Part 3

Jeremei-ukko piti lupauksensa: hän osti Iljalle saappaat, suuren, raskaan palton, hatun, ja niin pantiin poika kouluun. Hän meni sinne uteliaana ja peloissaan sekä palasi loukkautuneena, alakuloisena, kyyneleet silmissä. Pojat olivat näet tunteneet hänet Jeremei-ukon seuralaiseksi ja joukolla alkaneet härnätä häntä:

-- Rättiläinen! Hyi, kuin haisee! Rättiläinen!

Toiset olivat nipistelleet häntä, toiset näyttäneet kieltään; muuan oli tullut hänen luoksensa, vetänyt ilmaa sieramiinsa ja pahasti irvistäen hypännyt etemmäksi, huutaen kovasti:

-- Huh, kuinka löyhkää!

-- Miksi ne härnäävät? -- hämillään ja harmissaan kysyi hän sedältään. -- Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?

-- Mitä vielä! -- puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen veljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. -- Ne vaan ilman aikojaan tekevät kiusaa... Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!... He tottuvat... ja sinäkin totut...

-- Saappaillekin nauravat ja paltolle!... Mistä lieneekään likakaivosta löytänyt, -- sanovat...

Jeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:

-- Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!... Hänkö? Lapseni! Kuka sitten, joll'ei Hän!

Vanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla Hänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset tiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin sammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se leimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään suurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti hänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät häntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja katkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui se hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään, karttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä ymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi toisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit. Etupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan vihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään, tarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat. Jaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa tovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja kyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti niistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen ympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä koulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka päivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin kysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:

-- Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet, he näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun... Kuinka niin suuri esine sopii silmään?

Tai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.

-- Katsopas aurinkoa!...

-- Mitä siitä? -- kysyi Ilja.

-- Se paistaa!...

-- Entä sitten?...

-- Ei mitään!... Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja kuu sen vaimo!... Siitäpä sitte tähdet!...

Alussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten ne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä tapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon, ja poika oppi jo arvostelemaan niitä.

Kerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi Jeremei-ukolle:

-- Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in poika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja tänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin...

-- Siinäpä on hyvä mies! -- liikutettuna sanoi Jeremei.

-- Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti hän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi hänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!... Isä sitten löi Vanjkaa!... Näetkö, millaisia ovat!

-- Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! -- neuvoi häntä ukko, rauhattomasti räpyttäen silmiään. -- Katso asiaa niin, kuin se ei lainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme osaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa. Hän tietää kaikelle mitan ja painon!... Minä, näet, olen kauan elänyt ja katsellut ympärilleni, -- niin paljon vääryyttä olen nähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!... Ja kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata niin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut tielleni... Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä...

-- No-o! -- epäillen virkkoi Ilja. -- Mitä tuntemista siinä on? Jos toinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!...

Vanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään, ihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti arvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja kuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa ja silmänsä yhä tummenivat:

-- Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.

-- Se on tietymätöntä!... Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita... vaan milloin? -- Se on tietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina...

-- Lähdetään vaan!...

-- Kas niin!...

-- Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten joukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti Iljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi, ja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan oven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat messupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä, pyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu väliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.] kauniita leikkauksia.

Kirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin kadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä loisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan ääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin, sointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua; sitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä keuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä, joka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet kaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven avautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina, riemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla lämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa kirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka Bubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff, väkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea. Vaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan kateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa sieltä ihmisten kasvoja.

Oli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin keskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä korkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän poistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi sopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten kanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin ennenkin, -- synkkänä ja loukkautuneena.

Jokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata siinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä. Hän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä onkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri valitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui valinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen kanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin Iljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri, tekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla kohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät muistonkin siitä.

Palatessaan kerran Jaakon kera kotiin, huomasi Ilja ihmisjoukon portilla.

-- Katsopas! -- sanoi hän toverilleen, taas, nähtävästi, on tappelu!... Juostaan!

He läksivät kiireesti juoksemaan ja perille tultuaan he näkivät, että pihalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä, huutaen:

-- Kutsukaa poliisi! Hänet on sidottava! Pajan lähelle oli kokoontunut ihmisiä suuri, taaja joukko, ja ne seisoivat vaiti, liikkumatta. Pojat tunkeutuivat joukon keskelle, vaan vetäytyivät heti takasin. Heidän jaloissaan, lumessa, makasi, kasvot maata vasten, nainen; hänen takaraivonsa oli veressä, ja lumi pään ympärillä oli laajalti verestä punanen. Hänen vieressään oli rutistunut huivi ja suuret sepänpihdit. Pajan ovella, kyyryssä, istui Savel, katsoen naisen käsiin. Ne olivat eteenpäin ojennetut, sormet olivat kouristuneet syvälle lumeen ja pää oli painunut käsien väliin, aivan kuin nainen olisi tahtonut paeta, piiloutua. Sepän silmät olivat synkissä rypyissä, kasvot näyttivät laihoilta; saattoi huomata, että hän kovasti puri hampaitaan: leukapielet näyttivät kahdelta suurelta pahkalta. Oikealla kädellään nojasi hän ovenpieleen; hänen nokiset sormensa liikkuivat kuin kissan kynnet, vaan muuten oli seppä liikkumaton. Iljasta kuitenkin tuntui, että hän heti avaa tiukkaan yhteen puristetut huulensa ja ärjäsee leveän rintansa koko voimalla.

Väki vaieten katseli seppää; kaikkien kasvot olivat totiset, ankarat, ja vaikka pihalla meluttiin ja häärittiin edestakasin, niin ei täällä, pajan lähellä ollut melua, ei liikettä... Vihdoin tunkeusi vaivalla joukosta esiin Jeremei-ukko pörröisenä, hikisenä: vapisevalla kädellään ojensi hän sepälle vesikauhan ja sanoi:

-- Hepäs... juo...

-- Köysi hänelle kaulaan, roistolle, eikä vettä, -- virkkoi joku puoliääneen. Savel otti kauhan vasemmalla kädellään ja joi kauan, kauan. Ja kun hän oli juonut veden loppuun, katsoi hän tyhjään kauhaan ja alkoi puhua ontolla äänellä:

-- Minä häntä varotin... Herkeä, raato! Sanoin -- pidä varasi, tapan sinut! Annoin anteeksi hänelle... monesti anteeksi annoin... Ei totellut... Niin se sitten kävi!... Pashka on nyt orpo... Ukko-kulta... Pidä häntä silmällä... Sinua rakastaa Jumala... Pidä silmällä...

-- Voi sinua! -- surullisesti sanoi vanhus, koskettaen vapisevalla kädellään sepän olkapäätä, vaan joku joukosta huomautti taas:

-- Katso roistoa!... Vieläpä Jumalasta puhuu!...

Silloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin peto:

-- Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!

Hänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi se pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan heti pyörähti takasin ja suurena, suorana -- meni pajaan. Kaikki näkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin päähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi heilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään; hän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta joukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän oli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.

Saapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten köytettiin seppä ja vietiin pois.

-- Jääkää hyvästi... hyvästi, ukko-kulta! -- huudahti Savel, astuessaan ulos portista.

-- Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! -- kiirehtien ja heikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.

Mutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle...

Seisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä, synkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis makasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli nyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan, syljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli hänen puhettaan.

-- Hänkö olisi tappanut? -- salaperäisen hiljaa puhui vanhus. -- Musta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata tappaa... Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään... Ei hän tapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!

Jeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä, ryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.

-- Kauan on hänelle musta mies korvaan kuiskutellut: tapa muka!

-- Mitä sanot, kauanko? -- arvokkaasti tiedusteli poliisi.

-- Kauan! Hän muka on sinun. Mutta se ei ole totta... Hevonen on minun... Koira on minun... vaan vaimo on -- Jumalan!... Hän on -- ihminen!... Hän on ottanut kaikki työt ja vaivat Herralta paratiisissa ja kantaa niitä yhdessä meidän miesten kanssa... Vaan musta mies yhä tyrkyttää hänen päällänsä: tapa, sinun on hän!... Hänelle on tarpeen, että ihminen tekisi vastoin Jumalaa... Hän itse tekee Jumalan tahtoa vastaan ja ihmisestä hän hakee apulaista...

-- Pihdeillä ei häntä kuitenkaan lyönyt piru, vaan seppä, -- sanoi poliisi ja sylkäsi.

-- Mutta kuka sai hänet sen tekemään? -- huusi vanhus. -- Tutkipas, kuka sai hänet niin tekemään?

-- Varropas! -- sanoi poliisi. -- Mikä on hän sinulle, tuo seppä? Poikako?

-- Ei, vielä mitä!...

-- Varropas! Sukulainen kenties?

-- E-ei. Ei ole sukulaisia minulla...

-- Kuule! Mutta minkätähden sinä sitten välität koko jutusta?

-- Minäkö? Mutta Herra Jumala...

-- Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon, ankarasti sanoi poliisi: -- vanhuuttasi löpiset... Ja -- mene nyt tiehesi!

Poliisimies pullautti suustaan paksun savupilven ja kääntyi pois ukosta. Vaan Jeremei viittasi kädellään ja uudestaan alkoi puhua nopeasti, vinkuvalla äänellä.

Kalpeana ja silmät suurina poistui Ilja pajan luota ja seisahtui erään joukkueen luo, jossa oli Makar-ajuri, Perfishka, Matitsa ja muita ullakossa asuvia naisia.

-- Hän, hyvät ystävät, eleli huonosti jo ennen naimisiin menoaan! -- puheli muuan naisista. -- Tiedän sen. Saattaapa olla niinkin, ett'ei Pashka olekaan sepän poika, vaan kymnaasin opettajan, joka asui rihkamakauppiaan Malafejeff'in luona... hän yhä juopotteli...

-- Senkö saman, joka ampui itsensä? kysyi Perfishka.

-- Niin, niin!... Hän se alun teki...

-- Tämän nyt ei tarvinnut johtua siitä... tyyneesti sanoi Makar. -- Se olisi hyvin yksinkertaista... Hän lyö omaa eukkoansa, minä taas omaani.

-- Eivät ehdi valitsemaan! -- sanoi iloinen Perfishka suutari. -- Tuossa minunkaan vaimoni ei mihinkään kelpaa, vaan kärsin kuitenkin!...

-- Kärsit kai, piru! -- jurosti sanoi Matitsa.

Perfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja kokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan, maakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat liikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla silmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut ja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan vuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti päähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi rukoilee Häneltä jotakin.

Pian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen johtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa istuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin pojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen viekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään. Mutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan tätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin tänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin haluttomasti, välinpitämättömästi:

-- Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli isä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin yhtäpäätä oli tukasta repinyt... Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä merrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, -- olimme pajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan ovelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit ja astui häntä kohden... Astuu hän hiljaa, kuin hiipien... Minä ihan suljin silmäni -- kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En huutanut... Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat suurina! Silloin alkoi äiti peräytyä... Mutta sitten käänsi hän selkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta...

Pashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa vavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja hengitti sen ulos pitkään, sanoen:

-- Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!

Lapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.

-- Äiti heilutti käsiään ja kaatui... kuin olisi veteen pudonnut...

Hän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja viskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan hän pää syvään painettuna oli ääneti.

-- Kuoliaaksiko löi? -- kysyi Masha ääni vavisten.

-- Hölmö! -- päätään nostamatta virkkoi Pashka.

Jaakko syleili tyttöä ja siirsi hänet lähemmäksi itseään, vaan Ilja siirtyi Pashkan viereen ja hiljaa kysyi häneltä:

-- Onko sinun sääli äitiäsi?

-- Mitä se sinua liikuttaa? -- vihasesti vastasi Pashka.

Kaikki vaieten katsahtivat häneen.

-- Hänhän vietti sopimatonta elämää, kuului Mashan kaikuva ääni, vaan Jaakko kiiruusti ja levottomasti keskeytti hänen puheensa:

-- Kummakos se oli!... Muistatko millainen oli seppä?... Aina oli hän musta, kauhea, äreä! Vaimo taas oli iloinen kuin Perfishka... Hänestä tuli elämä ikäväksi... sepän kanssa...

Pashka katsahti häneen ja rupesi puhumaan jurosti, lujasti, kuten aikainen:

-- Minä sanoin hänelle monasti: pidä varasi, äiti! Hän tappaa sinut!... Ei uskonut... Toisinaan vain pyysi, ett'en kertoisi mitään isälle... Makeisia osti minulle siitä. Vääpeli taas tavantakaa lahjoitteli minulle viisikopeekkaisia. Tuon hänelle kirjeen, ja heti pistää hän viisikopeekkaisen kouraani... Hän on hyväluonteinen!... Vahva hän on... Suuret viikset...

-- Onko hänellä sapelia? -- kysyi Masha.

-- Suuri onkin! -- vastasi Pashka ja lisäsi ylpeästi: -- kerran vedin sen ulos huotrasta, -- raskas oli, perkele!

Jaakko mietteissään virkkoi:

-- Nyt olet sinäkin orpo... kuten Iljushka...

-- Enpä niinkään, -- tyytymättömästi vastasi orpo. -- Luuletko, että minäkin rupean lumpunkokoojaksi? Syljen moista ammattia!

-- En minä sitä tarkottanut...

-- Nyt saan tehdä mitä tahdon!... sanoi Pashka ylpeästi nostaen päätään ja silmät vihasta kiiluen. -- En ole orpo... vaan... elän vain yksin. Isä ei tahtonut päästää minua kouluun, vaan nyt pantiin hänet vankeuteen... Mutta minäpä menen kouluun, ja opin paljon paremmin kuin te!

-- Mutta mistä saat vaatteet? -- kysyi häneltä Ilja, ilkkuen nauraen. -- Kouluun ei juuri mielellään repaleisiin puettuja oteta!... Mitä siihen sanot?

-- Vaatteetko? Minä myyn pajan!

Kaikki katsahtivat kunnioittavasti Pashkaan, ja Ilja tunsi tulleensa voitetuksi. Pashka huomasi sanojensa tekemän vaikutuksen ja kohottausi vielä korkeammalle.

-- Ostan vielä itselleni hevosen... nopean hevosen! Ratsastan sillä sitten kouluun!...

Se ajatus miellytti häntä siihen määrään, että hän hymyilikin, vaikka hymyily oli arka, -- värähti huulilla ja heti katosi.

-- Kukaan ei sinua enää tästä lähin lyö, -- äkkiä sanoi Masha Pashkalle, katsoen kateellisesti häneen.

-- On niitä halukkaita! -- vakuuttavasti väitti Ilja.

Pashka katsahti häneen ja, sylkäisten uljaasti syrjään, kysyi:

-- Sinäkö, vai? Koetappas!

Taas sekaantui puheeseen Jaakko.

-- Kuinka ihmeellistä, toverit!... oli olemassa ihminen, käveli, puhui ja teki vaikka mitä, kuten muutkin, -- oli elävä ihminen, vaan lyötiin häntä sitten pihdeillä päähän häntä ei ole enää olemassa!...

Lapset, kaikki kolme, tarkasti katsoivat Jaakkoon, jonka silmät seisoivat selkosen selällään, hullunkurisesti pullistuneina ulos päästä.

-- Nii-in! -- sanoi Ilja. -- Minäkin olen ajatellut sitä...

-- Sanotaan -- kuoli, -- hiljaa ja salaperäisesti virkkoi Jaakko, -- mutta mikä kuoli?

-- Henki lensi pois, -- jörösti selitti Pashka.

-- Taivaaseen, -- lisäsi Masha ja, puristautuen Jaakkoon kiinni, katsahti taivaalle. Se oli täynnä tähtiä; yksi niistä, -- suuri, kirkas, joka ei tuikkinut -- oli lähempänä maata kuin toiset ja katsoi sitä kylmällä liikkumattomalla silmällään. Mashan perästä kohottivat päänsä ylöspäin nuo kolme poikaakin. Pashka vaan vilkasi ja sitten heti juoksi tiehensä. Ilja katsoi kauan, silmiään räpäyttämättä, kauhu silmissä, yhteen pisteeseen, vaan Jaakon suuret silmät näyttivät ahnaasti etsivän jotakin taivaan sinestä.

-- Pashka! -- huudahti hiljaa hänen toverinsa, laskien alas päänsä,

-- Mitä?

-- Ajattelen, näes, yhä... -- Iljan ääni katkesi.

-- Mitä? -- niinikään hiljaa kysyi Jaakko.

-- Kaikkia...

-- No?

-- Kuinka he... Eivät ole niinkuin pitäisi... Surmattiin ihminen... jokainen hyörii, pyörii... puhuu jos jotakin... Mutta kukaan ei itke... kukaan ei säälittele...

-- Nii-in... Jeremei kuitenkin itki...

-- Hän on toista, hän... Entäs Pashka! Kertoi kuin satua...

-- Hän teeskentelee... Hän on pahoillaan, vaan häntä hävettää meidän nähden itkeä... Äsken hän juoksi tiehensä ja kenties hän nyt...

He istuivat hetkisen vaiti hyvin lähellä toisiansa.

Masha oli nukahtanut Jaakon polvelle ja hänen kasvonsa olivat jääneet entiseen asentoonsa, taivasta kohden.

-- Pelottaako sinua? -- kysyi taas kuiskaten Jaakko.

-- Pelottaa! -- vastasi Ilja.

-- Nyt hänen sielunsa kuljeksii tästä lähin täällä...

-- Nii-in!... Masha näkyy nukkuvan...

-- Pitäisi viedä hänet kotiin... vaan peloittaa liikahtaakin...

-- Mennään yhdessä...

Jaakko laski nukkuvan tytön pään olkapäätään vasten, tarttui käsillään hänen hentoon ruumiiseensa ja vaivoin nousi seisomaan, kuiskaten virkkaen:

-- Odota, Ilja, menen edellä...

Hän läksi kulkemaan horjuen raskaan taakkansa alla, ja Ilja kulki perästä, nenä milt'ei kiinni toverin päässä. Hänestä tuntui, että jokin näkymätön olento kulkee hänen takanaan, hengittää kylmää hänen kaulaansa ja tahtoo tarttua häneen kiinni. Hän tyrkkäsi toveriaan selkään ja tuskin kuuluvasti kuiskasi hänelle:

-- Kulje nopeammin!...

* * * * *

Edellä kerrotun tapauksen jälkeen alkoi Jeremei-ukko sairastella. Yhä harvemmin läksi hän lumppujen keruulle, vaan jäi kotiin, kuljeksien ikävissään pihalla tai venyi vuoteellaan pimeässä hökkelissään. Tuli kevät ja sellaisina päivinä, jolloin aurinko lämpimästi paistoi kirkkaalta taivaalta, istui vanhus auringonpaisteessa, tarkkaan jotakin laskien sormillaan ja äänettömästi liikuttaen huuliaan. Satuja alkoi hän kertoa lapsille yhä harvemmin ja huonommin. Kun hän alottaa, rupeaa häntä ryittämään. Hänen rintansa korisee, aivankuin jokin sieltä tahtoisi päästä vapauteen.

-- Älä nyt enää ry'i!... -- kielsi häntä Masha, joka suuresti piti saduista.

-- O... do... ta!... läähättäen sanoi ukko. -- Odota, heti... lakkaa...

Mutta yskä ei lakannut, vaan yhä kovemmin vapisi vanhuksen raihnas ruumis. Toisinaan läksivät lapset tiehensä odottamatta sadun loppua, ja heidän poistuessaan katsoi vanhus heihin omituisen moittivasti.

Ilja huomasi, että vanhuksen sairaus teki Petruha-viinurin ja Terenti-sedän hyvin levottomaksi. Petruha tuli monasti päivässä ravintolan pihanpuolisille rappusille, ja etsittyään hetkisen iloisilla harmailla silmillään ukkoa, kysyi hän häneltä:

-- Kuinka on laitasi, ukko? Helpottaako, vai?

Tanakkana, punasessa karttuunipaidassa, kulki hän kädet leveiden verkahousujen taskuissa, joiden lahkeet olivat kiiltävien, pienipoimuisten kengänvarsien sisässä. Taskuissa kilisi hänellä aina rahaa. Hänen pyöreä päänsä alkoi otsalta paljastua, vaan oli siinä vielä paljon vaaleita, kähäröitä hiuksia, joita hän aina reippaasti pudisteli. Ilja ei ollut hänestä koskaan pitänyt, vaan nyt tuo vastenmielisyys yhä kasvoi pojassa. Hän tiesi, ett'ei Petruha rakastanut Jeremei-ukkoa. Kerran kuuli hän, kun viinuri neuvoi Terenti-setää: