Part 10

Hän koetti tuoda ajatuksensa esiin niin selvästi kuin mahdollista, vaan ei voinut. Noiden mustien silmien terävä ja ankara katse sai hänet hämilleen. Tytön sieraimet vapisivat, hänen kätensä heilutti hermostuneesti veljen kättä. Ilja loi katseensa maahan, mutisten hämillään ja vihoissaan:

-- En osaa sanoa sitä näin yhtäkkiä... vaan jos teillä on aikaa... niin käykää sisään ja istukaa...

Ja hän väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä.

-- Odota tässä, Gavrik, -- sanoi tyttö, astuen huoneeseen ja jättäen veljensä ovelle. Ilja nosti tuolin esiin. Hän istuutui sille. Paavali meni puotiin, Masha painautui peloissaan uunin nurkkaan, ja Ilja seisoi liikkumatta kahden askeleen päässä tytöstä, tietämättä, kuinka alkaa.

-- Mitä teillä on sanottavaa? -- kysyi tyttö.

-- Asia on sellainen, -- alkoi Ilja, huoaten raskaasti. -- Nähkääs, -- tyttö tuolla, se on, hän ei ole enää tyttö, vaan hän on naimisissa... erään ukon kanssa... joka kohtelee petomaisesti häntä... Pahoinpideltynä ja rääkättynä on hän paennut hänen luotaan... minun turviini... Ajattelette ehkä pahaa meistä... vaan niin ei ole asianlaita.

Hän sotkeutui sanoihinsa ja puhui epäselvästi, haluten samalla kertaa sekä kertoa Mashan historian että lausua mielipiteensä siitä. Etenkin tahtoi hän esiintuoda kuulijalleen oman mielipiteensä asiasta. Tyttö katsoi koko ajan häneen ja hänen kasvojensa ilme kävi lempeämmäksi, vaikka silmänsä yhä omituisesti kiilsivät.

-- Ymmärrän, -- keskeytti tyttö hänet. Te ette tiedä, kuinka menetellä? Ensin on käännyttävä lääkäriin ja annettava hänen tarkastaa... Tunnen erään lääkärin... tahdotteko, että vien hänet hänen luokseen? Gavrik, katso, paljonko on kello. Yksitoista? Hyvä, on juuri hänen vastaanottoaikansa... Gavrik, kutsu ajuri tänne... Ja te esittäkää minut hänelle...

Mutta Ilja ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei ollut odottanut, että tuo ankara, vakava tyttö osaisi puhua niin lempeästi. Hänen kasvonsakin kummastuttivat häntä; niiden kopean ilmeen sijaan oli tullut huolestunut ilme, ja vaikka hänen sieraimensa olivat paisuneet entistä leveämmiksi, oli hänen piirteissään hyvyyttä, yksinkertaisuutta, sydämellisyyttä, jota Ilja ei ennen ollut huomannut. Hän katsoi tyttöön ja hymyili hämillään, mitään sanomatta.

Tämä oli jo kuitenkin kääntynyt hänestä poispäin ja mennyt Mashan luokse, jonka kanssa hän hiljaa puheli.

-- Älkää itkekö, hyvä ystäväni, älkääkä peljätkö... Lääkäri on ystävällinen mies, hän tarkastaa teidät ja antaa todistuksen... siinä kaikki! Minä tuon teidät sitten tänne... No, rakas ystävä, älkää itkekö...

Hän laski kätensä Mashan olkapäälle ja tahtoi vetää hänet puoleensa.

-- Voi... tekee kipeätä... -- voihki Masha.

-- Mikä teillä on? Lunjeff kuunteli hymyillen.

-- Mitä ihmeitä se sitten onkaan! -- huudahti tyttö liikutettuna, poistuen Mashan luota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmissään paloi vihan tuli.

-- Kuinka kauhealla tavalla häntä on kohdeltu!

-- Sillä tavalla meillä eletään! -- huudahti Lunjeff kiivastuen. -- Näittekö? Ja tuosta voin näyttää teille toisen. Sallikaa minun esittää teille toverini Paavali Saveljitsh Gratsheff'in...

Paavali tuli hitaasti puodista Iljan kammariin ja ojensi kätensä tytölle häneen katsomatta.

-- Medvjedeff, Sofja Nikonovna, -- sanoi tyttö, katsoen tutkivasti Paavalin alakuloisiin kasvoihin. -- Ja teidän nimenne on kai Ilja Jakovlevitsh? -- kysyi hän Iljaan kääntyen.

-- Aivan niin, -- vastasi Ilja vilkkaasti, puristaen kovasti hänen kättään, ja päästämättä sitä, jatkoi:

-- Jos kerran olette sellainen... se on, jos olette ottanut huolehdittavaksenne toisen, niin älkää hylätkö toistakaan! Hän on myös pulassa.

Tyttö katsoi tutkivasti ja vakavasti hänen kauniisiin, kasvoihinsa, joissa kuvastui mielenliikutus, ja koetti hiljaa vapauttaa kättänsä hänen kädestään. Mutta Ilja ei päästänyt sitä irti ja kertoi hänelle Vjerasta, Paavalista, kertoi lämpimästi ja innostuneesti, ja hänestä tuntui, että hän siten keventää sydäntänsä ahdistavaa taakkaa.

-- Hän on sepittänyt runoja... mainioita runoja! Vaan tässä asiassa on hän kuin näännyksissä... Samoin myös Vjera... Luulette ehkä, että kun hän kerran on sellainen... siinä sitten on kaikki? Ei, älkää sitä luulko! Tekipä ihminen hyvää tahi pahaa, niin kuminassakaan tapauksessa emme voi päättää, onko hän ehdottomasti hyvä tahi paha!

-- Mitä tarkotatte? -- kysyi Sonja.

-- Tarkotan sitä, että vaikka ihminen on paha, löytyy hänessä myös jotakin hyvää, vaikka hän on hyvä. on hänessä pahaakin... Kaikki me olemme sisällisesti kirjavia... ihan kaikki!

-- Olette oikeassa! virkkoi Sonja, arvokkaasti nyykäyttäen päätänsä. -- Siinä sanoitte hyvin järkevästi! Mutta olkaa hyvä ja päästäkää käteni, -- puristatte liian kovasti!

Ilja rupesi pyytelemään anteeksi, mutta tyttö ei kuunnellut häntä, vaan kääntyi moittien Paavaliin:

-- Hävetkää, Gratsheff, eihän tuo kelpaa mihinkään! Täytyy toimia... aina täytyy toimia, -- joko puolustautua tahi olla hyökkäävänä! Vjeralle on hankittava puolustaja, asianajaja, ymmärrättekö? Minä hankin teille... kuuletteko!... Eikä hänelle tapahdu mitään pahaa, sillä hänet vapautetaan... siihen annan kunniasanani!

Hänen kasvonsa olivat tulleet punasiksi, ohimoilta oli tukka joutunut epäjärjestykseen ja hänen silmissään loisti omituinen ilo. Masha seisoi hänen rinnallaan, katsoen häneen lapsen luottavalla uteliaisuudella. Lunjeff taas katsoi voitonriemuisesti Mashaan ja Paavaliin ikäänkuin ylpeänä siitä, että tuo merkillinen tyttö oli hänen huoneessaan.

-- Jos te todellakin voitte auttaa, -- sanoi Paavali vapisevalla äänellä, -- niin auttakaa! En ikinä sitä unhota... Vaikken uskokaan onnelliseen päätökseen, niin tahdon uskoa siihen!...

-- Tulkaa luokseni tänä iltana seitsemän aikaan, tulettehan? Gavrik kyllä neuvoo asuntoni...

-- Minä tulen... En osaa kyllin teitä kiittää...

-- Miksi kiittää? Meidän ihmisten pitää auttaa toinen toisiamme.

-- Kyllähän ne auttavat!... -- huudahti Ilja iroonisesti.

-- Sonja käännähtihe nopeasti häneen päin. Mutta Gavrik, tuntien itsensä ainoaksi järkeväksi ja maltilliseksi henkilöksi koko joukossa, nykäsi sisartaan kädestä ja sanoi:

-- No, etkö jo lähde, lörpöttelijä!

-- Heti! Masha, pukeutukaa!

-- Minulla ei ole muita vaatteita, -- virkkoi Masha arasti.

-- Ei se tee mitään! Lähdetään... Tulettehan sitten illalla, Gratsheff? Näkemiin asti, Ilja Jakovlevitsh!

Ystävykset puristivat kunnioittavasti ja ääneti hänen kättään, ja hän poistui, taluttaen Mashaa kädestä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi Iljaan ja sanoi pää pystyssä:

-- Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt teitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!

Hänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä maahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.

-- Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit... se oli tyhmästi, vaan...

Hän pysähtyi, kuin olisi niellyt jonkin sanan.

-- Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt... niin luulin, että silloin puhui isäntä... mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen siitä! Se olikin ihmisarvon tunne.

Hyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi lämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:

-- Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon tunnetta!... Olen hyvin iloinen... kaikki on käynyt niin erittäin hyvin! Niin äärettömän hyvin!

Ja hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota aamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin kasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten katsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:

-- Eikö täällä ole hienoa? Tämä hymähti.

-- Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? -- kysyi Ilja, pyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. -- Niin käyttäytyy oikea sivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin taivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!

-- Jalo ihminen, -- vakuutti Gratsheff hymyillen. -- Kauanko viipyi hän täällä? Lähes tunnin... eikä se tuntunut minuuttia pitemmältä.

-- Hän välähti kuin tähti, hah, haa!

-- Ja hän selvitti paikalla kaikki...

Lunjeff nauroi tyytyväisesti. Hän oli hyvillään siitä, että tuo kopea tyttö, paljastettuaan itsensä, olikin niin yksinkertainen, kunnon ihminen, ja oli tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä arvokkaasti häntä kohtaan.

-- Voi kuitenkin, kun unhotin... -- huudahti hän äkkiä surkutellen. -- Mutta hän pani pääni vallan pyörälle anteeksipyynnöillään.

-- Mitä unhotit? -- kysyi Paavali.

-- Minun olisi pitänyt suudella hänen kättään... Sitä pidetään sivistyneiden kesken yleensä tapana... erityisen kunnioituksen merkkinä...

Gavrik venyttelihe heidän vieressään ja hänellä näytti olevan ikävä.

-- Kuules, Gavrilka! -- sanoi Ilja, tarttuen hänen olkaansa. -- Sinulla on oikein kunnon sisar.

-- Kyllä hän on hyvä tyttö! -- vakuutti poika alentuvasti. -- Teemmekö kauppaa tänään tai pidämmekö pyhää?... siinä tapauksessa läksisin kävelemään!

-- Ei, tänään emme tee kauppaa! Paavali, lähtekäämme mekin kävelemään!

-- Minä lähden poliisikonttoriin, -- sanoi Gratsheff, tullen taas synkän näköiseksi, ehkä saan luvan puhutella häntä...

-- Mutta minä lähden kävelemään!

Reippaasti kulki hän katua kiiruhtamatta, ajatellen tyttöä ja vertaillen häntä niihin ihmisiin, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä tätä ennen. Hänestä oli selvää, että tuo tyttö oli parempi kuin yksikään niistä, ja parhaiten oli kohdellut häntä. Hänen muistossaan kaikuivat hänen anteeksipyyntönsä sanat, hän kuvitteli mielessään hänen kasvojansa, laajentuneine sieraimineen, hänen kasvojansa, joiden jokainen piirre ilmaisi lujaa pyrkimistä jonnekin...

Ja kuinka tylysti hän kohteli minua alussa! -- ajatteli hän hymyillen ja ihmetteli, miksi hän, lainkaan häntä tuntematta, kohteli häntä niin kylmästi ja ylpeästi, vaikkei ollut juuri mitään edes puhellutkaan hänen kanssaan...

Iljan ympärillä kiehui elämä. Koulupoikia kulki nauraen ja puhellen, rattaita ja vankkureita ajoi jyristen hänen ohitsensa, ja hänen edellään kulkea nilkutti muuan kerjäläinen, puujalka kovasti kolkkaen katukivitykseen. Kaksi vankia vartijan saattamana kantoi korennolla korvoa, jossa oli jotakin. Eräs hedelmäin myyjä kulki ohi huutaen: maukkaita päärynöitä, mehukkaita päärynöitä!... Ja hänen perästään kulki laiskasti, kieli pitkällä, pieni koira... Jyrinä, tärinä, huudot, jalkojen töminä... kaikki suli yhteen kiihottavaksi meluksi. Ilma oli täynnä kuumaa tomua, joka kutkutti sieraimia. Kirkkaalla, sinisellä taivaalla säteili aurinko, valaen lämmintä hohdettaan kaikkialle. Lunjeff katsoi kaikkea tätä sellaisella mielihyvällä, jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä nyt erityiseltä, mieltäkiinnittävältä. Tuossa kulkee nopeasti, miltei hypähdellen, nuori, kaunis, punaposkinen tyttö ja katsoo Iljaan niin ystävällisesti, kuin tahtoisi hänelle sanoa:

-- Oletpa sinä komea poika!

Lunjeff hymyili hänelle.

Muuan ajuri kohottaa lakkiaan ja kääntyy kuskipukilla puhutellakseen erästä paksua rouvaa, joka seisoo katukäytävällä:

-- Se on liian vähän, rouvaseni, lisätkää viisi kopeekkaa...

Mutta Ilja lukee ajurin kasvoista, että hän valehtelee, tuo velikulta, ja että hän on saanut tavallisen palkan. Muuan puotipoika juoksee vaskinen teekannu kädessä ja ruiskuttaa siitä kylmää vettä käytävälle niin että sitä räiskyy vastaan tulevien jaloille, ja kannun kansi helisee iloisesti. Kadulla on kuuma, tukehduttavaa, melua, ja vanhat lehmukset kaupungin hautausmaalla houkuttelevat viileään varjoonsa ja hiljaisuuteensa. Valkosen kivimuurin ympäröimänä kohoo vanhan hautausmaan rehevä vihervä mahtavan aallon tavoin taivasta kohden, ja korkealla, tuon aallon harjalla, kuvastuu kukin lehti sinistä taivasta vasten ja näyttää värähdellen sulautuvan siihen... Ja tuon harjan yläpuolella kimaltelevat kirkkaina kirkon kultaiset ristit, auringon heijastuneiden säteiden ympäröidessä niitä pyhimyssäteistön tavoin...

Astuttuaan hautausmaan muurin sisäpuolelle, läksi Lunjeff verkkaan kulkemaan pitkin leveätä puistokäytävää, hengittäen syvään kukkivien lehmusten lemuavaa tuoksua. Puiden välissä, niiden lehvistön varjossa, seisoi marmorisia ja graniittisia hautapatsaita, kömpelötekoisia ja raskaita, ja sammal peitti niiden sivuja. Siellä täällä salaperäisessä hämärässä loisti himmeästi kullatuita ristejä, joiden otsakekirjotukset aika oli suureksi osaksi hävittänyt. Kuusamo-, akaasia- ja seljapuu-pensaita kasvoi hauta-aituuksissa, peittäen haudat oksiensa alle. Nuorten koivujen valkoset rungot välkkyivät sametinlienteästi tiheän lehvistön läpi; sievinä ja kainoina näyttivät ne kuin tahallaan piiloutuneen varjoon, tullakseen paremmin huomatuiksi. Rauta-aitojen sisässä, viheriöillä mykkylöillä, loisti monenvärisiä kukkia, ampiainen surisi hiljaisuudessa, valkonen perhosparvi leikki ilmassa... hyttyset parveilivat äänettömästi... Ja joka paikassa oli maasta puhjennut elinvoimaisia ruohoja ja pensaita, jotka peittivät synkät haudat, ja koko hautausmaan vihervä oli täynnä vastustamatonta halua kasvamaan, kehittymään, ahnaasti imemään itseensä valoa ja ilmaa, muuttamaan voimakkaan maaperän mehuja väreiksi, tuoksuksi, kauneudeksi, joka hyväili sydäntä ja silmää. Elämän on voitto kaikkialla ja aina!...

Lunjeff'ista tuntui suloiselta kävellä tuossa hiljaisuudessa ja hengittää täysin rinnoin lehmusten ja kukkien tuoksua. Hänessäkin oli kaikki hiljaista, rauhallista, -- hän aivan kuin lepäsi henkisesti, mitään ajattelematta, nauttien vain yksinäisyydestään, jota hän pitkiin aikoihin ei ollut saanut tuntea.

Hän poikkesi käytävältä vasemmalle, pienelle, polulle ja sitä pitkin kulkiessaan luki ristien ja hautapatsasten päällekirjotuksia. Polku oli hyvin kapea, sillä sen molemmin puolin, miltei siinä kiinni, oli rivi komeita, siroja rauta-aituuksia.

"Tämän ristin alla lepää Jumalan palvelijan Vonifantin tomu", -- luki hän hymyillen, sillä nimi tuntui hänestä naurettavalta. Vonifantin tomun päälle oli asetettu suunnattoman suuri, harmaa graniittikivi. Tämän haudan vieressä, toisessa aituuksessa, lepäsi Pjotr Babushkin, kahdeksankolmatta vuoden vanha...

"Niin nuori", -- mietti Ilja.

Eräästä yksinkertaisesta, Valkosesta marmoripatsaasta luki hän:

"Maa yhtä kukkaa köyhemmäksi joutui, Yks tähti lisää loistaa taivahalla".

Lunjeff ajatteli hetken noita säkeitä, ja niissä oli hänen mielestään jotakin liikuttavaa. Mutta äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän saanut piston suoraan sydämeensä, ja hän horjahti takaperin, sulkien lujasti silmänsä. Vaan ummessa silminkin näki hän selvästi hautakirjotuksen, joka niin kovasti oli hämmästyttänyt häntä. Loistavat kultakirjaimet suuressa ruskeassa kivessä aivan kuin syöpyivät hänen sydämeensä:

"Tässä lepää toisen luokan kauppiaan Vasili Gavrilovitsh Poluektoff'in maalliset jäännökset..."

Hetken päästä pelästyi hän pelkoaan ja, nopeasti avattuaan silmänsä, alkoi hän epäluuloisesti katsella ympärilleen pensastoon... Näkyvissä ei ollut ketään. Etäällä kuuluttiin pidettävän sielumessua. Hiljaisuuden läpi kaikui tenoriääni, joka messusi:

-- Ru-koil-kaam-me...

Ja syvä, aivan kuin tyytymätön, ääni vastasi

-- Armahda!

Ja saattoi vielä erottaa tuskin kuuluvasti suitsutusastian helskähtelemisen.

Nojaten selkäänsä vaahteran runkoon, seisoi Lunjeff pää pystyssä, katsellen sen miehen hautaa, jonka hän oli murhannut. Hän painoi päätään niin kovasti puun runkoon, että hänen lakkinsa nousi koholle otsalta. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ylähuuli värähteli, niin että hampaat näkyivät. Kätensä oli hän työntänyt syvälle nutun taskuihin, ja jalkojaan jäkisti hän maahan.

Poluektoff'in hautapatsas kuvasi sarkofag'ia, jonka kanteen oli hakattu avattu kirja, pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta. Samassa aituuksessa oli myös toinen pienempi hauta, jolla olevassa sarkofag'issa oli kirjotettu, että sen alla lepäsi Jumalan piika Eupraksia Poluektoff, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha.

"Hänen ensimäinen vaimonsa" -- mietti Lunjeff sillä pienellä aivojensa osalla, jota ei kiinnittänyt Poluektoff'in kanssa tapahtuneiden kohtausten muisteleminen. Hän muisti ensimmäisen kohtauksensa, kauppiaan kanssa, muisti sen, jolloin hän kuristi hänet, kuinka ukko syljellään kasteli hänen kätensä. Mutta kaikkea sitä muistellessaan ei Lunjeff tuntenut pelkoa eikä katumusta, -- hän katseli hautaa vihaisesti ja kiukkuisesti. Ja ollen täydellisesti vakuutettu sanojensa totuudesta, sanoi hän mielessään kauppiaalle:

-- Sinun tähtesi, kirottu, olen turmellut elämäni, sinun tähtesi, vanha saatana! Kuinka saatan elää?... ja se on kaikki sinun tähtesi! Ainaiseksi olen tahrannut itseni sinun tähtesi...

Tuo "sinun tähtesi" kolkutti hänessä kuin vasaralla. Hänen teki mielensä voimiensa takaa huutaa nuo kaksi sanaa, jotta jokainen kuulisi ne, ja töin tuskin jaksoi hän hillitä itsensä siitä. Hän puri hampaitaan yhteen niin kovasti että teki kipeätä, yhä katsoa tuijottaen hautaan, samalla kun ajatukset, omasta elämästään polttivat häntä kuin tuli. Hän oli näkevinään Poluektoff'in pienet, inhottavat kasvot, ja hänen rinnallaan Stroganin kaljun pään punasine kulmakarvoineen, Petruhan tyytyväisen naaman, tyhmän Kirik'in, harmaapäisen Hrjenoff'in nykerönenineen ja pienine silmineen, -- ja pitkän rivin tuttavia. Iljan korvissa sohisi, ja hänestä tuntui, kaikki nuo ihmiset ympäröivät hänet ja tunkivat ahdistavan lähelle häntä. Hän hypähti pois puun nojasta, -- hänen lakkinsa putosi päästä maahan. Kumartuessaan sitä ottamaan, ei hän voinut irrottaa silmiään rahanvaihtajan ja varastetun tavaran ostajan hautapatsaasta. Hänen hengitystään ahdisti, kasvonsa täyttyivät verellä, hänen silmiään pakotti ponnistus. Vaivoin sai hän silmänsä käännetyksi pois kivestä, astui aitauksen viereen, tarttui käsin kiinni siihen ja, vapisten vihasta, sylkäsi haudalle... Poistuessaan haudan luota, polki hän niin kovasti jalkojaan maahan, kuin olisi tahtonut saattaa sille kipua!...

Kotiin ei häntä haluttanut mennä, -- hänen mielensä oli raskas, ja kylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta, mistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun päähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi olevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti Jaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä välttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan. Sisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:

-- Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani...

Lunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun läpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan teetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja helistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja huusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:

-- Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla paistettua sianlihaa!

-- Onpas jo oppinut! -- mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla, nähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat ilmassa.

-- Kas vaan! -- huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui tarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen päin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja niissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä kuivasti yskien.

-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja, pakottaen itsensä hymyilemään.

-- Kuten näet... teen kauppaa...

-- Panivat ikeen niskoillesi?

-- Mitä saatoin tehdä?

Jaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä lyhyemmältä.

-- Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, -- sanoi hän, katsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. -- Haluaisin vähän puhella kanssasi... isäkään ei ole onneksi kotona... Menehän tuonne... niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa sijassani...

Hän avasi isänsä huoneen oven ja huusi kunnioittavasti:

-- Äitikulta!... Olkaa hyvä ja pistäytykää hetkiseksi tänne...

Ilja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä kanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut, -- vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli yksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä Iljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.

-- No, nyt olen hetkeksi vapaa! -- selitti Jaakko iloissaan, astuen huoneeseen ja pistäen oven hakaan. -- Haluatko teetä? Hyvä... Ivan, -- teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten kättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos jotakin rinnastaan.

-- Kylläpä sinä köhit! -- virkkoi Lunjeff.

-- Olen hiukan raihnas... Mutta kuinka olen iloinen jälleen nähdessäni sinut... Näytätpä aika hienolta ja komealta... Kuinka sinä jaksat?

-- Minäkö? -- vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee... Entä sinä itse?

Lunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään puhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi hän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja sisällyksetöntä.

-- Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan... -- virkkoi Jaakko puoli-ääneen.

-- Isäsi imee veren sinusta...

-- Nyt hän itse on joutunut kiikkiin

-- Sepä oikein!

-- Nykyisin komentaa meillä äitipuoleni! Hänen sanansa on laki!

"En anna ruplaa!... Ilman ole ystäväin!..."

lauloi seinän takana Perfishka, säestäen lauluaan hanurillaan.

-- Mikä laatikko tuo on? -- kysyi Ilja.

-- Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä ruplasta... Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan ja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan ja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa vieraille... Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo hän... Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on musiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta hauskaa saada soittaa...

-- Hän on aika roisto! -- huudahti Ilja!

-- Hän on oikeassa... minusta ei ole hänelle mitään hyötyä...

-- Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi ravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua edes viisi kopekkaa hengeltä... Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!

Jaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään milloin kaulaansa, milloin rintaansa.

Mutta Perfiska lauloi ravintolassa reippaalla tavallaan:

"Pidin paastot tositöin, Harvoin kylläkseni söin. Tyhjät suolet nurkui myötään, Niill' ei ollut muuta työtä"...

-- Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, -- kysyi Ilja, kun Jaakon yskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä kasvojaan ja vastasi:

-- Hän ei asu täällä meillä... hänen esimiehensä ei muka sitä salli... kun tämä on kapakka... Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän kyllä on olevinaan... herrana pitää itseään... Hän käy täällä... enimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään... hän tarvitsee paljon rahaa!

Jaakko alensi ääntään ja jatkoi surullisesti:

-- Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta... sanoi harvinaiseksi, siitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän ei siitä välittänyt...

Ilja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan teetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista tunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.

-- Nykyisin luen erästä historiaa, -- sanoi Jaakko, -- jonka nimi on "Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa"... Se on hyvin hauska!... Entä sinä, luetko vielä?

Syljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla maan päällä... vastasi Lunjeff jurosti.

Jaakko katsoi osanottavaisesti häneen ja kysyi:

-- Onko jotakin hullusti?

Lunjeff ei vastannut. Hän mietti -- kertoako Jaakolle Mashan kohtalo vai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä tavallaan:

-- Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin... Se on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään... Maailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli olemassakaan...

Lunjeff joi ääneti teetään.