Part 14

Hänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja tuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.

Olympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita silmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:

-- Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa... mutta sydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua... Et voi antaa minulle elämääni anteeksi... etkä uskoa...

-- Älä puhu hänestä, -- sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan huivilla ja nousi tyynesti seisomaan.

-- Tulkoon mitä tahansa! -- hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. -- Jos Jumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta. Kiitos sanoistasi, Lipa... Oikeassa olet sanoessasi, että olen syyllinen sinun edessäsi... Luulin, että olit... sellainen... vaan sinä olitkin... Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi...

Hänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat punasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä tukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:

-- Kaikki on minun syytäni... Miksi piti näin käydä? Voi, saatana...

Olympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen viereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi:

-- Ymmärrätkö nyt -- minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?

-- Hiljaa! -- pelästyneenä huudahti Olympiada. -- Mitä ihmeitä puhut?

Hän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.

-- Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää, ett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen inhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä. Mutta sitten tuli äkkiä... Perkele veti minut siihen eikä Jumala häntä estänyt... Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa... siinä tein tyhmästi... vo-oi...'

Hän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi irtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt hänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui yhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä sanoja. Sitten sanoi hän:

-- Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli ryöstömurha... muutoin olisi luultu, että murha on tehty mustasukkaisuudesta... ja se olisi ollut vaarallista meille...

-- Katumusta en tunne, -- sanoi Ilja miettivästi, -- enkä tahdo katua. Rangaiskoon Jumala... Ihmiset eivät ole mitään tuomareita! Synnittömiä ihmisiä en tiedä... ainoatakaan en ole nähnyt!... Odotan...

-- Jumalani! -- huoaten sanoi Olympiada. -- Olen kokonaan suunniltani, rakkaani... en osaa puhua, en ajatella... On aika lähteäksemme täältä...

Hän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä, virkkoi hän äkkiä rauhallisesti:

-- Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?

Ilja pudisti kieltävästi päätään.

-- Puhu siis tutkintotuomarille kaikki niin, kuin on ollut... se on, ei kaikkea, vaan...

-- Niin aion tehdäkin... Luuletko, ett'en osaa puoliani pitää? Luuletko, että tuon ukon tähden, noiden kahden tuhannen ruplan tähden, aion lähteä pakkotyöhön? En, minulla on vielä muutakin toimittamista maailmassa! Ymmärrätkö?

Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta punaset ja silmänsä hehkuivat. Mutta Olympiada painui hänen puoleensa ja kysyi kuiskaten:

-- Kaksi tuhattako vaan otit?

-- Kaksi... vähän yli... piru sen vieköön.

-- Voi sinua raukkaa... siinäkään et onnistunut! -- surullisesti sanoi Olympiada ja hänen silmissään pyöri kyyneliä.

Ilja katsahti hänen kasvoihinsa, hymähti ja sanoi katkerasti:

-- Voi... Rahojen tähdenkö luulet minun tehneeni sen? Käsitä minua oikein... Odota! Anna minun mennä ensin, miehet menevät täällä aina ensin ulos...

-- Tule pian luokseni... Emme tarvitse piilotella... Tule hyvin pian! -- huusi huolestuneesti Olympiada.

He vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle otti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen, että joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt hänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta naisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut hänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei ollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut osan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän tunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis syöksemään hänet turmioon, -- sen oli hän selvästi huomannut hänen kasvoistaan... Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen huulillaan.

Seuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi pedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin päätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut omituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan sanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja sanoi pelästyneen näköisenä:

-- Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni kaikellaista sinusta... Minkätähden, sano?

-- Mitä hän kyseli? -- rauhallisesti tiedusti Ilja.

-- Kaikenlaista... Kuinka elät... juotko viinaa... seurusteletko naisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa... "Ettekö tunne häntä?" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?

-- Piru tietäköön! -- sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai hän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:

"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et sitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen sinua armas".

Ilja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa puhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita juttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden ihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä heiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän mielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää heitä kaikkia sanomalla:

-- Minä juuri olen sen tehnyt!

Toiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset säälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat pelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt kauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa. Ja se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua, herätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään säälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia, tuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta häntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä rauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se ollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon ei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu, että hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala tietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden, että Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen, saattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli ollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä ja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä tyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut paremmaksi.

Hän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin aamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten, istui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen niiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli kätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan heti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:

-- Se on tarpeetonta. Olkoot siellä... Jos tulee tarkastus ja ne löydetään, niin tunnustan...

Tarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi häntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin. Ennenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja parhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi ajurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla, vaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli kaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä rikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin astui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään lasivaatteet.

Tutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä ja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän ensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit nenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla, katsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti kumarsi hänelle.

-- Hyvää päivää! Istukaa... tänne...

Hän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla peitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti kyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän reunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit pois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi ääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain Iljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi poispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen kerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun huoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja. Yhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää alaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen jaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita, ja takalistolta nousi mustaa savua, -- siellä paloi jotakin. Ilja katseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä hänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti kirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin kasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat töröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.

-- No, -- sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, -- te olette kai Ilja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?

-- Niin...

-- Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?

-- En, -- vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän katseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen hajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja kateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.

"Näin ihmiset elävät... Taitaa olla hyvin tuotteliasta varasten ja murhamiesten kiinniottaminen... Paljonkohan lienee tuollakin palkkaa?"

-- En? -- toisti tutkintotuomari, aivankuin hämmästyneenä. -- Eikö sitten Olympiada Petrovna ole teille mitään ilmottanut?

-- Ei... en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...

Tutkintotuomari heittihe tuolin selkänojaa vasten, työntäen taas huulensa pitkälle.

-- Kuinka pitkiin aikoihin?

-- E-en muista... Kahdeksaan, yhdeksään päivään kenties...

-- Vai niin! Niin vai... Mutta sanokaapa, tapasitteko hänen luonaan usein vanhan Poluektoff'in?

-- Hänetkö, joka äskettäin murhattiin? kysyi Ilja, vilkaisten tuomarin silmiin.

-- Aivan niin! Hänet...

-- En ole häntä koskaan tavannut siellä?

-- Ettekö koskaan?! Hm...

-- En koskaan...

Tutkintotuomari teki kysymyksensä nopeasti, omituisen huolimattomasti, ja kun Ilja, joka vastasi aina vasta mietittyään, viivytteli liian kauan vastaustaan, naputti hän kärsimättömästi sormiaan pöytään.

-- Te tiesitte, että Poluektoff elätti Olympiada Petrovnaa? -- odottamatta kysyi hän katsoen terävästi Iljaa silmälasiensa läpi silmiin.

Lunjeff punastui katseesta, -- se loukkasi häntä.

-- Polyektoff elätti häntä, -- toisti tuomari ärtyisesti. -- Mielestäni se ei ollut hyvin tehty, -- lisäsi hän, nähdessään että, Ilja viivytteli vastausta.

-- Mitä hyvin se olisi tehty! -- hiljaa sanoi Ilja.

-- Niin todellakin vai kuinka?...

Taaskaan ei Ilja vastannut.

-- Entä te... kauanko olette ollut tuttu Olympiada Petrovnan kanssa?

-- Toista vuotta...

-- Tutustuitte siis häneen aikasemmin kuin hän tuli tutuksi Poluektoff'in kanssa?

"Kylläpä olet aika kettu!" -- mietti Ilja ja vastasi tyynesti:

-- Kuinka voisin sen tietää, kun en ole tietänyt, että hän eli vainajan kanssa!

Tutkintotuomari pani suunsa suppuun, vihelsi ja rupesi tarkastamaan muuatta paperia. Lunjeff'in huomio kiintyi taas tauluun. Hän ymmärsi, että siten saattoi hän paremmin pysyä tyynenä. Jostakin kuului lapsen iloista, kirkasta naurua. Sitten lauloi pehmeä, miellyttävä naisen ääni:

"Aa-aa, allinpoika, Pikkulinnun poika!..."

-- Tuo taulu näyttää suuresti miellyttävän teitä! -- kuului tuomarin ääni.

-- Minne Kristus siinä kulkenee? -- hiljaa kysyi Ilja.

Tutkintotuomari katsoi häneen ikävystyneen ja pettyneen näköisenä, ja sanoi hetken päästä:

Näettehän itsekin. -- Hän on tullut maailmaan katsomaan, kuinka ihmiset täyttävät hänen käskynsä. Hän kulkee taistelukentällä, ympärillään näkee Hän tapettuja ihmisiä, hävitettyjä taloja, tulipaloja ja ryöstöä...

-- Eikö Hän näe sitä taivaasta? -- kysyi Ilja.

-- Hm... Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin selvyyden vuoksi... tuota noin... sentähden, että paremmin tulisi näkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka Kristus on meille antanut siitä... Se tahtoo sanoa... Jääköön nyt se, minun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.

Ilja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan tutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne väsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään ja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin suutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää häntä.

-- Voitteko sanoa, -- välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto tuomari, -- missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?

-- Ravintolassa olin teetä juomassa, -- sanoi Ilja.

-- Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?

-- Plevnassa...

-- Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte ravintolassa?

Tutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään ja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei vastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan sanoi:

-- Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä poliisilta.

-- Tutkintotuomari heittihe taas tuolin selkänojaa vasten ja otti lyijykynän käteensä sekä alkoi naputella sillä kynsiään.

-- Poliisi sanoi minulle, että kello kävi toista... se oli kaksikymmentä minuuttia toista tai jotakin sellaista... -- sanoi Ilja verkkaan.

-- Tunteeko hän teidät?

-- Tuntee...

-- Eikö teillä itsellänne ole kelloa?

-- Ei...

-- Olitteko ennenkin kysynyt häneltä kelloa?

-- Välistä...

-- Raatihuone on lähellä... ja sen seinässä on kello...

-- Unohdin katsoa...

-- Istuitteko kauan Plevnassa?

-- Kunnes ruvettiin huutamaan, että on tapahtunut murha.

-- Ja mihin sitten menitte?

-- Katsomaan murhattua. -- Näkikö teidät joku... puodin luona?

-- Sama poliisi näki... hän ajoi minut pois... vieläpä tyrkkäsikin minua...

-- Hyvä! -- sanoi tutkintotuomari ja kysäsi sitten äkkiä huolimattomasti, ihan kuin sivumennen:

-- Ennen vai jälkeen murhan tapahtumista te kysyitte poliisilta kelloa?

Ilja ymmärsi kysymyksen. Hän käännähtihe kiivaasti tuolilla, kiukustuneena tuohon mieheen, jolla oli yllä lumivalkonen paita, hänen hienoihin, hoikkiin sormiinsa, kultasankaisiin silmälaseihinsa ja tummiin silmiinsä. Hän vastasi hänelle kysymyksellä:

-- Mutta kuinka sen tietäisin? Tutkintatuomari yskähti kuivasti ja hieroi käsiään yhteen niin, että sormet raksahtelivat.

-- Erinomaista! -- tyytymättömällä äänellä sanoi hän... Mainiota!... Niin...

Ja hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.

-- Hyvä... Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä...

-- Mikä on poliisin nimi?

-- Jeremin, Matvei Ivanovitsh...

Nyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä, sillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään mieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin varoillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva. Joka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä huoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä. Mutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.

-- Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne pitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta lammasnahkalakki?

-- En -- jurosti vastasi Lunjeff.

-- No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten allekirjoittakaa se... - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia kasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti lukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui pöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen tutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:

-- Hyvästi!

Tuomari vastasi ylpeällä, huolimattomalla pään nyökkäyksellä, kumartui sitten taas pöytään päin ja rupesi kirjottamaan. Ilja jäi seisomaan. Häntä halutti sanoa jotakin tuolle miehelle, joka niin kauan oli kiusannut häntä. Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta häiritsi vaan kynän rapina ja laulava naisen ääni, joka taas kuului:

"Nuku, nuku nurmilintu..."

-- Mitä vielä tahdotte, -- kysyi tutkintotuomari, katsahtaen äkkiä ylös papereistaan.

-- En mitään... -- jurosti vastasi Lunjeff.

-- Sanoinhan teille, että saatte mennä.

-- Menenkin minä...

-- Niinpä sitten...

He katsoivat terävästi toistensa silmiin, ja Lunjeff'ista tuntui, että hänen rinnassaan rupesi kasvamaan jotakin raskasta, pelottavaa. Nopeasti käännähtihe hän ovelle, astui etehiseen ja siitä kadulle. Kylmä tuuli hulmahti häntä vastaan ja vasta nyt huomasi hän olevansa märkä hiestä. Puolen tunnin päästä oli hän Olympiadan luona. Tämä avasi itse hänelle oven, huomattuaan ikkunasta hänen tulevan ajaen, ja tervehti häntä äidin hellyydellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät näyttivät levottomilta ja tavallista suuremmilta.

-- Oma, viisas poikani! -- huudahti hän, kun Ilja oli sanonut tulevansa suoraan tutkintotuomarin kuulustelusta. -- Kerro, veikkonen, kerro!

-- Roisto hän on! -- kiukkuisesti sanoi Ilja.

-- Koukkujaan asetteli...

-- Hänen täytyy niin tehdä, -- huomautti Olympiada. Et saa häntä syyttää! Se on hänen kirottu velvollisuutensa...

-- Miks'ei hän sano suoraan, että niin ja niin on asian laita, ja teitä epäillään...

-- Sanoitko sitten sinä hänelle suoraan kaikki? -- kysyi hymyillen Olympiada.

-- Minäkö? -- kummastuneena kysyi Ilja. N-niin... todellakin! piru vieköön! -- Hän tuntui olevan jostakin ihmeissään, ja vähän vaiettuaan sanoi:

-- Ja siellä istuessani, tuntui minusta koko ajan, että olin viaton!

-- No, Jumalalle kiitos! -- iloissaan huudahti Olympiada. -- Kaikki kävi hyvin...

Ilja katsahti häneen hymyillen ja sanoi verkkaan.

-- En tarvinnut lainkaan paljon valhetella, Minua onnistaa, Lipa!...

Hän nauroi omituisesti.

-- Salapoliisit pitävät minua silmällä, puoliääneen virkkoi Olympiada, -- ja luultavasti sinuakin...

-- Tietysti! -- huudahti Lunjeff katkeran ivallisesti. Nuuskivat ylt'ympäri ja koettavat kiertää minut, kuten suden metsässä. Mutta siitä ei tule mitään... se ei ole heidän tehtävissään! Enkä minä ole susi, vaan onneton ihminen... En ole tahtonut kuristaa ketään, minua itseäni kohtalo kuristaa... kuten eräässä Pashkan runossa sanotaan... Ja Pashkaa se kuristaa... ja Jaakkoa... ja meitä kaikkia...

-- Älä puhu siitä enää, -- sanoi Olympiada, ruveten teetä keittämään, -- kaikki tulee vielä hyväksi...

Lunjeff nousi sohvalta, astui ikkunan ääreen ja jatkoi, katsoen kadulle, epätoivoisella äänellä:

-- Koko ikäni olen rypenyt loassa... aina on minut työnnetty siihen, jota en ole rakastanut, jota olen vihannut. En ole koskaan tavannut ihmistä, jota olisin voinut katsoa iloisin silmin... Eikö sitten löydykään puhtautta, jaloutta maailmassa? Nyt olen murhannut tuon... sinun... ja minkätähden? Olen ainoastaan tahrannut itseni ja saattanut sieluni kadotukseen... Rahaa otin... enkä olisi tarvinnut ottaa.

-- Älä valita! -- lohdutti häntä Olympiada. -- Hän ei ansaitse sääliväisyyttäsi...

-- En säälikään häntä... Tahdon vaan... puhdistautua. Jokainen tahtoo puhdistautua, sillä täytyyhän elää!... Tuossa tutkintatuomari, esimerkiksi, elää kuin kreivi... Hänen ei tarvitse ketään murhata. Hän voi elää puhtaasti... hienossa ympäristössään...

-- Älähän huoli, lähdemme pois koko kaupungista...

-- Ei, en lähde minnekään! -- lujasti sanoi Lunjeff, kääntyen Olympiadaan. Ja uhaten jotakin näkymätöntä olentoa, hän lisäsi:

-- En lähde! Odotan, saadakseni nähdä, mitä tästä tulee...

Olympiada vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän istui pöydän luona, teekeittiön ääressä, muhkeana ja kauniina valkosessa, väljässä aamunutussaan.

-- Vielä tahdon vähän taistella, -- huudahti Ilja, pudistaen merkitsevästi päätään ja astuen pitkin huoneen lattiaa.

-- Vai niin! -- huudahti Olympiada loukkaantuneena, -- siksikö et tahdo lähteä, kun pelkäät minua? Luuletko, että minä nyt aina pidän sinut vallassani, että käytän hyväkseni salaisuuttasi? Erehdyt, rakkaani! Väkisin en tahdo viedä sinua minnekään kanssani.

Hän puhui näennäisesti tyynesti, vaan hänen huulensa vapisivat kuin kivusta.

-- Mitä sinä puhut? -- kysyi Lunjeff ihmeissään.

-- En aio pakottaa sinua mihinkään, ole huoleti! Mene vaan, minne mielesi tekee... Ole hyvä...

-- Odotahan! -- sanoi Ilja, istuutuen hänen viereensä ja ottaen hänen kätensä omaansa. En käsitä sanojasi?

-- Älä teeskentele! -- huudahti Olympiada tuskallisesti, vetäen kätensä pois. -- Tiedän, että olet ylpeä ja kova! Ukkoa et voi antaa minulle anteeksi ja minun elämäni on sinusta vastenmielinen... Sinun mielestäsi on kaikki minun syytäni, että asiat ovat tällä kannalla.

-- Puhut turhia! -- sanoi Ilja tyynesti. Mistään en sinua syytä! Tiedän, ett'ei meikäläiselle löydy puhtaita ja synnittömiä naisia. Sellaiset naiset ovat kallisarvoisia... ne ovat vain rikkaita varten, vaan meidän on tyytyminen tähteisiin; kuluneisiin, tahrattuihin...

-- Jätä sitten minut, joka olen tahrattu! -- huusi Olympiada, hypähtäen ylös tuolilta. Poistu täältä!

Mutta samalla kiilsi hänen silmissään kyyneliä, ja hänen suustaan tulvi hehkuvia sanoja, jotka polttivat Iljaa, kuin tuli.

-- Omasta tahdostani olen laskeutunut tähän kuiluun... sillä siellä on paljon rahaa. Niillä rahoilla tahdon nousta kuin tikapuita myöten... ja ruveta säädyllisesti elämään... Ja siinä olet sinä minua auttanut, tiedän... Ja minä rakastan sinua, vaikka kymmeniä murhaisit... Sillä en rakasta hyveitäsi, vaan ylpeyttäsi... nuoruuttasi, kiharatukkaista päätäsi, vahvaa käsivarttasi ja synkkiä silmiäsi... vieläpä moitteitasikin, jotka ovat minulle kuin puukonpistot rintaan... Siitä kaikesta olen sinulle kiitollinen hautaan asti ja suutelen jalkojasi...

Hän syöksähti hänen eteensä ja alkoi suudella hänen jalkojansa, huutaen:

-- Jumala tietää, että olen syntiä tehnyt ja kadottanut sieluni pelastuksen. Mutta Hänestä on tietysti parempi nähdä, ett'en vietä koko ikääni loassa, vaan alotan uutta, puhdasta elämää... Silloin olen anova Häneltä armoa. En tahdo koko ikääni kitua! Minut on tahrittu lialla... kaikki kyyneleeni eivät riitä sitä pesemään...

Ensin koetti Ilja irtautua hänestä ja nostaa hänet lattialta, vaan hän takertui lujasti häneen kiinni, painoi päänsä hänen polvilleen ja hieroen kasvojaan hänen jalkoihinsa, puhui katkonaisesti läähättäen. Silloin rupesi Ilja vapisevalla kädellään silittämään hänen päätänsä, nosti hänet ylös, syleili häntä ja laski hänen päänsä olkapäätään vasten. Hänen hehkuvan kuuma poskensa painui kovasti Iljan kasvoja vastaan, hänen yhä ollessaan polvillaan hänen edessään ja kuiskien puhuessaan: