Part 8

Mutta kun hänen ei ollut onnistunut myydä mitään, ja hän väsyneenä istui joko ravintolassa tai kadulla, muistui hänen mieleensä poliisien raa'at ärjymiset ja tyrkkäykset, ostajien loukkaavat epäillykset, kilpailijoittensa, toisten katukauppiasten, haukkuma- ja kompasanat, ja silloin tunsi hän suurta, sisäistä levottomuutta. Hänen silmänsä ikäänkuin avautuivat suuremmiksi ja katsoivat syvemmälle elämään, hänen vaikutuksista rikas muistinsa työnsi niistä yhden toisensa jälkeen hänen järkensä arvosteltavaksi. Hän näki selvästi, että kaikki ihmiset pyrkivät samaan päämaaliin, kuin hänkin, etsivät samaa, tyyntä, kylläistä ja puhdasta elämää, jollaista hänkin halusi. Eikä kukaan heistä surkeillut sysäämästä tieltään toista, jos vaan hän oli esteeksi hänelle; kaikki ovat ahnaita, kaikki armottomia, loukkaavatpa usein toisiaan, ilman että heillä siihen on mitään tarvista tai siitä mitään hyötyä itselleen, vaan menettelevät niin, melkein kuin paljaan huvin vuoksi. Toisinaan nauravatkin toista loukatessaan, ja harvoin kukaan säälii loukattua...

Sellaiset ajatukset tekivät kaupan ikäväksi työksi. Hänen haaveilunsa puhtasesta, pienestä kaupasta haihtuivat, ja hän tunsi rinnassaan tyhjyyttä, ruumiissaan velttoutta ja laiskuutta. Hänestä tuntui, ett'ei hän koskaan saisi kootuksi niin paljoa rahaa, kuin kauppapuodin perustamiseen tarvitaan, vaan että hän saisi vanhoille päivilleen asti kuleksia tomuisia, kuumia katuja tavaralaatikko rinnalla, olkapää ja selkä kantohihnasta kipeinä. Vaan jokainen uusi menestys kaupassa uudestaan herätti hänessä rohkeutta ja vilkastutti hänen haaveitaan...

Eräänä päivänä tapasi hän odottamattaan Pashka Gratsheff'in eräällä vilkasliikkeisellä kadulla. Sepän poika kulki katukäytävää huolettomasti, kädet risaisten housujen taskussa, puettuna liian isoon ja väljään, niinikään repaleiseen ja likaiseen, siniseen mekkoon. Hänen suuret kengänkantansa kolkkivat joka askeleella kovasti katukivitykseen. Lakki, jonka lippa oli rikki, oli reippaasti vasemmalla korvalla kallellaan, joten puolta päästä, jonka tukka oli lyhyeksi leikattu, aurinko vapaasti paahtoi. Kasvot ja kaula olivat paksun, rasvamaisen likakerroksen peitossa. Jo kaukaa tunsi hän Iljan, iloisesti nyökäytti hänelle päätään, jouduttamatta silti askeliaan.

-- Terve! -- sanoi Ilja. -- Onpa sinusta tullut koko keikari...

Pashka puristi lujasti hänen kättään ja päästämättä sitä irti, rupesi nauramaan. Hänen hampaansa ja silmänsä iloisesti kiiluivat likanaamiosta.

-- Kuinka voit?

-- Eletään voinnin mukaan -- kun on ruokaa, niin syödään, kun ei ole, piipotetaan kuin linnunpoikaset... hah, hah! Mutta olipa saamarin hauskaa tavata sinut!

-- Mutta miks'et koskaan ole käynyt meitä katsomassa? -- kysyi Ilja hymyillen. Hänestäkin oli hauskaa tavata vanha toveri niin iloisena huolimatta hänen likasesta ulkoasustaan. Hän katseli Pashkan huonoja kenkärajoja, sitten omia uusia saappaitaan, jotka olivat maksaneet yhdeksän ruplaa, ja hymyili tyytyväisesti.

-- Mistä minä tiedän, missä sinä asut... -- sanoi Gratsheff.

-- Yhä vaan Filimonoff'in talossa...

-- Niinkö? -- Mutta Jashkahan kertoi, että sinä olet jossakin kalakaupassa...

Silloin Ilja ylpeästi kertoi Pashkalle kokemuksistaan Stroganin palvelluksessa ja siitä, kuinka hän nyt eli.

-- Ne ne ovat väkeä! -- hyväksyvästi huudahti Gratsheff. -- Minutkin ajettiin kirjapainosta röyhkeyden takia... Sitten jouduin erään maalarin luo värejä sekottamaan ja muuta sellaista pientä askaretta toimittamaan, kunnes vihdoin eräänä päivänä satuin istumaan vasta maalatulle kyltille... Siitäkös elämä nousi... rupesivat pieksämään minua, ja kunnollisesti pieksivätkin, pirut! Sekä isäntä että emäntä ja mestari... löivät niin kauan, että väsyivät... Sitten annettiin lähtöpassi... Nyt olen erään vesijohtomestarin palvelluksessa... Kuusi ruplaa saan kuukaudelta... Tulen juuri päivällistä syömästä ja olen taas menossa työhön...

-- Sinulla ei näytä olevan kovin kiire työhön.

-- Piru vieköön koko työn! Koska luulet työn loppuvan, vaikka kuinka ahkerasti tekisi?... Pitänee sitten käydä teitä katsomassa...

-- Tule! -- ystävällisesti sanoi Ilja.

-- Vieläkö luet kirjoja?

-- Kuinkas muuten! Entä sinä?

-- Joskus, kun sattuu...

-- Sepitätkö runoja?...

-- Kyllä välistä...

Pashka taas nauraa hohotti tyytyväisesti.

-- Tulehan! Tuo runoja tullessasi...

-- Tulen, tulen... Viinaakin tuon...

-- Juotko sinä?

-- Aina väliin... Mutta hyvästi nyt...

-- Hyvästi! -- sanoi Ilja.

Hän kulki edelleen ajatellen Pashkaa. Hänestä tuntui oudolta, ettei tuo repaleisiin puettu poika näyttänyt kadehtivan hänen vahvoja saappaitaan eikä siistiä pukuaan, tuskinpa näytti huomaavankaan niitä. Ja kun Ilja oli kertonut hänelle riippumattomasta elämästään, oli Pashka vaan ollut hyvillään siitä. Se teki Iljan levottomaksi, ja hän ajatteli: tokkohan Gratsheff tahtoneekaan sitä, mitä kaikki muut? Mitä muuta ihminen saattoi halutakaan, kuin puhdasta, rauhallista, riippumatonta elämää?

Etenkin kirkossa käytyään tunsi Ilja mielensä surulliseksi ja levottomaksi. Harvoin löi hän laimin kirkossa käymisen, vaan oli mielellään sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa läsnä. Hän ei rukoillut, seisoihan vaan mitään ajattelematta nurkassa, ihmisiä katsellen ja laulua kuunnellen. Ihmiset seisoivat ääneti, liikkumatta, ja heidän äänettömyydessänsä oli jotakin yksimielistä, aivankuin joka ihminen olisi pakottanut itsensä ajattelemaan samaa kuin kaikki toisetkin. Laulun aallot levisivät kirkkoon yhdessä suitsutussavun kanssa, ja välistä tuntui Iljasta, että hänkin sävelten kera kohoaa korkeuteen, liitelee niiden mukana lämmintä huokuvassa ilmassa ja katoaa sinne. Vakavan juhlallisessa mielialassa, joka täytti Herran huoneen, oli jotakin rauhaa synnyttävää, joka teki hyvää mielelle, ja joka oli niin erilaista, kuin maailmallinen hyörinä, niin erinkaltaista kuin sen pyrinnöt. Alussa tämä vaikutus asettui erilleen muista jokapäiväisen elämän vaikutuksista eikä tehnyt häntä levottomaksi. Vaan sitten hän huomasi, että hänen sydämmessään asustaa jotakin, joka aina piti silmällä häntä. Se oli kätkössä ja vaiti silloin, kun hän puuhasi jokapäiväisissä toimissaan, vaan tultuaan kirkkoon, kasvoi se hiljaa hänen rinnassaan, herättäen siinä omituisen, levottoman tunteen, joka soti hänen haaveitaan vastaan puhtaasta elämästä. Sellaisina hetkinä hänen aina johtui mieleensä kertomukset Antipa-erakosta ja vanhan lumpunkokoojan hurskaat puheet Jumalasta:

"Herra näkee kaikki, tietää kaikelle mitan ja painon! Paitsi Häntä ei ole ketään!"

Ilja tuli kotiin mieli levottomana, tuntien, että hänen tulevaisuuden haaveensa himmenevät yhä, ja että hänessä on jokin, joka ei halua korutavarakauppaa avattavaksi. Vaan elämä otti omansa, ja pian tuo jokin taas kätkeysi hänen sydämensä syvimpiin sopukoihin...

Vaikka Ilja kertoikin Jaakolle kaikki asiansa, ei hän kuitenkaan sanallakaan maininnut hänelle sisällisestä erimielisyydestänsä. Itsekin ajatteli hän sitä vain tahtomattaan, ehdoin tahdoin ei hän koskaan ruvennut tuota käsittämätöntä tunnetta miettimään.

Illat vietti hän hyvin hauskasti. Palattuaan kaupungilta, meni hän tavallisesti maakerrokseen Mashan luokse ja kysyi häneltä sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut isäntä talossa:

-- Mashutka! kuinka on teekeittiön laita?

Mutta teekeittiö oli jo poristen ja inisten kiehumassa pöydällä. Iljalla oli aina mukanaan jotakin hyvää: rinkeliä, prenikoita, mesileipiä, välistä marjahilloakin, ja Masha vastapalvelukseksi kestitsi häntä teellä. Tyttö oli myös ruvennut ansaitsemaan rahaa. Matitsa oli näet opettanut hänet valmistamaan paperista kukkia, ja Mashaa huvitti suuresti tehdä ohuesta, kahisevasta paperista loistavan punasia ruusuja. Välistä ansaitsi hän kymmenenkin kopeekkaa päivässä. Hänen isänsä oli sairastunut lavantautiin, maannut kolmatta kuukautta sairashuoneessa ja tullut sieltä laihana, hoikkana, pää tummilla kiharoilla. Hän oli ajanut takkuisen partansa, ja keltasista, sisäänpainuneista poskistaan huolimatta näytti hän entistään viittä vuotta nuoremmalta. Entiseen tapaansa teki hän työtä vieraissa liikkeissä, yöksi tuli hän harvoin kotiin, jättäen asuntonsa kokonaan tyttärensä huostaan. Masha korjasi isänsä vaatteet, ja rupesi myös kutsumaan häntä kuten muutkin, Perfishkaksi. Suutari oli hyvin tyytyväinen hänen tapaansa kohdella häntä, näyttipä hän kuin tuntevan kunnioitusta kiharatukkaista tytärtään kohtaan, joka osasi nauraa yhtä iloisesti ja sydämmellisesti, kuin hän itsekin.

Teenjuonti iltasin Mashan luona oli tullut tavaksi Iljalle ja Jaakolle. Lapset asettuivat pöydän ääreen ja joivat kauan, paljon, otsa hiessä, puhellen kaikesta, mikä heitä huvitti. Ilja kertoili siitä, mitä oli kaupungilla nähnyt. Jaakko taas, joka luki päivät päästään, puhui kirjoistaan, ravintolassa tapahtuneista jyräköistä, valitti isästään, ja lörpötteli välisti sellaista, ett'eivät Ilja eikä Masha ymmärtäneet siitä mitään. Masha, joka aamusta iltaan istui huoneessaan työtä tehden ja laulellen, kuunteli poikien juttuja, mutta itse hän puhui vähän, vaan nauroi aina, kun vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Tee oli erittäin maukasta, ja teekeittiö, joka oli kokonaan happeumakerroksen peitossa, näytti herttaiselta vanhuksen naamalta, joka hymyili veitikkamaisesti. Milt'ei aina, kun lapset olivat päässeet parhaaseen teenjuonnin vauhtiin, rupesi teekeittiö surisemaan hyväntahtoisen ärsyttävästi, ilmottaen siten veden loppuneen. Masha otti sen täytettäväksi -- ja joka ilta sai hän sen tehdä useita kertoja.

Jos paistoi kuu, lankesi sen valokin lapsijoukkoon aina samanlaisena kimmeltävänä läiskänä.

Tässä pienessä huonepahasessa, jota ympäröivät puolimädänneet seinät ja peitti matala, sisäänpainunut katto, tuntui aina puute ilmasta, valosta, vedestä, leivästä, sokerista ja paljosta muusta, vaan iloa siellä oli tarpeeksi, ja joka ilta syntyi siellä monta jaloa tunnetta ja lapsellisen naivia ajatusta.

Joskus oli Perfishkakin teenjuonnissa mukana. Tavallisesti sijoittui hän huoneen pimeään nurkkaan puupukeille ison, maahan painuneen uunin viereen, tai nousi hän uunille, antaen päänsä riippua reunalta alas, jolloin hänen valkoset, pienet hampaansa kiilsivät pimeässä. Hänen tyttärensä ojensi hänelle suuren vadillisen teetä, sokeripalasen ja leipää; hän otti ne nauraen vastaan, sanoen:

-- Suur' kiitosta, Marja Perfiljevna! Olen syvästi liikutettu hyvyydestänne...

Välistä huudahti hän kateellisesti huoaten:

-- Hyvin elätte, lapset, mainiosti kerrassaan! Aivankuin ihmiset konsanaankin!

Ja sitten hymyillen ja huoaten kertoi hän:

-- Ihmisten elämä käy vuosi vuodelta paremmaksi ja hauskemmaksi! Teidän iällänne seurustelin minä vaan suutarin polvihihnan kanssa -- se tanssi selässäni ja minä mielihyvästä ulvoin, minkä jaksoin. Kun se lakkasi, tuli selkäni vihaseksi, rupesi kiukuttelemaan, sitä alkoi kolottaa -- se näet kaipasi rakasta ystäväänsä. Se ei kauan odotuttanutkaan itseään, -- herkkätunteinen oli näet polvihihna! Siinä olikin, Jumala paratkoon, koko huvitukseni! Kun tulette suureksi, muistelette te mielellänne kaikkea tätä... keskustelujanne, eri tapauksia ja hauskaa elämäänne. Minä olen jo suuri -- kuudesneljättä on menossa -- vaan muistelemista ei minulla ole mitään! Ei vähääkään! Mitään ei ole jäänyt mieleen! On, kuin teidän iällänne olisin ollut sokea ja kuuro. Sen vaan muistan, että hampaat suussani kalisivat nälästä ja kylmästä ja kasvot olivat mustelmilla... vaan kuinka kumman tavalla luuni, korvani ja tukkani pysyivät eheinä, sitä en voi käsittää. Ja kyllä minua lyötiin, niin että vaatteet pölisivät. Niin vanutettiin minua kuin taikinaa oppia päähän pantaessa... Mutta venäläinen kestää paljon! Survo häntä vaikka huhmarissa, niin sittenkin hän paikkansa pitää! Ota minut esimerkiksi, -- minua sekä puitiin että jauhettiin -- ja kuitenkin elelen tyytyväisenä kuin käki, kuleksin ravintoloissa ja olen maailmaan tyytyväinen! Jumala pitää minusta... Kerran sattui hän minut tapaamaan ja paikalla rupesi Hän nauramaan. "Sinäkö se oletkin!" -- sanoi Hän, ja päästi minut menemään...

Nuoret kuuntelivat nauraen suutarin sujuvata puhetta. Iljakin nauroi, vaan samalla herätti Perfishkan laulava ääni hänessä aina omituisen häntä vaivaavan tunteen. Kerran koetti hän päästä selville siitä ja epäilevästi hymyillen kysyi suutarilta:

-- Etkö siis mitään halua, Perfishka?

-- Kuka sitä kieltääkään! Juoda esimerkiksi, aina haluttaa...

-- Mutta puhupas totuuden mukaisesti; tietysti sinä edes jotakin haluat? -- itsepäisesti kysyi Ilja.

-- Totuuden mukaisesti? No, tuota noin... uuden hanurin haluaisin... Hyvän, oikein hyvän hanurin tahtoisin... Tuollaisen, ruplaa viisikolmatta maksavan! Silloin, totta totisesti, saisitte kuulla!...

Hän vaikeni ja nauroi tyytyväisesti, vaan äkkiä hän lakkasi, jokin ajatus näytti pistäneen hänen päähänsä ja hän sanoi syvällä vakuutuksella Iljalle:

-- E-hei, veliseni, mitä minä uudella hanurilla tekisin!... Sillä ensiksikin, jos se olisi kallis, joisin sen paikalla! Toiseksi entä jos se näyttäytyisi huonommaksi kuin se, joka minulla nyt on? -- Tiedätteköhän, millainen nykyinen hanurini on? Se on verraton! Sieluni on siinä! Se ymmärtää minua -- tarvitsen vaan laskea käteni näppäimille, niin se jo laulaa! Hanurini on harvinainen lajiaan, tuskin toisia samanlaisia löytyneekään maailmassa... Hanuri on kuin vaimo... Minulla oli myös vaimo -- enkeli hän oli eikä ihminen! Kuinka olisi mahdollista, että uudestaan naisin? Vaimovainajani kaltaista en kuitenkaan löytäisi... Uuden vaimon suhteen käyttäisin vanhaa mittaa, ja jos hänet kevyeksi huomaisin, johtuisi siitä ikävyyksiä sekä minulle että hänelle! Niin se on... Ei se, veliseni, ole hyvää, mikä on hyvää, vaan se, josta pitää!...

Ilja myönsi ylistykset tosiksi, joita suutari tuhlasi hanurillensa. Perfishkan soittokone herätti todellakin sointuvalla äänellään ihmettelyä jokaisessa, joka vaan sitä kuuli. Vaan sitä ei Ilja saattanut uskoa, ett'ei suutarilla ollut mitään muuta toivottavaa? Se ajatus sai hänet pitämään Perfishkaa hiukan heikkomielisenä, vaan samalla seurasi hän mielenkiinnolla tuon miehen huoletonta elämää, tunnustaen, että suutari oli sydämeltään paras ihminen koko talossa, vaikka hän juopotteli ja oli kelpaamaton säädylliseen elämään...

Joskus ryhtyivät nuoret niihin suuriin ja syvällisiin kysymyksiin, jotka avautuvat ihmisten eteen kuin pohjattomat kuilut, voimakkaasti vetäen heidän tiedonhaluista mieltään ja sydäntään salaperäiseen hämäräänsä. Tällaiset kysymykset nosti aina Jaakko. Hän oli vähitellen saanut omituisen tavan nojautua aina johonkin, aivankuin hän ei olisi varmasti luottanut jalkoihinsa. Istuessaankin hän joko nojasi olkapäätään lähimmäiseen esineeseen tahi lujasti piti kädellään siitä kiinni. Kulkiessaan nopein, epävarmoin askelin kadulla, kosketteli hän kädellään porttien pielessä olevia työkkärikiviä, ikäänkuin hän olisi lukenut niitä, tahi viiletti kättään pitkin lauta-aitaa, aivan kuin koetellen sen vahvuutta. Ollessaan Mashan luona teellä, istui hän aina ikkunan vieressä, nojaten selkäänsä seinään, ja hänen pitkät sormensa pitivät lujasti kiinni joko tuolista tahi pöydän reunasta. Iso, sileän, pehmeän ja kellertävän tukan peittämä pää kallellaan katseli hän puhekumppaneitaan, ja siniset silmät hänen kalpeissa kasvoissaan vuorotellen sulkeutuivat ja avautuivat selkosen selälleen. Yhä edelleen kertoi hän mielellään uniaan eikä koskaan voinut tehdä selkoa jonkin lukemansa kirjan sisällöstä lisäämättä siihen itse puolestansa jotakin outoa ja käsittämätöntä. Ilja moitti kyllä häntä siitä, vaan Jaakko ei hämmästynyt, sanoihan vaan yksinkertaisesti:

-- Niinkuin minä sen kerron, on se paremmin. Ainoastaan raamattua ei saa tuikita mielensä mukaan, vaan kyllä muita kirjoja. Ne ovat ihmisten kirjottamia, ja minä olen myös ihminen. Voin korjata niiden sisältöä, joll'ei se miellytä minua... Mutta sanopas minulle eräs toinen asia -- missä on ihmisen maatessa hänen sielunsa?

-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Ilja, joka ei pitänyt sellaisista kysymyksistä, koska ne tekivät hänet omituisen levottomaksi.

-- Mutta minä luulen aivan varmaan, että se lentää pois, -- selitti Jaakko.

-- Tietysti se lentää pois, -- vakuuttavasti virkkoi Masha.

-- Mistä sen tiedät? -- ankarasti kysyi häneltä Ilja.

-- Niinpähän arvelen...

-- Lentää pois, -- virkkoi Jaakko miettivästi hymyillen. -- Senkin täytyy levähtää... Siitäpä sitten unet...

Ilja ei tiennyt, mitä vastata tuohon huomautukseen, vaan vaikeni, vaikka hän aina tunsi suurta halua vastustaa toveriaan. Ja tällaisessa tapauksessa vaikenivat he kaikki, välistä kauankin aikaa. Pimeässä maakerroksen huoneessa näytti aina silloin tulevan kuin yhä pimeämpää. Lamppu savutti, teekeittiön hiilistä läksi hä'än hajua, kaukaa kuului kumeata, omituista melua. Ravintola se oli, joka ylhäällä kumisi ja ulvoi. Ja uudestaan kuului Jaakon heikko ääni:

-- Ihmiset häärivät... tekevät työtä... ja niin edespäin. Sitä sanotaan elämäksi. Sitten yhtäkkiä -- kumsis! Ihminen kuoli... Mitä merkitsee se? Mitä siitä ajattelet, Ilja, häh?

-- Se ei merkitse mitään erityistä... Kun tullaan vanhaksi, täytyy kuolla...

-- Ei... Mutta kuoleehan nuoriakin, ja lapsia... Kuolee terveitä.

-- Eivät he siis ole olleet terveitä, koska kuolevat...

-- Mutta miksi ihmiset ylimalkaan elävät?

-- On sekin kysymys! -- ivallisesti huudahti Ilja arvellen itsensä kykeneväksi vastaamaan sellaiseen kysymykseen. -- Elääksensä elävät. Tekevät työtä, odottavat onneansa. Jokainen tahtoo hyvästi elää, hakee tilaisuutta päästä hyville päiville. Kaikki etsivät sellaisia tilaisuuksia, tullaksensa rikkaiksi ja voidakseen elää puhtaasti...

-- Niin on köyhien laita, Mutta rikkaat?

Heillä on kaikkea... Mitä etsivät he?

-- Hölmö! Rikkaatko? Jollei löytyisi rikkaita, niin kenen eteen sitten tekisivät työtä köyhät?

Vähän mietittyään kysyi Jaakko:

-- Sinun mielestäsi siis ihmiset elävät työtä tehdäksensä?

-- Tietysti... se on, eivät aivan kaikki... Toiset tekevät työtä, vaan toiset -- elävät. He ovat aikansa työskennelleet, koonneet rahaa... ja elävät.

-- Mutta minkätähden elävät he?

-- Piru vieköön! Haluttaako heitä vai ei? Haluttaako sinua elää? -- huusi Ilja sivutuksissaan. Vaan hänen oli vaikea sanoa, minkätähden hän suuttui. Siksikö, että Jaakko kyseli sellaisia asioita, vai sentähdenkö, että hän kysyi niin tyhmästi? Hän tunsi, että Jaakon kysymykset härsyttivät hänessä jotakin, johon hän ei voinut antaa selvää vastausta.

-- Minkätähden elät sinä? Sano, minkätähden? -- huusi hän toverilleen.

-- Sitäpä juuri en tiedä! -- nöyrästi vastasi Jaakko. -- Tahtoisin kuolla... Kauhealta se ehkä tuntuisi, vaan samalla kuitenkin hauskalta...

Ja äkkiä rupesi hän puhumaan ystävällisen moittivasti:

-- Suutuit ihan suotta. Ajattele sinä: ihmiset elävät työtä tehdäksensä, ja työ on ihmisiä varten olemassa!... Sehän on samaa kuin pyöriä pyörällä, joka ei kulje eteenpäin, tietämättä, minkätähden. Mutta missä on Jumala? Missä on Hän, joka on kaiken sen akseli? Hän sanoi Aatamille ja Eevalle: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maata, -- mutta minkätähden?

Ja kumartuen toveriinsa päin, sanoi Jaakko hiljaa ja salaperäisesti, pelon ilme sinisissä silmissään, toverilleen:

-- Tiedätkö mitä? Sekin on varmasti sanottu -- minkätähden? Vaan joku on ryöstänyt Jumalalta... varastanut ja kätkenyt selityksen... Ja se on ollut saatana! Kukas muu, kuin saatana! Ja siksi ei kukaan tiedä -- minkätähden hän elää...

-- Ilja kuunteli toverinsa katkonaista puhetta, tuntien, kuinka se kävi hänen mieleensä, ja oli vaiti.

Mutta Jaakko puhui yhä nopeammin ja hiljemmin. Hänen silmänsä pullistuivat päästä, kalpeissa kasvoissa kuvastui kauhu eikä ollut mahdollista saada mitään selvää hänen sanoistaan.

-- Tiedätkö sinä, mitä Jumala tahtoo sinulta? Mitä siihen sanot? -- pääsi vihdoin tuosta sanatulvasta riemuitseva huudahdus. Ja uudestaan tuli hänen suustaan virtanaan hiljaa äännettyjä, katkonaisia sanoja. Masha katseli ihmeissään, suu auki, ystäväänsä ja suojelijaansa. Iljan otsa oli synkissä rypyissä. Häntä suututti se, ett'ei hän ymmärtänyt Jaakon puheita. Hän piti itsensä Jaakkoa viisaampana, vaan tämä hämmästytti häntä aina ihmeellisellä muistillaan ja ky'yllään puhua korkeista asioista. Kyllästyttyään vihdoin kuuntelemiseen ja vaikenemiseen, ja tuntien päänsä sekavaksi, keskeytti hän vihdoin puhujan vihasesti virkkaen:

-- Lakkaa jo hiidessä! Mitä siinä jauhat? Olet lukenut pääsi sekasin, siinä koko juttu... Itsekään et puhettasi ymmärrä...

-- Siitähän tässä puhunkin, ett'en mitään ymmärrä! -- huudahti Jaakko kummastuneena ja suuttuneena.

-- Sanokin sitten suoraan, ettet ymmärrä, lopottamatta kuin mielipuoli... Ja anna minun häntä kuunnella!

-- Ei, odotahan vähän! -- alotti taas Jaakko. Oikeastaan on kaikki käsittämätöntä meille... Otetaan esimerkiksi... tuo lamppu. Siinä palaa tuli. Mistä se tulee? Äkkiä on se siinä, äkkiä taas katoo! Vetäse tulitikulla laatikon kylkeen... niin se palaa... Siis -- tuli on aina olemassa... Liiteleekö se kenties näkymätönnä ilmassa?

Siitä innostui taas Ilja puhumaan. Halveksiva ilme kasvoillaan katsahti hän lamppuun ja sanoi:

-- Jos tuli olisi ilmassa, olisi aina lämmin. Mutta tulitikku syttyy pakkasellakin... Siis tuli ei ole ilmassa...

-- Mutta missä se sitten on? -- kysyi Jaakko, katsoen odottavasti toveriinsa.

-- Tulitikussa, -- kuului Mashan ääni. Vaan toverusten keskusteluissa olemuksen korkeista kysymyksistä jäivät Mashan huomautukset aina vastausta vaille. Hän oli siihen jo tottunut eikä siitä loukkautunut.

-- Missä? -- huusi Ilja uudestaan kiukkuisesta -- Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää! Tiedän vaan, ett'ei ole hyvä pistää kättään siihen, ja että sen lähellä on hyvä lämmitellä. Siinä kaikki.

-- Katso vaan häntä! -- kiivaasti ja harmissaan sanoi Jaakko. -- En tahdokaan tietää! Niin voin myös minä ja kuka tahansa pölkkypää sanoa... Ei, selitä sinä -- mistä tuli tulee? Leivästä en tarvitse kysyä, sillä sen synty on selvä: jyvästä syntyy jyvä, jyvästä -- jauhot, jauhoista taikina -- ja niin on leipä valmis! Mutta kuinka syntyy ihminen?

Ilja katsoi ihmetellen ja kateellisesti toverinsa isoa päätä. Toisinaan, kun Jaakko hänen mielestänsä liiaksi ahdisti häntä kysymyksillänsä, hypähti hän ylös paikaltansa ja päästi suustaan tylyjä ja ivallisia sanoja. Sellaisissa tapauksissa meni hän tavallisesti uunin viereen, ja nojaten leveitä, tanakoita hartijoitaan siihen, puhui hän kähärätukkaista päätään pudistaen ja pannen painon joka sanalle:

-- Sinä saatat pääni sekasin. Olet hiukan löyhkä, kuuletko! Ja se johtuu työttömyydestä. On sekin elämää seisoa tarjoilupöydän takana? Kunpa sinäkin kulkisit ympäri kaupunkia, kuten minä, aamusta iltaan, jok'ikinen päivä, etsimässä tilaisuutta ansaitaksesi, niin et turhanpäiväisiä asioita ajattelisi... vaan miettisit, kuinka päästä ihmiseksi, kuinka löytää onnensa. Sentähden kai lie pääsikin iso, kun siellä niin paljon tyhmyyksiä rehottaa. Järkevät ajatukset ovat vähäiset, -- niistä ei ainakaan pääsi laajene.

Jaakko istuu kumarassa ääneti, puristaen kädellään pöydän reunaa. Välistä liikkuivat hänen huulensa äänettömästi, ja hän räpytti taajaan silmiänsä. Mutta kun Ilja, lakattuaan puhumasta, uudestaan oli istuutunut pöydän viereen, alkoi Jaakko taas filosofeerata:

-- Kuuluu löytyvän eräs kirja "Oppi loitsutaidosta". Siinä on selitetty kaikki... kuinka ja mistä, ja minkätähden... Kunpa saisi käsiinsä sen kirjan luettavaksensa... Lukisin sen? Kamalia asioita siinä varmaankin olisi!...

Heidän keskustelunsa aikana oli Masha siirtynyt pöydän vierestä sänkyyn istumaan ja katseli sieltä mustilla silmillänsä milloin toista, milloin toista heistä. Sitten rupesi hän haukottelemaan, heilutteli ruumistaan väsyneesti edestakasin, kunnes vihdoin valahti pitkällensä vuoteelle.

-- On aika mennä levolle, -- sanoi Ilja.

-- Kas vaan! Odota... peitän Mashutkan ja sammutan lampun.

Mutta nähdessään, että Ilja ojensi jo kättään ovea avatakseen, pyysi Jaakko kiirehtien ja valittavasti:

-- Mutta odota-a! Pelkään yksin... pimeässä...