Part 12

-- Iljusha! Ethän ole pyytänyt itseäsi synnyttämäänkään... -- sanoi setä, koomillisen näköisenä ojentaen käsiään Iljaa kohden. Ei, ota sinä rahat... Jumalan tähden! Minun sieluni autuuden tähden!... Kun palaan, niin kaikki annan sinulle... Siksi ota nämä... Poikani! Herra ei anna syntiäni anteeksi, jollet ota...

Niin hän rukoili ja hänen huulensa vapisivat ja silmissä kuvastui pelko. Ilja katsoi häneen, eikä voinut päästä selville, säälittikö häntä setä vai eikö?

-- Olkoon menneeksi! Minä otan... sanoi hän vihdoin ja läksi heti ulos huoneesta. Hänen päätöksensä ottaa rahat sedältä, oli hänestä vastenmielinen; se alensi häntä hänen omissa silmissään. Ja mitä tekisi hän sadalla ruplalla? Hän mietti, että, jos setä olisit tarjonnut hänelle sadan ruplan sijasta esimerkiksi tuhat ruplaa, hän heti vaihtaisi levottoman, synkän elämänsä puhtaaseen elämään, jota hän viettäisi rauhallisessa yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä... Mitähän, jos olisi kysyä sedältä, paljonko tuli hänen osalleen vanhan lumpunkokoojan rahoja? Mutta se ajatus tuntui hänestä heti vastenmieliseltä...

Siitä lähtien, kun Ilja tutustui Olympiadaan, rupesi hänestä Filimonoff'in talo tuntumaan yhä likaisemmalta ja ahtaammalta. Tuo ahtaus ja likaisuus herättivät hänessä fyysillistä vastenmielisyyttä, ikäänkuin hänen ruumiiseensa olisi kosketeltu kylmänkosteilla käsillä. Tänään vaivasi häntä tuo tunne tavallista enemmän, -- hän ei saanut sijaansa missään koko talossa ja läksi ilman aikojaan Matitsan luo. Rappuja noustessaan tunki hänen mieleensä outo aavistus siitä, että tämä talo syöksisi hänet kerran odottamattomaan turmioon...

Sellaisissa ajatuksissa astui hän Matitsan huoneeseen ja tapasi tämän istumassa tuolilla suuren vuoteensa vieressä. Hän katsahti häneen ja uhaten sormellaan, kuiskasi hiljaa hänelle:

-- Hiljaa! Hän nukkuu!...

Sängyssä makasi kokoon kyyristyneenä Masha.

-- On tämäkin elämää! -- kuiskaten sanoi Matitsa, vihaisesti pyörittäen suuria silmiään. -- Mokomat roistot rupeavat pieksämään lapset rammoiksi! Kunpa maa heidät nielisi!...

Ilja kuunteli hänen kuiskettaan, seisoen uunin vieressä ja katsoen Mashan, johonkin harmaaseen vaatteeseen käärittyä, olentoa, ja ajatteli, mitä siitäkin tytöstä tulee?...

-- Tiedätkö, että hän löi Mashutkaakin, tuo paholainen, tuo vanha juopporatti? Poikansa pieksi pahanpäiväiseksi ja tytön, ja uhkaa ajaa molemmat talosta! Mihin hän nyt joutuu, raukka?

-- Ehkä voin hankkia hänelle paikan... -- miettivästi virkkoi Ilja, muistaen, että Olympiada on kammarineitsyen puutteessa.

-- Sinä! -- kuiskasi Matitsa moittien. Sinä kuljet täällä, kuin mikäkin mahtava herra... Kasvat itseksesi, kuin nuori tammi... et heitä varjoa etkä terhoja... Jo aikoja sitten olisit voinut jotakin tehdä hänen hyväksensä... Eikö sinua lapsi säälitä?

-- Ole ärhentelemättä ja odota! -- sanoi Ilja kiukkuisesti. Nyt oli hänellä mukava tekosyy mennä Olympiadan luokse.

-- Kuinka vanha on Mashutka? -- kysyi hän.

-- Viidentoista... mitä sitten? Entäpäs tämä, jos onkin viisitoistavuotias! Kahtatoistakin nuoremmalta hän näyttää... hän on niin heikko ja hento... kuin lapsi konsanaankin! Ei hän kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään! Mutta miksi hän elääkään?. Nukkuisipa nyt eikä heräisi kuin tuomiopäivänä...

Ilja poistui ullakosta pää raskaita ajatuksia täynnä.

Tunnin päästä seisoi hän jo Olympiadan asunnon oven edessä, odottaen että tultaisi avaamaan. Kauan pysyi ovi suljettuna ja vihdoin kuului sen takaa kimakka, vihainen ääni:

-- Kuka siellä?

-- Minä... -- vastasi Lunjeff, joka ei tietänyt, kuka kysyi. Olympiadan palvelija -- rokonarpinen, kulmikkaan näköinen eukko -- puhui karkealla raa'alla äänellä ja kysymättä, avasi oven.

-- Ketä tahdotte? -- toisti ääni.

-- Onko Olympiada Danilovna kotona? Ovi äkkiä avautui ja kirkas lampun valo valaisi hänet. Hän väistyi pari askelta takaperin, siristäen silmiään ja uskomatta niitä.

Hänen edessään seisoi lamppu kädessä pieni ukko, yllä raskas, laaja, vadelmanvärinen yönuttu. Hänen päälakensa oli milt'ei kokonaan paljas, ainoastaan kapealti oli harmaita hiuksia poikki pään toisesta korvasta toiseen, ja leuassa tärisi lyhyt, harva ja niinikään harmaa parta. Hän katsoi Iljan kasvoihin ja hänen terävät, vaalakat silmänsä ilkeästi kiilsivät, samalla kun muutamien harvojen haituvien peittämä ylähuuli vavahteli. Lamppukin vapisi hänen kuivassa, mustanpuhuvassa kädessänsä.

-- Kuka sitten olet? No, astu sisään vaan! -- sanoi ukko. -- Kuka olet?

Ilja ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi. Hän tunsi, että veri syöksyi hänen kasvoihinsa, ja että rinnan täytti harmin sekainen inho. Tämä sitten oli hänen kilpailijansa, joka jakoi hänen kanssaan Olympiadan hyväilyt!...

-- Olen katukauppias... soinnuttomasti sanoi hän astuen kynnyksen yli.

Ukko iski hänelle silmää vasemmalla silmällään ja naurahti. Hänen silmälautansa olivat punaset ja ripsittömät, ja suusta törrötti hammasten sijasta särmikkäitä luupalasia.

-- Katukauppias! He, he! Mikä katukauppias? Häh? -- viekkaasti naureksien,? uteli ukko, lähentäen lamppua likemmäksi hänen kasvojansa.

-- Myyn pientä rihkamaa... hajuvesiä... nauhoja ynnä muuta sellaista... -- sanoi Ilja, painaen päätään alaspäin ja tuntien, että sitä huimaa. Hän oli näkevinään punasia pilkkuja tanssivan silmiensä edessä.

-- Niin... niin... niin!... Nauhoja ja hajuvesiä!... Vai niin, vai niin!... Mutta mitä tahdot täältä, kunnon katukauppias, häh?

-- Tahdon tavata Olympiada Danilovnaa.

-- Mitä? Häntäkö? Mitä sinä hänestä?

-- Tulin hakemaan... rahaa tavaroista... sai Ilja vaivoin sanotuksi.

Hän tunsi pelkäävänsä ja samalla vihaavansa tuota inhottavaa ukkoa. Vanhuksen matalassa, kimeässä äänessä ja ilkeissä silmissä oli jotakin, joka tunkeutui Iljan sydämeen ja syvästi loukkasi ja nöyryytti häntä.

-- Rahaa hakemassa? Pikku velka? Hy-y-vä-ä...

Ukko siirsi äkkiä lampun syrjään, nousi varpailleen, lähensi keltaset, kuihtuneet kasvonsa lähelle Iljan kasvoja ja kysyi hiljaa, myrkyllisesti hymyillen:

-- Mutta missä on lasku? Anna tänne lasku!

-- Mikä lasku? -- kysyi Ilja, ottaen pelästyneenä askeleen takaperin.

-- Isännältäsi? Lasku Olympiada Danilovnalle! On kai se sinulla mukanasi! Anna tänne! Vien sen hänelle... No, no! Pian nyt!

Ukko lähenteli Iljaa, samalla kun tämä yhä vetäytyi ovea kohti. Pelosta tuli hänen suunsa ihan kuivaksi.

-- Ei minulla ole mitään laskua! -- huudahti hän epätoivoisesti; hänestä tuntui, kuin kohta tapahtuisi jotakin tavatonta.

Vaan juuri silloin ilmestyi ukon takaa Olympiadan kookas, solakka olento. Hän katsahti tyynesti, silmiään räpäyttämättä ukon pään yli Iljaan ja kysyi rauhallisesti:

-- Mikä on kysymyksessä, Vasili Gavrilovitsh?

-- Tämä tässä on katukauppias! Kuuluu olevan saapa teiltä. Olette muka ostanut häneltä nauhaa ettekä ole maksanut! He, he! Hän tuli nyt rahaa hakemaan...

Ukko pyöri Olympiadan edessä sinne tänne, vilkuen milloin hänen milloin Iljan kasvoihin. Olympiada työnsi hänet syrjään ylpeällä oikean kätensä liikkeellä, pisti saman kätensä aamunuttunsa taskuun ja sanoi Iljalle ankarasti:

-- Mitä tämä on? Miks'et voinut tulla toiseen aikaan?

-- Niin! -- vinkuen huusi ukko. -- Mokoma pässinpää! Tulee juuri silloin, kuin häntä vähimmin tarvitaan!

Ilja seisoi kuin kivettyneenä.

-- Älkää huutako, Vasili Gavrilovitsh! Ei se sovi, -- sanoi Olympiada. Ja, kääntyen Iljaan, jatkoi: -- Paljonko sitä olikaan; kolme ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa, eikö niin? Tässä rahat!

-- Ja suoriudu nyt tiehesi! -- uudestaan huudahti ukko. -- Anteeksi, suljen itse oven... itse suljen!

Hän kääri yönuttunsa tiukemmin ympärilleen, avasi oven ja huusi Iljalle:

-- Ulos!...

Ilja seisoi pakkasessa suletun oven edessä ja katsoi tylsästi siihen. Hän ei ollut vielä täysin selvillä, näkikö hän pahaa unta vai oliko se todellisuutta? Toisessa kädessä oli hänellä lakki, toisessa puristi hän Olympiadalta saamiaan rahoja. Sillä tavoin seisoi hän, kunnes tunsi pakkasen puristavan päätään kuin vanteen, ja kylmän jalkojaan jäykistävän. Silloin vasta pani hän lakin päähänsä ja rahat taskuunsa, pisti kätensä päällysnuttunsa hihoihin, ja läksi verkkaan astumaan katua pää alaspäin painettuna. Hänen sydäntänsä jääsi, ja hänestä tuntui, kuin hänen päässään olisi kierinyt raskaita palloja, jotka kolahtelivat ohimoita vasten... Hänen silmissään pyöri ukon tumma haamu keltasine, lampunvalon valaisemine päälakineen...

Ja ukon kuihtuneilla kasvoilla väreili ilkeä, viekas, riemuitseva hymy...

* * * * *

Seuraavana päivänä kohtauksensa jälkeen ukon kanssa kulki Ilja kaupungin pääkatua verkkaan ja ääneti edestakasin. Hän ei huutanut tavaroitaan, kuten tavallisesti, vaan katsoa tuijotti synkästi laatikkoonsa, ja hänen sydäntänsä painoi raskas, synkkä tunne. Alituisesti pyöri hänen silmissään ukon ilkkuvat kasvot, Olympiadan tyynet siniset silmät ja se käden liike, jolla hän oli antanut hänelle rahat eilen. Kuivassa pakkasilmassa lenteli pieniä, teräviä lumihöyteitä, jotka pistelivät hänen kasvojansa...

Hän kulki juuri erään puodin ohitse, joka oli muutaman kappelin ja kauppias Lukin'in suuren talon välillä olevassa syvennyksessä. Puodin oven yläpuolella riippui vanha, ruostunut kyltti, johon oli kirjotettu:

"V. G. Poluektoff'in vaihtoliike. Ostetaan vanhoja hopea- ja kultakaluja, pyhäinkuvien metallikehyksiä, arvoesineitä ja vanhoja rahoja".

Kun Ilja kulki puodin ohitse, näytti hänestä, kuin ikkunan takana olisi seisonut ukko ja ilkkuen hymyillen nyykäyttänyt hänelle pientä päätänsä. Lunjeff'ia rupesi tavattomasti haluttamaan mennä puotiin ja katsoa ukkoa lähemmältä. Hän keksikin pian tekosyyn siihen. Kuten kaikki katukauppiaat, otti hänkin vastaan vanhoja rahoja ja möi ne sitten rahanvaihtajille kahdenkymmenen kopeekan voitolla ruplalta. Hänen kukkarossaan oli nytkin muutamia sellaisia rahoja.

Hän palasi takasin, avasi reippaasti puodin oven, astui sisään laatikkoineen ja ottaen lakin päästään, sanoi:

-- Hyvää päivää!

Ukko istui kapean tiskin takana irroittamassa metallikehystä eräästä pyhäinkuvasta, kaivaen nauloja irti pienellä taltalla. Hän oli kokonaan syventynyt työhönsä. Vilaistuaan pikimmältään tulijaa, jatkoi hän taas työtään, sanoen kuivasti:

-- Päivää... Mitä on tarvis?

-- Tunnetteko minua? kysyi Ilja.

-- Ukko vilkasi uudestaan häneen.

-- Ehkä tunnen. Mitä tahdot?

-- Ostatteko vanhoja rahoja?

-- Näytä...

Ilja siirsi laatikon selkäänsä ja rupesi kaivamaan kukkaroa taskustaan. Mutta hänen kätensä ei tahtonut löytää sitä, se vapisi yhtä kovasti, kuin hänen sydämensä, joka tykytti vihasta ja pelosta ukkoa kohtaan ja halusta tehdä mitä pikemmin jotakin ratkaisevaa. Kaivellessaan taskuaan, katsoa tuijotti hän herkeämättä kauppiaan pieneen, kaljuun päähän, ja pitkin hänen selkäänsä kulki vilunväreitä...

-- Etkö jo löydä? -- kysyi äkkiä ukko vihaisesti.

-- Heti paikalla!... -- hiljaa vastasi Ilja.

Vihdoin hänen onnistui saada kukkaronsa esiin, ja hän astui aivan tiskin viereen, kaataen siihen rahansa. Ukko katsahti niihin.

-- Sen verranko? Hm...

Hän otti hopearahat yhden kerrassaan laihojen kellertävien sormiensa väliin, katsellen niitä tarkkaan ja mutisten itsekseen:

-- Katariinan... Annan aikuinen... Katariinan... Paavalin... samoin tämä... ristirupla... vuodelta... kolmekymmentäkaksi... hm... piru tietäköön, mikä se on! Heh -- tätä en huoli, se on kokonaan kulunut...

-- Näkyyhän koostakin, että se on neljännesruplanen, -- jurosti sanoi Ilja.

-- Viidestätoista kopeekasta otan sen...

Ukko viskasi rahan tiskille ja, avattuaan nopeasti pulpettinsa laatikon, alkoi kopeloida sitä.

Hurja raivo valtasi Iljan, hän nosti kätensä ja iski vahvalla nyrkillään ukkoa ohimoon. Tämä lensi seinää vasten ja löi päänsä siihen; siitä ponnahti hän rinnoilleen pulpetille ja tartuttuaan siihen käsin kiinni, kurotti kasvonsa Iljaa kohden. Ilja näki, kuinka hänen pienet silmänsä säikähtyneesti katsoivat, huulet liikkuivat, ja hän kuuli ukon läpitunkevasti, käheästi kuiskaavan:

-- Sydänkäpyseni... Herran tähden...

-- Roisto! -- kähisi Ilja, tarttuen molemmilla käsillään ukon kurkkuun. Hän puristi kovasti sitä ja pudisteli häntä, samalla kun ukko koristen nojasi käsillään hänen rintaansa. Hänen silmänsä tulivat punasiksi, suuriksi, niistä vuosi kyyneliä; kieli valahti ulos suusta ja heilui sinne tänne ikäänkuin härnäten murhaajaa. Lämmintä sylkeä valui Iljan käsille, ja ukon kurkusta kuului kähinää ja korinaa. Hänen kylmät koukkuiset sormensa hapuilivat Iljan kaulaa, vaan tämä hammasta purren taivutti päätään taaksepäin ja yhä kovemmin pudisteli ukon kevyttä ruumista, nostaen hänet kohoksi. Ja vaikka Iljaa olisi lyöty takaapäin, niin ei hän sittenkään olisi päästänyt häntä. Tulisella vihalla ja kauhu sydämessä katsoi hän, kuinka Poluektoff'in laimeat silmät kävivät yhä suuremmiksi, mutta yhä lujemmin puristi hän hänen kurkkuansa. Ja sitä myöten, kuin ukon ruumis kävi raskaammaksi, hävisi Iljan sydäntä painostava tunne. Vihdoin päästi hän hänet ja tyrkkäsi luotaan. Kauppiaan hengetön ruumis valahti veltosti tiskiltä lattialle.

Silloin vasta katsahti Lunjeff ympärilleen. Puodissa oli hiljaista ja tyhjää, ja ulkona satoi sankasti lunta. Lattialla, hänen jaloissaan oli kaksi palasta saippuaa, kukkaro ja kieppu nauhaa. Hän ymmärsi, että ne olivat pudonneet hänen laatikostaan, nosti ne ylös ja pani paikoilleen. Sitten kumartui hän tiskin yli ja katsahti vielä kerran ukkoon. Hän istui lattialla tiskin ja seinän välissä; hänen päänsä oli syvään painunut rintaa vasten, niin että vain kalju, keltanen päälaki oli näkyvissä. Silloin keksi Lunjeff avonaisen pulpetin laatikon, josta kiilsi kulta- ja hopearahoja, näkyi setelinippuja... Ilosta vavahtaen, tempasi hän käteensä yhden nipun, sitten toisen, pisti ne povelleen ja vilkasi vielä kerran pelokkaasti ympärilleen...

Kadulle astui hän verkkaan, seisahtui noin kolmen askeleen päähän puodista, peitti huolellisesti tavaransa öljykankaalla ja läksi liikkeelle lumen sataessa sankasti näkymättömästä korkeudesta. Hänen ympärillään, samoin kuin hänen sisässään leijaili kylmä, harmaa sumu, jonka läpi hänen katseensa tahtoi tunkeutua. Äkkiä tunsi hän omituista kipua silmissään hän kosketteli niitä sormillaan ja hämmästyneenä pysähtyi ikäänkuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet maahan. Hänestä tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet ulos kuopistaan kuten vanhan Poluektoff'in silmät, ja että ne jäisivät ainaiseksi sellaisiksi, eivätkä koskaan voisi enää sulkeutua ja jokainen voisi niistä nähdä hänen rikollisuutensa. Tuntui kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut. Tunnusteltuaan silmäteriään sormillaan, tunsi hän niissä kipua, vaan hän ei voinut sulkea luomia. Pelko sai hänen hengityksensä seisahtumaan. Vihdoin onnistui hänen sulkea silmänsä. Hän tuli iloiseksi pimeydestä, joka äkkiä ympäröitsi hänet, ja niin hän, mitään näkemättä, liikkumatta seisoi paikallaan syvään vetäen ilmaa keuhkoihinsa...

Joku tyrkkäsi häntä. Hän katsahti äkkiä ympärilleen ja huomasi erään pitkän lyhyeen turkkiin puetun miehen kulkevan ohitsensa. Ilja tuijotti hänen jälkeensä, kunnes tämä oli kadonnut tiheään lumituiskuun. Sitten korjasi hän lakkiaan, ja alkoi astua edelleen katukäytävää pitkin, tuntien kipua silmissään ja päänsä raskaaksi. Hänen olkapäänsä vapisivat, sormet koukistuivat suonenvedon tapaisesti, ja hänen sydämessään heräsi itsepäinen uhma, joka ajoi pelon sieltä.

Tultuaan katujen risteykseen, huomasi hän siellä poliisikonstaapelin harmaan olennon ja astui hiljaa, hyvin hiljaa tarkotuksetta hänen luokseen, astui ja hänen sydämensä tykytti levottomasti...

-- On nyt aika lumipyry! -- sanoi Ilja, astuen aivan poliisin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Onpa kyllä! Nyt ilmakin lämpenee, Jumalalle kiitos! -- tyytyväisesti vastasi poliisi. Hänen kasvonsa olivat suuret punaset, parrakkaat.

Paljonko nyt on kello? -- kysyi Ilja.

-- Katsotaan! -- Poliisi pudisti lumen hihastaan ja pisti kätensä povelleen. Lunjeff tunsi itsensä samalla iloiseksi ja pelokkaaksi tuon miehen läsnäollessa. Hän rupesi äkkiä nauramaan kuivasti, väkinäisesti.

-- Mitä siinä hohotat? -- kysyi poliisi, avaten kynnellään kellonsa kantta.

-- Mutta kyllä olet lumessa! -- huudahti Ilja.

-- Ihmekös se, kun on sellainen ilma! Kello on puoli kaksi nyt... viittä minuuttia vailla puoli. Ihmekös se on, veikkonen... Sinä sitä menet ravintolaan, lämpimään, vaan minun täytyy täällä tallustella kello kuuteen asti... Onpa tuota lunta laatikossasikin...

Poliisi huokasi ja painaa napsautti kellonsa kannen kiinni.

-- Min, minä menen ravintolaan, -- sanoi Ilja, ja hymyillen omituisesti, lisäsi:

-- Juuri tuohon ravintolaan...

-- Älä irvistele!... sanoi poliisi.

Ravintolassa istuutui Ilja ikkunan ääreen. Siitä ikkunasta -- hän tiesi sen -- näkyi kappeli, jonka vieressä oli Poluektoff'in puoti. Mutta nyt oli kaikki kuin valkosen vaipan sisässä. Hän katsoi tarkkaan, kuinka lumihiuteet hiljalleen leijailivat ikkunan ohi ja laskeutuivat maahan, peittäen kulkijain jälet kuin paksulla vaipalla. Hänen sydämensä löi kovasti ja sukkelaan, vaan samalla kevyesti. Hän istui ja mitään ajattelematta odotti, mitä tapahtuisi, ja aika kului vitkaan...

Kun tarjoilija toi hänelle teetä, ei hän malttanut olla kysymättä:

-- Mitä uutta kaupungilta?

-- Lämpimämmäksi on käynyt ilma, paljon lämpimämmäksi! -- kiireesti vastasi tarjoilija ja juoksi tiehensä.

Ilja rupesi taas odottamaan, tuntien olevansa väsynyt ja vaipuvansa jonkinlaiseen horrostilaan. Hän kaatoi itselleen lasillisen teetä, vaan ei juonut sitä eikä liikahtanutkaan eikä edes ajatellut mitään. Sitten tuli hänelle äkkiä kuuma, hän aikoi avata palttonsa kaulustaa ja kun hänen kätensä koskettivat leukaansa, vavahti hän. Hänestä tuntui, ett'eivät ne olleet hänen kätensä, vaan jonkun toisen kylmät, vihamieliset kädet. Hän nosti ne kasvojensa eteen ja tarkasti huolellisesti sormia, -- kädet olivat puhtaat, vaan hänen mielestään olivat ne kunnollisesti pestävät saippualla...

-- Poluektoff on murhattu! -- kuului joku huutavan.

Ilja hypähti tuolilta, ikäänkuin huuto olisi koskenut häntä. Muutkin vieraat tulivat liikkeeseen ja riensivät ovelle mennessään pannen lakkojaan päähänsä. Ilja heitti tarjottimelle kymmenkopeekkaisen, ripusti laatikon olalleen ja seurasi yhtä nopeasti perästä.

Rahanvaihtajan puodin edustalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko. Poliisikonstaapeleja juoksenteli sinne tänne ärjyen virkainnoissaan ympärillä seisojille. Niiden joukossa oli sama partaniekka, jonka kanssa Ilja oli puhellut. Hän seisoi ovella estämässä ihmisiä pääsemästä puotiin katsoen heihin pelästyneillä silmillään ja alinomaa silittäen kädellään vasenta poskeaan, joka oli punasempi kuin oikea.

Ilja oli asettunut lähelle häntä ja kuunteli ympärillä seisovien puhetta. Hänen vieressään seisoi pitkä mustapartainen kauppias, jolla oli tylyt kasvot, kulmakarvojaan rypistäen kuunnellen ketunnahkaturkkiin puetun harmaapäisen vanhuksen vilkasta kertomista.

-- Juoksupoika tulee puotiin ja luulee isäntänsä pyörtyneen. Hän juoksee Pjotr Stepanovitsh'in luo... "Olkaa hyvä ja tulkaa meille", sanoo hän, "herra on sairastunut". Tämä tietysti heti sinne, vaan perille tultuaan, huomaa hän, että ukko on kuollut. Ajatelkaa sellaista rohkeutta! Keskellä Jumalan kirkasta päivää, tällaisella liikekadulla... kuka saattaisi uskoa.

Mustapartainen kauppias rykäsi kovasti ja jymeällä, jurolla äänellä sanoi:

-- Se on ollut Jumalan sormi. Herra ei ole nähtävästi tahtonut ottaa hänen katumustaan vastaan.

Lunjeff tunkeutui eteenpäin, haluten vielä kerran nähdä kauppiaan kasvot ja kosketti häneen laatikollaan.

-- Mitä sinä tänne tunget! -- ärjäsi kauppias, tyrkäten hänet kyynärpäällään syrjään ja vihaisesti katsoen hänen silmiinsä.

Sitten kääntyi hän uudestaan puhekumppaniinsa:

-- On kirjotettu: ei hiuskarvakaan pidä sinun päästäsi putoamaan ilman Herran tahtoa...

-- Niin on! -- päätään nyökytellen myönsi vanhus, ja lisäsi sitten silmää iskien puoliääneen: -- Tiettyä on, että Jumala pitää kelvottomat muistissaan... Herra minulle anteeksi antakoon, paha on puhua, mutta vaikeata on vaieta...

-- Ja muista minun sanoneeni, -- jatkoi tylynnäköinen kauppias, -- murhaajaa ei saada kiinni... Saathan nähdä...

Lunjeff hymähti. Kuunnellessaan tuota keskustelua, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta rintaansa. Ja jos joku sillä hetkellä olisi kysynyt häneltä: "Sinäkö murhasit hänet?" tuntui hänestä siltä, että hän arastelematta ja varmasti olisi vastannut: "minä..."

Sellaisilla tunteilla tunkeutui hän joukon läpi ja asettui seisomaan poliisikonstaapelin viereen. Tämä katsahti häneen, vihaisesti tyrkkäsi häntä olkapäähän ja ärjäsi:

-- Minne matka? Mitä on sinulla täällä tekemistä, häh? Mene tiehesi.

Ilja väistyi takaperin ja horjahti lähellä seisovien päälle. Hän sai vielä tyrkkäyksen, ja joku huusi:

-- Antakaa hänelle aika paukku!

Silloin jätti Lunjeff tungoksen ja istuutui kappelin rappusille mielessään nauraen kaikille noille ihmisille. Hän kuuli lumen narsketta joukon jaloissa ja hiljaista puhetta, josta erotti yksityisiä huudahduksia:

-- Että sen roiston piti tehdä tekonsa juuri minun vahtivuorollani...

-- Kaupungin suurin koronkiskuri hän oli...

-- Sataa niin tavattomasti... puoti on syvennyksessä... en näe mitään...

-- Ihmisiä nylki ihan armottomasti...

-- Mutta olihan hän kuitenkin ihminen, säälittää hän minua...

-- Tietysti, tietysti... Voi häntä sääliä...

-- Kaikki ovat ahnaita, ei kukaan saa koskaan tarpeekseen...

-- Katso, katso -- tuossa tulee hänen vaimonsa...

-- Kas vaan...

-- Voi sitä raukkaa! -- huokasi kuuluvasti repaleisiin puettu talonpoika.

Lunjeff nousi seisomaan ja näki, että leveästä kuomireestä nousi vaivaloisesti vanha, lihava naishenkilö puettuna saloppiin ja musta huivi päähän kiedottuna. Piiripoliisikomisarius ja vielä muuan toinen, punaviiksinen herra tukivat häntä kainaloista.

-- Voi, hyvät ystävät... -- kuului hänen vapiseva, pelästynyt äänensä, ja kaikki seisojat ympärillä vaikenivat.

Ilja katsoi häneen ja ajatteli Olympiadaa...

-- Eikö hänen poikansa ole täällä? -- hiljaa kysyi joku.

-- Moskovassa kuuluu olevan...

-- Ukon kuolema taitaa olla hänelle mieleinen asia...

-- Kuinkas muuten!

Lunjeff kuunteli noita puheita ja häntä pöyristytti. Hänestä kyllä tuntui hyvältä, ett'ei kukaan säälinyt Poluektoff'ia, vaan samalla näyttivät hänestä kaikki muut, paitsi tuo mustapartainen kauppias, tyhmiltä vieläpä vastenmielisiltäkin. Kauppiaassa oli jonkinlaista uskon varmuutta ja ankaruutta, vaan kaikki muut seisoivat kuin kannot metsässä, tyytyväisinä sulatellen vahingoniloaan.

Hän odotti siksi, kunnes kauppiaan ruumis oli kannettu pois puodista, ja läksi sitten kotiin väsyneenä, viluissaan, vaan tyynenä. Tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja rupesi lukemaan rahoja. Kahdessa hipussa oli kummassakin viisisataa ruplaa pienissä seteleissä, kolmannessa kahdeksansataaviisikymmentä ruplaa. Oli myös pieni nippu kuponkeja, mutta niitä ei hän laskenut. Hän kääri kaikki rahat paperiin ja rupesi pää käden nojassa miettimään, mihin hän ne kätkisi. Sitä miettiessään tunsi hän, että hänen päänsä tuntui tavattoman raskaalta ja että häntä nukutti. Hän päätti kätkeä rahat ullakkoon ja läksi heti sinne kantaen paperikääröään kädessä. Eteisessä kohtasi hän Jaakon.

-- Kah, johan sinä olet tullut kotiin! sanoi Jaakko.

-- Jo tulin...

-- Olet kalpea... oletko sairas?

-- En voi oikein hyvin...

-- Mitä sinulla on kädessäsi?

-- Mitäkö minulla on kädessäni? -- kuului Iljan huulilta. Ja äkkiä hän hätkähti, pelästyen, että hän olisi voinut ilmaista salaisuutensa, ja sanoi kiireesti, kääröä ilmassa huiskauttaen:

-- Nauhaa siinä on... ei muuta...

-- Tuletko teelle? -- kysyi Jaakko.

-- Minäkö? Heti tulen, heti...