Part 7

-- Voi veikkonen!... Onhan teillä edes kirjoja luettavananne... vaan meillä löytyy kaiken kaikkiaan koko talossa vaan yksi kirja "Uusin silmänkääntäjä ja noitatemppujen tekijä", ja sekin on kauppa-apulaisen arkussa, eikä hän sitä lainaa luettavakseni, ei vaikka, mikä olisi.

-- Huonosti on laitamme, Jaakko...

-- Huonosti on, veli... Puheltuamme vielä vähän aikaa, heittivät he toisilleen hyvästit ja erosivat surullisina, mietteissään.

Samallaista elämää jatkui vielä muutamia viikkoja, vaan äkkiä sitten tapahtui Iljan kohtalossa muutos. Eräänä aamuna, kaupan ollessa vilkkaimmillaan, alkoi isäntä innokkaasti etsiä jotakin pulpetiltaan. Hänen otsansa tuli vihasta punaseksi ja kaulasuonet pullistuivat.

-- Ilja! -- huusi hän. -- Katsopas lattialta, eikö siellä jossakin olisi kymmenen ruplan seteliä...

Ilja katsahti kauppiaaseen, vilkaisten lattiaan ja tyynesti sanoi:

-- Ei ole...

-- Katso tarkkaan, kuuletko!... -- ärjäsi isäntä hänelle.

-- Olen jo katsonut...

-- Hm... odotahan, tottelematon nulikka! uhkasi kauppias.

Ja kun ostajat olivat poistuneet, kutsui hän Iljan luoksensa, tarttui vahvoilla, paksuilla sormillaan hänen korvaansa ja repi sitä sinne tänne, jyristen:

-- Kun sinua käsketään etsimään, niin etsi, kun käsketään etsimään, niin etsi...

Ilja nojasi molemmilla käsillään isäntänsä suureen vatsaan, riuhtasi korvansa irti hänen sormistaan ja koko ruumis vavisten kiukusta, ilkeällä äänellä huusi kovasti:

-- Miksi lyötte minua? Mihail Ignatjitsh otti rahat... nii-in! Ne ovat hänen liiviensä vasemmanpuolisessa taskussa...

Kauppa-apulaisen huuhkaimennaama venyi hämmästyksestä pitkäksi, vavahti, ja äkkiä lyödä läimäytti hän oikeella kädellään Iljaa korvalle. Poika hypähti kohoksi iskusta, kaatui tuskasta huudahtaen maahan ja kovasti itkien konttasi puodin nurkkaan. Kuin unessa kuuli hän isännän pedon ärjynnän kaltaisen huudahduksen:

-- Seis! Mihin? Tänne rahat...

-- Hän valhettelee... -- kuului kauppa-apulaisen kimeä ääni sanovan.

-- Tule tänne...

-- Jumalauta... minä...

-- Viskaan punnuksella kalloosi!

-- Kiril Ivanitsh... Ne ovat omiani... Iskeköön minuun salama...

-- Pidä suusi!...

Syntyi hiljaisuus. Isäntä meni huoneesensa, ja pian kuului sieltä lasku-helmitaulun pallojen kova napsahteleminen. Ilja, pitäen käsin päästään kiinni, katsoi vihasesti kauppa-apulaista, joka seisoi puodin toisessa nurkassa ja katsoi myös pahoilla silmillä poikaan.

-- Mitä, lurjus, joko sait tarpeeksi asti? -- hiljaa kysyi hän irvistäen.

Ilja kohautti hartioitaan ja oli vaiti.

-- Odotahan, merkitsen sinua vielä vähän!

-- Kauppa-apulainen astui hitaasti poikaa kohden, katsoen pyöreillä silmillään häntä suoraan kasvoihin. Vaan Ilja nousi seisomaan, otti päättävästi pitkän, terävän veitsen tiskiltä ja sanoi:

-- Tule nyt!

Silloin kauppa-apulainen pysähtyi, hämmästynein katsein mitteli tanakkaa, vahvaa poikaa, jonka toisessa kädessä oli veitsi, ja halveksivasti virkkoi:

-- Pakkotyöläisen sikiö!...

-- No, tule nyt, tule! -- toisti poika ja otti askeleen häntä vastaan. Iljan silmissä näytti kaikki pyörivän ympäri, vaan rinnassaan tunsi hän väkevän voiman, joka ajoi häntä rohkeasti eteenpäin.

-- Veitsi pois! -- kuului isännän ääni. Ilja hätkähti, katsahti kauppiaan punaseen partaan ja kasvoihin, vaan ei liikahtanutkaan paikaltaan.

-- Pane pois veitsi! -- hiljaa toisti isäntä. Ilja, joka näki kaikki kuin usvan läpi, laski veitsen tiskille, purskahti itkemään ja istuutui taas lattialle. Hänen päätään huimasi ja särki, korva oli turvoksissa, hänen rinnallaan tuntui olevan raskas paino, ja se vaikeutti sydämen tykytystä, vähitellen nousi kurkkuun ja esti hänet puhumasta, Isännän ääni kuului kuin hyvin kaukaa:

-- Tässä on lopputilisi, Mishka...

-- Mutta sallikaa...

-- Ulos! Muuten huudan poliisin...

-- Hyvä on! Minä lähden... Mutta pitäkää silmällä tuota poikaa, sen neuvon annan teille... Hän uhkaa veitsellä... he, he! Hänen isänsä on pakkotyössä... he, he!

-- Ulos!

Ja taas syntyi hiljaisuus puodissa. Ilja tunsi jotakin vastenmielistä: hän luuli, että pitkin hänen kasvojaan mateli jotakin. Hän kuivasi kädellään kyyneleet kasvoiltaan ja huomasi, että isäntä katsoi pulpettinsa takaa häneen terävästi ja läpitunkevasti. Silloin hän nousi ylös ja astui horjuvin askelin ovelle, tavalliselle paikalleen.

-- Seis, odota hiukan! -- sanoi isäntä. Olisitko todellakin voinut lyödä häntä veitsellä?

-- Olisin kyllä! -- hiljaa, vaan varmasti vastasi poika.

-- Vai niin... Isäsihän kuuluu olevan pakkotyössä. Mistä hän sinne joutui? Murhastako?

-- Murhapoltosta...

-- On sitä syytä siinäkin...

-- Karp tuli puotiin istuutui hiljaisesti jakkaralle oven viereen ja rupesi katselemaan kadulle.

-- Kuulehan Karpushka! -- sanoi isäntä, katsoen hymyillen, häneen. -- Äsken annoin Mihailille lähtöpassit...

-- Tapahtukoon tahtonne, Kiril Ivanovitsh!

-- Rupesi varastelemaan, ajattelepas sitä!

-- Ai, ai! -- huudahti Karp hiljaa pelästyneen näkösenä. -- Niinkö todellakin?

Isäntä nauroi pulpettinsa takana niin, että punanen parta tärisi ja vatsa keikkui.

-- Hoh, hoh! Voi sinua Karpushka... sinä lauhkeasieluinen silmänkääntäjäni...

Sitten herkesi hän äkkiä nauramasta, huokasi syvään ja sanoi miettivästi, jurosti:

-- Voi teitä, ihmiset!... Jokainen teistä tahtoo elää, jokainen tahtoo syödä ja lisäksi mitä parasta, mitä makeinta...

Hän nyökkäsi päätään ja vaikeni.

Ilja, joka seisoi pulpetin vieressä, tunsi itsensä loukatuksi, kun ei isäntä kääntänyt häneen sen suurempaa huomiota.

-- No, Ilja, -- alkoi vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kauppias, -- puhellaanpas vähän... Sanopas minulle ensiksi, huomasitko ennenkin, että Mihailo varasti?

-- Kyllä... Usein hän varastelikin... sekä kalaa että muuta...

-- Mutta minkätähden et ole minulle sanonut mitään?

-- Ilman vaan... -- vastasi Ilja, mietittyään vähän.

-- Pelkäsitkö häntä, vai?

-- En, en häntä pelännyt...

-- No niin... Mutta miks'et sanonut minulle: isäntä, sinulta varastetaan...

-- En tiedä... ei haluttanut...

-- Hm... Nyt siis sanoit kiukusta...

-- Niin, -- lujasti vastasi Ilja,

-- Katsos vaan, millainen olet! -- huudahti isäntä. Sitten silitti hän kauan partaansa, sanomatta sanaakaan ja katsoen totisesti Iljaan.

-- Entä sinä itse, Ilja? Oletko varastanut?

-- En...

-- Uskon sinua... Entä sitten Karp, tuo sama Karp tuossa, kuinka on hänen laitansa, -- varastaako hän?

-- Varastaa! -- vastasi Ilja varmalla äänellä, Karp katsoi kummastuneena häneen, räpytti silmiään ja tyynesti kääntyi poispäin, aivan kuin asia ei lainkaan olisi koskenut häntä. Isäntä rypisti synkännäköisenä kulmakarvojaan ja rupesi uudestaan silittämään partaansa. Iljasta tuntui, kuin tapahtuisi jotakin outoa, ja jännityksellä odotti hän loppua. Puodin löyhkävässä ilmassa lenteli edestakasin kärpäsiä ja kuului veden hiljainen loisko ammeesta, jossa oli eläviä kaloja.

-- Karpushka! -- huudahti kauppias puotilaiselle, joka liikahtamatta, tarkasti katsoi kadulle.

-- Mitä suvaitsette? -- kysyi Karp, astuen nopeasti isäntänsä luo ja katsoen hänen kasvoihinsa kohteliaan mairittelevilla silmillään.

-- Kuulitko, mitä sinusta sanottiin? -- hymyillen kysyi Strogani.

-- Kuulin...

-- No, ja mitä siihen sanot?

-- En mitään... -- vastasi Karp, olkapäitään kohauttaen.

-- Mitä tarkotat?

-- Sehän on selvää, Kiril Ivanovitsh. Minä, Kiril Ivanovitsh, olen ihminen, joka kunnioitan itseäni, ja sentähden ei minun sovi suuttua poikaan. Kuten itsekin voitte huomata, on poika porin tyhmä eikä hänellä ole mitään käsitystä... Saatan sentähden ilman muuta antaa hänelle anteeksi...

-- Odotahan! Älä puhu joutavia vaan sano suoraan, onko hän puhunut totta?

-- Mikä on totuus, Kiril Ivanovitsh? vastasi Karp hiljaa, uudestaan kohauttaen hartijoitaan ja kallistaen päätään. -- Kukin käsittää totuuden omalla tavallaan... Ja tietysti ottakaa hänen sanansa todeksi, jos suvaitsette, vaan niinikään on teidän vallassanne olla niitä todeksi ottamatta...

Karp huokasi ja kumartaen isännälle, viittasi loukkaantuneen näköisenä kädellään.

-- Niin, kaikki on täällä minun vallassani -- myönsi isäntä. -- Sinun mielestäsi siis poika on tyhmä?

-- Perin tyhmä, -- vakuuttavasti sanoi Karp.

-- No, sen taas valehtelet... -- epämääräisesti sanoi Strogani, nauruun purskahtaen.

-- Mutta jopa sanoi sanottavansa sinulle vasten naamaa... hoh, hoh! Varastaako Karp? Varastaa! Hoh, hoh, hoo!

Ilja oli mennyt ovelle ja seisoi siellä, kuunnellen keskustelua ja tuntien, että se loukkasi häntä. Vaan kun isäntä rupesi nauramaan, tunsi hän, kuinka hänen sydämensä sykähti kostonilosta. Hän katsahti riemuiten Karp'iin ja kiitollisesti isäntään. Strogani sulki silmänsä mielihyvissään nauraessaan, ja Karp kuunteli isännän naurua, päästäen hänkin kurkustaan kuivahkon, varovaisen hehetyksen.

-- He, he, ho!...

Mutta kuultuaan sen, komensi kauppias jurosti:

-- Sulje puoti!...

Kotimatkalla puhui Karp, päätään pudistellen, Iljalle:

-- Kyllä sinua on hölmö, aika hölmö onkin! Sanopas, miksi panit toimeen tämän jupakan? Sillä tavallako luulet ensi sijalle pääseväsi, hölmö? Luuletko, ett'ei hän tietänyt meidän Mishkan kanssa varastelevan? Itsekin on hän samalla tavalla alkanut... he, he! Että hän antoi lähtöpassit Mishkalle, siitä olen sinulle sydämestäni kiitollinen? Vaan mitä minusta sanoit, sitä en anna anteeksi koskaan... sanon sen jo edeltäkäsin! Se oli tyhmää röyhkeyttä! Sanoa sellaista minusta minun läsnäollessani! Ei, kyllä sen muistan... Se osottaa sinussa kunnioituksen puutetta minua kohtaan...

Ilja kuunteli ääneti hänen puhettaan, vaan huonosti hän sitä ymmärsi. Hänen arvelunsa mukaan olisi Karp'in suuttumuksen häneen pitänyt esiintyä toisella tavalla. Hän oli, näet, odottanut, että kauppa-apulainen antaisi hänelle hyvän selkäsaunan tiellä, ja siksi oli hän pelännyt mennä kotiinkaan... Vaan vihan asemasta kuulosti Karp'in puheesta vain iva, eikä edes hänen uhkauksensakaan pelottaneet Iljaa. Samana iltana selveni hänelle Karp'in sanojen merkitys, kun isäntä kutsui hänet luoksensa yläkertaan.

-- Kas vaan! Menepäs sinne! -- evästeli häntä Karp pahaa tarkottavalla äänellä.

-- Tultuaan isäntänsä asuntoon, jäi Ilja seisomaan suuren huoneen ovelle, jonka keskellä, ison kattolampun alla oli pyöreä pöytä, jolla oli suuri teekeittiö. Pöydän ympärillä istui isäntä vaimoineen ja tyttärineen, jotka viimeksi mainitut olivat toinen toistaan päätään lyhempiä, ja joiden kaikkien hiukset olivat punaset ja valkeaihoiset kasvot täynnä teerenpilkkuja. Kun Ilja astui huoneeseen, painautuivat he kiinni toisiinsa ja pelästyneinä loivat häneen siniset silmänsä.

-- Siinä hän nyt on! -- sanoi isäntä.

-- Katsokaa, hyvät ihmiset, millainen hän on! -- huudahti rouva peloissaan, katsoen häneen, ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Strogani hymyili, sormieli partaansa, naputti sormillaan pöytään ja virkkoi painavasti:

-- Olen kutsunut sinut, Ilja, tänne, ilmottaakseni, ett'en sinua enää tarvitse; kerää siis kamsusi kokoon ja poistu...

Ilja hätkähti, kummissaan avasi suunsa, vaan saamatta suustaan sanaakaan, kääntyi hän ympäri ja aikoi poistua huoneesta.

-- Seis! -- huusi kauppias, ojentaen häntä kohden kätensä ja lyöden nyrkkiä pöytään, toisti hiljemmin:

-- Seis!

Sitten nosti hän sormensa pystyyn ja rupesi uudestaan puhumaan harvakseen ja arvokkaasti:

-- Mutta en yksin siksi kutsunut sinua... En... Minun täytyy neuvoa sinua... Minun tulee selittää sinulle, minkätähden kävit minulle tarpeettomaksi. Mitään vahinkoa et ole minulle tehnyt... olethan sinä luku- ja kirjotustaitoinen poika... etkä ole tyhmä ja laiska. Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... nii-in!

Kaikki ne ovat valttiasi... vaan sittenkään et ole minulle tarpeellinen... Miksi, -- kysyt?

Ilja ymmärsi, että häntä ylistetään ja ajetaan hänet ulos. Se kävi yli hänen ymmärryksensä, ja hänestä tuntui, kuin ei isäntä itsekään tietänyt, mitä teki... Ja Stroganin kasvojen ilme myös vakuutti poikaa siitä, sillä siitä päättäen näytti kauppias ponnistavan ajatuksiaan voidakseen antaa niille oikean sanamuodon. Silloin astui poika askeleen lähemmäksi ja kysyi tyynesti, kunnioittavasti:

-- Sentähdenkö ajatte minut pois, että minä silloin veitsellä?...

-- Siunaa ja varjele! -- pelästyneenä huudahti rouva. -- Kylläpä hän on röyhkeä! Hyvänen aika!...

-- Niin, niin! -- sanoi isäntä tyytyväisenä, hymyillen Iljalle ja pistäen häntä sormellaan. -- Sinä olet röyhkeä!... Vaan toisen palveluksessa olevan pojan tulee olla nöyrän... siveän, kuten raamatussa sanotaan... Hänen tulee elää, kuten isäntäväkensäkin... Olkoon hänen käsityksensä ja rehellisyytensä samanlaiset kuin isäntäväellä... Mutta sinulla on omat omituisesi... Ja se taas ei ole paikallaan... Ja siksi sinä olet röyhkeä... Sanot esimerkiksi ihmiselle vasten silmiä: varas! Se ei ole hyvä, se on röyhkeätä... Jos olet rehellinen, niin kerro asia minulle, vaan kaikessa hiljaisuudessa kerro... Minä kyllä selvitän asian olenhan isäntä!... Mutta sinä kaikkien kuullen huudat: varas!... Ei, odotahan... Jos yksi kolmesta on rehellinen, ei se minulle mitään merkitse... Täytyy laskea erityisellä tavalla tässä tapauksessa... Jos kymmenestä on yksi vain kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita... Korkeintaan häviää se yksi. Mutta jos löytyy seitsemän rehellistä kolmea roistoa vastaan, silloin on sinun asiasi oikea... Ymmärrätkö? Enemmistö, näet, on aina oikeassa... Mutta mitä merkitsee yksi rehellinen? Näin on sinun arvosteltava rehellisyyttä... Älä siis koskaan tyrkytä rehellisyyttäsi ihmisille, ennenkuin olet miettinyt, josko he sitä tarvitsevat!

Strogani pyyhki kämmenellä hikeä otsaltaan, huokasi, ja kasvoillaan sääliväisen itsetyytyväinen ilme, jatkoi:

-- Taas tartut veitseen...

-- Voi, Herra Jumala! -- kauhistuneena huudahti rouva, samalla kun tyttöset painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan.

-- Sanassa sanotaan: joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu... N-niin... Siitä syystä en tarvitse sinua... Niin se on... Tästä saat puoli ruplaa rahaa ja saat lähteä... Poistu täältä... Sinulla ei ole syytä kantaa vihaa minulle, samoin kuin ei minullakaan sinulle... Annan sinulle vielä puoli ruplaakin -- ota se... Ja puhellutkin olen kanssasi vakavasti kuten ainakin, joka ei ole tavallista sinunlaistesi poikanulikoitten kanssa... Kenties säälinkin sinua... vaan sittenkään et ole sopiva minulle!... Joll'ei naula sovi pyöränakseliin, on se viskattava pois, ennen kuin lähdetään ajamaan... No, mene nyt...

-- Hyvästi! -- sanoi Ilja. Hän oli tarkasti kuunnellut kauppiaan puhetta ja käsittänyt sen yksinkertaisesti. Kauppias ajoi hänet pois sentähden, kun ei voinut antaa lähtöpassia Karp'ille, peläten jäävänsä puotilaisetta. Se teki Iljan mielen kevyemmäksi ja iloisemmaksi, ja isäntäkin näytti hänestä erinomaiselta ihmiseltä -- hyvänsuovalta ja hyvältä.

-- Varo rahojasi!

-- Hyvästi! -- toisti Ilja, lujasti käteensä puristaen hopearahat. Kiitän nöyrimmästi!

-- Ei kestä! -- vastasi Strogani, nyökäyttäen hänelle päätään.

-- Ai, ai! Ei kyyneltäkään vuodattanut -- kuuli Ilja rouvan perästään moittivasti huudahtavan.

-- Kun Ilja mytty selässä poistui kauppiaan talon raskaasta portista, tuntui hänestä, kuin tulisi hän kaukaisesta, autiosta maasta, josta hän oli lukenut eräässä kirjassa, ja jossa ei ollut mitään, ei ihmisiä eikä puita, vaan ainoastaan kiviä, ja niiden keskellä asui vanha, hyvä haltija, joka ystävällisesti näytti tietä jokaiselle, joka oli joutunut sinne.

Oli kaunis kevätpäivän ilta. Aurinko teki laskuaan. Sen kaunis, punanen kajastus hehkui talojen ikkunoissa. Se johti pojan mieleen sen päivän, jolloin hän ensi kerran joen rannalta näki kaupungin. Iso mytty, jossa oli hänen tavaransa, painoi hänen selkäänsä. Hän hiljensi käyntiään. Katukäytävällä kulki ihmisiä, jotka tyrkkivät hänen kantamustaan; ajoneuvoja vieri jyristen hänen ohitsensa, tomuhiukkasia tanssi vinoissa auringonsäteissä, ja kaikkialla oli melua, häärinää, liikettä. Pojan mieleen johtui kaikki, mitä hän oli kokenut kaupungissa näinä vuosina. Hän tunsi itsensä aikaihmiseksi, hänen sydämensä sykki ylpeästi ja rohkeasti ja hänen korvissaan kaikuivat kauppiaan sanat:

-- Sinä olet luku- ja kirjotustaitoinen poika etkä ole tyhmä ja laiska... Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... Kaikki ne ovat valttiasi.

-- Pelataan sitten! -- mielessään huudahti Ilja, jouduttaen taas askeliaan, tuntien itsensä sanomattoman iloseksi ja tahtomattaan hymyillen, ajatellessaan ettei hänen enää huomenna tarvitse mennä kalakauppaan...

* * * * *

Palattuaan Petruha Filimonoff'in taloon, tuli hän suureksi mielihyväkseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli miehistynyt kalakaupassa palvellessansa. Kaikki talon asukkaat kohtelivat häntä huomaavaisesti ja imartelevalla uteliaisuudella, ojensipa Perfishka hänelle kätensäkin.

-- Nöyrin palvelijanne, herra kaupanhoitaja! Mitä, veliseni, joko palvelit aikasi loppuun? Olen kyllä kuullut urotöistäsi -- hah, hah! Ne pitävät siitä, kun matelee heidän edessään, vaan varjele, jos totuuden sanot... Kun Masha sai nähdä hänet, huudahti hän ilosesti:

-- Mutta kuinka sinusta on tullut suuri!

Jaakko oli myös hyvillään toverinsa takasintulosta.

-- Kas niin, nyt saamme taas olla yhdessä. Minulla on muuan kirja, nimeltä "Albigensit"; se on sellainen historia, Siinä kerrotaan eräästä Simon Montfort'ista... Se on ihmeellinen mies. -- Ja Jaakko alkoi nopeasti, katkonaisesti kertoa kirjan sisältöä. Ilja katsoi häneen ja ajatteli tyytyväisesti, että hänen toverinsa oli vielä samanlainen kuin ennen. Jaakon mielestä ei Iljan käytöksessä kauppias Stroganin luona ollut mitään merkillistä. Kuunneltuaan Iljan kertomusta sanoi hän yksinkertaisesti:

-- Niin pitikin...

Iljan mielestä tuntui Jaakon suhde häntä kohdanneeseen tapaukseen vähän liian kylmältä. Itse Petruhakin oli, kuultuaan pojan selonteon tapahtumasta kalakaupassa, hyväksynyt hänen menettelynsä olipa vielä sanonut:

-- Selvät sanat sanoit heille, poikaseni, erittäin selvät! Mutta tietysti ei Kiril Ivanovitsh voinut antaa sinun tähtesi lähtöpassia Karp'ille. Karp on perehtynyt liikkeeseen, hänenlaistaan miestä on vaikea löytää. Sinä taas sellaisen tapauksen jälkeen et enää voinut olla yhdessä hänen kanssaan... Sinä olet tahtonut pysyä totuudessa, pelata rehellistä peliä, mutta sinut on köykäiseksi havaittu...

Seuraavana päivänä sanoi kuitenkin Terenti-setä hiljaa veljenpojallensa:

-- Älä sinä ole liiaksi avomielinen tuolle Petruhalle... Ole varovainen... Hän ei pidä sinusta... Kyllä hän on totuutta rakastava olevinaan! sanoo hän. -- Mutta minkätähden? Sentähden, että hän on niin perin tyhmä! Hm -- niin, -- niin hän sanoo...

Ilja kuunteli nauraen setänsä puhetta.

-- Eilen hän minua ylisti. Hyvin teit, sanoi. Mutta sellaisia näkyvät olevankin kaikki ihmiset: edessä kiittävät, takana moittivat.

Petruhan suhde Iljaan ei lainkaan vähentänyt pojan itsetuntoa. Hän tunsi itsensä sankariksi, hän ymmärsi, että hän oli käyttäytynyt hyvin kauppiaan luona, paremmin kuin moni muu kenties hänen sijassaan.

Parin kuukauden kuluttua, kun oli turhaan etsitty paikkaa Iljalle, sukeutui kerran pojan ja hänen setänsä välillä seuraavanlainen keskustelu:

-- Niin... -- alakuloisesti virkkoi kyttyräselkä. -- Ei löydy paikkaa sinulle... Joka paikassa sanotaan -- liian on iso... Mitä tehdään, lapsikulta, mitä?

Ilja vastasi tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Olen viisitoista vuotias... luku- ja kirjotustaitoinen poika enkä ole tyhmä...Mutta jos kerran olen röyhkeä, niin ajetaan minut toisestakin paikasta... siis samantekevää! Kuka huolisi röyhkeää oppipoikaa?

-- Mutta mitä sitten teemme? häh? kysyi toivottomasti Terenti, istuen vuoteellaan ja nojaten käsiään siihen.

-- Hanki sinä minulle laatikko ja osta tavaraa. Saippuaa, hajuvesiä, neuloja, kirjasia... yhtä ja toista rihkamaa... niin rupean minä kulkemaan ympäri ja tekemään kauppaa omin päin...

-- Kuinka? Mitä tarkotat sillä, Iljusha? Tuo ravintolamelu panee pääni ihan pyörälle! Ja sitäpaitsi on minun ajatuksissani yhä vain yksi ja sama asia... yhä vain sama...

Kyttyräselän silmissä oli todellakin sellainen ilme, kuin hän olisi aina laskenut jotakin, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tulokseen.

-- Anna minun koettaa! -- pyysi Ilja, innostuneena aikeestaan, joka, lupasi hänelle vapautta.

-- No, Jumalan nimeen sitten! Voimmehan koettaa...

-- Kas niin! Saat nähdä, että se onnistuu, -- iloissaan huudahti Ilja.

-- Oi, voi! -- huokasi Terenti ja jatkoi surullisesti:

-- Kunpa tulisit pian suureksi! Silloin läksisin minä... Vaan nyt olet sinä kuin ankkuri, joka pidätät minua... Sinun tähtesi olen minä tässä pahennuksen pesässä... ja menehdyn! Tekisin muuten matkan pyhiin paikkoihin... Sanoisin pyhimyksille: Jumalan miehet? Hyväntekijät ja puolustajat Jumalan tykönä! Vapahtakaa minut, joka raskautettu olen! Puhukaa puolestani Jumalan, Isämme tykönä!

Ja kyttyräselkä rupesi äkkiä hiljaa itkemään. Ilja ymmärsi, mistä synnistä setä puhui, ja hän itse muisti sen hyvin. Hänen sydäntänsä rupesi ahdistamaan. Hänen tuli sääli setäänsä, mutta hän ei löytänyt sanoja, lohduttaaksensa häntä, ja hän oli ääneti. Ja vasta sitten, kun hän näki kyynelten yhä runsaampiin vuotavan kyttyräselän syvälle painuneista silmistä, sanoi hän:

-- Älä itke enää... Odotahan, kunhan pääsen vähän alkuun, niin voit lähteä... Hän vaikeni ja, vähän mietittyään, lisäsi lohduttaen:

-- Kyllä ne antavat anteeksi...

-- Luuletko todellakin niin? -- hiljaa kysyi Terenti, ja poika toisti uudestaan, nyt jo vakuuttavasti:

-- Kyllä ne antavat anteeksi!... Pahemhempiakin syntiä ovat anteeksi antaneet... tiedän kyllä!...

Ja niin siis Iljasta tuli katukauppias. Aamusta iltaan kuleksi hän katuja pitkin laatikko rinnalla ja sen alustapukit kädessä, mustia silmiään siristäen ja nenä pystyssä katsoen itsetietoisesti ihmisiin. Lakki syvään päähän painettuna huusi hän täyttä kurkkua vielä äänenmurroksessa olevalla äänellään:

-- Saippuaa! Kengänmustetta! Hiusvoidetta! Tukkaneuloja, nuppineuloja! Rihmaa, silmäneuloja! Kirjoja, hyviä kirjoja!

Kirjavana, kohisevana aaltona kiehui elämä hänen ympärillään, ja hän ui siinä vapaasti ja kevyesti, tuntien itsensä samanlaiseksi ihmiseksi, kuin kaikki muutkin. Hän kuljeksi basaareissa, pistäysi ravintoloissa, tilaten arvokkaasti itselleen teetä ja joi sen sitten vehnäleivän kera verkkaan, arvokkaasti, kuten oman arvonsa tunteva mies konsanaankin. Elämä tuntui hänestä yksinkertaiselta, helpolta, hauskalta.

Hänen haaveilunsa olivat myös yksinkertaisia ja selväpiirteisiä. Hän kuvitteli itsensä muutaman vuoden päästä pienen, siistin puodin isännäksi, joka olisi jonkin hyvän, vaan ei liian meluisan, kadun varrella, ja kuinka hän tekisi kauppaa puhtaalla korutavaralla, joka ei tahrisi eikä turmelisi vaatteita. Ja hän itsekin näyttäisi puhtaalta, terveeltä, hienolta. Kaikki ihmiset kunnioittaisivat häntä, ja tytöt katsoisivat ystävällisin silmin häneen. Iltaisin, sulettuaan puodin, istuisi hän sen vieressä olevassa puhtasessa, valoisassa kammarissa teetä juoden ja kirjaa lukien. Puhtautta piti hän joka paikassa välttämättömänä, milt'ei tärkeimpänä ehtona kunnollisessa elämässä.

Sillä tavoin haaveili hän, kun kauppa kävi hyvin eikä kukaan loukannut häntä raa'alla käytöksellä. Hän oli näet siitä lähtien, kun oli ruvennut pitämään itseään riippumattomana miehenä, tullut hyvin araksi kunniastaan ja loukkaantui pian.