Part 15

-- Hyödyttääkö ketään, että ihminen, joka on langennut, viettää koko elämänsä alennuksen tilassa?... Kun olin nuori tyttö ja isäpuoleni teki minulle siveettömän esityksen, tavotin lyödä häntä rautapetkeleellä. Sitten juotettiin minut viinillä humalaan ja häväistiin minut... Olin kaunis tyttö, raitis ja punaposkinen kuin omena! Itkin itseäni... olin niin pahoillani itseäni ja kauneuttani... En tahtonut, en tahtonut... Mutta sitten arvelin: saman tekevä, palata en voi... Olkoon menneeksi, myön häpeäni kalliista... Vihasin kaikkia, varastin rahaa, join... Ennen sinua en ollut ketään suudellut rakkaudesta... olin vaan elellyt himossa...

Hänen sanansa muuttuivat vähitellen hiljaiseksi kuiskeeksi. Ja äkkiä riuhtasihe hän irti Iljan sylistä.

-- Anna minun olla! -- huudahti hän ja työnsi hänet syrjään.

Mutta Ilja vielä lujemmin puristi häntä käsivarsiensa väliin ja rupesi epätoivoisen kiihkeästi suutelemaan hänen kasvojaan.

-- Päästä minut -- se vaivaa minua! pyysi hän vielä kerran!

-- Minulla ei ole mitään vastaamista sanoihisi... tulisesti sanoi Ilja. -- Sen vaan sanon, ett'ei meidän tarvitse sääliä ketään, koska kerran kukaan ei sääli meitäkään. Hyvin puhuit sinä... Anna minun suudella sinua... millä muulla voisin sinua palkita? Kaunokaiseni... rakastan sinua... en voi sitä sanoin kuvata...

Olympiadan valittavat sanat olivat todellakin herättäneet Iljassa tulisen tunteen tuota naista kohtaan. Tämän tuska ikäänkuin suli yhteen hänen onnettomuutensa kanssa, tehden heidät yhdenvertaisiksi. Sylitysten istuen kertoilivat he kuiskien toisilleen kärsimistään loukkauksista. Lunjeff'in rinnassa kypsyi uhmailevan rohkea päättäväisyys...

-- Emme ole onnettaren helmalapsia, -- virkkoi Olympiada toivottomasti pudistaen päätään.

-- Juhlikaamme sitten onnettomuuttamme! Jos täytyisi jommankumman mennä pakkotyöhön, niin seuraisiko toinen muassa? Mutta sillä aikaa nauttikaamme tuskastamme ja rakkaudestamme... Nyt on minusta yhdentekevää, vaikka kuumilla raudoilla minua poltettaisi... Mieli tuntuu niin kevyeltä... En tahdo mitään katua?

Tulistuneina keskustelusta, hyväilyistä kiihtyneinä katsoivat he toisiansa kuin udun läpi. He lämpenivät liiaksi syleilyistä ja vaatteet kävivät ahtaiksi...

Ikkunan takaa näkyi ikävä, harmaa taivas. Kylmä huuru peitti maan, verhoten puut Valkosella huurteella. Ikkunoiden alla olevassa pienessä puutarhassa keinutteli nuori koivu hoikkia oksiaan edestakaisin, pudistaen niistä lunta maahan. Talvi-ilta oli tullut...

I:sen osan loppu.