Part 5
Ilja kuuli sen ja myöntävästi hymyili. Korjattu talo näytti hänestä petokselta. Hänen johtui mieleensä Pashka, joka asui jossakin toisessa paikassa ja näki toisenlaista. Ilja, kuten suutarikin, niinikään haaveili toisia ikkunoita, ovia, ihmisiä... Elämä talossa kävi nyt entistä ikävämmäksi. Vanha lehmus oli kaadettu, rauhallinen kolkka sen luona oli hävinnyt; sijalle oli tullut lisärakennus. Kadonneet olivat muutkin lempipaikat, joissa lasten oli ollut tapana istua ja jutella. Vain pajan sijalla, suuren lastu- ja mädänneen hirsiläjän takana, oli vielä mukava, rauhaisa kolkka, vaan siellä oli kauheata istua, sillä aina tuntui, kuin tuon läjän alla makaisi Savelin vaimo pää rikkilyötynä.
Petruha oli antanut Terenti-sedälle uuden asunnon -- pienen huoneen ravintolasalin vierestä. Ohuen, vihreillä seinäpaperilla peitetyn, lautaseinän läpi kuului ravintolasta kaikki äänet ja tunki viinan haju ja tupakan savu sinne. Siellä oli puhdasta, kuivaa, vaan ei kuitenkaan niin hauskaa kuin kellarikerroksessa. Sen ikkunaa vastapäätä oli vajan harmaa seinä, joka peitti taivaan ja auringon ja tähdet, vaan kellarikerroksen ikkunasta olivat ne hyvin näkyneet, kun vaan oli laskeutunut polvilleen sen eteen...
Terenti-setä kulki nyt sireeninvärisessä paidassa, jonka päällä oli nuttu, joka verhosi häntä kuten arkkua. Aamusta iltaan seisoi hän tarjoilupöydän takana. Hän ei sinutellut enää ketään, vaan kutsui jokaista "te", ja puhui yleensä vähän, ja silloinkin lyhyesti, katkonaisesti, aivankuin haukkuen, ja katsoi vieraisiin, kuten uskollinen koira, joka vahtii isäntänsä omaisuutta. Iljalle osti hän harmaan verkanutun, saappaat, palton ja lippalakin, ja kun poika ensi kerran pani ylleen ne kappaleet, muistui elävästi hänen mieleensä vanha lumppujen kerääjä. Hän miltei koskaan puhunut setänsä kanssa, ja hänen elämänsä kului yksitoikkoisesti, hiljaa, Ja vaikka omituiset, lapselle harvinaiset, tunteet ja ajatukset kiinnittivät hänen mieltään, niin vaivasi häntä kuitenkin painostava ikävä. Yhä useammin alkoi johtua hänen mieleensä maaseutu; nyt tuntui hänestä erittäin selvältä, että siellä oli paljon parempi asua. Olihan siellä hiljaista, yksinkertaista ja luonnollista. Muistuivat mieleen Kershenetsin tiheät metsät, Terenti-sedän kertomukset Antipa-erakosta, ja muistaessaan Antipaa, johtui hänen mieleensä toinen samanlainen erakko, Pashka. Missä oli hän? Kenties on hänkin karannut metsään, kaivanut siellä itselleen kuopan ja elelee siinä. Myrsky vinkuu metsässä, sudet ulvovat. Se tuntuu kauhealta, vaan samalla hyvältä. Ja talvella, kauniilla ilmalla, hohtaa kaikki hopealta, ja niin on hiljaista, ett'ei muuta kuulu, kuin lumen narske jalkain alla, ja jos seisoo liikkumatta, kuuluu vaan oman sydämen sykintä.
Mutta kaupungissa on sen sijaan aina melua ja hälinää, yölläkään ei se lopu. Ihmiset hoilottavat, huutavat poliisia, riitelevät, ajurit ajavat edestakasin, ja niiden ajoneuvojen jyrinästä tärisevät ikkunalasit. Pojat huutavat ja meluavat koulussa. Suuret kiljuvat, kiroilevat, tappelevat ja juopottelevat. Ja se ei tunnu ainoastaan levottomalta, -- välisti on se kauheatakin. Ihmiset ovat kuin järjiltään, -- toiset ovat konnia ja veijareita, kuten Petruha, toiset ilkeitä, kuten Savel tai niin kurjan kurjia kuten Perfishka, Terenti-setä, Matitsa... Etenkin hämmästytti Iljaa se kevytmielinen tapa, jolla suutari tavallisesti käyttäytyi.
Kerran, eräänä aamuna, kun Ilja oli kouluun lähdössä, tuli Perfishka ravintolaan. Repaleisena, unisena asettui hän ääneti tarjoilupöydän ääreen seisomaan katsoen Terentiin. Hänen vasen silmänsä vavahteli ja tavantakaa räpytti hän sitä, ja alahuuli oli omituisesti riipuksissa. Terenti-setä katsahti häneen, hymyili ja kaasi hänelle kolmen kopeekan lasin viinaa, joka oli Perfishkan tavallinen aamunapsi. Perfishka otti lasin vapisevaan käteensä, kaatoi sen sisällyksen suuhunsa, vaan ryypättyään ei hän rykinyt, ei kiroten kehunut juoman hyvyyttä eikä edes haukannut mitään päälle. Uudestaan katsoa tiirotti hän Terentiin omituisesti vavahtelevalla vasemmalla silmällään, vaan hänen oikea silmänsä oli himmeä ja liikkumaton, ikäänkuin hän sillä ei olisi mitään nähnyt.
-- Mikä teidän silmäänne vaivaa? -- kysyi Terenti.
Perfishka hieroi silmää kädellään, katsoi sitten kättään ja selitti sitten äkkiä kovalla ja selvällä äänellä:
-- Puolisomme Avdotja Petrovna on kuollut...
-- Mitä ihmeitä? -- huudahti Terenti-setä, ja, vilkaisten pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin.
-- Rauha olkoon hänen sielullensa!
-- Mitä? -- kysyi? Perfishka, yhä katsoa tuijottaen Terentin kasvoihin.
-- Sanon: rauha olkoon hänen sielullensa.
-- Niin... Hän kuoli!... -- sanoi suutari. Sitten pyörähti hän ympäri ja poistui ravintolasta.
-- Kummallinen mies! -- mutisi Terenti, päätään pudistaen. Iljankin mielestä oli suutarin käytös omituista... Kouluun mennessään poikkesi hän kellarikerrokseen katsomaan vainajata. Siellä oli pimeätä ja ahdasta. Naiset, jotka asuivat ullakossa, olivat tulleet suutarin huoneeseen ja seisoivat puoliääneen puhellen yhdessä joukossa nurkassa, jossa sänky oli. Matitsa koetteli Mashalle erästä pukua ja kysyi:
-- Puristaako kainaloista?
Masha, joka seisoi kädet ojossa, vastasi oikullisella äänellä:
-- Puristaa!...
Suutari istui kumarassa pöydällä katsellen tytärtään ja hänen silmänsä yhä vavahteli. Ilja katsahti kuolleen kalpeisiin, pöhöttyneisiin kasvoihin, muisti hänen tummat silmänsä, jotka nyt ikiajoiksi olivat sulkeutuneet, ja poistui huoneesta sydän raskaana.
Hänen koulusta palatessaan ja astuessaan ravintolaan kuuli hän Perfishkan soittavan hanuria ja reippaasti laulavan:
"Oh, sä oma kultasein Kun sä ryöstit sydämein! Mihin heitit saaliisi, Kyllästyitkö vaaliisi?"
-- Hoh, hoh!... Tässä nyt olen, kun vaimoväki ajoi minut ulos! Suori tiehesi, kelvoton, huusivat he! Senkin juopporatti!... En minä suutu... olen kärsivällinen... Hauku minua, lyö, jos tahdot!... salli minun vaan hieman pitää lystiä!... sallikaa, olkaa hyvä! Voi, veljet, jokaista haluttaa nauttia elämästä! Vai kuinka? Jokaisen sielu on samanlainen, oli hän kuka tahansa!...
"Ken siellä voivottelee, Ja ketä odottelee? Vait! hiljaa! ällös sure, Kovaa leipäkyrsää pure!"
Epätoivosen ilonen ilme kuvastui Perfishkan kasvoilla; Ilja tunsi häneen katsoessaan vastenmielisyyttä ja pelkoa. Hän ajatteli, että Jumala ankarasti rankaisee suutaria moisesta käytöksestä hänen vaimonsa kuolinpäivänä. Mutta seuraavanakin päivänä oli Perfishka päissään. Vaimonsa arkun jälestä kulki hän kompastellen, silmäänsä siristellen ja naureksien. Jokainen haukkui häntä, antoipa muuan hänelle korvapuustinkin...
-- Kas vaan, ai, ai!... -- sanoi Ilja Jaakolle hautajaispäivän iltana. -- Tuo Perfishka on oikea kerettiläinen!
-- Juokse hiiteen Perfishkoinesi! -- vastasi Jaakko välinpitämättömästi.
Ennenkin oli Ilja huomannut, että Jaakko oli viime aikoina paljon muuttunut. Hän ei juuri koskaan enää tullut pihalle kävelemään, vaan istui yhä kotona ja näytti kuin karttavan häntä. Alussa arveli Ilja, että Jaakko oli ruvennut kadehtimaan hänen menestystään koulussa, ja että hän nyt, kotona istuessaan, luki ahkerasti läksyjään. Vaan vielä entistä huonommin hän näytti kuitenkin osaavan; opettaja alituisesti torui häntä hajamielisyydestä ja kykenemättömyydestä ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan asioita. Jaakon suhde Perfishkaan ei kummastuttanut Iljaa, sillä Jaakko milt'ei koskaan kiinnittänyt huomiotaan talon elämään. Kuitenkin tahtoi Ilja tietää, mikä toveria vaivasi, ja siksi kysyi hän häneltä kerran:
-- Mikä sinusta on oikeastaan tullut? Etkö tahdo enää ollakaan ystäväni?
-- Minäkö? Enkö enää tahdo olla ystäväsi? Mitä sinä joutavia! -- hämmästyneenä huudahti Jaakko ja lisäsi kiireesti:
-- Kuulehan, -- mene kotiin... Menehän, tulen heti perästä... Näytän sinulle jotakin!
Hän juoksi pois, ja Ilja uteliaana läksi huoneeseensa. Jaakko tuli pian sinne. Hän sulki oven, meni ikkunan ääreen ja otti poveltaan erään punakantisen kirjan.
-- Tule tänne! -- sanoi hän hiljaa tärkeän näkösenä, istuutuen Terenti-sedän sängyn laidalle ja käskien Iljan istumaan viereensä. Sitten avasi hän kirjan, laski sen polvelleen, ja seuraten sormellaan rivejä, alkoi lukea:
"Ja äkkiä... huomasi urhoollinen ritari kaukaa vuoren... joka ulottui taivaaseen asti, ja jonka keskellä oli rautaportti. Hänen miehekkäässä rinnassaan leimahti silloin rohkeuden liekki... Hän kohotti keihäänsä ja hurjasti huutaen syöksyi eteenpäin kan... kannustaen ratsuaan, ja iski väkevillä voimillaan porttia. Silloin jyrähti hirveällä jyrinällä ukkonen... rautaportti lensi palasiksi... ja samalla tulvi vuoresta tulta ja savua, ja kuului jyrisevä ääni... josta maa vapisi ja kiviä vieri vuorelta ritarin ratsun jalkoihin. 'Vai niin! siinähän sinä olet... järjetön huimapää!... Minä ja kuolema olemme jo kauan odottaneet sinua!...' Ritari, savun sokaisemana..."
-- Mikä se on? -- kysyi Ilja kummastuneena, kuunneltuaan toverinsa mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä lukemista.
-- Häh? -- sanoi Jaakko, kohottaen kalpeat kasvonsa kirjasta.
-- Mikä se on -- se ritari?
-- Se on sellainen mies... hevosen selässä... keihäs kädessä... Raoul Peloton on hänen nimensä... Lohikäärme on ryöstänyt hänen morsiamensa, ihanan Luisen... Vaan kuule edelleen, -- keskeytti kärsimättömästi Jaakko.
-- Odotahan! Mutta mikä on lohikäärme?
-- Se on käärme, jolla on siivet ja jalat, joissa on rautakynnet... Sillä on kolme päätä ja jokainen niistä syöksee tulta -- ymmärrätkö?
-- Onpas sitä! -- sanoi Ilja silmät suurena. -- Kyllä se puolensa pitää!...
-- No, kuuntelehan edelleen!... Rinnakkain toinen toisessaan kiinni istuen, vavisten uteliaisuudesta ja iloisesta mielenjännityksestä, astuivat pojat uuteen ihmemaailmaan, jossa väkevät, ilkeät hirviöt joutuivat rohkeiden ritarien voimakkaan, käden uhriksi, jossa kaikki oli suurenmoista, kaunista ja ihmeellistä, eikä mikään muistuttanut tästä harmaasta, ikävästä elämästä. Siellä ei ollut ryysyisiä, päihtyneitä ihmisiä, ja puolimädänneiden talojen sijasta oli palatseja, jotka kiilsivät kullalta, ja taivasta tapailevia, rautaisia linnoja. Heidän kulkiessaan mielikuvituksen luomilla rikkailla mailla, soitti ravintolassa juopunut Perfishka hanuriansa ja lauloi runomuotoon sovitettuja hullutuksiaan:
"Ei kuoltuani vainen Vie mua paholainen. Päämääräks' elämän paan tuon: Ma paholaisen moiseks' juon!"
-- Eikö niin, veljet! Soita, laula! Jumala rakastaa ilosia!
Hanuri alkoi taas kiivaasti soida aivankuin se olisi koettanut saavuttaa suutarin sointuvaa ääntä, hänen laulaessaan kilvan sen kanssa erään hiukan liian kevytsisältöisen tanssisävelen:
"Äl' itke, että nuoruudesta Oot kärsinyt sä pakkasesta; Kun kuolet -- joudut helvettiin, Ja siellä tulee kuuma!"
Joka säe laulussa herätti kuulijoissa naurua ja vilkkaita hyvä-hautoja. Hanurin äänet sekottuivat lasien kilinään, jalkojen kumeaan tömähtelemiseen lattiaan, tuolien jyrinään, -- ja nämä yhdessä synnyttivät äänen, joka muistutti talvimyrskyn ulvontaa metsässä.
Mutta pienessä huoneessa, jonka vaan ohut lautaseinä erotti tästä ulvonnasta, istui kaksi poikaa kumartuneena kirjan yli, ja toinen heistä kuiskaamalla luki:
"Silloin tempasi ritari hirviön rautaiseen syliinsä, ja se jyrisi, kuten ukkonen, tuskasta ja raivosta..."
* * * * *
Kirjan jälkeen ritarista ja lohikäärmeestä tuli vuoro yhtä ihmeelliselle kirjalle: "Guak eli voittamaton uskollisuus", sitten seurasi "Kertomus urhoollisesta Venetian prinssistä Franzilista ja nuoresta Renzivena-kuningattaresta", ja todellisuuden vaikutukset väistyivät Iljan mielestä kokonaan ritarien ja ritarirouvien tieltä. Toverukset vuoron perään varastelivat kaksikymmenkopeekkaisia rahalaatikosta, joten kirjoista ei puutetta ollut. He tutustuivat "Jashka Smertjenski'n" uhkarohkeisiin harharetkiin, tulivat haltioihinsa "Japantsha'sta, tataarilaisesta rosvopäälliköstä" ja yhä enemmän kaikkonivat he elämän kovasta ja armottomasta todellisuudesta sellaiselle alueelle, jossa ihmiset osasivat rikkoa kohtalon lujat kahleet ja saavuttivat onnen. Kauan elivät he haave-elämää, ja siltä ajalta painui Iljan mieleen vain yksi tapaus.
Kerran kutsuttiin Perfishka poliisikammariin. Hän meni sinne levottomana, vaan palasi ilosena, tuoden tullessaan Pashka Gratsheff'in, pitäen häntä lujasti kädestä. Pashkan silmät katsoivat vielä yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, vaan laihtunut hän oli tavattomasti ja kellastunut, ja kasvot olivat kadottaneet paljon entisestä uhmailevaisuudestaan. Suutari vei hänet ravintolaan ja kertoi siellä, silmiään räpyttäen:
-- Tässä on nyt, hyvät ystävät, itse herra Pavluha Gratsheff! Hän on juuri saapunut tänne kruununkyydillä Pensan kaupungista... Kummallista väkeä se on tämä nykyinen polvi koskaan eivät he tunne itseään onnellisiksi kotona! Tuskin vielä osaavat liikkua omilla jaloillaan, kun jo täytyy -- maailmalle lähteä onnen ongintaan!
Pashka seisoi hänen vieressään toinen käsi rikkinäisten housujen taskussa, toinen taas yhä koetti riistäytyä suutarin kourasta. Hän katsoi altakulmain, kieroon suutaria. Muuan läsnäolijoista neuvoi Perfishkaa antamaan Pashkalle kunnon selkäsaunan, vaan suutari vastasi totisena, päästäen Pashkan käden irti:
-- Minkätähden? Kulkekoon maailmaa, kenties hän vielä kerran löytää onnensa.
-- Ehkä hänellä on nälkä! -- huomautti Terenti, ja ojensi pojalle leipäpalasen, sanoen:
-- Pashka, hepäs!
Poika hitaasti otti leivän ja läksi ovea kohti.
-- Hu-ii! -- vihelsi suutari hänen jälkeensä. -- Taas hän läksi! Näkemään asti, nuori ystäväni!
Ilja, joka oli katsellut kohtausta huoneensa ovelta, huusi Pashkaa luoksensa. Tämä mietti hetkisen, ennenkuin noudatti kutsua, ja tultuaan sitten Iljan kammariin, katsahti hän epäilevästi ympärilleen ja lyhyesti, tylysti kysyi:
-- Mitä tahdot?
-- Terveheksi!...
-- No terveheksi!...
-- Istu!...
-- Miksi?
-- Muuten vaan!... jutellaan vähän!...
Iljaa hämmästytti Grastheff'in katkonaiset, äkäset vastaukset ja käheä korkea ääni. Hänen teki mielensä kysellä Pashkalta, missä hän oli ollut koko kesän ja mitä hän oli nähnyt. Vaan Pashka, joka oli istunut tuolille, leipää pureksien alkoikin puolestansa itse kysellä häneltä:
-- Joko lopetit koulunkäyntisi?
-- Keväällä lopetan!
-- Mutta minäpä olen jo lopettanut!...
-- Älähän! -- epäillen huudahti Ilja.
-- Pian minä, vai kuinka?
-- Missä kävit koulua?
-- Vankilassa, vankien luona!...
Ilja astui lähemmäksi häntä ja, katsoen kunnioituksella hänen laihtuneisiin kasvoihinsa, kysyi:
-- Kuinka kauan istuit? Oliko siellä kauheata?
-- Ei lainkaan kauheata!... Istuin... nelisen kuukautta... Olin näet monessa vankilassa... eri kaupungeissa... Minä, veikkonen, jouduin herrojen pariin... Rouviakin oli siellä... oikeata herrasväkeä! Monenlaisia kieliä puhuvat ja osaavat paljon... Siivosin heidän koppinsa heille! Iloista väkeä ne olivat, pirut, vaikka olivatkin vankilassa!...
-- Rosvojako ne olivat olleet?
-- Ensimmäistä lajia, -- vastasi ylpeästi Pashka.
Ilja räpäytti silmiään, tuntien yhä suurempaa kunnioitusta Pashkaa kohtaan.
-- Olivatko ne venäläisiä? -- kysyi hän.
-- Oli muutamia juutalaisiakin... Kelpo väkeä!... Ne ne ymmärsivät asiansa, veliseni! Kuka vaan eteen oli sattunut, se oli ryöstetty paljaaksi!... No, vihdoin joutuivat he kiinni, ja nyt on Siperia edessä!
-- Kuinka sinä sitten voit oppia siellä?
-- Sanoin vaan hyvin yksinkertaisesti heille: opettakaa minua, -- niinpä opettivat...
-- Lukemaanko ja kirjottamaan?
-- Kirjottaminen on vielä huononlaista!... Mutta lukea osaan niin paljon kuin tahdot! Olen jo lukenut koko joukon kirjoja!...
Kun puhe siirtyi kirjoihin, vilkastui Ilja.
-- Mekin luemme Jaakon kanssa. Ja niin tavattoman hauskoja kirjoja!
He rupesivat kilvan toinen toisellensa luettelemaan lukemiansa kirjoja. Pian sanoi Paavali huoaten:
-- Kyllä te, pirut, olette enemmän lukeneet! Ja teidän kirjanne ovat hauskempia. Minä taas olen enemmäkseen lukenut runoja... Siellä oli niillä monenlaisia kirjoja, vaan parhaita olivat ne, joissa oli runoja!...
Pian tuli huoneeseen Jaakkokin, silmät suurina ja nauraa hihittäen.
-- Mitä hihität, senkin pässinpää? -- kysyi Pashka.
-- Ilman aikojani!... Missä olet ollut?
-- Siellä, minne sinä et koskaan voi mennä!...
-- Ajattelepas, -- sanoi Ilja toverilleen, -- että hänkin on lukenut kirjoja!...
-- Älähän! -- huudahti Jaakko ja rupesi heti ystävällisesti puhuttelemaan Pashkaa.
-- Toverukset istuutuivat rinnakkain ja heidän välillään sukeusi vilkas, jos kohta hajanainen, keskustelu.
-- Minä sitä olen nähnyt jos jotakin, jota kaikkea ei kertoakaan osaa! -- ylpeästi ja innostuneesti virkkoi Pashka. -- Kerran olin kaksi vuorokautta vallan syömättä! Yöni vietin metsässä... ypösen yksinäni.
-- Pelottiko? -- kysyi Jaakko. -- Mene koettamaan, niin saat tietää! Kerran olivat koirat purra minut kuoliaaksi... Kävin Kasanin kaupungissakin... Siellä on pystytettynä muistopatsas eräälle miehelle, joka oli sepittänyt runoja... Se oli tavattoman suuri mies!... Jalat olivat sillä mahdottoman suuret! Nyrkkikin oli sinun pääsi kokoinen, Jashka! Minäkin rupean runoja tekemään, olen jo vähän opetellut!...
Hän ojentautui äkkiä suoraksi ja, katsoa tuijottaen yhteen kohti, lausui totisena, nopeasti:
"Pitkin katua väkeä käy, Ei löytänyt puute sen luokse; Mutt' pyydäpä leipää -- pois! Ne ylpeät huutaa -- juokse Hiiteen!..."
Hän vaikeni, katsahti tovereihinsa ja antoi päänsä hiljaa vaipua alas. Hetkisen kesti kiusallista äänettömyyttä. Sitten kysyi Ilja varovasti:
-- Onko tuo runoa!
-- Etkö sitte kuule? -- vihasesti huudahti Pashka. -- Kun on -- luokse -- juokse, -- niin mitä se on muuta kuin runoa...
-- Tietysti se on runoa! -- kiireesti huudahti Jaakko. -- Sinulla on aina joka asiaan sanomista, Ilja!
-- Olen minä sepittänyt muitakin runoja, -- kääntyi Pashka vilkkaasti Jaakkoon, ja heti alkoi nopeasti lasketella:
"Taivas harmaa, maa -- yks lokalaikka, Syys kolkko sateinensa saa. Mutt' mull' ei missään asuntoa. Ja nuttu -- paikan päällä paikka!..."
-- Ohoo! -- veti pitkään Jaakko, silmät suurina.
-- Se oli oikeata runoa! -- vakuutti Iljakin.
Pashkan kasvoille kohosi vieno puna, ja hän siristi silmiään, ikäänkuin niihin olisi mennyt savua.
-- Sepitän vielä pitkiäkin runoja! -- kehäsi hän. -- Se ei kai ole niinkään vaikeata! Kulkiessaan näkee -- kukkia -- metsiä, niittyjä -- peltoja!... Itsestään syntyvät säkeet!...
-- Ja mitä rupeat nyt tekemään? -- kysyi häneltä Ilja.
Pashka räpytti silmiään, katsahti ympärilleen, ja, vähän vaiettuaan, virkkoi vihdoin hiljaa, epävarmasti:
-- Mitä tahansa!...
Mutta heti lisäsi hän sen jälkeen varmalla äänellä:
-- Ja sitte taas pakenen!...
Vastaiseksi jäi hän asumaan suutarin luo, ja, joka ilta kokoontuivat lapset hänen luoksensa, Maakerroksessa oli hiljaisempaa ja hauskempaa kuin Terentin kammarissa. Perfishka oli harvoin kotona. Hän oli juonut kaikki, mistä suinkin oli rahaa saanut, ja nykysin teki hän työtä päiväpalkalla toisille mestareille, vaan joll'ei työtä ollut -- hän istui ravintolassa. Hän kuleksi puolialastonna, avojaloin, kainalossa eriämätön, rakas hanurirämä. Se oli kuin kasvanut kiinni hänen ruumiiseensa, ja hän oli pannut osan iloista mieltään siihen, niin että he kumpikin olivat tulleet toistensa kaltaisiksi -- molemmat risaisia, kuluneita, täynnä ilosia lauluja ja rallatuksia. Kaikille kaupungin suutareille oli Perfishka tuttu reipasten ja ilosten viisujen, lystikkäitten tanssilaulujen laulajana ja iroonisten kompien puhujana, -- ja hän oli tervetullut vieras joka suutarin työhuoneessa. Kaikki pitivät hänestä siksi, että hän osasi keventää heidän raskasta ja yksitoikkoista työtään lauluillaan ja sujuvilla, hauskoilla jutuillaan.
Kun hän oli onnistunut ansaitsemaan muutamia kopeekoita, antoi hän puolet tyttärelleen. Siihen rajottuikin koko hänen huolenpitonsa lapsestaan. Masha sai elää omine valtoineen. Hän oli kasvanut pitkäksi, hänen musta kihara tukkansa ulottui hartijoille, tummat silmät olivat tulleet suuremmiksi ja niihin oli tullut vakava ilme; vartalo oli hoikka ja solakka. Mainiosti hoiti hän emännän tehtäviä pikku asunnossaan. Hän keräsi lastuja rakenteilla olevien talojen luota, koetti keittää lientä ja kulki puolille päiville hameet ylös nostettuina, nokisena, märkänä, huolestuneena. Valmistettuaan itselleen päivällisen, siivosi hän huoneen, peseytyi, puki yllensä puhtaat vaatteet ja istuutui pöydän ääreen ikkunan eteen korjaamaan jotakin vaatekappaletta. Ommellessaan lauleli hän jotakin iloista laulua muistuttaen vilkkaudellaan ja liikkuvaisuudellaan häkissä olevaa talitiaista.
Usein kävi hänen luonansa Matitsa, tuoden tullessaan vehnästä, teetä, sokeria, lahjottipa hän kerran hänelle sinisen hameenkin. Masha otti vieraansa vastaan kuten aikuinen ihminen ja perheen emäntä konsanaankin -- hän asetti pienen lakkisen toekeittiön pöydälle, tarjosi Matitsalle teetä, ja kuumaa, maukasta teetä juodessaan, juttelivat he yhtä ja toista ja haukkuivat Perfishkaa. Matitsa soimasi kiihkeästi suutaria, jotavastoin Masha vaan myönteli hennolla äänellään aivan kuin kohteliaisuudesta vierastaan kohtaan. Mutta itse puhui hän isästään aina jonkinmoisella suopeudella, katkeruudetta.
-- Tietysti on järjetöntä, jos mies juo päätteli hän. -- Mutta hän raukka pitää niin paljon iloisuudesta. Hän näet juo siksi, että hän tulisi iloiseksi... Äidin eläessä ei hän paljoa juonut...
-- Kunpa hänen sisuksensa palaisivat! murisi Matitsa, uhkaavasti kulmakarvojaan rypistäen. -- Onko tuo juopporatti unohtanut, että hänellä on kotonaan pikkutyttö? Senkin hylkiö! Hirtettävä hän olisi!
-- Mutta hänhän tietää, että minä olen jo suuri ja osaan itse tehdä kaikki...? virkkoi Masha.
-- Jumalani, Jumalani! -- raskaasti huokasi Matitsa. -- Semmoista se on tässä maailmassa! Mitä tulee tytöstä? Minullakin oli samanlainen tyttö kuin sinä!... Se jäi sinne, kotiin... Horolin kaupunkiin. Ja etäällä on Horol, niin ett'en löytäisi tietä, vaikka pääsinkin sinne... Niin saattaa ihmiselle käydä! Hän elää elämistään maailmassa ja unohtaa, missä hän syntynyt on...
Masha kuunteli mielellään tuon naisen syvää ääntä, jolla oli suuret kasvot ja lehmänsilmät. Ja vaikka Matitsa haisikin aina viinalle, niin ei se kuitenkaan estänyt Mashaa nousemasta hänen syliinsä, puristautumasta hänen pulleata rintaansa vastaan ja suutelemasta hänen hyvin muodostuneen suunsa paksuja huulia. Matitsan oli tapana käydä aamusin, vaan iltasin kokoontuivat Mashan luokse pojat. He pelasivat korttia, -- "knorria", "myllymattia", "omaa valttia", vaan useimmiten istuivat he jotakin kirjaa lukien. Masha kuunteli myös suurella mielenkiinnolla lukemista eikä hän kauheissa kohdissa voinut olla hiljaa huudahtamatta.
Jaakko piti entistä suurempaa huolta tytöstä. Alituisesti toi hän hänelle kotoaan leipää ja lihaa, teetä, sokeria, lamppuöljyä olutpulloissa, välisti rahaakin, jota oli jäänyt kirjojen ostosta jälelle. Hän oli jo niin tottunut tekemään kaikkea tätä, että se tapahtui kuin huomaamatta, ja Mashakin piti hänen huolenpitoaan niin luonnollisena, ettei hänkään huomannut sitä.
-- Jasha! -- sanoi hän, -- hiilet ovat loppuneet!
-- Hyvä on!
Ja hetken päästä hän joko toi hiiliä tai antoi hänelle kaksikopeekkaisen, sanoen:
-- Käy ostamassa! En voinut varastaa!
Hän hankki Mashalle kivitaulun ja rupesi häntä iltasin opettamaan kirjottamaan. Oppiminen kävi hitaasti, vaan kahden kuukauden päästä osasi Masha kuitenkin jo lukea ja kirjottaa kaikki kirjaimet.
Ilja oli myös tottunut tähän suhteeseen, eikä kukaan koko talossa juuri kääntänyt huomiotaan siihen. Välistä varasti Iljakin toverinsa pyynnöstä jotakin kyökistä tai ravintolasta ja toi maakerrokseen, suutarin asuntoon. Tuo tummasilmäinen, hoikka tyttö miellytti häntä, sillä olihan hän lisäksi samanlainen orpo, kuin hän itsekin. Etenkin piti hän siitä, että Masha osasi elää yksin ja käyttäytyi kaikessa, kuten aikaihmiset konsanaankin. Hän näki mielellään Mashan nauravan, ja siksi koetti hän häntä aina naurattaa. Mutta jollei hän yrityksessään onnistunut, hän suuttui, ja rupesi kiusottamaan tyttöä.