Part 9

-- Voi sinua! -- halveksien huudahti Lunjeff. -- Kuusitoista vuotta on sinulla ikää vaan vielä olet kuin lapsi. Miksihän minä en mitään pelkää? Vaikka piru vastaani tulisi, niin en sittenkään edes ohahtaisi! Mutta sinä...

Ja hän viittasi halveksivasti kädellään. Jaakko puuhasi vielä ääneti hetkisen Mashan vuoteen vieressä ja puhalsi sitten lamppuun. Tuli leimahti koholle, sammui, ja joka puolelta levisi äänettömästi huoneeseen öinen pimeys. Ja jos kuu sattui olemaan taivaalla, heitti se lempeän, sinertävän loisteensa ikkunasta huoneen lattialle.

* * * * *

Eräänä pyhänä tuli Lunjeff kotiin kalpeana ja mieli katkerana, ja heittäysi riisuutumatta vuoteelle. Hänen rintaansa ahdisti viha kuin suuri kivenmöhkäle, kolotus kaulassa ei sallinut päätä kääntää, ja hänestä tuntui kuin koko hänen ruumistaan pakottaisi se loukkaus, jonka hän oli saanut kärsiä.

Saman päivän aamuna oli muuan poliisi palasesta hajusaippuaa ja tusinasta hakasia antanut hänelle luvan asettua tavaroineen sirkuksen eteen, jossa parastaikaa oli päivänäytäntö, ja Ilja oli sijottunut aivan sisäänkäytävän viereen. Sattui sinne tulemaan piiripoliisitarkastajan apulainen, löi häntä korvalle, potkasi jalallaan kumoon ne puupukit, joiden päällä tavaralaatikko oli, niin että kaikki tavarat lensivät hujan hajan maahan, jolloin muutamia esineitä turmeltui loassa, muutamia katosikin. Kerätessään tavaroitaan maasta, sanoi Ilja tarkastajan apulaiselle:

-- Se on laitonta, teidän vapaasukuisuutenne...

-- Mitä sanot?... -- kysyi tämä, punasia viiksiään väännellen.

-- Teillä ei ole oikeutta lyödä...

-- Niinkö? Migunoff! Vie hänet poliisiasemalle! -- käski apulainen tyynesti.

Ja sama poliisi, joka oli antanut luvan Iljalle seisoa sirkuksen luona, vei hänet poliisiasemalle, jossa hän sai olla iltaan asti.

Tekemisissä poliisin kanssa oli Lunjeff ollut ennenkin, vaan ensi kerran oli hänet viety poliisiasemalle ja ensi kertaa tunsi hän mielensä niin loukkaantuneeksi ja katkeraksi.

Hän makasi vuoteellaan silmät kiinni kokonaan tuon katkeran tunteen vallassa. Seinän takaa, ravintolasta, kuului melua ja kohinaa, ikäänkuin vuolaita puroja olisi syöksynyt alas vuorilta sumuisena syyspäivänä. Kuului metallisten tarjotinten helinää, astioiden kilinää, kuinka vieraat vaativat, mikä viinaa, mikä teetä, mikä taas olutta... ja kuinka tarjoilijat huutaen vastasivat:

-- Heti! Silmänräpäyksessä... Ja melusta kuului korkea kurkku-ääni surullisesti laulavan:

"En luullut kadottavani sua..."

Toinen ääni, täyteläinen basso, huveten meluun, yhdessä edellisen kanssa, jatkoi:

"Nuoruus, olet mennyt."

Sitten molemmat äänet yhtyivät yhdeksi puhtaaksi, surullisen kauniiksi sävelaalloksi, joka vähäksi ajaksi vei valituksellaan voiton melustakin:

"Yksin tietäin köyhänä Oon saanut kulkea!"

Muuan kuului huutavan sellaisella äänellä, kuin hänen kurkkunsa olisi ollut kuivasta, halkeilleesta puusta.

-- Älä puhu tyhmyyksiä! Kirjotettu on: "ole kärsivällinen, niin minä tuen sinua kiusauksen hetkellä..."

-- Itse puhut tyhmyyksiä, -- puuttui puhumaan toinen kiivaasti ja varmasti. Sillä myös on kirjotettu: "koska sinä et ole lämmin etkä kylmä etkä myöskään kuuma, oksennan minä sinut suustani..." Näetkö nyt! Mitä hyödyit?...

Kuului kaikuvaa naurua, ja heti sen jälkeen vinkuva ääni:

-- Mutta minä annoin hänelle vasten naamaa, ympäri korvia ja päin turpaa, niin että läiskyi!

-- Katsohan perhanaa! Hah, hah, haa! Entä sitten?

Vinkuva ääni jatkoi tapaillen, kovasti:

-- Hän kaatua keiskahtaa maahan! Ja vielä annan pari iskua hänen kauniiseen naamaansa. Olen ensimmäinen, joka olen suudellut häntä, saan siis lyödäkin...

-- Kyllä olet se raamatuntuntija! -- huudahti ivallisesti joku.

-- Ei, minä tuimistun! En saata hillitä itseäni, en!

-- "Minä rakastan, syytän ja rankaisen"... oletko unhottanut sen?... Ja vielä: "älä tuomitse, ett'et tuomituksi tulisi"... Ja lisäksi -- oletko unhottanut kuningas Davidin sanat?

Kauan kuunteli Ilja riitaa, naurun honotusta, laulua, vaan se ei herättänyt hänessä mitään mietteitä. Hänen silmissään pimeässä pyöri piiripoliisitarkastajan apulaisen laihat kasvot, kyömynenineen, vihreine, kiiluvine, ilkeine silmineen ja liikkuvine punasine viiksineen. Hän tuijotti niihin kasvoihin ja puri yhä kovemmin hampaitaan. Mutta laulu seinän takana kasvoi, laulajat yhä enemmän innostuivat, heidän äänensä kaikuivat yhä rohkeampina ja kovempina. Lämpimät, surulliset sävelet tunkivat Iljan rintaan ja koskettivat kiukun ja katkeruuden jäistä kiveä.

"On tämä poika kulkenut",

lauloi tenori.

"Meren rannat ja vuorten huiput..."

jatkoi basso. Ja taas kumpikin ääni yhtyi yhdeksi valitukseksi:

"Koko Siperian seudut, Etsein kotiin tietä..."

Ilja huokasi kuunnellessaan näitä surunvoittoisia sanoja. Ravintolan huumaavassa melussa tuntuivat ne pieniltä, kirkkailta tähdiltä pilvisellä taivaalla. Pilvet kulkevat nopeasti eteenpäin ja tähdet milloin tuikkivat milloin katoavat näkyvistä... kuvaavasti kertoi laulu.

-- Laulakaa, satakielet! -- huusi ystävällisesti joku...

Ilja mietti, että siinä ne nyt nuo ihmiset laulavat niin sydämeen käyvästi. Vaan sitten juovat he itsensä juovuksiin ja kenties rupeavat tappelemaan... Ei hyvä kauan kestä ihmisessä...

"Voi, koito, kovaa kohtaloain..."

valitti tenori.

Basso jyrisi mahtavasti ja syvästi:

"Rintaani vuoren lailla painat..."

Iljan mieleen tuli Jeremei-ukon kuva. Vanhus puhui päätään pudistaen ja posket kyynelissä:

-- Olen katsellut katselemistani, vaan totuutta en ole nähnyt...

Ilja mietti, että Jeremeikin, joka rakasti Jumalaa niin paljon, kaikessa hiljaisuudessa säästi rahoja. Ja pelkäsihän Terenti-setäkin Jumalaa ja kuitenkin varasti rahaa. Ja kaikki ihmiset näyttävät olevan kaksinaisia kukin. On kuin heidän rinnassaan olisi vaaka ja heidän sydämensä olisi vaa'an tasaaja, joka kallistuu milloin toiselle puolelle näyttäessään hyvän ja pahan painoa.

-- Ä-äh! -- kuului ravintolasta. Ja heti sen jälkeen kaatui jotakin ja lattia tärähti niin, että Iljan vuodekin hytkähti.

-- Hiljaa!... Hyvät ihmiset...

-- Pidä kiinni häntä... a-ah!

-- Poliisi!...

Melu kävi heti suuremmaksi, syntyi joukko uusia ääniä, ja kaikki ne pyörivät ilmassa toisiinsa sekottuneina, muistuttaen äkäisen, hälistyneen koirajoukon ulvontaa. Yksityiset äänet sekottuivat yleiseen hälinään.

Ilja kuunteli tyytyväisenä tuota melua. Hänestä tuntui hauskalta, että oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli odottanut, ja siitä sai hänen käsityksensä ihmisistä uutta vahviketta. Hän kääntelihe vuoteellaan, pisti kätensä päänsä taakse ja antoi taas mietteilleen vallan.

"... Kai se oli suuri synti, jonka isoisäni Antipa oli tehnyt, koska hän teki katumusta kokonaista kahdeksan vuotta... Ja kaikki antoivat hänelle anteeksi, puhuivat kunnioituksella hänestä ja kutsuivat häntä vanhurskaaksi... Mutta hänen poikansa saattoivat he perikatoon. Toisen karkottivat Siperiaan, toisen ajoivat pois kylästä..."

"Tässä täytyy laskea erityisellä tavalla! muistui Iljan mieleen kauppias Stroganin merkilliset sanat. -- Jos kymmenestä on yksi kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita... Korkeintaan häviää se yksi. Enemmistö näet on aina oikeassa..."

Ilja hymähti. Hänen rinnassaan syttyi kylmän ilkeä tunne ihmisiä kohtaan. Hänen mieleensä johtui yhä uusia ja tuttuja kuvia. Iso, paksu Matitsa lojui keskellä pihaa likarapakossa ja voihki:

-- Äiti rakas!... Oma äitini! Jospa voisit antaa minulle anteeksi!

Juopunut Perfishka seisoi horjuen hänen vieressään ja sanoi moittivasti:

-- Jopa on juonut itsensä siaksi!... Mutta rappusilta katsoi halveksivasti hymyillen Petruha, terveenpuna poskillaan...

Ilja mietti kaikkea sitä, hänen sydäntänsä ahdisti ja mielensä kävi yhä tylymmäksi, kovemmaksi...

Meteli ravintolassa loppui. Kolme ääntä, joista kaksi naisen, yksi miehen, yritti laulaa laulua, vaan onnistumatta. Joku oli tuonut hanurin, soitti sillä vähän ja huonosti, sitten sekin vaikeni. Seinän luona, jonka vieressä Iljan sänky oli, puheli kaksi miestä puoliääneen ja usein kuului syviä huokauksia. Ilja kuunteli jonkinlaisella vihamielisellä tunteella heidän keskusteluansa.

-- Tässä sitä eletään... työtä tehdään... eikä elämä sen paremmaksi muutu... Muut elävät, kuten tuleekin, mutta me... emme tanakasti jaksa edes seisoa, vaan alituisesti saamme rimpuilla jaloillamme...

-- Niin se on...

-- Eikä ole mitään toivoa muutoksesta parempaan päin... Rehellisellä työllä ei pilkallekaan päästä, sillä ei itselleen kivitaloja rakenneta... Ennenkuin tietääkään, ovat voimat loppuun kulutetut, ja silloin loppukin on tiedossa...

-- Hoh, hoh! Niin se on...

Eikä kunniattomaan työhön ole rohkeutta, ei taitoa. Kyllähän pähkinät olisivat sammakosta maukkaita, kun sillä vaan olisi hampaat...

-- Oi, voi, Herra Jumala...

Ilja huokasi myös tahtomattaan. Äkkiä kuului ravintolasta Perfishkan kaikuva ääni, joka tunki melunkin läpi. Suutari huusi laulavalla tavallaan:

"Kaada kannuun, kaada tuoppiin, älä isännän omaa sääli! Juodaan, tyttöjä rakastellaan, maat, mantereet kuljeksitaan. Köysi vapauttaa maailmasta, mutta ken ei siitä pidä, hirttäytyköön omiin suoliinsa..."

Kuului naurua ja hyvähuutoja... Sitten kuului taas hiljainen ääni seinän vierestä:

Olen raatanut pienestä pitäen... kohta täytän neljäkymmentä. Muttei edes leipääkään ole aina ollut riittämään asti. Työtä joka päivä, vaan ei joka päivä särvintä. Kotona on kova puute. Lapset itkevät, eukko valittaa... kunpa näkisit! Välistä ei jaksa kärsiä ja silloin sattuu joutumaan kapakkaan. Ja kun sitten selviää taas, niin näyttää hätä vielä enemmän hampaitaan.

-- Niinpä niin!

-- Tulee silloin rukoilleeksi Jumalaa: Armias Isä! Minkätähden minua niin suuresti vaivataan?... Mutta ei Hän näy kuulevan...

-- N-niin!... Ei näy kuulevan...

Iljaa alkoi kyllästyttää tuo toivoton valitus, ja toisen vielä toivottomampi edellisen sanojen toistaminen. Hän heittelehti sinne tänne vuoteellaan ja tahallaan jyskytti kyynärpäätään lujasti seinään, vihdoin äänet vaikenivat.

Mutta Ilja ei voinut enää maata, ahdistava levottomuus ajoi hänet vuoteelta. Hän nousi, meni pihalle ja seisahtui rappusille, tahtoen mennä jonnekin, vaan tietämättä minne? Oli jo myöhäinen; Masha nukkui; Jaakko oli hiukan sairas ja makasi kotonaan, jonne Ilja ei halunnut mennä, sillä aina hänen tullessaan rypisti Petruha vihaisesti kulmakarvojaan. Kylmä syystuuli puhalsi. Synkkä, milt'ei musta, pimeys peitti pihan, eikä taivasta näkynyt. Ulkohuonerakennukset näyttivät suurilta, tuulen tiivistämiltä pimeän osilta. Kosteassa ilmassa kiiri omituisia ääniä, kuului kahinaa, helskettä, hiljaista, outoa kuisketta, joka muistutti ihmisten nurinaa elämästä. Tuuli tunkihe Iljan povelle, puhalsi voimakkaasti hänen kasvoihinsa, liehtoi kylmää kosteutta hänen kauluksensa alle... Ilja värisi, vaan hän ei poistunut; hän yhä ajatteli, ett'ei sellainen elämä saa jatkua! Pois pitäisi päästä kaikesta tästä likaisesta hyörinästä elää yksin puhtaasti, hiljaa...

-- Kuka siellä seisoo? -- kuului äkkiä kolea ääni.

-- Minä... Kuka puhuu?

-- Minä... Matitsa...

-- Missä olet?

-- Halkoläjällä istun...

-- Minkätähden?

-- Ilman aikojani...

Ja kumpikin vaikeni...

-- Tänään on äitini kuolinpäivä, -- kuului taas Matitsan ääni pimeästä.

Onko hän jo kauan ollut kuollut? kysyi Ilja jotakin sanoaksensa.

-- Kauan... noin viisitoista vuotta... ehkä enemmänkin... Entä sinun äitisi, elääkö hän vielä?

-- Ei... kuollut on hänkin... Vanhako olet?

Matitsa oli vähän aikaa ääneti ja vastasi sitten:

-- Kolmissakymmenissä jo... Vanha olen. Jalkani on kipeä... Se on nyt turpea kuin melooni, ja sitä pakottaa... Olen sitä hieronut jos jollakin, vaan apua ei lähde...

-- Menisit sairashuoneeseen...

-- Se on liian etäällä... en jaksa kävellä sinne asti...

-- Ota issikka...

-- Ei ole rahaa...

Joku avasi ravintolan oven; sieltä tunki pihalle äänekästä melua. Tuuli tempasi sen ja hajotti pimeään.

-- Mitä sinä siinä seisot? -- kysyi Matitsa.

-- Ilman aikojani... tuli ikävä... Samoinkuin minä... Asunnossakin on kuin ruumisarkussa...

Ilja kuuli syvän huokauksen. Sitten sanoi Matitsa hänelle:

-- Lähdetäänkö minun luokseni?

Ilja katsahti sinne, josta naisen ääni kuului ja vastasi välinpitämättömästi:

-- Lähdetään...

Matitsa kulki Iljan edellä rappusissa ullakkoon. Hän asetti aina ensin oikean jalkansa, sitten hitaasti ja valittaen vasemman portaalle. Ilja kulki hänen perästään hajamielisesti ja hitaasti, ikäänkuin hänen ikävä mielialansa olisi estänyt häntä kulkemasta nopeammin, samoinkuin Matitsaa esti hänen kipeä jalkansa.

Matitsan huone oli kaita ja pitkä, ja sen katto oli todellakin ruumisarkun kannen näköinen. Oven suussa oli hollantilainen uuni, ja seinän vieressä, toinen pää uunissa kiinni, seisoi leveä sänky; vastapäätä sitä oli pöytä, jonka kumpaisellakin puolella oli tuoli. Kolmas tuoli oli ikkunan luona, joka näytti vaan harmaassa seinässä olevalta tummalta läiskältä. Täällä ylhäällä kuului tuulen humina ja vinkuna selvemmin kuin alhaalla, Ilja istuutui ikkunan luona olevalle tuolille, katseli seiniä ja, huomattuaan nurkassa pienen pyhäinkuvan, kysyi hän:

-- Ketä tuo pyhäinkuva esittää?

-- Pyhää Annaa... -- vastasi Matitsa hiljaa ja hartaudella.

-- Mikä sinun nimesi sitten on?

-- Myös Anna... etkö sitä ole tietänyt?

-- En...

-- Ei kukaan tiedä sitä, -- sanoi Matitsa, istuen vaivalloisesti sänkyyn. Ilja katsoi häneen, mutta ei tuntenut halua puhella hänen kanssansa. Matitsakin oli ääneti. Niin istuivat he hiljaa kauan, kolmisen minuuttia eikä kumpikaan näyttänyt huomaavan toisensa läsnäoloa. Vihdoin kysyi Matitsa:

-- No, mitä teemme?

-- En tiedä... -- vastasi Ilja neuvottomasti.

-- Sepä nyt olisi kummallista! -- huudahti Matitsa, epäilevästi hymyillen.

-- No, mitä sitten?

-- Kestitse minua. Osta pari pulloa olutta... Tahi älä, osta ennen minulle vähän syömistä!... Ei mitään muuta, kuin hiukan syömistä...

Hänen äänensä katkesi, hän ryki ja jatkoi sitten hämillään:

-- Näes, sen jälkeen, kun jalkani tuli kipeäksi, en ole ansainnut mitään... En voi mennä ulos... Kaikki, mitä oli, on mennyt... Eikä se niin ihmeellistä olekaan, sillä viidettä päivää istun nyt kotona... Eilen en enää syönyt tuskin mitään... ja tänään en ole palaakaan maistanut... jumalauta, se on totta!

Nyt vasta muisti Ilja, että Matitsa oli katutyttö. Hän katsahti terävästi hänen suuriin kasvoihinsa ja huomasi, että hänen mustat silmänsä hiukan hymyilivät, ja huulet liikkuivat niin, kuin hän olisi imenyt jotakin näkymätöntä... Hän tunsi itsensä hiukan noloksi hänen seurassaan, vaan samalla herätti hän omituista, selittämätöntä mielenkiintoa hänessä.

-- Heti tuon sinulle... oluttakin tuon...

-- Ilja nousi nopeasti tuolilta, juoksi kiiruusti rappusia alas ravintolan etehiseen ja pysähtyi keittiön oven eteen. Äkkiä johtui hänen mieleensä olla lainkaan palaamatta ullakkoon. Mutta se ajatus välähti vaan hänen sielunsa tuskalloisessa pimeydessä, kadoten heti. Hän astui keittiöön, osti kokilta kymmenen kopeekan edestä keitetyn lihan tähteitä, leipäpalasia ja lisäksi vähän muita ruoanjätteitä. Kokki pani ne sihtiin. Ilja otti sen molempiin käsiinsä, kuten tarjottimen, ja tultuaan etehiseen, pysähtyi hän uudestaan tuumimaan, kuinka saada olutta. Itse ei hän voinut sitä ostaa, sillä Terenti kysyisi heti, mihin hän sitä tarvitsee. Silloin kutsui hän keittiöstä astioiden pesijän ja pyysi hänen ostamaan. Tämä juoksi ravintolaan, tuli pian takasin, ojensi hänelle ääneti pullot ja tarttui oven ripaan palataksensa kyökkiin.

-- Kuulehan! -- sanoi Ilja. -- Ei nämä ole minulle... Muuan toveri on luonani... vien hänelle.

-- Mitä? -- kysyi astioiden pesijä.

-- Toveria kestitsen...

-- Vai niin... se on oikein!

Ilja huomasi, ett'ei hänen lainkaan olisi tarvinnut valehdella, ja hänestä tuntui pahalta. Ullakkoon nousi hän hitaasti, tarkasti kuunnellen pienintäkin ääntä, ikäänkuin hän olisi pelännyt itseään huudettavan. Mutta, paitsi tuulen huminaa, ei mitään kuulunut eikä kukaan pidättänyt nuorukaista, ja hän palasi, tosin tuntien arkuutta, himokkaana naisen luo ullakkoon.

Matitsa asetti sihdin polvelleen, otti isoilla sormillaan ruoanpalasia ja pisti ne suureksi avattuun suuhunsa maiskuttaen pureskellen niitä. Hänen hampaansa olivat suuret ja terävät. Ennenkuin hän pisti palan suuhunsa, tarkasteli hän sitä joka puolelta aivankuin etsien siitä makeimpia kohtia.

Ilja katsoi hellittämättä naiseen miettien, kuinka hän syleilisi ja suutelisi häntä, vaan samalla hän pelkäsi, ett'ei hän osaisi tehdä sitä, ja että Matitsa nauraisi hänelle. Sitä ajatellessaan tuli hänelle vuoroin kylmä, vuoroin kuuma. Katolla pyyhki tuuli. Ullakon luukuista tunki se ullakolle ja jyskitti Matitsan huoneen ovea, ja joka kerran, kun ovi tärisi, vavahti Ilja, peläten jonkun tulevan sisään ja tapaavan hänet täällä...

-- Panenko oven säppiin? -- kysyi hän.

Matitsa nyykäytti ääneti päätään. Sitten laski hän sihdin uunin pankolle, kääntyneenä pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin ja sanoi:

-- Kiitos Sinulle, Sinä Pyhä, -- nyt on eukko kylläinen! Vähän sitä ihminen tarvitsee!

Ilja oli ääneti. Matitsa katsoi häneen, huokasi ja jatkoi:

-- Kuka paljon haluaa, häneltä paljon vaaditaankin...

-- Kuka vaatii? -- kysyi Ilja.

-- Jumala tietenkin! Etkö sitten tiedä sitä?

Ilja ei taaskaan vastannut hänelle. Jumalan nimi tuon naisen suussa herätti hänessä äkkiä, selittämättömän, sanoin kuvaamattoman tunteen, joka vastusti hänen haluaan hyväillä häntä. Matitsa nojasi kätensä sängyn laitaan ja kohottausi istumaan ylemmäksi vuoteelle, seinän varaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan välinpitämättömällä, puisevalla äänellä:

-- Äsken syödessäni ajattelin koko ajan Perfishkan tytärtä... Kauan olen häntä ajatellut... Hän on aina teidän seurassanne -- sinun ja Jaakon... siitä ei koidu hänelle hyvää, arvelen minä... Te turmelette tytön ennen aikojaan, ja silloin joutuu hän minun jälilleni... Ja se on kirottu, paholaisen tie... ja ne naiset ja tytöt, jotka sitä kulkevat, eivät käy pystyssä, kuten ihmiset, vaan matelevat matojen lailla.

Hän vaikeni vähän ja rupesi taas puhumaan katsoen käsiinsä, jotka lepäsivät hänen polvillaan:

-- Tyttö on pian täysikasvuinen. Olen kysellyt muutamilta tutuilta keittäjättäriltä ja muilta, josko he tietäisivät paikkaa tytölle. Ei ole hänelle paikkaa, sanovat he... Myy hänet... sanovat... Niin on paras... hän saa rahaa, vaatteita... asunnonkin saa hän... Se on hyvin tavallista... Löytyy näet rikkaita ukkoja, jotka, kun vanhetessaan ovat tulleet heikoiksi, eivätkä naiset heitä enää rakasta ilmaiseksi, ostavat itselleen tytön... ja turmelevat hänet... Kenties tytön on hyväkin olla... vaan eiköhän hänestä ainakin alussa tuntune inhottavalta... ja parempi olisi ilman... Parempi olisi hänen elää nälässä, mutta puhtaana, kuin...

Häntä rupesi ry'ittämään, ikäänkuin jokin sana olisi tarttunut hänen kurkkuunsa, ja hän lopetti puheensa välinpitämättömällä äänellä, vaikka kasvot osottivat ponnistusta:

-- Kuin häpeässä ja kuitenkin nähdä nälkää... kuten minä esimerkiksi.

Tuuli yhä vinkui ullakon läpi jyskyttäen rajusti ovea. Peltikatolle sataa vihmoi vettä, ja ikkunan ulkopuolelta, pimeästä kuului heikko vihellys:

-- Hui-i-i...

Se välinpitämätön tapa, jolla Matitsa puhui ja hänen liikkumaton, suuri olentonsa eivät vaikuttaneet kiihottavasti Iljan tunteisiin eivätkä antaneet hänelle rohkeutta päästäksensä halujensa perille. Matitsa ikäänkuin työnsi häntä loitommalle ja loitommalle itsestään, ja hän huomasi sen ja oli vihainen siitä hänelle...

-- Jumalani, Jumalani! -- hiljaa huoaten sanoi Matitsa. -- Pyhä Äiti...

Ilja vihaisesti liikahti tuolilla ja jurolla äänellä virkkoi:

-- Kutsut itseäsi saastaiseksi, vaan yhä on Jumalan nimi huulillasi! Luuletko kenties, että Hän välittää siitä?

Matitsa katsahti häneen, vaikeni vähän ja pudisti päätään.

-- En ymmärrä, mitä puhut...

-- Ei siinä ole mitään ymmärtämistä! jatkoi Ilja, nousten tuolilta. -- Sellaisia te olette kaikki! Ensin te irstailette -- vaan sitten: oi Jumalani! Mutta jos te kerran tahdotte Jumalassa kiinni pysyä, niin heittäkää irstailu...

-- Voi! -- levottomana huudahti Matitsa. -- Mitä sinä nyt puhut? Kuka sitten huutaisi Jumalaa avukseen, joll'eivät juuri syntiset? Kuka muu?

-- Sitä taas en tiedä, -- virkkoi Ilja, tuntien vastustamatonta halua loukata tuota naista ja kaikkia muitakin ihmisiä. -- Sen vaan tiedän, ett'ei teidän sovi puhua Hänestä, niin! Te käytätte Häntä vaan verhonanne... sen kyllä näen. En ole lapsi... näen minä. Kaikki nurisevat, kaikki valittavat... mutta minkätähden he sitten ovat niin kehnoja? Minkätähden pettävät he toinen toistansa, minkätähden ryöstävät leipäpalasen toinen toiseltansa? Häh, hää! Ensin tehdään syntiä, sitten rukoillaan: Herra, armahda!... Ymmärrän minä teidät... te sen pettäjät, pirut! Itseänne petätte, ja petätte Jumalaa...

Matitsa katsoi vaieten häneen, suu auki ja kaula pitkällä, ja hänen silmissään ilmeni tyhmä ihmetteleminen. Ilja astui ovelle, tempasi räiskinällä säpin auki ja poistui huoneesta, jyräyttäen oven mennessään kovasti kiinni. Hän huomasi syvästi loukanneensa Matitsaa, vaan se tuntui hänestä hyvältä, siitä keveni hänen sydämensä ja selvisi päänsä. Rappusia laskeutuessaan vihelsi hän hampaittensa välistä, ja viha neuvoi hänelle yhä uusia loukkaussanoja, ankaran kovia, kuin kivet. Hänestä tuntui, kuin ne kivet olisivat olleet hehkuvia ja valaisseet hänen sielussaan vallitsevaa pimeyttä ja samalla näyttäneet hänelle tietä, joka vei hänet pois ihmisten luota. Ja nyt hän ei puhunut sanojaan yksistään Matitsalle, vaan myös Terenti-sedälle, Petruhalle, kauppias Stroganille ja kaikille ihmisille.

"Niin se on! -- mietti hän pihalle astuessaan. -- Ei ole syytä kursailla teidän kanssanne... te roistoväki!"...

Pihalla puhalsi tuuli ulvoen ja humisten. Jossakin kolkutettiin, ja se täytti ilman lyhyillä, katkonaisilla äänillä, jotka muistuttivat kylmää, raakaa naurua...

Vähän käyntinsä jälkeen Matitsan luona rupesi Ilja käymään naisten tykönä. Ensimmäisen kerran tapahtui se seuraavalla tavalla:

Eräänä iltana, kun hän palasi kotiinsa, puhutteli häntä muuan nainen:

-- Lähdetäänkö meille?

Ilja katsahti häneen ja rupesi ääneti kävelemään hänen rinnallaan. Kulkiessaan piti hän päätään alaspäin painettuna, vilkuen altakulmain ympärillensä, peläten tapaavansa tuttavia. Vähän ajan päästä sanoi nainen varottavalla äänellä:

-- Muistakin, että se maksaa ruplan.

-- Hyvä on! -- sanoi Ilja, Astutaan nopeammin...

Ja aina naisen portille asti kulkivat he kumpikin äänettöminä. Siinä kaikki...

Iljan tuttavuus naisten kanssa saattoi hänet suuriin menoihin ja yhä useammin rupesi hän ajattelemaan, että hänen kauppansa oli tyhjää ajan ja voimien tuhlausta ja ett'ei se tarjonnut hänelle tilaisuutta päästä elämään puhdasta elämää. Yhteen aikaan tuumi hän, toisten katukauppiasten tavoin, panna toimeen arpajaisia ja pettää yleisöä, vaan tarkemmin mietittyänsä katsoi hän sen liian pikkumaiseksi ja huolta kysyväksi puuhaksi. Silloin olisi pitänyt varoa poliiseja tahi mielistellä ja lahjoa niitä, ja se oli Iljasta vastenmielistä. Hän tahtoi katsoa jokaista suoraan ja rohkeasti silmiin, ja hän tunsi mielihyvää siitä, että hän aina oli puhtaammassa ja paremmassa puvussa, kuin toiset katukauppiaat, eikä juonut viinaa eikä tehnyt ilkitöitä, kuten kaikki muut. Kadulla kulki hän hitaasti, arvokkaasti; hänen kulmikkaat kasvonsa olivat kuivahkot, totiset. Puhuessaan oli hänellä tapana siristää tummia silmiään, ja yleensä puhui hän vähän ja järkevästi. Usein haaveili hän, kuinka hauskaa olisi löytää tuhannen ruplaa tai enemmänkin rahaa. Varkausjutut herättivät hänessä aina suurta mielenkiintoa. Hän osti sanomalehden, luki siitä huolellisesti varkauden yksityiskohdista ja seurasi sitten kauan, -- tokko varkaita saatiin kiinni vai eikö? Mutta jos heidät tavattiin, suuttui Ilja, haukkui heitä, sanoen Jaakolle:

-- Voi, noita hölmöjä, kun antoivat ottaa itsensä kiinni! Olisivat yrittämättäkään, kun kerran eivät asiataan ymmärrä... pirut!

Kerran sanoi hän Jaakolle istuessaan hänen kanssansa huoneessansa:

-- Veijarien on sittenkin parempi elää maailmassa kuin rehellisten ihmisten...