Part 2

Jaakko käyttäytyi säädyllisesti: hän ei koskaan kenenkään kanssa tapellut, vieläpä huusikin harvoin. Hän miltei lainkaan leikkinyt, vaan sen sijaan mielellään puhui siitä, millaisia leikkejä leikkivät rikasten lapset pihoissa ja kaupungin puistossa. Kaikista talon lapsista, Iljaa lukuunottamatta, seitsenvuotias Perfishka-suutarin tytär Mashka oli ainoa, jota Jaakko piti ystävänään. Se oli likainen tyttö-pahainen, hoikka ja hento; hänen pieni, mustakiharainen päänsä aamusta iltaan keikkui pihalla. Hänen äitinsä istui niinikään aina maakerrokseen johtavan oven suussa. Hän oli suuri kooltaan; paksu hiuspalmikko riippui aina pitkin selkää hänen alituisesti ommellessaan syvään kumartuneena työnsä yli. Kun hän kohotti päätään, katsoaksensa tytärtään, sai Ilja nähdä hänen kasvonsa. Ne olivat karkeat, siniset, liikkumattomat kuin kuolleella. Ja hänen mustat, hyväntahtoiset silmänsä niinikään olivat liikkumattomat. Hän ei koskaan puhellut kenenkään kanssa, kutsuipa hän tytärtäänkin tavallisesti merkeillä luoksensa, toisinaan kuitenkin, vaan hyvin harvoin, huutaen käheällä, painuneella äänellä:

-- Masha!

Alussa Iljaa jokin miellytti tuossa naisessa, vaan saatuaan tietää, ettei hän kolmeen vuoteen ole voinut käyttää jalkojaan ja että hän pian kuolee, alkoi hän peljätä häntä.

Kerran, kun Ilja kulki hänen läheltään, ojensi hän kätensä ja tarttui hänen paitaansa, vetäen pelästyneen pojan luoksensa.

-- Pyydän sinua... -- sanoi hän, -- älä loukkaa Mashaa!... älä loukkaa!...

Hänen oli vaikea puhua: hän hengästyi.

-- Älä loukkaa... rakkaani!...

Ja katsoen surullisilla silmillään Iljaa silmiin, päästi hän hänet. Siitä lähtien alkoi Ilja Jaakon kanssa huolellisesti vaalia suutarin tytärtä, koettaen varjella häntä monista elämän ikävyyksistä. Hän ei voinut olla antamatta arvoa aikaihmisen pyynnölle, sillä kaikki muut aikaihmiset vaan käskivät. Sitä paitsi ne aina löivät pieniä. Makar-ajuri tömisytti jalkojaan ja löi lapsia märällä rätillä kasvoihin, jos he sattuivat menemään liian lähelle häntä, kun hän pesi rattaita. Savel suuttui kaikkiin, jotka pistäysivät asiatta hänen pajaansa paljaasta uteliaisuudesta, ja heitti lapsia hiilisäkillä. Perfishka paiskasi, millä sattui, jokaista, joka sattui seisahtumaan hänen ikkunansa eteen, pimentäen häneltä valon... Toisinaan löivät lystikseen, ikävästä tai ollen ilvehtivinänsä lasten kera. Jeremei-ukko oli ainoa, joka ei koskaan tapellut.

Ennen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi elää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui, vaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen kurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei ollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää että hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, -- täällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee, mitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä -- puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten, ja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa, painostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.

Kerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi veljenpojallensa:

-- Syksy on käsissä, Iljuha... -- Niin! Pistää se kätemme ruuvipihtiin!... tiukkaan pistääkin!... Voi, hyvä Jumala!...

-- Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti tuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he saman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa kävi hirveä melu.

-- Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava kouluun... Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin... Luku- ja kirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!... hukkaan joudut! Mutta koulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!... Vaan viiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!... Voi, hyvä Jumala! Sinä olet toivoni!...

Sedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan mieltä, ja hän hiljaa ehdotti:

-- Lähdetään täältä!...

-- Mi-i-hin! -- pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä. -- Minne voisimme mennä?...

-- No, vaikka metsään!? -- sanoi Ilja, äkkiä innostuen.

-- Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta meitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!... Kettuja ja oravia tappaismme kuin Kornei Silmäpuoli... sinä käyttäisit pyssyä... minä ansoja... Lintuja Pyydystäisin monenlaisia... Jumalauta! Marjoja siellä on, sieniä... Lähdetäänkö?...

Setä katsoi häneen ystävällisesti ja hymyillen kysyi:

-- Entä sudet? Entä karhut?

-- Onhan meillä pyssy! -- tulisesti huudahti Ilja. -- Kun tulen suureksi, petojakaan en pelkää!... Käsin otan niitä hengiltä!... Nytkään en enää ketään pelkää! Täällä on elämä ahdasta, tiukkaa! Vaikka pieni olenkin, näen kuitenkin... Pahemmin täällä tapellaankin kuin maalla, niin kyllä... Huomaanhan minä, puusta en ole! Seppä kun kerran kolahuttaa päähän, soi korva tilliä pitkät ajat jälestäpäin...!

-- Voi, sinua orporaukka! -- sanoi Terenti ja heittäen lusikan kädestään läksi hän jonnekin. Kiireesti hän läksi...

Saman päivän iltana, väsyttyään pihalla kuljeksimiseen, jossa jo kaikki oli hänelle tuttua, istui Ilja lattialla, lähellä sedän pöytää, torkuksissa, kuunnellen Terentin keskustelua Jeremei-ukon kanssa, joka oli tullut ravintolaan teetä juomaan. Lumppujenkokooja oli tullut kyttyräseljän hyväksi ystäväksi, ja palattuaan työstä, istuutui hän aina teetä juomaan lähelle Terentin pöytää.

-- Mitä joutavia! -- kuuli Ilja Jeremein kitisevän äänen sanovan. -- Sinä -- tiedä turvautua Jumalaan!... Sinä mieti vaan mielessäsi -- Jumala! Hän! Sinä olet kuin Hänen orjansa... siksi on sanassakin sanottu -- orja! Tiedä siis -- sinä olet Jumalan orja. Kaikki, mitä sinulla on, on Jumalalta!... Sekä hyvä että paha -- kaikki on Häneltä! Hän tutkii, Hän näkee sinun elämäsi, Hän, Isämme, kaikki näkee!... Ja tulee kerran sinullekin valoisa päivä, silloin sanoo Hän enkelille: taivaallinen palvelijani! mene huojentamaan maallisen orjani, Terentin, elämä... Ja saapuu silloin onnesi... saa-aa-puu-uu!

-- Minä, ukkokulta, turvaudun Herraan -- mitä muuta minun tehdä pitää? -- hiljaa puhui Terenti. -- Uskon -- Hän auttaa!

-- Hänkö? Ei milloinkaan, sanon sinulle, hyljää Hän ihmistä maan päällä. Maan on Jumala antanut koetellakseen meitä... täyttääksemme Hänen käskynsä... Hän katsoo korkeuksistansa ja seuraa: kuinka rakastatte toinen toistanne, ihmiset? Niinkö, kuin Hänen Poikansa käski teitä?... Ja kun Hän näkee Terentin vaivalloisen elämän, niin lähettää Hän siunatun sanoman Jeremei-ukolle: hei, Jerema, auta Minun orjaani!...

Ja äkkiä toisella äänellä, joka muistutti Petruha-viinurin ääntä, kun hän oli suutuksissaan, -- sanoi ukko. Terentille:

-- Iljan kouluun varustamiseen annan sinulle puolikymmentä ruplaa... Säästän, hankin... Lainaksi annan... Tulee rikkaaksi, kun antaa...

-- Ukkokulta! -- hiljaa huudahti Terenti.

-- Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, -- mitään ei hänellä ole tekemistä tässäkään!... Palvelkoon hän minua koroista... Rättiä kerää, luita kokoo... Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa selkääni...

-- Jumala sinulle palkitkoon!... -- huudahti kyttyräselkä.

-- Jumala -- minulle, minä -- sinulle, sinä -- hänelle ja hän taas Jumalalle, niin se kiertyy... Eikä kukaan, siten jää toiselle velkaa... He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt, katsellut katselemistani -- mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt. Kaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on Häntä varten!...

Ilja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana aamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:

-- Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!

* * * * *

Hyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka aamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat he pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia, raudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon merkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi ukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen ja kaikesta kysellen ukolta... Jeremei oli halukas puhumaan. Pää syvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan, koputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin nurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti kertoen apulaiselleen: -- Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva Petrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!... Hopean hohdossa ja kullan kiillossa elää...

-- Ukko-kulta, -- kysyi Ilja, -- kuinka sitä tullaan rikkaaksi?

-- Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään... Sekä päivät että yöt työskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on koossa, -- rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia astioita ja muuta kaikenlaista... sellaista erilaista. Uutta on kaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja, talonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan itse he lepäävät -- elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui mies kunniallisella työllä... n-niin!... On taas niitäkin, jotka synnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat ihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut. Voivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on, tuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka... Yhä vilkuvat silmät, yhä peitteleikse... Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä... Sattuu, että mies rikastuu äkkiä... yksinkertaisesti... Onni näet... Onni näet potkasi... Heh, heh, -- Jumala yksin elää totuudessa, vaan itse me emme mitään tiedä!... Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat Jumalan siemen... siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra maan päälle -- kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen leipä tulee teistä... Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin talo, Mitri Pavlitshin... Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se vasta oikea pahantekijä on -- minä tiedän... Meidän kylässämme oli hän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!... Kauan oli Jumala siitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan. Ensin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan kuoliaaksi... Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa...

Vanhus tiesi kaikki ja tunsi jokaisen kaupungissa, ja kaikesta puhui hän vilpittömästi, koruttomasti. Kaikki, mitä hän kertoi, tuntui hänen suustaan kuultuna ikäänkuin puhtaalta, aivankuin hän joka historian olisi pessyt loppumattomilla kyyneleillä.

Poika tarkkaavaisesti kuunteli häntä, katsellen suuria taloja, ja väliin hän virkkoi:

-- Kunpa saisi edes toisella silmällä katsahtaa niiden sisään!...

-- Vielä saat nähdä! Odota! Muista vaan oppia ja työtä tehdä: kun kasvat suureksi, saat kaikki nähdä! Ehkä sinä itsekin tulet rikkaaksi... Elä kuitenkin... Ohhohhoo! Elin elämistäni minäkin, katsoin katsomistani... silmäni turmeltuivat... Nyt ne, kyyneleet, näet, vuotavat yhä silmistäni... ja siksipä on minusta tullutkin kuihtunut ja huono... Voima on vuotanut loppuun kyynelissä, vereni on kuivunut...

Suloiselta tuntui Iljasta kuunnella vanhuksen varmoja ja lempeitä puheita Jumalasta, ja ne synnyttivät pojan sydämessä rohkean ja lujan toivon jostakin hyvästä, ilahuttavasta, joka häntä odottaa tulevaisuudessa. Hän vilkastui ja tuli lapsellisemmaksi, kuin hän oli ollut ensi aikoma kaupunkiin muuttonsa jälkeen.

Innolla alkoi hän auttaa vanhusta roskaläjien kaivamisessa. Hauskaa oli kaivella kepillä kaikellaisia romuläjiä, ja erittäin lystiltä tuntui Iljasta nähdä ukon iloa, kun hän sattui löytämään jotakin erityistä. Kerran löysi Ilja likakaivosta hopealusikan, ja ukko osti hänelle siitä puoli naulaa prenikoita. Sitten kaivoi hän esiin pienen, homehtuneen kukkaron, jossa oli toista ruplaa rahaa. Toisinaan löytyi veitsiä, kahvelia, mutteria, särkyneitä vaskikaluja, hyviä peltiastioita, joissa oli ollut kengänvoidetta tai säilykekaloja; löysipä Ilja kerran notkosta, jonne koko kaupungista tuotiin roskia, aivan eheän, raskaan, vaskisen kynttiläjalan. Jokaisesta arvokkaasta löydöstä osti ukko Iljalle makeisia.

Löytäessään jonkun eriskummaisen esineen, huusi Ilja iloissaan:

-- Ukko-kulta, katsopas, katsopas!... Kas niin, ai, ai!

-- Vaan vanhus, huolissaan ja levottomasti katsellen ympärilleen, neuvoi häntä:

-- Älä huuda! Ole huutamatta!... Ah, Jumalani!...

Hän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten ne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.

-- Kas niin, löysin uistimen! -- kehasi Ilja, hyvästä onnestaan ylpeänä.

-- Pidä suusi, kuuletko!... Sukkela olet poika, -- ystävällisesti puhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä, punasista silmistään.

-- Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! -- huusi Ilja taas.

Luut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta, kaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa. Vanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin, ja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä laatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja hänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja kuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä Jeremei-ukko.

-- Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille, ilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa Jumalakin... Ohhoijaa, poikani!... Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan iloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät koko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!...

Kaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon enemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin pari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään roskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua sivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja ajamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.

Joka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi tavallisesti Jeremei:

-- Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta... istukaamme levähtämään ja hiukan syömään...

Hän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi sen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten notkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat sen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti laineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli heittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä niittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti tumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista, herttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta, läpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa... Vaan täällä oli tukahduttavaa mätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää, ja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä...

-- Näetkö, Ilja, kuinka suuria lakeita löytyy maailmassa? -- puheli ukko. -- Ja sen kaikilla lakeilla asuu ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät... Heihin katsoo korkeuksista Herra ja kaikki Hän näkee, ja kaikki Hän tietää. Mitä ihminen ajatteleekaan, kaikki on Hänelle tiettyä. Siksipä Hänelle on annettukin pyhä nimi -- Kaikkitietävä Herra Jumala Zebaoth Jeesus Kristus. Hän kaikki tietää, kaikki tarkastaa, kaikki muistaa. Ihmisiltä voit kätkeä syntipilkut omassatunnossasi, Häneltä et voi: Hän näkee! Hän puhuu itsekseen sinusta: voi sinua syntisparkaa, onnetonta syntisraukkaa! Palkan maksan! Ja kun hetki lyö, rankaisee Hän sinua, kouraan tuntuvasti rankaisee!... Hän on käskenyt ihmisiä: rakastakaa toinen toistanne, ja on järjestänyt niin, ett'ei niitä ihmisiä, jotka eivät toisia rakasta, rakasta kukaan. Ja yksin elävät he: raskasta on heidän maallinen elämänsä eikä iloa heillä ole...

Selällään maaten katsoi poika taivaaseen eikä nähnyt sen korkeuden loppua. Kaihoten uinaillen syntyi hänen mielikuvituksessaan joitakin hämäriä äärettömän suuria kuvia. Hänestä näytti taivaalla leijailevan joku suunnattoman suuri olento, läpikuultavan kirkas, herttaisen lämmittävä, hyväluontoinen ja samalla ankara, ja että hän, poika, ukon kanssa ja koko maa mukanaan, kohoaa hänen luoksensa sinne, pohjattomaan korkeuteen, sen sinertävään loisteeseen, puhtauteen ja valoon... Ja hänen sydämensä täyttyi tyynestä, hiljaisesta ilosta.

Palatessaan iltasin kotiin, astui Ilja pihaan arvokkaana ja vakavana kuin mies, joka on kovasti tehnyt työtä ja haluaa levähtää ja jolla ei ole aikaa turhanpäiväisiin asioihin, kuten toisilla pojilla ja tytöillä. Kaikissa talon lapsissa herätti hän kunnioitusta hyvällä ryhdillään ja olkapäältä riippuvalla pussillaan, jossa oli aina monenlaisia kauniita esineitä...

Ukko hymyillen sanoi jotakin leikillistä lapselle.

-- Latsaruksetkin tulivat kotiin järjestettyään koko kaupungin ja kaikkialla tehtyään koirankuria!... Iljka! Käypäs pesemässä naamasi ja tule sitten ravintolaan juomaan teetä!...

Ilja läksi asuntoonsa maakerrokseen perässään lapsijoukko, joka varovasti tunnustelivat käsillään hänen pussinsa sisällystä. Ainoastaan Pashka, röyhkeästi asettuen hänen tiellensä, sanoi:

-- Hei, ryysykauppias! Näytäpäs, mitä toit...

-- Odota! -- virkkoi hänelle jyrkästi Ilja. -- Ensin juon teetä, sitten näytän...

Ravintolassa tapasi hän setänsä, joka hymyili ystävällisesti.

-- Työmies-pieneni tuli! Voi sinua lasta!... väsyitkö?

Iljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä hän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt jonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen ja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:

-- Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta, tuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan syöt ja vaatteita revit!...

Pashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan köydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli Ilja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat hänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi häntä poika säälittämään.

-- Savel-setä, herkeä! -- äkkiä huudahti hän. -- Savel-setä!

Seppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi hän vihasesti:

-- Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!... Varo itseäsi!... -- Sitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi jaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan. Ilja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka polvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään, alkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä piestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:

-- Tekeekö kipeätä?

-- Mene tiehesi! -- huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi Iljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:

-- Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin...

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni, ja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja, tartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan, kunnes Pashka vihdoin huusi:

-- Päästä-ä!

-- Entäs nyt! -- sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan. -- Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua vielä?...

Hän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä pihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja kauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa puolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:

-- Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet menossa!...

Mutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä sormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:

-- Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti, -- hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan. Seppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen iloaan:

Ohoo! -- sanoi hän. -- Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna perää... Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!...

Ilja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti rintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan sykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän laski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:

-- Orpo-raukka!... no, päästäpäs irti!...

Kasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen toimeensa -- jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia kaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat piiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista pussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen, pomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.

-- Se minulle, minulle, minulle! -- kuului kateellisia huudahduksia, ja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan harvinaiskaluja.

-- Odota! Sormet pois! -- komensi Ilja. -- Kuinka luulette voivamme leikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn palasen karttuunia... Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!... Mashka, osta!

-- Hän osti!... vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan taskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen kauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.

-- Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!... Eihän se ole tavallista!

-- En muistanut! -- puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas tinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa sieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi pakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:

-- Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!

Alussa saattoi hän semmoisella menettelyllä kaikki kauhistumaan: pienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta pitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni. Sittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan mitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä leikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti tehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin kiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen huolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän kutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom. muist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä. Hänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa toverilleen kummallisia unia. -- Minulla on olevinaan paljon rahaa, kaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä tulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan! Mutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika vauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!... keltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä -- äärettömän paljon! Tarttuivat minuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!

Hän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja kasvot saivat lammasmaisen ilmeen...

-- Entä sitten? -- rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen loppua.

-- Niin, lensin aivan näkymättömiin!... miettivästi päätti Jaakko.

-- Mihin?

-- Niin... aivan näkymättömiin!

-- Voi sinua! -- moittien sanoi Ilja. Et mitään muista!...

Ravintolasta astui ulos Jeremei-ukko ja, varjostaen kädellään silmiään, huusi:

-- Iljushka! Missä olet? Tulepa nukkumaan, jo on aika!...

Ilja tottelevaisesti seurasi ukkoa ja laskeusi vuoteelleen, jona hänellä oli suuri, heinillä täytetty, jauhomatto. Makeasti nukkui hän matollaan; hyvä oli hänen elää lumpunkokoojan kanssa, vaan pian katkeroitui tämä hauska ja huoleton elämä.

* * * * *