Part 4

-- Sinä, Terjoha, pidä silmällä häntä! Hän on saituri!... Hänellä, mene ja tiedä, saattaa olla tyynyynsä kätkettynä paljon. Mitä ällistelet?... Hänellä, vanhalla myyrällä, ei ole enää pitkältä elonaikaa jälellä; sinä olet hänen hyvä ystävänsä eikä hänellä ole ainoatakaan sukulaista!... Ajattelepas sitä!...

Illat vietti Jeremei-vanhus tapansa mukaan ravintolassa, istuen Terentin läheisyydessä, puhellen kyttyräselän kanssa Jumalasta, totuudesta ja ihmistöistä. Kaupungissa asuessaan oli kyttyräselkä tullut yhä muodottomamman näköiseksi. Hän oli ikäänkuin lionnut työssään; hänen silmänsä olivat tulleet himmeiksi, vauhkoiksi, ruumis oli kuin sulanut kuumassa ravintolailmassa. Likainen paita nousi alituisesti kokoon kyttyrälle, joten vyötäiset paljastuivat. Puhellessaan ihmisten kanssa piti Terenti koko ajan kätensä selän takana, korjaten paitaa nopeilla käden liikkeillä -- mikä näytti siltä, kuin olisi hän jotakin kätkenyt isoon kyttyräänsä.

Kun Jeremei-ukko istui pihalla, tuli Terentikin rappusille ja katseli häntä silmiään siristellen ja varjostaen niitä kädellään. Pieni keltainen parta, joka peitti hänen terävät kasvonsa, tärisi, hänen heikolla ja aralla äänellä kysyessään:

-- Jeremei-ukko! Ettekö tarvitse mitään?

-- Kiitoksia!... En tarvitse... mitään en tarvitse... -- vastasi tavallisesti vanhus.

Kyttyräselkä kääntyi hitaasti ympäri hoikilla jaloillaan ja poistui. Mutta vanhuksen tila kävi päivä päivältä yhä huonommaksi.

-- Näyttää siltä, kuin en enää paranisikaan, -- sanoi hän kerran Iljalle, joka istui hänen vieressään. -- Kuoleman hetki on käsissä! Vaan...

Jeremei katsahti epäillen ympärilleen, ja sitten kuiskaten jatkoi:

-- Liian on aikaista, Iljusha! Työtäni en ole vielä valmiiksi saanut! En ole ehtinyt! Rahaa... olen koonnut rahaa, seitsemäntoista vuotta olen koonnut... Kirkon rakentamiseen aioin koota... Aioin kotikylään rakennuttaa Herran temppelin... Ihmisillä pitää olla Herran temppeleitä... Ainoa turvapaikkamme on Jumalan tykönä... Vähän olen koonnut... ei riitä... Enkä tiedä, mihin panna ne, jotka olen koonnut... Herra, osota!... Vaan jo lentää korppi, raakkuu, tunnustelee palaa!... Iljusha, tiedä: rahoja minulla on... Älä kerro, vaan tiedä!...

Ilja kuunteli ukon puhetta, ja hän tunsi kantavansa suurta ja tärkeää salaisuutta ja ymmärsi, kuka se korppi oli, josta ukko pelolla ja katkeruudella puhui.

Muutamien päivien kuluttua kuuli Ilja, koulusta tultuaan ja omassa nurkassaan riisuessaan päällysvaatteitaan Jeremei-vanhuksen komerosta outoa ääntä. Joku jupisi, nyyhkytti, korisi, ikäänkuin häntä olisi kuristettu. Välistä voi selvästi kahinasta erottaa:

-- Ksh... Kshsh... pois!...

Poika peloissaan töyttäsi vanhuksen huoneeseen johtavaa ovea. Se oli lukossa. Silloin hän, ääni vavisten, huudahti:

-- Ukko-kulta!

Oven takaa kuului vastaukseksi nopeata, läähättävää kuiskutusta.

-- Kshsh!... Herra... armahda... armahda... -- Ja äkkiä tuli hiljaista. Ilja hypähti oven luota, tietämättä, mitä tehdä, vaan heti painoi hän kasvonsa laipiossa olevaan rakoon ja seisoi kuin kiinni naulattuna, kokonaan vavisten. Vanhuksen pienen pienessä huoneessa vallitsi hämärä. Valoa pääsi sinne vain niukasti vähäisestä, likaisesta akkunapahasesta. Saattoi kuulla, kun ikkunalasiin räiskähteli kevätilman sulattama, katolta tippuva vesi, ja kuinka akkunan allaolevaan kuoppaan juoksi pihalta vettä. Hetkisen katsottuaan huomasi Ilja, että ukko makasi rinta ylöspäin vuoteellaan ja ääneti viittoi käsiään.

-- Ukko-kulta! -- tuskallisesti huudahti poika.

Vanhus vavahti, kohotti päätään ja ääneen mutisi:

-- Ksh... Petruha... katso, Ju-mala! Se on Hänelle!... se on Hänen temppeliänsä varten... Ksh... Korppi olet sinä... Herra... Sinun... Sinun!... Varjele... Pelasta... armahda... armahda... armahda...

Ilja vapisi kauhusta, vaan poistua ei hän voinut. Ja hän näki, kuinka Jeremein musta ja kuivunut käsi voimattomasti huitoen ilmassa uhkasi jotakin näkymätöntä koukkusella sormellaan.

-- Varo!... Se on Jumalan!... älä rohkene!...

Vaan sitten vanhuksen ruumis kokonaan hupeni, kutistui kokoon ja -- äkkiä nousi hän istumaan vuoteelleen. Hänen valkonen partansa vapisi kuin lentävän kyyhkysen siipi. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja, voimakkaasti tyrkäten niillä jotakin, putosi hän lattialle.

Ilja älähti ja syöksyi ulos. Hänen korvissaan kähisi, vainoten häntä...

-- Ksh... ksh...

Poika juoksi ravintolaan hengästyksissään huutaen:

-- Setä!... ukko kuoli...

Terenti voihkasi, polki jalkojaan yhdessä kohden ja alkoi hätäisesti korjata paitaansa, katsoen Petruhaan, joka seisoi tarjoilupöydän takana.

-- Setä, tule pian!...

-- Mitä ajattelet? -- ankarasti sanoi Petruha. Mene! Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! Kunnon ukko hän oli, muun muassa... Lähden minäkin... katson... Ilja, jää sinä tänne... jos tarvitaan, juokse hakemaan minua, -- kuuletko? Jaakko mene tiskin taa... Tulen pian takasin... Petruha läksi ravintolasta verkkaan, kovasti kengänkantojaan lattiaan kolistellen, ja molemmat pojat kuulivat, kuinka hän oven takana uudestaan sanoi kyttyräseljälle:

-- Mene, mene... paksupää...

Ilja oli hyvin peljästyksissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan, vaan ei pelkokaan estänyt häntä huomaamasta kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui.

-- Näitkö sinä, kuinka hän kuoli? -- kysyi Jaakko myymäpöydän takaa.

Ilja katsahti häneen ja vastasi kysymyksellä:

-- Mutta miksi ne menivät sinne?...

-- Katsomaan!... sinähän heitä kutsuit!...

Ilja oli hetkisen ääneti. Sitte sulki hän silmänsä ja virkkoi:

-- Kauheata se oli!... Kuinka hän häntä tyrkkäsi!...

-- Ketä? -- kysyi Jaakko uteliaana kurottaen kaulaansa.

-- Pirua!... vastasi Ilja miettien.

-- Näitkö!

-- Häh?

-- Näitkö pirun? -- huudahti hiljaa Jaakko juostuaan hänen luoksensa. Vaan hänen toverinsa sulki taas silmänsä eikä vastannut.

-- Pelästyitkö? -- kysyi Jaakko, nykien häntä hihasta.

Varropas! -- äkkiä, salaperäisesti virkkoi Ilja. -- Minä... juoksen vähäksi aikaa ulos... niinhän? Mutta älä puhukaan isällesi mitään lupaatko?

-- Lupaan! Mutta juokse sitten tänne... Epäluulonsa ajamana poistui Ilja juosten ravintolasta, ja jo hetken päästä oli hän maakerroksessa. Varovasti, hiljaa, kuten hiiri, hiipi hän laipiossa olevalle raolle ja uudestaan painautui siihen. Vanhus eli vielä, -- hän korisi... Vaan Ilja ei nähnyt häntä; kuolevan ukon ruumis venyi lattialla kahden elävän, tumman olennon jaloissa. Hämärässä näyttivät ne yhdeltä ainoalta, muodottomalta olennolta. Sitten näki Ilja, että hänen setänsä polvillaan ukon vuoteen vieressä piti käsissään tyynyä ja kiiruusti ompeli sitä kiinni. Kuului selvästi rihman nitinä, kun sitä vedettiin vaatteen läpi. Petruha seisoi Terentin takana kumartuneena hänen ylitsensä. Nyt hän pudisti hiuksiaan ja moittivasti kuiskasi:

-- Joutuin... rujokas... Sanoinhan sinulle, että pidä varalta rihmaa neulan silmässä... Mutta ei... piti vielä se nyt tehdä... Voi sinua, vokkelo! Osasitkohan hyvin tarkastaa... No, anna sen jo olla! Kyllä jo riittää!... Kuuletko? Mutta toinnu jo, hölmö.

Petruhan tyyni kuiske, kuolevan katkonaiset huokaukset, rihman nitinä ja tippuvan veden valittava ääni, joka syntyi sen juostessa ikkunan alla olevaan kuoppaan, kaikki nuo äänet yhdessä saivat aikaan huminan, joka huumasi pojan päätä. Hän hiljaa loittoni seinän vierestä ja poistui maakerroksesta. Iso, musta laikka pyöri, kuten pyörä, hänen silmissään ja hurisi, josta Iljan päätä rupesi pyörryttämään ja mieltä ellostelemaan. Rappuja noustessaan ravintolaan, piti hän lujasti kiinni kaidepuusta ja töintuskin jaksoi nostella jalkojaan, ja saavuttuaan ovelle, pysähtyi hän siihen ja rupesi hiljaa itkemään. Jaakko hyöri hänen ympärillään puhuen hänelle jotakin. Sitten tyrkättiin häntä selkään ja Perfishkan ääni kuului:

-- Kuka -- ketä? millä -- minkätähden? Mitä? Kuoliko? Ah... pir-ru!... -- Ja tyrkättyään taas Iljaa, riensi suutari sellaisella vauhdilla rappusia alas, että portaat ruskivat hänen jalkojensa alla. Alhaalla kuului hän vielä kovasti ja valittaen huudahtavan:

-- Jo nyt jotakin!

Ilja kuuli setänsä ja Petruhan nousevan rappusia, ja hän ei olisi tahtonut heidän nähtensä itkeä, vaan hän ei voinut pidättää kyyneliään.

-- Jaakko! -- huusi Petruha, -- juoksepa hakemaan Mihei-poliisia!... Sano, lumppujen kerääjä on astunut Herran eteen... sukkelasti!

-- Kas vaan!... -- huudahti Perfishka. Oletteko siis jo ollut siellä? hm!...

Terenti astui veljenpoikansa ohi häneen katsomatta. Vaan Petruha laski kätensä Iljan olkapäälle ja sanoi:

-- Itketkö? Itke vaan, -- se on hyvä... Näytät olevan kiitollinen poika, joka osaat ymmärtää sinulle tehdyn hyvän työn. Ukko oli sinun suuri hyväntekijäsi!...

Hän vaikeni vähän ja vei Iljan syrjään lisäten:

-- Muista, ett'et vasta seiso oven takana...

Ilja pyyhki paidanhihalla kasvonsa ja katsahti läsnäoleviin. Petruha seisoi jo tarjoilupöydän takana kiharoitaan pudistellen. Hänen edessään seisoi Perfishka ja, katsoen häntä, viekkaasti hymyili. Mutta hänen kasvonsa olivat hymystä huolimatta sen näköiset, kuin hän vasta olisi menettänyt pelissä viimeisen viisikopeekkaisensa.

-- No, mitä tahdot, Perfil? kysyi silmiään rypistäen ankarasti Petruha.

Minäkö?... Ettekö anna harjakaisia? äkkiä sanoi Perfishka.

-- Minkä tapauksen johdosta? -- vitkaan kysyi viinuri.

-- Jo nyt jotakin! -- huudahti suutari, polaisten jalkaa laattiaan. -- Kyllähän suuta olisi, kun vaan ruokaa riittäisi! Niin sitä tuleekin! Sananen -- toivotan teille terveyttä, Pjotr Jakimitsh!

-- Mitä ihmeitä? Mitä sinä höpiset taas? -- kysyi Petruha, nyt jo ystävällisesti hymyillen.

-- Ilman vaan... sydämeni yksinkertaisuudessa!

-- Toisin sanoen, tahdot ryypyn? Hehe-he!

-- Hah, hah, haa! -- kaikui ravintolassa suutarin iloinen nauru.

Ilja pudisti päätään, ikäänkuin ravistaen siitä jotakin, ja läksi ulos.

Sinä yönä pani hän myöhään maata, ei kuitenkaan omaan huonepahaseensa, vaan ravintolaan sen pöydän alle, jolla Terenti pesi astioita. Kyttyräselkä auttoi Iljan vuoteelle ja rupesi sitten pyyhkimään pöytää. Tarjoilupöydällä paloi lamppu, valaisten pulleiden teekannujen kylkiä ja kaapissa olevia pulloja. Vaan ravintolassa oli pimeätä, ikkunoista näkyi musta yö, hieno sade rapisi ikkunoihin, tuuli hiljaa humisi... Terenti liikkui huoneessa kuin haamu, siirrellen pöytiä ja yhä huokaillen. Kun hän tuli lampun läheisyyteen, lankesi hänestä selvä varjo lattialle, Iljasta näytti siltä kuin se olisi ollut Jeremei-vanhuksen sielu, joka korisi sedälle.

-- Ksh... kshsh...

Pojan oli kylmä ja kauhea olla. Hänen hengitystään ahdisti kosteus, -- oli lauantai, lattia oli vasta pesty ja se haisi mädänneeltä. Häntä halutti pyytää setää heti panemaan maata pöydän alle, hänen viereensä, vaan painostava, ilkeä tunne esti häntä puhuttelemasta setää. Mielikuvituksessaan oli hän näkevinään Jeremei-ukon köykyn vartalon ja valkosen parran, ja oli kuulevinaan hänen ystävällisen kimeän äänen:

-- Poikani, poikani! Herra tietää määrän...

-- Panisit maata! -- sanoi vihdoin malttamattomasti Ilja kärsimättömällä äänellä.

Kyttyräselkä hätkähti ja tuli liikkumattomaksi. Sitten kysyi hän hiljaa ja arasti:

-- Mitä? Kuka se on?

-- Minä, panisit maata, sanon...

-- Heti! Heti, heti!... -- kiireesti virkkoi kyttyräselkä ja rupesi hyörimään pöytien ympärillä nopeasti kuin hyrrä. Ilja ymmärsi, että setääkin peloitti ja hyvillä mielin ajatteli hän itsekseen:

"Niin sinulle pitääkin!..."

Ulkona sataa tihuutti yhä, jostakin kuului kumakoita iskuja. Tuli lampussa vavahteli, vaan teekannut ja pullot näyttivät vaieten hymyilevän. Ilja kätki päänsä sedän puoliturkkiin ja makasi henkeään pidätellen. Äkkiä rupesi hänen läheltään kuulumaan outoa ääntä. Hän jähmettyi pelosta, pisti päänsä näkyviin ja huomasi, että Terenti-setä oli polvillaan pää niin syvään painettuna, että leuka nojasi rintaan, ja kuiskaili:

-- Herra Jumala, Isämme... Herra! Hänen kuiskimisensa muistutti Jeremei-ukon kähinää. Huoneessa vallitseva hämärä näytti olevan kuin liikkeessä ja lattia keikkuvan sen kanssa, vaan savutorvissa vinkui tuuli.

-- U-u-u-u!...

-- Älä rukoile, -- ääneen huusi Ilja.

-- Oh, mitä sinä nyt? -- puoliääneen virkkoi kyttyräselkä. -- Nuku, Jumalan nimessä!

-- Älä rukoile! -- itsepäisesti toisti poika.

-- No, no... en, en...

Pimeys ja kosteus yhä raskaammin ahdistivat Iljaa. Hänen oli vaikea hengittää, ja hänen mielessään oli pelko, sääli ukkoa, ilkeä tunne setää kohtaan. Hän kierittäytyi lattialle, istuutui ja alkoi ähkiä.

-- Mitä; mikä sinua vaivaa? Häh?... pelästyneenä kuiskasi setä tarttuen häneen kiinni. Mutta Ilja työnsi hänet luotaan ja itkunsekaisella äänellä, tuskallisesti ja pelokkaasti sanoi:

-- Herra Jumala! Kun voisi piiloutua... jonnekin... kaikesta... Herra Jumala!

-- Kyyneleet katkasivat hänen äänensä. Raskaasti veti hän mädännyttä ilmaa keuhkoihinsa ja rupesi nyyhkimään painaen kasvonsa lattiaan...

* * * * *

Suuresti muuttui Iljan luonne näiden tapausten jälkeen. Ennen oli hän pysytellyt syrjässä vaan koulunsa oppilaista, kun hän ei voinut olla tyytyväinen heidän kohteluunsa, eikä hänellä ollut halua antaa perää ja lähetä heitä. Mutta kotona oli hän ollut avomielinen ja luottavainen kaikille, sillä aikuisten huomion herättäminen huvitti häntä. Vaan nyt alkoi hän pysytellä yksin ja tuli ikäänsä nähden liian vakavaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi kuivaksi, huulet olivat aina lujasti kiinni puristetut, hän katsoi terävästi aikaisia ja tutkiva ilme silmissään kuunteli hän heidän puheitaan. Häntä vaivasi muisto siitä, mitä hän oli nähnyt Jeremei-ukon kuolinpäivänä, ja hänestä tuntui, että hänkin, kuten Petruha ja setä, oli syyllinen vanhuksen edessä. Kenties vanhus, kuollessaan ja nähdessään, kuinka hänet ryöstettiin, oli ajatellut, että hän, Ilja, oli kertonut Petruhalle rahoista. Se ajatus syntyi Iljassa aivankuin äkkiä, hänen huomaamattaan, ja se täytti pojan mielen hämmästyksellä ja teki sen katkeran raskaaksi. Hän kätki sen kuitenkin mieleensä, ja se vielä enemmän herätti hänessä epäluuloja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja joka kerta kun hän huomasi heissä jotakin pahaa, tuli hänen helpompi siitä olla, ikäänkuin hänen syyllisyytensä vanhuksen suhteen olisi vähentynyt. Mutta pahaa näki hän ihmisissä paljon. Kaikki talon asukkaat kutsuivat Petruha-viinuria varastetun tavaran salaajaksi, konnaksi, vaan silmien edessä imartelivat häntä, kunnioittavasti tervehtivät ja kutsuivat Pjotr Jakimitsh'iksi. Matitsaa kaikki haukkuivat; kun hän oli juonut itsensä juovuksiin, tyrkki häntä jokainen ja löi; kerran hän juopuneena istui kyökin ikkunan alla, ja kokki kaatoi likavettä hänen niskaansa... Kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan, koskaan palkitsematta häntä millään kuin haukkumisella ja lyönneillä. Perfishka kutsui hänet pesemään sairasta vaimoaan, Petruha pakoitti hänet pyhien edellä siistimään maksutta ravintolan, Terentille ompeli hän paitoja. Hän kävi kaikkien luona, teki kaikki nurisematta ja hyvin, hän rakasti sairasten hoitamista, rakasti lasten leikkimistä...

Ilja huomasi, että enimmin työtä tekevä mies talossa -- Perfishka -- suutari -- oli kaikkien pilkan esineenä, ja että häntä huomattiin tuskin vaan silloin, kun hän päissään, hanuri kädessä, istui ravintolassa tai hoiperteli pihalla, soittaen ja laulaen iloisia naurettavia lauluja. Vaan kukaan ei tahtonut nähdä, kuinka varovasti samainen Perfishka kantoi rappusille jalatonta vaimoaan, kuinka hän asetti maata tytärtään, suudellen häntä ja tehden hullunkurisia irvistyksiä viihdyttäessään häntä ja saadakseen hänet nauramaan. Eikä kukaan katsonut suutaria, hänen nauraen ja leikkiä laskien opettaessaan Mashaa keittämään päivällistä ja siivoamaan huonetta, jonka jälkeen hän istuutui työnsä ääreen ja ompeli myöhään yöhön syvään kumartuneena korjatessaan huonoa, likaista saapasta.

Kun seppä oli viety vankeuteen, ei kukaan pitänyt huolta hänen pojastaan paitsi suutari. Hän otti heti Pashkan luoksensa ja kauan oli jo Pashka tehnyt hänelle pikilankaa, lakaissut huoneen, hakenut vettä, puodista käynyt leipää, kaljaa, sipulia. Kaikki näkivät suutarin juovuksissa pyhäsin, vaan kukaan ei kuullut, kun hän seuraavana päivänä selvin päin puheli vaimonsa kanssa:

-- Anna minulle anteeksi, Dunja! En näet juo samasta syystä, kuin hunningolle joutunut juoppo, vaan väsymyksestä. Koko viikon kun tekee työtä... tulee ikävä! Niinpä sitten tulee otetuksi!...

-- Syytänkö minä sitten? Oi, Jumalani! Säälin sinua!... -- käheällä äänellä puhuu vaimo ja nielasee jotakin alas. -- Luuletko, ett'en huomaa työtäsi ja vaivojasi? Herra on pannut minut kiveksi kuormallesi. Kun edes kuolisin!... Kun voisinkin vapauttaa sinut!...

-- Älä puhu niin! En pidä niistä puheistasi. Minä sinua loukkaan etkä sinä minua!... Vaan en minä niin tee siksi, että paha olisin, vaan siksi, kuin olen heikko. Kun tästä vielä muutetaan toiselle kadulle, ja tulee kaikki toisin... ikkunat, ovet... kaikki! Ikkunat tulevat kadulle päin. Leikkaamme paperista saappaan kuvan ja liimaamme ikkunaan. Ilmoituskyltti, näet! Ja kun meille sitten tulvii väkeä! Asiat alkavat mennä huristaa hyvin!... Hei, vaan! Keitä munaa, paista rieskaa! Pulskasti eletään, rahaa tehdään!

Ilja tunsi yksityiskohtia myöten Perfishkan elämän, näki, että hän yrittää mahdottomia, ja kunnioitti häntä siksi, että hän aina jokaisen kanssa laski leikkiä, aina nauroi ja mainiosti soitti hanuria.

Petruha istui tiskin takana, pelasi tammea tuttujen kanssa, aamusta iltaan joi teetä ja haukkui viinureita. Pian Jeremein kuoleman jälkeen alkoi hän opettaa Terentiä tekemään kauppaa tiskin takana, vaan itse kuleksi hän vihellellen pihalla, tarkastellen taloa kaikilta puolin vieläpä koputtaen seiniä nyrkillään.

Paljon muutakin huomasi Ilja, vaan kaikki se oli pahaa, ikävää, kaikki työnsi häntä loitommalle ihmisistä. Toisinaan hänen saamansa vaikutukset ja ajatukset, kun niitä oli kertynyt paljon, synnyttivät hänessä vastustamattoman halun puhella jonkun kanssa. Vaan häntä ei haluttanut puhella sedän kanssa. Jeremein kuoleman jälkeen oli Iljan ja hänen setänsä väliin kasvanut jotakin näkymätöntä, vaan kireätä, ja se esti poikaa lähestymästä kyttyräselkää yhtä vapaasti kuin ennen. Eikä Jaakkokaan voinut mitään selittää hänelle eläessään itsekin ikäänkuin syrjässä kaikesta, ja omalla erityisellä tavallaan.

Hän suri vanhan lumpunkokoojan kuolemaa. Usein muisteli hän häntä kaipauksella.

-- Ikävä on!... Olisipa vaan Jeremei-ukko elossa, kertoisi hän meille satuja; mikään ei ole satuja parempaa! Hyviä satuja hän osasi!...

-- Kaikkea hän osasi, -- synkästi virkkoi Ilja.

Kerran Jaakko salaperäisesti sanoi toverilleen:

-- Tahdotko, niin näytän sinulle erään asian?

-- Tahdon!...

-- Mutta vanno ensin, ett'et kerro kenellekään!...

-- Jumalauta, en kerro!

-- Olen kirottu, jos kerron, sano!...

Ilja toisti valan, ja sitten vei Jaakko hänet pihan nurkkaan lehmuksen luo. Siellä irrotti hän puun rungosta siihen taitavasti sovitetun kaarnapalasen, ja sen alta tuli näkyviin suuri aukko puussa. Se oli kolo, jota oli laajennettu veitsellä ja kauniisti koristettu sisästä erivärisillä vaatetilkuilla ja papereilla, teepaketeista otetulla lyijypaperilla ja metallipalasilla. Reiän pohjalla oli pieni vaskinen pyhäinkuva, ja sen eteen oli pystytetty vahakynttilänpätkä.

-- Näitkö? -- kysyi Jaakko, asettaen taas paikoilleen kaarnapalasen.

-- Näin... Miksi sinä sellaista?...

-- Se on rukoushuone!... -- selitti Jaakko. -- Rupean, näet, öisin käymään täällä; sytytän kynttilän ja rukoilen. Mainiota?

Toverin hanke miellytti Iljaa, vaan hän heti rupesi pelkäämään sen vaarallisuutta.

-- Entä, jos huomaavat tulen? Silloin antaa isäsi sinulle selkään!...

-- Yöllä -- kuka sitä huomaisi? Yöllä kaikki nukkuvat; maan päällä on aivan hiljaista... Olen pieni: päivällä ei Jumala kuule rukoustani... Vaan yöllä hän kuulee!... Kuuleekohan?

-- En tiedä!... Ehkä kuulee!... miettivästi sanoi Ilja, katsoen toverinsa suurisilmäisiä, kalpeita kasvoja.

-- Rukoiletko sinä minun kanssani? kysyi Jaakko.

-- Mitä sinä tahdot rukoilla? -- kysyi vuorostaan Ilja, ja he hymyilivät toinen toisellensa.

-- Minä rukoilen sitä, -- sanoi Ilja, että tulisin viisaaksi... ja vielä, että minulla olisi kaikkea, mitä haluan!... entä sinä?

-- Minäkin...

Vaan hiukan ajateltuaan selitti Jaakko:

-- Aioin vaan ilman aikojani... rukoilla... tarkoituksetta!... Antakoon Hän sitten, mitä Hän tahtoo!... Mutta jos sinä tahdot rukoilla toisella tavalla, niin teen minäkin samoin!

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Ilja.

He päättivät alkaa rukoilemisensa jo sinä yönä, ja kumpikin heistä pani maata vahvasti aikoen herätä yöllä. Mutta heräämättä jäi sinä ja seuraavanakin yönä, ja useasti jälestäpäinkin petti heidät uni. Sittemmin sai Ilja kokea uusia vaikutuksia, jotka kokonaan haihduttivat rukoushuoneen hänen mielestään.

Saman lehmuksen oksille, johon Jaakko oli laatinut rukoushuoneen, -- oli Pashkalla tapana virittää pyydyksiä keltasirkuille ja tiaisille. Elämä tuntui hänestä raskaalta; hän oli laihtunut, näytti kuihtuneelta ja hänen silmänsä vilkuivat kuin pedolla. Hänellä ei ollut enää aikaa juoksennella pihalla. Koko päivän oli hän työssä Perfishkalla, ja vain pyhäsin, kun suutari oli humalassa, näkivät toverit hänet. Pashka kyseli heiltä, mitä he oppivat koulussa, ja hän näytti kateelliselta ja synkältä kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, joista selvästi näkyi heidän tietävän oman etevämmyytensä hänen rinnallaan.

-- Älkää ylpeilkö, opin tässä kerran minäkin!...

-- Perfishkapa ei päästä!...

-- Mutta minä karkaan, -- päättävästi vastasi Pashka.

Ja todellakin, vähän tuon keskustelun jälkeen kulki suutari pitkin pihaa ja kertoi naureskellen:

-- Kisällini on juossut tiehensä! Sitä pientä pirua!... Nahkatiede ei häntä huvittanut...

-- Päivä oli sateinen. Ilja katsoi repaleista Perfishkaa, harmaata, synkkää taivasta, ja häntä rupesi huimapää toverinsa säälittämään. Hän ja Perfishka seisoivat vajan räystään alla, painautuneena seinään, ja katsoivat taloa. Iljasta näytti siltä, että talo kävi yhä matalammaksi, aivankuin se ajan painosta olisi painunut maahan. Vanhat seinät olivat pullistuneet yhä enemmän ulospäin, ikäänkuin se lika, jota kymmenien vuosien kuluessa oli niiden sisään kokoontunut, ei enää olisi mahtunut sinne eivätkä ne enää voineet pidättää sitä. Onnettomuuksilla kyllästytettynä, aina täynnä juopuneiden huutoja, juomalaulujen hoilotusta, lattialaudat rikkipoljettuina, ei talo voinut enää pysyä pystyssä, vaan verkkaan kukistui kokoon, surullisesti katsoen Jumalan luomakuntaan kummeilla lasisilmillään, ikkunoilla.

-- Hoh, hoh! -- sanoi suutari. -- Pian hajoo niinikoppa ja sienet lentävät hujan hajan märälle maalle. Me asukkaat joudumme mikä minnekin... Etsimme itsellemme katon päämme päälle muualta!... Löytänemme, niin alotamme toisenlaista elämää. Toisenlaista tulee kaikki: sekä ikkunat että ovet, vieläpä toiset kirputkin purevat meitä! Kun vaan pian muuttuisi! Liiaksi on jo minua ruvennut kyllästyttämään tämä sikahovi... vaikka olenkin siihen tottunut! Vieköön piru koko laitoksen!

Turhaan kuitenkin suutari haaveili: taloa ei vienyt mikään manalan herroista, vaan sen osti Petruha-viinuri. Pari päivää kaupan päättämisen jälkeen kulki hän joka paikassa talossa, tutkien tarkoin kaikki kohdat. Sitten tuotiin tiiliä, lautoja, talon ympärille rakennettiin telineet ja kolmisen kuukautta valitti ja tärisi se kirvesten iskuista. Sitä sahattiin, veistettiin, siihen lyötiin nauloja, räiskinällä ja tomupilvien pöllähdellessä irrotettiin siitä mädäntyneet hirret, ja uudet pantiin sijalle, ja vihdoin, kun sitä vielä oli jatkettu lisärakennuksella, laudotettiin se. Matalana, leveänä kohosi se nyt maasta suorana ja tanakkana, ikäänkuin se olisi juurruttanut syvään uudet juurensa siihen. Talon etusivulle, katon rajaan, ripusti Petruha suuren kyltin, johon kultakirjaimilla siniselle pohjalle oli kirjotettu:

"-- P. A. Filimonoff'in ystävien huvituspaikka."

-- Sisästä se kuitenkin on mädännyttä! sanoi Perfishka kerran.