Part 11

-- Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni esimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja... Tuli sitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla! Nyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan on hän ruvennut juomaan... Ja jokaisella on pahoista teoistaan tulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna...

Iljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, -- hän liikutti kärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:

-- Mitä sinä nyt odotat?

-- Se tahtoo sanoa, mistä? -- sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät suurina.

-- Tulevaisuudelta mitä odotat? -- toisti Ilja terävästi ja tylysti.

Jaakko painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

-- Mitä? -- virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta mielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.

-- Mitäpä minulla lienee odotettavissa? -- hiljaa, häneen katsomatta, vastasi Jaakko. -- Ei mitään! Kuolen... ja siinä kaikki. Ja että minä pian kuolen... siitä olen varma...

Hän kohotti päätään ja jatkoi tyytyväinen hymy kuihtuneilla kasvoillaan.

-- Uneksin aina sinisestä... Ymmärrätkö, -- kaikki on olevinaan sinistä... Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho -- kaikki! On niin hiljaista... täydellinen hiljaisuus vallitsee! On kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki liikkumatonta... ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti, väsymättä... kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen... Enkä voi käsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni... Siniset unet ennustavat kuolemaa.

-- Hyvästi! -- sanoi Lunjeff, nousten tuolilta.

-- Mihin menet? Istu nyt vielä.

-- En, hyvästi. Jaakko nousi myös.

-- No lähde sitten!

Lunjeff puristi hänen kuumaa kättänsä ja katsoi ääneti hänen kasvoihinsa, tietämättä mitä sanoa jäähyväisiksi toverilleen. Vaan hänen teki mielensä sanoa jotakin, niin suuresti teki mielensä, että se miltei vaivasi häntä.

-- Miksi katsot minuun niin omituisesti? -- kysyi Jaakko hymyillen.

-- Anna anteeksi, veli, minulle... -- sanoi Ilja verkkaan, luoden silmänsä maahan.

-- Mistä?

-- Muuten vaan... anna anteeksi...

-- Olenko minä sitten pappi? -- sanoi Jaakko hiljaa nauraen. -- Ai, odotappas! Unhotin sanoa sinulle Mashutkasta...

-- Mitä?

-- Hänenkin kohtalonsa kuuluu olevan kova...

-- Niin kuuluu...

-- Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi taitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu... vai kuinka?

Hänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen äänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta... Ilja irrotti kätensä... Jaakon käsi valahti voimatonna alas.

-- Jasha, anna anteeksi...

-- Jumala antakoon sinulle anteeksi! Käythän vastakin katsomassa?

Ilja poistui mitään vastaamatta.

Kadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi. Hän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin tuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän ei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen nuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan pitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti ajatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin paljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja se ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä muutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.

Yöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä ilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi pitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli selällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi, sitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin hopeavaate, -- tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä puunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet, vaan maa... millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin näyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten tähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön tummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden ylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet, ja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä, läpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen... Ja hän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi siksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa... Mutta kiduttajat elävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin...

* * * * *

Mutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi hänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in puodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja kiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen kättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän, jättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran kysyi hän tältä:

-- Huvittaako teitä olla kauppiaana?

-- Ei erittäin, -- vastasi Lunjeff, kohauttaen hartioitaan, -- vaan jollakinhan täytyy elää...

Sonja katsoi häneen totisilla silmillään tutkivasta.

-- Täytyy elää... -- toisti Ilja huoaten.

-- Ettekö ole koskaan koettanut elää jollakin työllä? -- kysyi tyttö.

Ilja ei ymmärtänyt hänen kysymystään.

-- Kuinka sanoitte?

-- Ettekö ole koskaan tehnyt työtä?

-- Aina. Koko ikäni. Teen kauppaa... -- vastasi Ilja hämillään.

Mutta tyttö naurahti, -- ja hänen hymyilyssään oli jotakin, joka loukkasi Iljaa.

-- Onko teidän mielestänne kauppa työtä? Onko se samaa? -- kysyi hän nopeasti.

-- Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä, tuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut leikkiä.

-- Ei suinkaan, -- jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. -- Työ on se, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa... kun hän valmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja... ymmärrättekö?

Lunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa, ettei ymmärtänyt.

-- Mutta kauppa -- mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään! -- sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.

-- Tietysti olette oikeassa, -- sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti. -- Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut... Mutta tietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka sitten pitäisikään kauppaa?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka kanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle hyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen hänen kohtaamistaan Mashan kanssa, -- kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi miettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin varomattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä huomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan hänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne tuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.

Tuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut käsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän oli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan myös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan ylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.

-- Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika, niin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin yksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa, laulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka paikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä tyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat oppinutta väkeä -- muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori, ylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja nauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä. Kunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa...

-- Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä... -- sanoi Ilja synkästi. -- Hän on ylpeä...

-- Hänkö ylpeä? -- huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse vaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi... Heillä olet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata...

-- No, kuinka Mashutka voi? -- kysyi Ilja.

-- Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja hymyilee... Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan maidolla... Hrjenoff'ille käy huonosti... Asianajaja sanoo, että se leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle... Ja mitä minun asiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden käsiteltäväksi... Kunnon väkeä he ovat!

-- Entä Sonja, mitä tekee hän? -- kysyi Lunjeff.

Hänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista, jotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.

-- Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi opiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin, mikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!... hän sähähtää kuin kissa.!.

-- Se on minulle tuttua... -- sanoi Ilja hymyillen.

Hän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella tuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei antanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta hänen luoksensa.

Seisoen tiskin takana, mietti hän uhmailevasti:

-- Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä hyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa... Hänhän on köyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan... Hänen täytyy siis olla hyvin hyvä... Mutta kuinka kohtelee hän minua... Miksi olen minä Paavalia huonompi?

Nämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli kaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään elämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi jotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut tiellänsä.

-- Rakas ystävä, -- sanoi hänelle Tatjana Vlasjevna kuivasti ja moittivasti, -- täytyy ostaa lisää kapeata villanauhaa. Pitsit ovat niinikään lopussa... Vähän on jälellä viidenkymmenen numeron mustaa rihmaa... Perlemonappeja on eräs firma tarjonnut meille, sen asiamies kävi luonani... Lähetin sen tänne. Onko hän käynyt täällä?

-- Ei, -- vastasi Ilja lyhyesti. Tatjana Vlasjevna oli käynyt hänestä yhä vastenmielisemmäksi. Hän epäili, että Tatjana oli ottanut rakastajakseen erään Korsakoff'in, joka äskettäin oli nimitetty poliisitarkastajaksi. Hänen kanssaan määräsi hän näet kohtauksia yhä harvemmin, vaikka kohtelikin häntä ystävällisesti ja hellästi kuin ennenkin. Mutta niistäkin kohtauksista kieltäytyi Ilja kaikenlaisten tekosyiden nojalla. Kun hän sitten huomasi, ettei Tatjana Vlasjevna siitä suuttunut, kiroili hän mielessään häntä:

-- Senkin häpeämätön irstailija... Etenkin oli hänestä vastenmielistä se, kun Tatjana Vlasjevna kävi puodissa tarkastamassa tavaravarastoa. Hän pyörähteli puodissa kuin varpunen, hyppäsi tiskille ottaakseen ylimmiltä hyllyiltä pahvilaatikoita, aivasteli pölystä, pudisteli päätään ja torui Gavrik'ia.

-- Juoksupojan tulee olla sukkela ja huomaavainen. Ei hän siitä saa leipää, että istuu kaiket päivät ovella ja kaivelee nenäänsä. Ja kun hänen emäntänsä puhuttelee häntä, tulee hänen tarkkaavaisesti kuunnella eikä katsoa kuin mikäkin mörkö...

Mutta Gavrik'illa oli oma luonteensa. Hän kuunteli emännän puhetta vallan välinpitämättömästi, ja vain silloin, kun tämä nousi jonnekin, saadakseen käsiinsä jonkin esineen ylimmiltä hyllyiltä, ja kohotti hameensa helmat ylös, iski hän veitikkamaisesti Iljalle silmää. Hän puhutteli häntä aina nenäkkäästi, ilman että hänen puheessaan oli jälkeäkään kunnioituksesta, ja kun emäntä oli poistunut, huomautti hän ivallisesti Iljalle:

-- Hyyppä hyppäsi nyt tiehensä...

-- Niin ei saa puhua emännästä, -- huomautti hänelle Ilja, vaivoin pidättäen nauruaan.

-- Mikä emäntä hän on! -- vastusti Gavrik. -- Minun isäntäni olette te... Hän ei ole muu kuin hyyppä...

-- Te ette neuvo poikaa, -- sanoi Avtonomova usein Iljalle, -- ja yleensäkin... täytyy minun sanoa, on kaikki ruvennut viime aikoina käymään haluttomasti, innostuksetta...

Lunjeff oli ääneti ja mietti kiukkuisena: "Kunpa edes nyrjäyttäisit jalkasi tiskillä hyppäillessäsi, mokoma tarkastaja..."

Hän sai samoihin aikoihin sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi olleensa ei ainoastaan Kijev'issä, vaan myös Sergiuksen luostarissa ja Valamossa ja palaa pian kotiin.

"Saan lisähuvia", -- mietti Ilja vihaisesti. "Luonnollisesti tahtoo hän päästä asumaan luokseni..."

Ja hän rupesi tarkoin miettimään, kuinka voisi järjestää niin, että hänen setänsä asuisi muualla. Kauan ei hän kuitenkaan saanut miettiä sitä, sillä puotiin tuli ostajia, ja sitten Gavrik'in sisar. Väsyneesti ja raskaasti hengittäen tervehti hän Iljaa ja kysyi, osottaen päällänsä kammarin oveen:

-- Onko tuolla vettä?

-- Tuon heti sitä teille, -- sanoi Ilja.

-- Itse menen... Hän meni kammariin ja viipyi siellä siksi, kunnes Lunjeff suoriuduttuaan ostajista, tuli sinne. Hän tapasi hänet seisomassa taulun edessä, joka esitti ihmisen eri ikäkausia. Kääntäen päätään Iljaan päin, osotti tyttö silmillään taulua ja virkkoi:

-- Roskaa...

Lunjeff tunsi tulevansa hämilleen hänen huomautuksestansa ja hymyili, kuin tuntien itsensä syylliseksi johonkin rikokseen.

-- Brr! -- Kuinka poroporvarillista! toisti tyttö ja poistui huoneesta, ennenkuin Ilja ehti kysyä selitystä häneltä.

Muutamien päivien kuluttua toi hän veljelleen puhtaita alusvaatteita, ja moitti häntä siitä, että hän pitää huonoa huolta vaatteistaan, repii ja tahrii niitä.

-- Ole torumatta, -- sanoi Gavrik ynseästi.

-- Rupeatko vielä sinäkin haukkumaan minua, kuten jo rouva tekee!

-- Onko hän hyvin tottelematon? -- kysyi Sonja Iljalta.

-- E-ei erittäin -- vastasi Ilja hyväntahtoisesti.

-- Olen hyvin hiljainen, -- suositti itseään Gavrik.

-- On hän vähän liian sukkelakielinen, sanoi Lunjeff.

-- Kuuletko? -- kysyi sisar Gavrik'ilta, rypistäen kulmakarvojaan.

-- Kuulen kyllä, -- vastasi tämä vihaisesti.

-- Se ei ole niin vaarallista, -- sanoi hyväntahtoisesti Ilja. -- Ihmisen, joka edes osaa puoliaan pitää, on helppo tulla toimeen maailmassa... Toisia lyödään, ja he vaikenevat ja heidät unhotetaan.

Sonja kuunteli hänen puhettaan ja oli kuin hänen kasvollaan olisi kuvastunut iloa. Ilja huomasi sen.

-- Aioin kysyä teiltä jotakin, -- sanoi hän hiukan hämillään.

-- Mitä?

Tyttö astui hyvin lähelle häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ilja ei voinut kestää hänen katsettaan vaan painoi päänsä alas ja jatkoi:

-- Jos olen teitä oikein ymmärtänyt, niin ette pidä kauppiaista?

-- Enpä juuri...

-- Minkätähden?

-- He elävät toisten työllä -- sanoi tyttö varmasti.

Ilja nosti äkkiä päänsä pystyyn. Nuo sanat eivät ainoastaan hämmästyttäneet, vaan suoraan loukkasivat häntä. Ja tuo tyttö lisäksi oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, vakuuttavasti...

-- Se ei ole totta, -- huudahti Lunjeff. Nyt värähtivät Sonjan kasvot ja tulivat punasiksi.

-- Paljonko maksaa teille tuo nauha? -- kysyi hän kuivasti.

-- Tuo nauhako?... Seitsemäntoista kopeekkaa... arshina...

-- Paljostako myytte sitä?

-- Kahdestakymmenestä...

-- Siinä sitä ollaan... Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät kuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?

-- En! -- tunnusti Lunjeff avomielisesti.

Tytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan. Ilja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti itseensä siitä.

-- Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista ajatusta, -- sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. -- Mutta kuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki...

Leveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja jatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi, paitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, -- kuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat, vaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet laajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja, joita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.

-- Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä... hän ei tee muuta kuin korottaa tavaran hintaa... Kauppa on laillistettua varkautta...

Ilja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja, vastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten silmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta kuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta etsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla ihmetteli hänen röyhkeyttään...

-- Ei, niin ei asian laita ole! -- keskeytti hän hänet vihdoin, tuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. -- Ei... niin se ei ole!...

Iljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi punasta läiskää.

-- Väittäkää vastaan sitten! -- sanoi tyttö tyynesti, istuutuen tuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi leikkimään sillä.

Lunjeff väänteli päätään, välttääkseen hänen vihaista katsettaan.

-- Väitän kyllä! -- huudahti hän, voimatta enää pidättää itseään.

-- Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin, ennenkuin pääsin tänne asti...

-- Sitä pahempi... Mutta se ei ole vastaan väittämistä -- sanoi tyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin olisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen tyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen tyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui varmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja, jotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.

-- No, mitä arvelette? -- kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten hymähti hän ja sanoi varmasti:

-- Ette voi väittää minua vastaan, sillä olen sanonut totuuden

-- Enkö? -- kysyi Ilja kaiuttomasti.

-- Niin, ette! Mitä voitte väittää vastaan?

Hän hymähti uudestaan halveksivasti.

-- Näkemiin asti!

Hän poistui pää pystymmässä kuin koskaan.

-- Se ei ole totta! -- huusi Lunjeff hänen perästään. Mutta hän ei kääntynyt takaisin.

Ilja heittäysi istumaan tuolille. Gavrik, joka seisoi ovella, katsoi häneen ja luultavasti oli tyytyväinen sisarensa käytökseen, sillä hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja voitonriemuisen näköiset.

-- Mitä katsot? -- kysyi Ilja vihaisesti, tuntien, että tuo katse oli hänestä vastenmielinen.

-- En mitään! -- vastasi poika.

-- Mene sitten kävelemään!

Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Mutta yksin jäätyään ei hän voinut koota ajatuksiaan. Hän ei voinut käsittää Sonjan tarkotusta, vaan sen hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli loukannut häntä. Hän nojasi tiskiin ja mietti:

-- Miksi loukkasi hän minua?... Mitä olen tehnyt hänelle?... Ilman muuta tulee, haukkuu minua ja poistuu... Oikeudenmukaisuutta ei ollut... Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt... Mutta tulepas vielä kerran, niin saat kuulla kuultavasi...

Hän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden tyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli kertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.

-- Pashkaa ei hän varmaankaan loukkaisi...

Hän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan paloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt olivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali Gratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.

-- Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? -- mietti hän, vaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:

-- Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen sulhasensa... Hänet tietysti nai jokin tohtori... asianajaja tahi virkamies... Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?

Hän hymähti katkerasti ja rupesi taas kyselemään itseltään:

-- Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden loukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas... ei hän tee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä aamusta varhain iltaan myöhään?

Nyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja itseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden härsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen rinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi lasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi tuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli rautaristikko. Hänen pisti silmäänsä "Ihmisen eri ikäkaudet" ja hän mietti:

-- Tuo on petosta... Noinko sitten elävät ihmiset?

Hän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman elämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.

-- Noinko sitten? -- toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän toivottomasti:

-- Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää... Puhdasta se on kyllä, vaan ilotonta...

Hän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen puotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan ihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän niitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.

"On, kuin hän tietäisi, että minä olen murhannut ukon..."

Ajatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva sai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja viskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa. Siitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä kovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle...

Kadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä, kulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden mukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa. Kyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, -- luultavasti nuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti torkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin näytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen ja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja -- vähensipä seitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään helmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan, pysähtyen sitten yhdyttyään.

Ilja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja vaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.

Seuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.

-- Ai sinua, -- mietti Lunjeff vihaisesti, katsoen häntä kammaristaan.

Tytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö hymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti häneltä:

-- Kuinka olette niin kalpea? Ettekö ole terve?

-- Terve olen, -- virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä hänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen hänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja sanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi, mutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön vielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään sen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.

-- Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi niin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa, että Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen kuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin nenäkästä, ärsyttävää.

-- Minä olen tottunut loukkauksiin, -- sanoi Lunjeff, katsoen hymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää kylmyyttä.

-- Oh, sinä leikit kanssani, -- mietti hän. -- Silität ensin vaan lyöt sitten! Mutta ei...

-- En tahtonut loukata teitä...