Part 6

-- Mustalaispentu! -- huusi hän ärsyttäen. Masha siristi silmiään, vastaten samalla mitalla:

-- Laiha rottelo!...

Sanasta syntyi toinen, ja pian riitelivät he tosissaan. Masha tulistui pian ja syöksyi Iljan kimppuun pöllyyttääkseen hänet perinpohjin, vaan tämä nauraen tyytyväisenä juoksi pakoon.

Kerran korttipelissä sai hän Mashan kiinni petoksesta ja huusi kiukuissaan hänelle:

-- Jashkan rakastajatar!

Ja vielä lisäsi hän erään ruman sanan, jonka merkityksen hän jo ymmärsi. Jaakko oli läsnä. Alussa hän nauroi, vaan huomattuaan, että hänen pikku ystävättärensä kasvot muuttuivat surullisiksi ja silmissä kiilsi kyyneleitä, kalpeni hän ja vaikeni. Äkkiä hän sitten hyppäsi ylös tuolilta, ryntäsi Iljan kimppuun, löi häntä nenään, ja, tartuttuaan kourin hänen tukkaansa, paiskasi hänet lattialle. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ett'ei Ilja edes ehtinyt puolustautumaan. Mutta kun hän sitten kivun ja vihan sokaisemana oli hypännyt lattialta seisomaan, syöksyi hän, pää alas painettuna, kuten härkä, Jaakon kimppuun, huutaen:

-- Odotahan! Kyllä minä sinulle näytän!...

Mutta kun hän huomasi, että Jaakko, nojaten kyynärpäitään pöytään, itki katkerasti, ja hänen vieressään seisoi Masha ja puhui kyyneleet silmissä:

-- Älä välitä hänestä. Hän on häpeämätön lurjus! He ovat kaikki ilkeitä... hänen isänsä on vankeudessa... ja setänsä on kyttyräselkä!... Hänenkin selkäänsä kasvaa vielä kyttyrä! Hävytön sinä olet! huusi hän, astuen rohkeasti Iljan eteen.

-- Sinä, sen rupinaama!... mokoma lumpunkokooja! Tulepas vaan! Tulepas koetteeksi, niin revin nahkan naamastasi! Tulepas!...

Ilja ei liikahtanutkaan. Hänen tuli paha olla nähdessään Jaakon itkevän, jonka mieltä hän ei ollut tahtonut pahottaa, ja häntä hävetti tapella tytön kanssa. Vaan ett'ei Mashalla ollut mitään tappelua vastaan, sen huomasi hän hyvästi. Sanaakaan sanomatta poistui hän maakerroksesta ja kuljeksi kauan pihalla, mieli raskaana ja täynnä katkeria ajatuksia. Sitten astui hän Perfishkan huoneen ikkunan luo ja katsahti varovasti sisään Jaakko pelasi taas korttia pienen ystävänsä, kanssa. Masha piti korttejaan viuhkan tavoin kasvojensa alaosan edessä, ja näytti nauravan, samalla kun Jaakko tuijotti kortteihinsa ja epävarmasti kosketti milloin mitäkin niistä. Ilja tuli surulliseksi. Hän käveli vielä hetkisen pihalla ja astui sitten päättävästi maakerrokseen.

-- Ottakaa minut mukaan! -- sanoi hän, astui pöydän luo.

Hänen sydämensä löi kovasti, kasvoja poltti, ja silmät olivat maahan luodut. Jaakko ja Masha olivat vaiti.

-- En hauku enää!... Jumalauta, en hauku! -- sanoi Ilja, katsahtaen heiliin.

-- No, istu sitten... Voi, sinua! -- virkkoi Masha.

Johon Jaakko ankarasti lisäsi:

-- Tyhmyri! Et ole enää mikään lapsi... Pitäisi sinun tietää, mitä puhut...

-- Ei, me olemme vielä kaikki lapsia! puuttui puheeseen Masha, lyöden pienen nyrkkinsä pöytään.

-- Siksi emme saakaan rumia sanoja käyttää.

-- Mutta miksi sinä minua!... -- sanoi Ilja moittivasti Jaakolle.

-- Sen kyllä ansaitsit! Älä valitakaan... -- vastasi Masha arvokkaasti.

-- No, niin! En ole vihanen... Olihan se oma syyni... -- tunnusti Ilja hymyillen hämillään Jaakolle. -- Ethän sinäkään ole vihanen, -- ethän?

-- En! Ota kortit...

-- Hurjapää! -- sanoi Masha, ja siihen asia päättyi.

Hetken päästä istui jo Ilja otsa rypyssä syventyneenä korttipeliin. Hän istui aina siten, että voi lyödä lehtensä Mashan kaadettavaksi, sillä häntä huvitti suuresti, kun tämä hävisi, ja sitä koetti hän, niin kauan kuin peli kesti. Vaan tyttö pelasi taitavasti, ja useimmiten hävisi Jaakko.

-- Voi sinua, mulkosilmä! -- puheli Masha säälitellen, -- taasko sinusta tuli Matti!

-- Hiiteen mokomat kortit! Kyllästyttämään rupesivat! Luetaan mieluummin "Tyttöä Kamtshatkasta!"

Ja esiin otettiin risainen, tahrainen kirja ja luettiin onnettomasti rakastuneen Kamtshatkan tytön kärsimyksistä.

Kun Pashka Gratsheff oli tutustunut heidän elämäänsä, sanoi hän maailmaa kokeneen miehen äänellä:

-- Kyllä, te pirut, vietätte hauskaa elämää!

-- Sitten katsahti hän Jaakkoon ja Mashaan ja hymyillen, vaan tosissaan lisäsi:

-- Eläkää vaan! Sitten sinä, Jaakko, nait Mashan... Vai mitä?

-- Hupsu!... nauraen virkkoi Masha, ja he kaikki neljä nauroivat täyttä kurkkua.

Kun he olivat lukeneet loppuun jonkin kirjan tai väsyivät lukemiseen, kertoili Pashka kokemuksiaan heille, ja hänen kertomuksensa olivat yhtä hauskoja kuin kirjat.

-- Kun huomasin, pojat, että passitta oli vaikea tulla toimeen, keksin minä kaikenlaisia keinoja. Kun näin poliisin, läksin kulkemaan nopeasti, ikäänkuin olisin ollut jollakin asialla, tahi pysyttelin lähellä jotakin talonpoikaa, aivan kuin hän olisi ollut isäntäni tai isäni tai jotakin sellaista... Poliisi katsoo, vaan kun hän ei huomaa mitään erityistä, ei hän ota minua kiinni... Kylissä oli hyvä olla, sillä siellä ei ollut poliiseja. Ukkoja vain ja akkoja sekä lapsia, vaan miehet olivat pelloilla. Jos joku kysyi, kuka olen, vastasin minä: kerjäläinen. Kenen poikia? Eivät ole vanhemmat elossa... Mistä? Kaupungista. Siinä kaikki! Juottavat, syöttävät hyvästi. Siellä sai kulkea, kuinka halutti, juosta tahi vaikka vatsallaan madella... Kaikkialla on ketoja, metsiä... Satakielet laulavat... tuntuu kuin tekisi mieli lentää niiden luo! Kun on kylläinen, niin ei mitään tee mieli, vaan voisi siten kulkea vaikka maailman ääriin saakka. Tuntuu kuin joku työntäisi eteenpäin, kuin äiti kantaisi pientä lastaan. Mutta olen monasti nälkääkin nähnyt, -- brr! Vatsa on nälästä niin naukunut, että on mieli tehnyt maata puremaan! Päätä on ihan huimannut... Kun sitten sattui saamaan leipää, niin pidä puoliasi jumalanvilja! Olisin syönyt vaikka kokonaisen vuorokauden yhtämittaa. Ja kuitenkin olin hyvin iloissani, kun jouduin putkaan... Ensin pelästyin, vaan sitten olin hyvin tyytyväinen! Olin aina pelännyt poliisia. Olin luullut, että kun vaan kiinni saavat, rupeavat lyömään ja lyövät vielä kuoliaaksi! Vaan niin ei kuitenkaan käynyt, päin vastoin hiipi hän hiljaa takaapäin luokseni ja kevyesti otti niskasta kiinni. Seisoin katsomassa erään kellokaupan ikkunasta kelloja... Paljon niitä olikin, kultakelloja ja muita. -- Minä huutamaan! Mutta hän kysyy ystävällisesti, kuka olen ja mistä? No, minä sanoin, olisivathan he kuitenkin saaneet tietää, sillä he kuuluvat tietävän kaikki... Hän vei minut poliisikammariin... Siellä oli kaikenlaisia herroja... Mihin olet menossa? -- kysyivät. -- Vaellan vaan ympäri maailmaa... Nauraa hohottivat... Pistivät putkaan... Sielläkin jokainen nauroi minulle. Vaan sitten ottivat ne herrat minut hommiinsa... Ne ne olivat väkeä, ne pirut, uskokaa tai olkaa uskomatta!

Herroista puhui hän enimmäkseen vahvistussanoilla. Ne olivat nähtävästi tehneet syvän vaikutuksen häneen, vaan samalla kertaa olivat ne ikäänkuin sulautuneet yhteen hänen muistossaan, niin että ne näyttivät yhdeltä suurelta, himmeältä läiskältä.

Elettyään suutarin luona noin kuukauden, katosi Pashka taas uudelleen. Jälestäpäin sai Perfishka kuulla että hän oli ruvennut oppilaaksi erääseen kirjapainoon ja asui jossakin etäisessä kaupunginosassa. Kun Ilja kuuli sen, huokasi hän kateellisesti ja sanoi Jaakolle:

-- Me vaan istumme täällä ja happanemme...

* * * * *

Ensi aikoina Pashkan katoamisen jälkeen tuntui Iljasta, kuin häneltä olisi jotakin puuttunut, vaan pian joutui hän taas haavemaailmaan. Uudestaan alkoi kirjojen lukeminen, ja Iljan sielu vaipui suloiseen puoli-uinailuun.

Herääminen tapahtui äkkiä ja odottamatta. Ilja kävi vielä koulua, kun hänen setänsä eräänä päivänä sanoi hänelle:

-- Kohta olet oppinut tarpeeksi... täytät neljätoista vuotta... alkaa olla aika ruveta sinulle paikkaa katselemaan.

-- Paikka on hankittava! -- myönsi Petruhakin. -- Ja kun meillä on paljon tuttavia, en luule sen käyvän vaikeaksikaan... Jashkalle ei tarvitse paikkaa etsiä, hänellä se on jo odottamassa! Laiskotelkoon vielä vuoden, vaan sitten on hänen astuttava tiskin taakse. Ja sinulle, Terjoha, avaan minä toisen ravintolan täällä läheisyydessä. Saat olla siellä kuin oma isäntäsi, kunhan vaan teet minulle tilin. Niin, voin kiittää Herraa huolenpidostansa minun suhteeni.

Iljasta kuuluivat nuo sanat tulevan kuin jostakin kaukaa; ne eivät olleet missään yhteydessä niiden ajatusten kanssa, jotka hänen mieltään kiinnittivät eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta. Vaan kerran, varhain eräänä aamuna, herätti hänet setä, sanoen:

-- Nouse ylös ja peseydy pian hyvin puhtaaksi!

-- Mihin on sitten mentävä? -- unisesti kysyi Ilja.

-- Paikkaan! Jumalalle kiitos, löytyi sinulle palveluspaikka!... Kalakauppaan sait paikan.

Iljan sydäntä kouristi jokin outo aavistus. Hänen halunsa päästä pois tästä talosta, jossa hän tunsi joka kohdan ja oli tottunut kaikkeen, katosi, ja se huonekin, josta hän ei ollut pitänyt, näytti nyt puhtoselta, valosalta. Silmät lattiaan tuijottaen, istui hän vuoteellaan eikä häntä yhtään haluttanut pukeutua... Jaakko astui huoneeseen, tukka kampaamattomana, kasvot synkkänä ja pää kallistuneena vasenta olkapäätä vasten, katsahti toveriinsa ja sanoi:

-- Joudu, isä odottaa... Käytkö usein täällä?

-- Käyn...

-- Hyvä... Poikkea heittämässä Mashalle hyvästisi.

-- Mutta en kai minä iäksi täältä lähde, -- virkkoi Ilja vihasesti.

-- Vaan Masha tulikin itse. Hän jäi seisomaan oven viereen, ja sanoi surullisesti Iljaan katsahtaen:

-- Hyvästi nyt, Ilja!

Ilja kiivaasti tempasi nuttuaan, jota hän juuri veti ylleen, ja kirosi. Masha ja Jaakko kumpikin huokasivat syvään.

-- Muistahan käydä täällä! -- sanoi Jaakko.

-- Kyllä muistan! -- jurosti vastasi Ilja.

-- Kuulepas puotilaisen ääntä! -- huomautti Masha.

-- Voi sinua, ankka! -- sanoi Ilja hiljaa ja moittivasti.

Vähän ajan päästä kulki hän jo katua Petrahan rinnalla, joka oli pukeutunut pyhäpukuunsa, pitkään sortuukiin ja nariseviin saappaisiin.

-- Vien sinut nyt hyvin kunnioitetun miehen palvelukseen, miehen, jonka koko kaupunki tuntee, -- sanoi hän opettavalla äänellä Iljalle, -- nimittäin Kiril Ivanitsh Stroganin... Hän on saanut mitallejakin hyvyydestään ja hyväntekeväisyydestään! Hän on äänivaltainen jäsen kaupungin neuvostossa ja ehkä tulee hän vielä kerran valituksi joksikin kaupungin hallitusmieheksikin. Palvele häntä rehellisesti ja uskollisesti, niin kyllä hän sinusta miehen tekee... Sinä olet vakava poika etkä mikään huimapää... Hänelle on yhtä helppoa tehdä jollekin hyvä työ, kuin sylkäistä...

Ilja kuunteli häntä ja koetti kuvitella mielessään, minkälainen kauppias Strogani on. Kummallista kyllä, tuntui hänestä, että kauppias on Jeremei-ukon näköinen, -- yhtä kuivahkon laiha, hyväsydäminen ja lystikäs. Vaan tultuaan kalapuotiin, näki hän kirjotuspulpetin takana pitkän, isovatsaisen miehen. Hänellä ei ollut haituvaakaan päässä, vaan kasvoja peitti silmistä lähtien kaulaan asti sankka, punanen parta. Hänen kulmakarvansa olivat myös sankat ja punaset, ja niiden alapuolella olivat pienet, vihertävät, vihasesti vilkuvat silmät.

-- Kumarra! -- kuiskasi Petruha Iljalle, osottaen silmillään punapartaista miestä. Ilja painoi päänsä pettyneenä alas.

-- Mikä nimi? -- jyrisi syvä bassoääni puodissa.

-- Ilja, -- vastasi Petruha.

-- No, Ilja, pidä silmät auki ja ole tarkkaavainen! Sinulla ei saa nyt olla muita olemassa maailmassa, kuin isäntäsi! Ei sukulaisia, ei tuttavia -- ymmärrätkö? Olen sinulle isänä ja äitinä -- enempää ei minulla ole sinulle sanomista...

Ilja vilkasi kulmainsa alta puotia. Vasuissa, jäiden seassa oli suuria monnia ja sampia, hyllyillä isoja pinoja kuivatuita kuhia, toutaimia, ja kaikkialla kiilsi läkkilaatikoita. Kirpeä suolaveden haju täytti ilman, ja puodissa oli tukehuttavaa, ahdasta, kosteata. Lattialla oli suuria ammeita, joissa uiskenteli eläviä kaloja, sterlettejä [eräs sampilaji. Suom. muist.], mateita, ahvenia, särkiä. Eräässä ammeessa muuan pieni hauki sujakehteli rohkeasti sinne tänne, sysäten tieltään toisia kaloja ja voimakkailla pyrstönsä iskuilla räiskyttäen vettä lattialle. Iljaa rupesi se säälittämään.

Eräs kauppapalvelijoista, pieni, paksu mies, pyöreäsilmäinen ja käyränenäinen, muistuttaen paljon huuhkainta, käski Iljan ottamaan pois ammeista kuolleet kalat. Poika kääri ylös hihansa ja koetti saada kaloja käteensä.

-- Tartu päähän, hölmö! -- kuiskasi kauppapalvelija. Välistä tarttui Ilja epähuomiossa elävään kalaan, joka oli liikkumatta; se luiskahti hänen kädestään ja rupesi uimaan aika kyytiä sinne tänne, kolhien päätään ammeen seiniin.

-- Liiku sukkelammin! -- komensi kauppapalvelija.

Vaan Iljaa oli pistänyt ruoto sormeen, ja hän pisti sormen suuhunsa, ruveten sitä imemään.

-- Sormi suusta! -- jyrisi isännän basso.

Sitten annettiin pojalle iso, raskas kirves ja käskettiin hänen mennä kellariin hakkaamaan jäätä. Jääpalasia lensi hänen kasvoillensa ja nutun kauluksen alle, kellarissa oli kylmä ja pimeä, ja kirves kävi kattoon, kun hän sattui varomattomasti lyömään. Parin minuutin kuluttua tuli hän läpimärkänä kellarista ja selitti isännälle:

-- Olen särkenyt kellarissa erään lasiastian.

Isäntä katsoi tutkivasti häneen ja sanoi:

-- Ensimmäisen kerran annan anteeksi sinulle, koska itse tunnustit tekosi... Toisen kerran tapahtuessa revin korvat päästäsi... Aivan koneellisesti, huomaamatta, joutui Ilja uuteen elämään, kuten pieni ruuvi sijotetaan suureen koneeseen. Hän nousi ylös viiden aikaan aamulla, harjasi isäntänsä, tämän perheen ja kauppapalvelijoiden jalkineet, meni sitten puotiin, lakasi sen lattian ja pesi pöydät ja vaa'at. Kun kävi ostajia, nosti hän nähtäväksi tavarat, kantoi ne ostajien kotiin ja meni sitten kotiin päivälliselle. Päivällisen jälkeen ei ollut paljoa tekemistä, ja, jollei häntä lähetetty jollekin asialle, seisoi hän puodin ovella, katseli liikettä torilla ja mietti kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka paljon ne syövät kalaa, lihaa ja vihanneksia. Kerran kysyi hän siltä kauppa-apulaiselta, joka oli huuhkaimen näköinen:

-- Mihail Ignatjitsh!

-- No, mitä nyt?

-- Mitä syövät ihmiset sitten, kun on pyydystetty kaikki kalat ja teurastettu kaikki naudat?

-- Hölmö! -- vastasi kauppa-apulainen hänelle.

Toisen kerran otti hän sanomalehden tiskiltä ja rupesi sitä lukemaan puodin ovella. Vaan kauppa-apulainen tempasi lehden hänen kädestänsä, tyrkkäsi häntä sormellaan nenään ja kysyi uhkaavasti:

-- Keneltä olet saanut luvan siihen, häh? Aasi...

Tästä kauppa-apulaisesta ei Ilja lainkaan pitänyt. Kun hän puhui isännän kanssa, lisäsi hän milt'ei joka sanan loppuun kohteliaasti säänteen, vaan takanapäin kutsui hän kauppiasta veijariksi ja tekopyhäksi, punaseksi perkeleeksi. Joka lauantai ja juhlien aattona meni kauppias iltakirkkoon ja silloin tuli puotiin kauppa-apulaisen vainio tai sisar, ja niille antoi hän aina mukaan suuren käärön kaloja, kaviaria ja säilykkeitä. Erittäin huvitti häntä tehdä pilaa kerjäläisille, joiden joukossa oli monta vanhusta, jotka muistuttivat Iljalle Jeremei-ukkoa. Kun puodin ovelle tuli joku ukko ja nöyrästi kumartaen pyysi almua, otti kauppa-apulainen tavallisesti pienen kalan päästä kiinni ja pisti sen kerjäläisen käteen pyrstö edelläpäin niin, että kalan selkäruodot tunkeutuivat pyytäjän kämmenlihaan. Ja kun kerjäläinen tuskissaan tempasi kätensä takasin, huusi puotilainen ivallisen-vihasesti hänelle:

-- Etkö huoli? Vähäksikö katsot? Suori tiehesi!...

Kerran otti muuan vanha kerjäläisakka salaa kuivatun kuhan ja kätki sen ryysyihinsä. Kauppa-apulainen sattui kuitenkin sen näkemään. Hän tarttui akan tukkaan, otti häneltä pois varastetun kalan, painoi hänen päänsä alas ja löi oikealla kädellään häntä alhaaltapäin kasvoihin. Akka ei päästänyt ääntäkään, vaan poistui ääneti pää kumarassa, mutta Ilja näki, kuinka hänen rikki lyödystä nenästään kahtena virtana vuosi tummanpunanen veri.

-- Riittääkö? -- huusi kauppa-apulainen hänen jälkeensä.

Ja kääntyen toiseen kauppa-apulaiseen, Karp'iin, sanoi hän:

-- En voi kärsiä noita kerjäläisiä!... Laiskureita ne ovat! Kulkevat ympäri almuja anoen ja pysyvät kylläisinä ja viettävät hyviä päiviä! Kristuksen veljiksi niitä kutsutaan. Mutta mikä olen minä Kristukselle? Vieras, vai? Päivät päästänsä kiemurtelen kuin mato päivänpaisteessa, saamatta koskaan levätä tahi kunnioitusta osakseni...

Toinen kauppa-apulainen, Karp, oli hiljainen ja jumalinen mies. Hän puheli yleensä vaan kirkoista, kirkkolaulajista, piispan toimittamista jumalanpalveluksista ja oli joka lauantai hyvin levoton, pelätessään myöhästyvänsä iltakirkosta. Lisäksi harrasti hän kaikenlaisia silmänkääntäjän temppuja, ja joka kerran, kun kaupunkiin ilmestyi mikätahansa "ihmetaituri", kävi Karp välttämättömästi katsomassa sen esityksiä... Hän oli pitkä, laihahko ja erittäin sukkelaliikkeinen mies. Kun puodissa oli paljon ostajia, pujahteli hän niiden joukossa kuin käärme, hymyili jokaiselle, puheli kaikkien kanssa, vilkuen yhä isäntäänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut ylpeillä taitavuudellansa. Iljaa näytti hän halveksivan eikä tämäkään pitänyt hänestä. Isännästään piti hän sen sijaan paljon. Aamusta iltaan seisoi kauppias pulpettinsa ääressä, avaten laatikkoa ja heittäen siihen rahaa. Ilja huomasi, että hän teki sitä välinpitämättömän näköisenä, eikä ahneesti ja se miellytti häntä. Hauskaa oli sekin, että isäntä puheli hänen kanssansa sekä useammin että ystävällisemmin, kuin kauppa-apulaisten kanssa. Iltapäivisin, jolloin ei tavallisesti käynyt ostajia, oli kauppiaalla tapana toisinaan puhutella Iljaa, joka seisoi ajatuksissaan puodin ovella:

-- Hoi, Ilja, nukutko?

-- En...

-- Sitähän minäkin... Mutta miksi sitten aina olet totinen?

-- Minäkö... en tiedä...

-- Taitaa olla sinulla ikävä, vai?

-- On...

-- No niin! Ikävöi vaan! Ikävöidä sain aikoinaan minäkin... Yhdeksänvuotiaasta kolmikymmenkaksivuotiseksi vietin ikäviä päiviä vieraan palveluksessa... Vaan nyt kolmenkolmatta vuotta katson, kun toiset viettävät ikäviä päiviä...

Ja hän pudisti päätään kuin olisi tahtonut lisätä:

-- Sellainen on nyt kerran maailman kulku!

Parin, kolmen sellaisen keskustelun jälkeen alkoi Ilja mielessään pohtia kysymystä: miksi tuo rikas, kunnioitettu mies seisoi kaiket päivät likasessa puodissa hengittämässä pahanhajuista ilmaa keuhkoihinsa, kun hänellä kerran oli niin suuri ja komea talo. Se oli muuten eriskummallinen talo: kaikki toimitettiin siinä vakavasti, hiljaa ja ankaran järjestyksellisesti. Ja vaikkei sen molemmissa kerroksissa asunut muita paitsi isäntää, hänen vaimoansa ja kolmea hänen tytärtänsä, kuin kyökkipiika, jolla oli myös sisäpiian toimet huolenaan, ja talonmies, joka toimitti samalla kuskinkin virkaa, niin tuntui se kuitenkin ahtaalta. Kaikki talon asukkaat puhuivat hillityllä äänellä, ja kulkiessaan siistin avaran pihan poikki, pysyttelivät he aina seinävierustalla, ikäänkuin he olisivat pelänneet astua tuolle avonaiselle paikalle. Verratessaan tätä rauhallista, vankkaa taloa Petruha-viinurin taloon, teki hän, kummallista kyllä, sen johtopäätöksen, että jälkimmäisessä oli parempi asua, vaikkakin elämä siellä oli köyhää, meluavaa ja likasta. Se ajatus kummastutti häntä eikä hän tahtonut uskoa sitä. Mutta yhä useammin ja itsepintaisemmin palasi se hänen mieleensä. Ja sitä vahvisti vielä enemmän se seikka, että isäntä niin vähän oleskeli siellä. Ja poikaa sanomattomasti halutti, kysyä kauppiaalta, minkätähden hän vietti kaiket päivät kauppatorin melussa eikä talossaan, jossa oli niin hiljaista ja rauhallista?

Eräänä päivänä, kun Karp oli mennyt jollekin asialle ja Mihail valikoi kellarissa pilaantuneita kaloja vaivaistaloon lähetettäväksi, rupesi isäntä taas puhelemaan Iljan kanssa. Äkkiä sanoi poika kiireesti hänelle:

-- Jopa olisi teidän, Kiril Ivanovitsh, aika heittää kauppa... Olettehan rikas... Kotonanne on kaikki niin hienoa, vaan täällä taas on vain pahaa hajua... yksitoikkoista...

Strogani nojasi kumpaakin kyynärpäätään pulpettiin, terävästi katsoi häneen ja hänen punaset kulmakarvansa vavahtelivat.

-- No? -- kysyi hän, kun Ilja vaikeni. Joko olet kaikki sanottavasi sanonut?

-- Jo... -- vastasi Ilja hämillään, pelkomielellä.

-- Tulepas tänne!

Ilja astui kauppiaan luo. Silloin otti tämä häntä leuvasta kiinni, taivutti päätään taaksepäin ja katsoen tarkasti hänen silmiinsä, kysyi:

-- Onko joku neuvonut sinua sanomaan niin, vain itsestäsikö sanoit?

-- Jumalauta, itsestäni!

-- Vai niin... Jos niin on, niin olkoon... Vaan kuulepas, mitä sinulle sanon. Vastedes älä rohkene sellaista puhua minulle isännällesi -- ymmärrätkö? -- isännällesi! Pane mieleesi! Ja nyt mene työhösi!...

Mutta kun Karp oli tullut takasin, alkoi isäntä äkkiä aiheetta, puhua tälle, salaa kuitenkin katsoen Iljaan, niin että tämä sen hyvin huomasi:

-- Ihmisen tulee koko elämänsä ajan tehdä jotakin työtä!... Se, joka ei sitä ymmärrä, on tolvana. Kuinka ihminen, mitään tekemättä, huoletonna voi elää? Sellainen ihminen, joka ei ole kiintynyt työhönsä, ei kelpaa mihinkään...

-- Aivan oikein, Kiril Ivanovitsh, -- myönsi kauppa-apulainen, tarkasti katsellen ympäri puotia ikäänkuin löytääkseen itselleen jotakin tekemistä. Ilja katsahti isäntään ja vaipui mietteisiinsä. Yhä yksitoikkoisemmaksi kävi elämä näiden ihmisten joukossa. Päivät kuluivat toistensa jälkeen yhtä verkkaan kuin pitkät, harmaat langat kiertyvät suurelta, näkymättömältä kerältä, ja pojasta tuntui, kuin ei näistä päivistä loppua tulisikaan, vaan että hän koko ikänsä saisi seisoa puodin ovella ja kuunnella torimelua. Vaikka tämä elämä olikin niin kuolettavan yksitoikkoista, niin ei hän kuitenkaan kadottanut kykyään ajatella, johon hänet oli opettanut ennen saadut vaikutukset elämässä ja lukemansa kirjat. Ajatus työskenteli yhä hiljaa, vaan keskeymättä. Pojan mieli otti alinomaan vastaan uusia vaikutuksia; ne hautuivat siinä ja se täytti hänen päänsä ainaisella arvostelulla kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänellä ei ollut puhekumppania, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa mietteitään, vaan hän sai kantaa ne yksin. Niitä oli paljon; ne vaivasivat häntä, vaikkakin ne olivat epäselviä, aivan kuin yhteen sekottuneita, vuorottelivat toisiansa ja painoivat hänen rintaansa ja päätänsä kuin raskas kivi. Toisinaan tuntui hiljaisesta, vakavasta pojasta niin ikävältä katsella ihmisiä, että hänen teki mielensä sulkea silmänsä ja paeta jonnekin, vielä kauemmaksi kuin Pashka Gratsheff, paeta eikä koskaan palata tähän kuolettavaan ikävyyteen ja tarkotuksettomaan hyörinään.

-- Pyhäsin lähetettiin hänet kirkkoon, ja hän palasi sieltä aina tuntien kuin hänen sydämensä olisi tullut pestyksi puhtaaksi hyvähajuisessa, lämpimässä kylvyssä. Puoleen vuoteen oli hän kahdesti saanut käydä setänsä luona. Kaikki oli siellä ennallaan. Kyttyräselkä oli laihtunut ja Petruha vihelteli yhä kovemmin, samalla kun hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet punakat, olivat nyt käyneet punasiksi. Jaakko valitti, että hänen isänsä piti häntä liian tiukalla.

-- Yhä murisee hän: Opi vihdoinkin tekemään jotakin hyödyllistä työtä! Minä, sanoo, en kirjatoukasta välitä... Mutta kun kerran minusta on vastenmielistä seisoa tarjoilupöydän takana?! Melua, rähinää, huutoa, kirkunaa, niin ett'ei omaa ääntänsä kuule!... Sanon hänelle: hanki minulle puotilaisen paikka jonnekin... Vaikka pyhäinkuva-kauppaan... Ostajia käy siellä vähän, ja minä pidän pyhäinkuvista...

Jaakon silmissä oli surullinen kiilto, iho oli otsalta tullut keltaseksi ja kiilsi kuin hänen isänsä kalju päälaki.

-- Luetko yhä vielä kirjoja? -- kysyi Ilja.

-- Kuinkas muuten? Siinä onkin ainoa iloni... Kun lukee, luulee olevansa toisessa kaupungissa... ja kun taas on lopettanut, tuntuu kuin kirkontornista maahan putoaisi... Ilja katsoi häneen ja sanoi:

-- Kuinka vanhannäköiseksi olet tullut!... Mutta missä on Mashutka?

-- Vaivaistalolle meni almuja saamaan. Nykysin en paljoakaan voi häntä auttaa, sillä isä pitää silmällä... Ja Porfishka on yhtä mittaa sairaana... Sentähden rupesi Masha käymään vaivaistalolla... kaalikeittoa annetaan siellä ja kaikkea muutakin... Matitsa myös antaa apua... Vaikeata on Masha-raukan toimeentulo...

-- Ikävää on siis teilläkin, -- miettivästi virkkoi Ilja.

-- Onko sinullakin sitten ikävä?