin kai! -- myönsi Ilja.

-- Niinpä niin... mutta kun olin lähtenyt matkalle, niin heti keveni mieleni... Kulkiessani puhun: Herra, näetkö? Olen menossa pyhimystesi luokse... Tiedän olevani syntinen...

-- Selvitit siis tilisi? -- kysyi Lunjeff hymyillen.

-- Se on Hänen tahdossaan! En tiedä, kuinka hän kuulee rukoukseni! -- sanoi kyttyräselkä, kohottaen kätensä ylöspäin.

-- Entä omatuntosi, kuinka on sen laita?

-- Mitä -- kuinka?

-- Onko se rauhallinen?

Terenti mietti, ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sitten sanoi hän:

-- Se on vaiti... Lunjeff naurahti.

-- Rukous, jos se kerran lähtee puhtaasta sydämestä, keventää aina ihmisen mieltä, sanoi kyttyräselkä hiljaa, vaan varmalla äänellä.

Ilja nousi tuolille ja astui akkunan luokse. Leveitä, sameavetisiä puroja juoksi katukäytävän vieressä; kivistöllä, kivien välissä, oli pieniä vesilätäköitä; vesipisarain pudotessa niihin värähtelivät ne, jolloin koko kivistö näytti värähtelevän. Iljan puotia vastapäätä oleva talo oli synkän näköinen, märkä, sen ikkunat olivat himmenneet, niin ettei niistä voinut nähdä huoneissa olevia kukkia. Katu oli tyhjä ja hiljainen, -- vain sade rapisi ja purot lorisivat. Yksinäinen kyyhkynen istui räystään alla ikkunalaudalla, ja koko katu huokui kosteutta ja raskasta ikävää.

"Syksy tekee tuloaan", -- välähti Lunjeff'in ajatuksissa.

-- Millä sitten muulla voi ihminen puhdistautua, jollei rukouksella? -- sanoi Terenti, avaten yhtä säkeistään.

-- Liian on yksinkertaista, -- huomautti Ilja synkästi, kääntymättä edes setäänsä päin. -- Tehdään syntiä, rukoillaan -- ollaan puhtaita! Aletaan taas tehdä syntiä...

-- Minkätähden? Tulee elää nuhteettomasti...

-- Miksi?

-- Mitä?

-- Sitä...

-- Onko omatuntosi puhdas?

-- Mitä väliä sillä on?

-- N-noo... -- veti Terenti moittivasti pitkään. Kuinka niin voit puhua...

-- Puhunpa kuinka tahansa, -- sanoi Ilja jyrkästi, seisoen selin setäänsä.

-- Se on synti!

-- No, vaikkapa syntikin.

-- Saat rangaistuksen!

-- En...

Sitten kääntyi Ilja ja katsoi suoraan Terentin kasvoihin. Kyttyräselkä katsoi myös uteliaasti veljenpoikansa voimakasta vartaloa. --

Huuliaan maiskuttaen tapaili hän kauan sanoja vastatakseen ja sanoi vihdoin pontevasti:

-- Kuinka et? Saat kyllä!... Minäkin tein syntiä ja sain siitä rangaistuksen...

-- Kuinka? -- kysyi Ilja jurosti.

-- Pelon kautta! Pelkäsin aina, että yhtäkkiä saadaan tietää, yhtäkkiä...

-- Olen minäkin rikkonut, enkä kuitenkaan pelkää, -- sanoi Ilja hymyillen halveksivasti.

-- Älä hulluttele, -- sanoi Terenti ankaralla äänellä.

-- Niin, en pelkää! Mutta sittenkin on elämä minusta raskasta.

-- Kas vaan! -- huudahti Terenti, nousten riemuiten lattialta. -- Raskasta, sanot?

-- Niin! Kaikki ovat minut hylänneet, kuten spitaalisen...

-- Siinäpä onkin rangaistuksesi!

-- Mistä? -- huusi Ilja miltei raivosti...? Hänen leukansa vapisi ja sormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti häneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.

-- Älä huuda! -- sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti hän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä yksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:

-- Turhaan teit matkasi... mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat ryöstää, murhatakin saat -- rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi... Tyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, -- hän saa tehdä mitä tahansa, mitä tahansa!

-- Ilja! -- sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi. -- Maltahan, älähän tulistu!... Istu!... Keskustelkaamme tyynesti kaikesta.

Äkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen lattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät molemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain valui...

-- Mikä se oli? -- virkkoi kyttyräselkä hiljaa, pelokkaasti.

Ilja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen kuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.

-- Laatikkoläjä meni hajalleen, -- sanoi Ilja, sulkien oven ja palaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.

Terenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken ääneti, alotti hän:

-- Ei se niin ole... ajattelehan vaan!. Ai, ai, lapsikulta, millaisia sanoja päästät suustasi! Jumalattomuudellasi et suututa Jumalaa, vaan hukutat itsesi... Pane mieleesi nämä viisaat sanat, jotka matkallani kuulin muutamalta mieheltä... Kuinka paljon viisautta olenkaan kuullut!

Hän alkoi uudestaan kertoa matkastaan, katsoen syrjästä Iljaan. Ilja kuunteli hänen puhettaan kuin sateen rapinaa, miettien, kuinka hän elää sedän kanssa.

Heidän elämänsä kului hyvin. Terenti laati itselleen laatikoista vuoteen, asettaen sen uunin ja oven väliin, nurkkaan, jossa yöllä oli pimeämpi, kuin muualla huoneessa. Tutustuttuaan Lunjeff'in elämään, rupesi hän toimittamaan Gavrik'in tehtäviä, -- pani teekeittiön kuntoon, siisti kammarin ja puodin, kävi hakemassa päivällisen ravintolasta, hyräillen alituisesti akafisteja. [Akafisti on ylistysvirsi Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle tai pyhimyksille. Suom. muist.] Iltaisin kertoi hän veljenpojalleen siitä, kuinka muuan munkki oli kolmesataa vuotta kuunnellut pikkulinnun laulua; kertoi Kirik'istä ja Ulitasta ja monesta muusta. Lunjeff kuunteli häntä ajatellen omia ajatuksiaan... Nykyisin kävi hän joka ilta kävelemässä, ja aina veti häntä jokin kaupungin ulkopuolelle. Siellä kentällä oli öisin niin hiljaista, mustaa, autiota, kuin hänen mielessäänkin.

Viikon kuluttua palaamisestaan kävi Terenti Petruha Filimonoff'in luona, palaten sieltä pahoillaan, vihaisena. Iljan kysyttyä, mikä häntä vaivasi? -- hän vastasi kiireesti:

-- Ei mikään, ei mikään. Kävin hänen luonaan, näin kaikki... puheltiin -- n-niin!

-- Entä Jaakko? -- kysyi Ilja.

-- Jaakkoko? Hän haluaa kuolla... Puhui hän sinustakin... Keltanen hän on... rykii...

Terenti vaikeni, maiskuttaen suutaan, katsoen surullisen ja onnettoman näköisenä nurkkaan.

Elämä kului tasaisesti, yksitoikkoisesti, toinen päivä oli toisensa kaltainen. Synkkä kiukku vaivasi suuren käärmeen tavoin hänen mieltänsä. Ei kukaan vanhoista tuttavista käynyt hänen luonansa. Oli kuin Paavali ja Masha olisivat keksineet itselleen uuden elämäntien; Matitsan yli ajoi hevonen, ja eukko kuoli sairashuoneessa; Perfishka katosi, ikäänkuin olisi maan alle valahtanut. Lunjeff teki yhä lähtöä Jaakon luokse, vaan ei tullut lähteneeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua kuolevalle toverilleen. Aamusin luki hän sanomalehteä, päivisin taas istui puodissa, katsellen kuinka syystuuli lennättelee katua pitkin puista varisseita keltasia lehtiä. Välistä sattui puotiinkin lentämään sellainen lehti...

-- Pyhä isä Tihon, rukoile Jumalaa puolestamme... -- lauloi Terenti väräjävällä äänellä kammarissa hääriessään.

Muutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja etusivulla runon: "Ennen ja nyt", jonka alla oli nimikirjotus "P. Gratsheff".

"Ajatus kolkki kuin korppi musta Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta. Toiveet häipyivät aikoja pitkin, Murheissa, vaivoissa viljalti itkin",

kirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi hänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin levottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin surullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen ajatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja yksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta keneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta ollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä ihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän "virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta", joka hehkuvana kipinänä tunki hänen sydämeensä.

"Ja sydän syttyi toivehin sykkimään, Ajatus asuvi lauluissa lohdutuksen..."

Lunjeff luki runon, viskaten sitten vihaisesti lehden luotaan.

"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut höyhentävät!..." Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän äkkiä toisella tavalla:

"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin... tässä nyt tulin! Antakaa anteeksi..."

"Minkätähden?" -- kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä sanomalla jurosti ja päättävästi:

"Hän ajaa minut pellolle..." Sitten luki hän kateellisesti ja vihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.

"Se on ylpeä... Katsoisi sillä omalla tavallaan... eikä siinä auttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen..."

Saman lehden oikeus- ja poliisiosastosta luki hän, että Vjera Kapitanovan varkausjuttua käsitellään piirioikeudessa syyskuun kolmantenakolmatta päivänä. Hänen mielessään välähti ilkkuva tunne, ja ajatuksissaan sanoi hän Paavalille:

-- Runoja sinä kyllä kirjottelet et vaan muista, että Vjera vankilassa istuu!...

-- Jumalani! Ole armollinen minulle syntiselle, -- kuiskasi Terenti huoaten päätään pudistaen. Sitten katsahti hän veljenpoikaansa ja huudahti:

-- Ilja...

-- Mitä?

-- Petruha...

Kyttyräselkä hymyili surkeannäköisesti, ja vaikeni.

-- Mitä? -- kysyi Lunjeff.

-- Ryösti minut puti puhtaaksi, -- virkkoi Terenti alakuloisesti. Ilja katsoi välinpitämättömästi setänsä kasvoihin eikä sanonut sanaakaan, miettihän vain: "Niin pitikin..."

-- Putipuhtaaksi ryösti...

-- Kuinka paljon te varastitte kaikkiaan? -- kysyi Ilja tyynesti. Kyttyräselkä siirtyi tuolineen etäälle pöydästä ja painoi päänsä alas.

-- Kymmenkunnan tuhatta, vai kuinka? -- sanoi Ilja.

Terenti kohotti päätään ja virkkoi kummastuneena:

-- Kymmenen!

Sitten huiskautti hän kättään, sanoen:

-- Mitä sinä turhia! Kunhan kaikenkaikkiaan kolmetuhatta kuusisataakin, ja sinä kymmenen! Keksipä summan!...

-- Mutta ukolla oli enemmän kuin kymmenen tuhatta, -- sanoi Ilja nauraen.

-- Valetta!

-- Hänhän itse sanoi sen...

-- Mutta tokko hän osasi edes laskea?

-- Yhtä hyvin kuin sinä ja Petruha... Terenti rupesi miettimään, ja uudestaan vaipui hänen päänsä alas.

-- Paljonko Petruha jätti antamatta? kysyi Ilja.

-- Noin seitsemänsataa... -- sanoi Terenti huoaten. Vai yli kymmenentuhatta!