Part 13

Ja hän kulki nopeasti etehisen poikki horjuvin askelin ja hänen päänsä oli sekava ja raskas kuin juopuneella. Mutta rappusia ullakkoon noustessaan astui hän jo hyvin varovasti, peläten saavansa aikaan jyryä ja kohtaavansa jonkun. Kun hän oli kaivanut rahat multaan, savutorven viereen, näytti hänestä äkkiä, kuin ullakon nurkassa, pimeässä, olisi joku piilossa ja katsoisi hänen työtään. Hänen teki mielensä viskata tiilellä sinne, vaan hän malttoi kuitenkin mielensä ja hiljaa laskeutui alas. Hän ei tuntenut enää pelkoa oli, kuin hän olisi kätkenyt sen rahojen kanssa ullakkoon, -- vaan sen sijaan valtasi hänet raskas epäilys.

"Minkätähden murhasin hänet?" -- kysyi hän itseltään.

Hänen tullessaan kellarikerrokseen otti hänet vastaan Masha, joka puuhasi teekeittiön kanssa, iloisella huudahtuksella:

-- Kas, kuinka aikaiseen tulet tänään?

-- Lunta sataa, -- sanoi hän. Ja heti lisäsi kiukkuisesti:

-- Mitä aikaiseen? Tulin, kuten tavallisesti... kun on aika tulla... Näethän, että on jo vallan pimeä...

-- Täällä on keskipäivälläkin pimeä... Minkätähden huudat?

-- Sentähden huudan, että te jokainen olette kuin urkkijoita, -- aikaiseen tulit, mihin menet, mitä sinulla on kädessäsi?... Mitä tuo kaikki teitä liikuttaa?

Masha katsoi terävästi häneen ja virkkoi moittien:

-- Ai, ai, Ilja, kuinka olet tullut ylpeäksi!...

-- Piru teidät vieköön, -- kirosi Ilja, istuessaan pöydän ääreen. Masha tunsi itsensä loukatuksi, kääntyi pois ja rupesi puhaltamaan teekeittiön vetotorveen. Pieni ja hento kun hän oli, pudisteli hän tavantakaa mustia kiharoitaan, ryki ja siristi silmiään savulta. Hänen kasvonsa olivat laihat, silmien ympärillä olevat mustat juovat lisäsivät niiden kiiltoa. Hän muistutti niitä kukkia, jotka kasvavat puutarhojen hoidotta jääneissä kolkissa, rikkaruohojen seassa.

Ilja katsoi häneen ja mietti, että tuokin tyttö elää vallan yksin tässä maanalaisessa kuopassa, tekee työtä kuin täysikasvuinen, ett'ei hänellä ole mitään iloa ja tuskinpa hän koskaan löytäneekään elämässään iloa, vaan samalla tavalla elää ikänsä loassa ja tässä ahdistavassa köyhyydessä. Mutta hän saattoi nyt, jos halusi, elää kuten aina oli toivonut, -- puhtaasti, rauhallisesti. Sitä ajatellessaan tuli hän iloisemmaksi, mutta samalla tunsi hän itsensä syylliseksi Mashan suhteen.

-- Masha! -- huudahti hän äkkiä ystävällisesti.

-- Mitä, sinä... ilkiö!... -- vastasi tämä.

-- Kuule... minä... olen huono ihminen, -- sanoi Ilja, ja Hänen äänensä vavahti, samalla kun hän mielessään mietti, sanoako hänelle kaikki tai olla sanomatta?

Masha ojensihe suoraksi ja hymyillen katsahti häneen.

-- Kukaan ei ole sinua kurittanut, siinä vika!...

-- Ei, odotahan! -- huudahti Ilja.

-- En minä jouda odottamaan, -- sanoi Masha juosten hänen luoksensa ja rukoilevasti jatkaen kiireesti.

-- Kuule, Ilja-kulta, -- pyydä sinä setääsi ottamaan minut mukaansa, pyydäthän! Olen sinulle niin kiitollinen, jos sen teet!

-- Minne? -- väsyneesti kysyi Lunjeff ollen ajatuksissaan ja oikein ymmärtämättä häntä.

-- Mukaansa, ystävä rakas! Pyydäthän? Hän pani kätensä ristiin ja seisoi hänen edessään kyyneleet silmissä.

-- Kuinka hauskaa olisi! -- sanoi tyttö huoaten. -- Kulkea keväällä... ketoja ja metsijä... yhä kauemmaksi! Päivät päästään, ajatteles sitä, untakin näen yöllä, että kuljen... Hyvä ystävä, sano sedällesi, että hän ottaisi minut mukaansa! Hän kyllä noudattaa pyyntöäsi! En syö hänen leipäänsä... kerjään armopaloja! Kyllä minulle annetaan, sillä olen niin pieni... Iljusha! Tahdotko tehdä sen? Suutelen kättäsi siitä!...

Ja äkkiä tarttui hän Iljan käteen ja kumartui sitä suudellakseen. Ilja tyrkkäsi hänet pois ja hypähti ylös tuolilta.

-- Hullu! -- huusi hän. -- Mitä teet? Minä olen kuristanut ihmisen...

Hän pelästyi omia sanojaan ja heti lisäsi:

-- Ehkä... ehkä olen paljon pahaa tehnyt näillä käsillä ja sinä tahdot suudella niitä?

-- Entä sitten! -- sanoi Masha, tullen hyvin lähelle häntä: -- Entä sitten, jos suutelisinkin! Petruha on paljon huonompi sinua, ja kuitenkin suutelen hänen kättään joka palasta, minkä hän antaa... Minusta on se kyllä vastenmielistä, mutta hän tahtoo ja minä suutelen. Kaupantekijäisiksi näpistelee hän vielä... hävytön!

Sentähdenkö, kun hän oli lausunut nuo kauheat sanat tai siksikö, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea, tunsi Ilja mielensä äkkiä kevyeksi ja iloiseksi. Hän hymyili ja sanoi hiljaa ja ystävällisesti tytölle:

-- Olkoon menneeksi, koetan taivuttaa setää! Olen varma, että hän suostuu! Lähdet hänen kanssaan toivioretkelle... Rahaakin annan sinulle... ja sedänkin käsken antamaan...

-- Kuinka hyvä sinä olet! -- huudahti Masha, heittäytyen hänen kaulaansa.

-- Herkeä! Et saa niin tehdä! -- totisena sanoi Ilja. Kun minä kerran olen sanonut, että menet, niin asia on päätetty. Rukoiletko minun puolestani, Masha?...

-- Sinunko puolestasi? Jumalani!

Ovessa näkyi Jaakko ja kysyi ihmetellen Mashalta:

-- Mitä sinä huudat? Pihalle asti kuuluu...

-- Jasha! -- iloissaan huudahti tyttö. Minäkin lähden toivioretkelle! Hyvästi! Ilja on luvannut taivuttaa kyttyräselän ottamaan minut mukaansa... ja kyllä hän sen tekee!

Ja hän nauroi iloisesti.

-- Luuletko, että hän huolii Mashaa? miettivästi kysyi Jaakko ystävältään.

-- Miks'ei hän huolisi? Masha ei ole hänen tiellään... Ja tytölle se on hyväksi. Katso, miltä hän näyttää -- paremmin haamulta kuin ihmiseltä...

-- Niinpä niin! -- sanoi Jaakko ja vaikeni. Sitten hän hiljaa vihelsi.

-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Ilja.

-- Jo tuli loppu minusta! Jään tänne aivan yksin, kuin kuu taivaalle...

-- Hanki itsellesi lapsenhoitaja! -- nauraen neuvoi Ilja.

-- Rupean juomaan, -- virkkoi päätään pudistaen Jaakko.

Masha katsahti häneen ja pää rintaa vasten painettuna meni ovelle. Sieltä sanoi hän surullisen moittivasti:

-- Voi, kuinka olet heikko, Jaakko!

-- Entä te vahvat kun heitätte ystävänne oman onnensa nojaan!... Luuletteko minun voivan elää ilman teitä?

Hän istuutui juron näköisenä toiselle puolelle pöytää, Iljaa vastapäätä, ja sanoi:

-- Mutta jos minäkin kaikessa hiljaisuudessa läksisin Terentin mukaan? Mitä siitä sanot?

-- Lähde, lähde... Minä sinun sijassasi läksisin...

-- Kyllähän sinä! Mutta isä lähettäisi poliisin hakemaan minua...

He olivat jokainen ääneti. Sitten alkoi Jaakko teeskennellyllä iloisuudella:

-- Mutta juovuksissa on kuitenkin suloista olla! Ihminen ei silloin mitään ymmärrä eikä mitään ajattele... ja on tyytyväinen...

Masha asetti teekeittiön pöydälle ja sanoi päätään pudistaen:

-- Häpeä toki!

-- Sinä et voi puhua tästä asiasta mitään! -- huudahti Jaakko vihaisesti. -- Sinun isäsi ei välitä sinusta mitään, saat tehdä, mitä tahdot... elää, kuinka haluttaa...

-- Onpa elämäkin! -- vastasi Masha. Mieluummin pakenisin tieheni, enkä vilkaisikaan taakseni...

-- Kaikkien meidän elämä on vaikeata! hiljaa virkkoi Ilja, vaipuen uudestaan mietteisiinsä.

Sitten taas alkoi Jaakko puhua katsoa tuijottaen ikkunaan.

-- Kunpa pääsisikin pois täältä, johonkin kauaksi... ja saisi istua joen rannalla, metsäisellä törmällä ja ajatella jos jotakin...

-- Olisipa se tyhmä keino loitota elämästä! -- äreästi virkkoi Ilja.

Jaakko katsahti tutkivasti hänen kasvoihinsa ja sanoi arasti:

-- Tiedätkö, että olen löytänyt erään kirjan...

-- Minkälaisen?

-- Vanhanaikuisen... nahkakansisen... Näöltään on se kuin psalttari, ja luultavasti on se kerettiläiskirja. Ostin sen muutamalta tataarilta seitsemästäkymmenestä kopeekasta...

-- Mikä sen nimi on? -- kysyi välinpitämättömästi Ilja. Hänen ei lainkaan tehnyt mielensä puhua, vaan hän tunsi, että äänettömyys näyttäisi omituiselta, ja siksi pakotti hän itsensä tekemään kysymyksiä Jaakolle.

-- Nimilehteä ei siinä ole jälellä, -- kertoi Jaakko ääntään alentaen, -- vaan siinä kerrotaan kappalten synnystä. Sitä on vaikea lukea... Siinä kerrotaan, että ensimäinen, joka on tutkinut kappalten syntyä, oli Thales Miletolainen, hän sanoi, että kaikki oleva syntyy vedestä ja että Jumala asuu elinvoimana kussakin kappaleessa. Ja sitten oli muuan jumalaton Diagoras, joka opetti, ett'ei ollut olemassa mitään Jumalaa -- hän ei siis uskonut Jumalaan. Ja vielä oli muuan Epikuros, joka arveli, että Jumala tosin oli olemassa, vaan ett'ei Hän välittänyt ihmisistä sen enempää eikä pitänyt heistä huolta. Se tahtoo sanoa, elä, kuinka tahdot, mistään huolimatta...

Ilja nousi tuoliltaan otsa rypyssä, ja sanoi, keskeyttäen toverinsa latelut:

-- Pitäisi antaa sinulle kalloosi mokomasta kirjasta!

-- Minkätähden! -- kummastuneena huudahti Jaakko.

-- Sentähden, ett'et sitä enää lukisi! Hullu! Ja sen kirjan on kirjottanut toinen hullu!

Lunjeff kiersi pöydän ympäri Jaakon luo, kumartui istuvan toverinsa puoleen ja alkoi puhua vihaisen kiihkeästi, aivan kuin vasaralla Jaakon suureen päähän takoen.

-- Jumala on olemassa! Hän näkee kaikki! Hän tietää kaikki! Paitsi Häntä ei ole ketään! Elämä on olemassa koetusta varten, -- tokko voimme vastustaa syntiä vai emmekö? Jollemme voi, kohtaa meitä rangaistus... varmasti saamme odottaa sitä! Mutta älkäämme sitä odottako ihmisiltä -- vaan Häneltä!... Ymmärrätkö? Saat nähdä, että niin käy!

-- Seis! -- huusi Jaakko. -- Olenko minä? sitten sitä sanonut?

-- Samantekevää minusta! Mikä minun tuomarini sinä olet, häh? -- huusi Lunjeff, kalpeana raivosta, joka hänet äkkiä oli vallannut, -- Ei hiuskarvakaan putoa päästäsi ilman Hänen tahtoaan! Kuuletko! Ja jos minä olen langennut syntiin, on se tapahtunut Hänen tahdostaan! Pässinpää!

-- Oletko järjiltäsi, vai? -- painautuneena seinää vasten huudahti Jaakko pelästyneenä. Mihin syntiin olet langennut?

Lunjeff kuuli kuin hunnun läpi tuon kysymyksen, ja hänestä tuntui, kuin kylmä tuulahdus olisi käynyt häneen. Hän katsahti epäluuloisesti Jaakkoon ja Mashaan, joka viimeksi mainittukin oli tullut levottomaksi hänen kiihtyneistä huudoistaan.

-- Esimerkkinä puhun, -- ontosti sanoi hän, istuutuen paikalleen.

-- Sinä et voi hyvin, -- sanoi arasti Masha.

-- Silmäsikin ovat laimeannäköiset, -- lisäsi Jaakko, tarkastaen hänen kasvojansa.

Ilja tahtomattaan pyyhkäsi kädellään silmiään ja hiljaa vastasi:

-- Ei se ole mitään... kyllä se ohi menee.

Hetken päästä tunsi hän ei kauemmin voivansa olla ystäviensä seurassa, ja kieltäytyen teestä, läksi huoneeseensa.

Tuskin oli hän ennättänyt laskeutua vuoteellensa, kun tuli Terenti-setä huoneeseen. Siitä lähtien, kun kyttyräselkä oli päättänyt lähteä pyhiin paikkoihin syntejään anteeksi anomaan, oli hänen kasvoilleen ilmestynyt loiste, ikäänkuin hän olisi jo tuntenut esimakua siitä ilosta, jonka synneistä vapautuminen tuottaa. Hymyillen, hiljaa astui hän veljenpoikansa vuoteen ääreen ja sormiellen harvaa partaansa, sanoi ystävällisesti:

-- Vähän aikaa sitten näin sinun tulevan kotiin... ja mietin: annapa lähden hiukan juttelemaan hänen kanssansa!... Emmehän enää kauan saa olla yksissä!...

-- Lähdetkö siis todellakin matkaan? kysyi Ilja jurosti.

-- Kun vaan ilmat lämpenevät, niin heti lähden... Pääsiäisen edusviikolla tahtoisin jo olla Kijev'issä...

-- Niin vainen! Ota Mashutka mukaasi...

-- Mitä ihmeitä! -- huudahti kyttyräselkä, tehden kädellään kieltävän liikkeen.

-- Kuule sinä! -- lujasti sanoi Ilja. Hänellä ei ole täällä mitään tekemistä... ja lisäksi on hän siinä ijässä... Jaakko, Petruha... ja niin edespäin... ymmärrätkö? Tämä talo on kuin turmiola kaikille... kirottu talo! Antaa hänen lähteä... ehkä ei hän koskaan palaa takaisin.

-- Mutta kuinka voin ottaa hänet mukaani? -- sanoi Terenti vaikeroiden.

-- Voit kyllä! -- itsepäisesti väitti Ilja. Sen satasen, jonka lupasit minulle, saat käyttää hänen hyväksensä... Minä en tarvitse sinun rahojasi... ja hän voi rukoilla edestäsi... Hänen rukouksensa on suuriarvoinen. Kyttyräselkä rupesi miettimään ja sanoi hetken päästä:

-- Suuriarvoinen on... n-niin! Olet aivan oikeassa! Rahoja en voi ottaa sinulta... Ne sinä saat, kuten on sovittu... Mitä Mashaan tulee, niin ajattelen vielä asiaa...

Terentin silmät rupesivat loistamaan, kun hän, kumartuen Iljan puoleen, ihastuksissaan, kuiskaten sanoi:

-- Jospa tietäisit, minkä miehen tapasin eilen! Kuuluisan miehen -- Pjotr Vasiljitshin. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan raamattuun hyvin perehtyneestä, viisasta Sisoff'ista? Ei kukaan muu kuin Herra lähettänyt häntä luokseni... vapauttaaksensa sieluni kaikesta epäilyksestä Herran armoon minua syntistä kohtaan...

Ilja makasi ääneti. Hän toivoi, että setä poistuisi mitä pikemmin. Puoliksi suletuilla silmillään katseli hän ikkunaan ja näki edessään ulkohuonerakennuksen korkean, pimeän seinän.

-- Puhuimme hänen kanssaan synnistä ja sielun pelastuksesta, -- innostuneesti kuiskasi Terenti. -- Hän sanoi: kuten taltta tarvitsee hiomista, tullakseen teräväksi, samoin tarvitsee ihminenkin syntiä, että hänen sielunsa murtuisi, ja hän sen sitten toisi kaikkiarmollisen Herran jalkojen eteen...

Ilja katsahti setäänsä ja kysyi ilkeästi hymyillen:

-- Onko raamattuun perehtynyt ystäväsi saatanan näköinen?

-- Kuinka saatat puhua niin! -- huudahti Terenti, hypähtäen loitommalle hänestä. -- Hän on jumalaapelkääväinen mies... paljon kuuluisampi kuin isoisäsi Antipa... Voi, sinua!

Ja hän pudisti moittivasti päätänsä ja maiskutti suutaan.

-- Entä sitten? Mitä hän vielä sanoi? kysyi Ilja raa'asti ja vihaisesti.

Ja äkkiä rupesi hän nauramaan kuivasti puisevasti. Hänen setänsä väistyi hämmästyneenä askeleen takaperin ja kysyi:

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään. Sattuvasti sanoi raamatuntuntijasi... Se oli kuin minulle aiottu... Aivan kun minun suustani!

Hän vaikeni, katsoi setäänsä terävästi silmiin ja käännähti seinään päin.

-- Vielä sanoi hän, -- alkoi Terenti uudestaan, aivan kuin varovasti tunnustellen eteensä, -- että synti antaa sielulle siivet, jotka kantavat sen Korkeimman istuimen eteen...

-- Tiedätkö, että sinäkin näöltäsi suuresti muistutat saatanaa! -- äkkiä keskeytti hänet Ilja, nauraen hiljaa.

Kyttyräselkä istui kauhusta ja suuttumuksesta aivan jäykkänä. Mutta Ilja nousi vuoteelleen istumaan, tyrkkäsi kädellään setäänsä kylkeen ja virkkoi jurosti:

-- Väistypäs!

Terenti hypähti äkkiä seisoalleen ja asettui keskelle huonetta, tylsästi katsoen veljenpoikaansa, joka istui vuoteella, nojaten käsillään siihen, hartijat koholla ja pää syvään rintaa vasten painuneena.

-- Mutta joll'en minä tahdo katua? -- uhmailevasti kysyi Ilja. -- Jos minä ajattelen näin: en tahtonut tehdä syntiä... kaikki tapahtui kuin itsestään... Jumalan tahdosta... miksi olisin levoton? Hän tietää kaikki, ohjaa kaikki... Jollei Hän olisi tahtonut sitä tapahtuvaksi, olisi Hän pidättänyt minua siitä. Mutta Hän ei pidättänyt... olin siis oikeutettu tekooni. Kaikki ihmiset elävät vääryydessä, vaan kuka heistä katuu?... Mitä siihen sanot?

-- En ymmärrä sanojasi, -- Herra sinua armahtakoon! -- alakuloisesti sanoi Terenti ja huokasi.

Ilja hymähti.

-- Kun et minua ymmärrä, niin älä minun kanssani puhukaan...

Hän painautui uudestaan vuoteelle, sanoen sedälleen:

-- Tuntuu, kuin en olisi terve...

-- Sitä minäkin...

-- Tahdon nukkua... mene sinä pois...

Kun Ilja oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin hänen päässään olisi vihuri temmeltänyt. Kaikki, mitä hän näinä muutamina viime tunteina oli kokenut, oli sekottunut yhteen kuumaksi tukehuttavaksi höyryksi, joka poltti hänen aivojansa. Ja oli, kuin hän jo kauan olisi ollut sellaisessa tuskallisessa tilassa, kuin hän ei olisi vasta tänään murhannut ukkoa, vaan jo kauan sitten.

Hän sulki silmänsä ja makasi liikkumatta; hänen korvissaan yhä soi ukon kimakka ääni:

-- Etkö jo löydä?

Ja vielä oli hän kuulevinaan hänen kahinansa:

-- Sydänkäpyseni... Herran tähden... Mustapartaisen kauppiaan karkea ääni, Mashan liikuttava pyyntö, vanhan kerettiläiskirjan sanat ja hurskaan raamatuntuntijan puhe vuorottelivat toisiansa. Hänestä tuntui kuin kaikki horjuisi hänen allaan, olisi epätasaisessa liikkeessä, joka veti häntä syvyyteen. Pelkoa ei hän tuntenut, vain rauhan tarvetta, häntä halutti nukkua pian, unhottaa kaikki. Ja hän nukkui...

Kun hän heräsi aamulla, näki hän ikkunan vastapäisestä kirkkaasti valaistusta seinästä, että ulkona oli auringonpaisteinen pakkas-ilma. Hänen päänsä oli raskas, vaan sydämessä vallitsi rauha. Hän muisteli kaikkia edellisen päivän tapahtumia ja ikään kuin tunnusteli itseänsä ja tunsi nyt tietävänsä, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki auringonpaisteisella kadulla, laatikko rinnallaan, siristäen silmiään kiiltävältä lumelta ja katsoen rauhallisesti vastaantuleviin. Kulkiessaan kirkon ohi, otti hän tapansa mukaan lakin päästään ja teki ristinmerkin. Hän risti silmänsä myös Poluektoff'in suljetun puodin vieressä olevan kappelin kohdalla ja kulki edelleen tuntematta pelkoa tai sääliä. Päivällä luki hän ravintolassa istuessaan eräästä lehdestä uutisen rahanvaihtajan julkeasta murhasta. Tultuaan sanoihin "poliisi on ryhtynyt tarmokkaihin toimenpiteisiin murhaajan kiinni saamiseksi", hän hymyillen pudisti kieltävästi päätään; hän näet oli varmasti vakuutettu, ett'ei syyllistä tavata koskaan, joll'ei hän itse tahdo ilmottautua...

* * * * *

Saman päivän iltana toi Olympiadan palvelija Iljalle kirjeen, joka sisälsi:

"Ole kello yhdeksän Kusnetskaja-kadun kulmassa, saunan luona".

Luettuaan kirjeen, tuntui hänestä, että kaikki hänen sisässään vapisee ja puristuu kokoon kuin kylmästä. Hän oli taas näkevinään rakastettunsa kasvoilla halveksivan ilmeen ja kuulevinaan hänen terävät, loukkaavat sanansa:

-- Miks'et voinut tulla sopivampaan aikaan?

Hän tarkasteli kirjettä, voimatta käsittää, minkätähden Olympiada kutsui häntä. Sitten rupesi se häntä pelottamaan, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Yhdeksän aikaan illalla saapui hän kohtauspaikalle ja nähtyään useiden saunan lähistöllä kävelyllä olevien naisien joukossa Olympiadan kookkaan vartalon, tuli hän vielä levottomammaksi. Olympiada oli pukeutunut vanhaan turkkiin ja päänsä oli hän peittänyt huivilla, niin että vaan silmät olivat näkyvissä. Ilja seisahtui ääneti hänen eteensä.

-- Lähdetään! -- sanoi Olympiada ja lisäsi kuiskaten: nosta kaulurisi pystyyn...

He kulkivat saunan käytävää pitkin, kääntäen, kuin häveten, kasvonsa poispäin, ja katosivat Olympiadan tilaamaan saunakammariin. Tämä riisui heti huivin, päästään ja nähdessään hänen rauhalliset, pakkasen piinaamat, kasvonsa, tuli Ilja heti rohkeammaksi. Mutta samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä nähdä hänet tyynenä. Olympiada istuutui hänen viereensä sohvalle ja sanoi, ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:

-- Kuulehan, oikkuni, kun meidät pian kutsutaan tutkintatuomarin eteen...

-- Minkätähden? -- kysyi Ilja, pyyhkien kämmenselällä kuuraa viiksistään.

-- Kuinka hän nyt tekeytyy tyhmäksi!... Aivan kuin ei mitään tietäisi!... -- huudahti Olympiada hiljaa ivallisesti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja kuiskaten sanoi totisesti:

-- Tiedätkö, että tänään kävi luonani salapoliisi! Mitä siitä sanot?

Ilja katsahti häneen ja virkkoi kuivasti:

-- Mitä se minua liikuttaa? Mitä tekemistä minulla on sinun salapoliisiesi tai muiden kanssa. Sano suoraan, minkätähden olet kutsunut minut tänne ja lisäksi tällaisia varovaisuuskeinoja käyttäen:

Olympiada vilkaisi häneen ja halveksivasti hymyillen, sanoi:

-- Kas vaan! Sinä siis loukkaannuit!... Mutta sitä en nyt jouda ajattelemaan... Kuule, -- jos tutkintatuomari kutsuu sinut kuulusteluun ja kyselee, milloin olet tutustunut minuun, oletko ollut usein luonani, -- puhu kaikki totuuden mukaisesti... yksityiskohtaisesti, -- kuuletko?

-- Kuulen... -- sanoi Ilja ja hymähti.

-- Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole häntä nähnyt. Et koskaan!

Et tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku elättää... ymmärrätkö?

Olympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui, että hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä näytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä kiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa, sanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat, kalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:

-- Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!

-- Sanopas minulle, -- kysyi Ilja ilkkuen nauraen, -- minkätähden pitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!

Ja nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun valtaamana, verkkaan:

-- Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni tiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut häntä silloin...

-- Sinä valhettelet! -- huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään. Valhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä...

-- Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.

-- Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin, niin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin ajaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit... Et ole koskaan rakastanut minua todellisesti!... Sinä itse, omasta tahdostasi, olet jakanut minut hänen kanssaan... kunnoton!

-- Vaikene! -- huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan istuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen voimansa.

-- En tahdo vaieta! -- sanoi Olympiada lujasti. -- Minä rakastin sinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika... Mutta mitä olet sinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada, hänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut koiras, kuin kaikki muutkin...

Ilja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni kaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.

-- Kuinka uskallat...?

-- Aiotko lyödä minua? Lyö! -- huusi Olympiada, silmät uhkaavasti hehkuen. -- No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että sinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!

Ilja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi. Hänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat puristaneet hänen kurkkuansa.

Hän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi väkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja ikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli täynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan johtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:

-- Naura, naura, perkele!

-- Niin aionkin...

-- Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea... hän auttaa minua...

-- Lipa! -- hiljaa sanoi Ilja.

Olympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.

-- Lipa! -- toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa johonkin kuiluun, lisäsi:

-- Minä kuristin ukon... jumalauta, minä sen tein!

Olympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin. Sitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti hengittäen, sanoi hän:

-- Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!...

Ilja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei kuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen luoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui Olympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen hänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:

-- Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin iloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin...

-- Sen tein minä, -- sanoi Ilja.

-- Vaikene! -- huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen, että hänet surmattiin... Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat koskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan... sinä olet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni... sinä, rakastettuni!

Ilja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän painoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea hengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi, että hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän kuin koskaan tarvitsi häntä.

-- Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori tammi... ja vihastuneena katsot minuun... silloin tunnen koko kurjan elämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin koskaan, ylpeytesi tähden rakastan...