Part 11

-- Terveheksi, Pasha... Vjerunjka onkin jo kauan odottanut sinua ja on ihan harmissaan. Kuka on kanssasi?

-- Toveri...

-- Kuka tuli? -- kuului pitkästä, pimeästä käytävästä sointuva ääni kysyvän.

-- Vjeralle tuli vieraita, Lipotshka... sanoi eukko.

-- Vjerka, rakastettusi on tullut! -- huusi sama sointuva ääni.

Käytävän perällä avautui nopeasti ovi, ja kirkkaasti valaistussa oviaukossa näkyi pieni naisolento puettuna valkosiin ja tuuhea kullankellertävä tukka hajallaan hartijoilla.

-- Kauanpa olet viipynytkin! -- sanoi hän moittivasti matalalla rinta-äänellä. Sitten nousi hän varpaisilleen, laski kätensä Paavalin olalle ja katsoi hänen suojastaan Iljaan lempeillä ruskeilla silmillään.

-- Tämä on toverini... Lunjeff... Ilja. Tapasin hänet... ja tulen sentähden vähän myöhään -- sanoi Paavali.

-- Terve tuloa!

Tyttö ojensi Iljalle kätensä, jolloin hänen valkosen aamuröijynsä leveä hiha kohosi milt'ei olkapäähän asti. Ilja puristi hänen kuivaa, kuumaa pientä kättään kunnioittavasti. Hän katsoi Paavalin ystävätärtä samanlaisella iloisella hämmästyksellä, jolla tiheässä metsässä, keskellä ryteikköä, tervehditään solakkaa, hyvältä tuoksuvaa koivua. Kun tyttö väistyi syrjään päästääkseen hänet ovesta, vetäytyi myös hän takasin ja sanoi, kohteliaasti kumartaen hänelle:

-- Ensin te!

-- Mikä kavaljeeri! -- nauroi hän. Hänen naurunsa oli miellyttävää, kirkasta, iloista. Paavali myös nauroi ja sanoi:

-- Pään panit jo pojalta pyörälle, Vjerka. Katsopas, kuinka hän seisoo... aivan kuin karhu mesikennon ääressä...

-- Niinkö todellakin? -- kysyi tyttö iloisesti Iljalta.

-- Aivan niin! -- myönsi tämä hymyillen. -- Olen ihan hämmästynyt kauneudestanne...

-- Koetapas vaan rakastua häneen, niin surmaan sinut... -- uhkasi Paavali iloisesti hymyillen. Hän oli hyvillään, huomatessaan, minkä vaikutuksen hänen armaansa kauneus oli tehnyt Iljaan, ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä katsellessaan tyttöä. Ja tämäkin naiivisesti keimaili sulollaan, ollen vakuutettu sen vastustamattomuudesta. Hänen yllään oli väljä aamuröijy ja lumivalkonen alushame. Hänen röijynsä oli auki paljastaen vankan, valkosen rinnan. Hänen pienen suunsa rusohuulilla väreili lapsellisen -- itsetyytyväinen hymy; näytti siltä, että hän oli huvitettu omasta itsestään, kuten lapsi leikkikalusta, joka ei ollut vielä ehtinyt ruveta kyllästyttämään häntä. Ilja katsoi silmiään hänestä irroittamatta, kuinka hän nenäänsä nyrpistäen pyörähteli sinne tänne huoneessa, hellästi katsoen Paavaliin, nauraen ja puhellen, ja hän tuli surulliseksi ajatellessaan, ett'ei hänellä ollut sellaista ystävätärtä. Hän istui ääneti katsellen ympärillensä.

Pienen, valoisan, sievästi kalustetun huoneen keskellä oli valkosella liinalla peitetty pöytä; pöydällä kiehua porisi teekeittiö, ja kaikki sen ympärillä oli tuoretta, nuorta. Kupit, viinipullo, leipä- ja makkaralautaset kaikki oli uutta, puhdasta ja miellytti Iljaa ja teki hänet kateelliseksi Paavalille. Tämä istui onnellisena ja alkoi puhua runollisesti:

-- Kun saan sinut nähdä, on kuin auringon säde kävisi minuun... kaikki unhotan, ja toivon onnea... Hyvä on elääkseni, kun saan rakastaa, hyvältä tuntuu mielessä, kun saan sinut nähdä...

-- Rakas Pashkani! Voi, kuinka täällä on hauskaa!... -- huudahti Vjera ihastuksissaan.

-- Tulinen olet! Heti sytyit... Kuulepas, Ilja! Lakkaa jo!... Etkö saa jo tarpeeksesi katsomisesta? Hanki itsellesi oma omituinen.

-- Ja kaunis! -- omituisella äänenpainolla sanoi tyttö, katsoen Iljaa silmiin.

-- Teitä kauniimpaa ei ole olemassa! huoaten ja hymyillen sanoi Ilja.

-- Mitä joutavia... älkää puhuko sellaista, mitä ette ymmärrä... -- hiljaa virkkoi Vjera.

-- Kyllä hän ymmärtää... -- sanoi Pashka, ja jatkoi sitten Iljaan kääntyen synkästi. Kaikki on nyt niin hyvää ja onnellista... ja kun sitten äkkiä taas muistuu mieleen se toinen... Ihan sydäntä repii silloin!...

-- Mitä siitä sitten muistelet! -- sanoi Vjera, painaen päätään pöytää vasten. Ilja vilkasi häneen ja huomasi, että hänen korvansa olivat punaset.

-- Ajattele näin, -- hiljaa, vaan varmasti jatkoi tyttö, -- vaikka sitä olisi vain yksi päivä, kuuluu se minulle!... Ei minustakaan ole helppoa... vaan minä en tahdo sekottaa iloa surulla... Minä -- kuten laulussa lauletaan -- surun yksin juon, ilon vain sulle suon...

Paavali kuunteli hänen puhettaan tullen yhä synkemmän näköiseksi. Ilja tunsi haluavansa sanoa jotakin hyvää, rohkaisevaa heille, ja vähän mietittyään, sanoi:

-- Mitä tehdä, kun solmu ei aukea? Jospa minulla olisi rahaa tuhannen tai esimerkiksi kymmenen tuhatta ruplaa, niin antaisin ne teille, -- ottakaa, tehkää hyvin, rakkautenne tähden... Sillä näen että tunnen, että tunteenne on sydämen tunne, puhdas, omantunnonmukainen... mitä siis huolitte muusta!

Hänen mielessään syntyi lämmin tunne, joka valtasi hänet kokonaan. Hän vielä hypähti tuolilta ylös, huomatessaan kuinka tyttö, kohotettuaan päänsä, katseli häntä kiitollisilla silmillä, ja Paavali hymyili hänelle ja ikäänkuin odotti häneltä vielä jotakin.

-- Ensimmäisen kerran elämässäni näen sellaisen kaunottaren, kuin te... ja ensimmäistä kertaa näen, kuinka ihmiset rakastavat toisiaan. Ja sinut, Paavali, olen vasta tänään oppinut oikein tuntemaan ja oikein sinua arvostelemaan -- sydämen mukaan, kuten tuleekin... Istun tässä... ja suoraan puhuen -- kadehdin teitä... mieleni on surullinen ja samalla iloinen... Suokoon Jumala, että asianne saisi hyvän päätöksen. Ja mitä tulee taas siihen toiseen seikkaan, niin sanon, ett'en pidä tshuvasseista enkä mordvalaisista, he ovat minusta vastenmielisiä! He ovat räähmäsilmäisiä ja likaisia... Mutta minä uin samassa joessa kuin hekin... ja samaa vettä juon, jota hekin. Pitäisikö minun olla käyttämättä jokea vain siksi, että he ovat pakanoita? Miksi? Uskon, että Jumala sen puhdistaa...

-- Oikeassa olet, Ilja! Olet kunnon mies! -- tulisesti huudahti Paavali.

-- Mutta juotteko te joesta, -- kuului Vjeran kuiskaava ääni.

-- Mistä sen löydän? -- kysyi Ilja. Sillä välin kaatakaa minulle lasillinen teetä, Vjera!

-- Voi kuinka olette hyvä! -- huudahti tyttö.

-- Nöyrimmästi kiitän! -- sanoi Ilja totisesti, kumarsi ja istuutui.

Paavaliin vaikutti hänen puheensa ja tämä pieni kohtaus, kuin viini. Hänen vilkkaat kasvonsa saivat rusottaviksi, hänen silmänsä loistivat, hän hypähti ylös tuolilta ja hyppeli pitkin huonetta.

-- Hei, kissa vieköön! Hyvä on elää maailmassa, kun ihmiset ovat lasten kaltaisia! Saatoin itselleni tosi ilon tuodessani sinut tänne, Ilja... Juokaamme, veli! Kaada lasiin, Vjerunjka...

-- Nyt on hän taas suunniltaan! -- sanoi tyttö, hellästi hymyillen katsoen häneen, ja kääntyi Iljaan. -- Tuollainen on hän aina milloin kimmeltää sateenkaaren tavoin, milloin taas on harmaa, ikävä ja häijy...

-- Se ei ole hyvä! -- sanoi Ilja arvokkaasti. Ja he kaikki kolme rupesivat juttelemaan vilkkaasti ja iloisesti, puheten tavantakaa huolettomaan nauruun.

Ovea kolkutettiin ja joku kysyi:

-- Vjera! saanko tulla?

-- Tule, tule!... Kas tässä, Ilja Jakovlevitsh, on ystävättäreni Lipa...

Ilja nousi tuolilta ja kääntyi oveen päin: hänen edessään seisoi pitkä, komeavartaloinen nainen, joka katsoi hänen kasvoihinsa tyynillä sinisillä silmillään. Hänen vaatteistaan tuoksui väkevä hajuveden tuoksu, hänen poskensa olivat raittiit, punakat, ja hänen tummatukkaista päätään koristi kruununnäköinen hiuslaite, joka teki hänet vielä pitemmän näköiseksi.

-- Istuin yksin, niin tuli ikävä... ja kun kuulin, että täällä luonasi nauretaan, puhellaan, niin läksin tänne... En kai häirinne? Täällähän on kavaljeerikin, jolla ei ole naista... koetan huvittaa häntä, -- tahdotteko?

Sulavalla liikkeellä siirsi hän Iljan tuolin viereen tuolin, istui sille ja kysyi:

-- Sanokaa, eikö teillä ole ikävä noiden kahden seurassa? He hyväilevät toisiaan, ja te kadehditte heitä, eikö niin?

-- Minulla ei ole lainkaan ikävä heidän kanssaan, -- sanoi Ilja, hämillään hänen lähellä olostaan.

-- Sepä paha! -- tyyneesti virkkoi tämä, kääntyi Iljasta poispäin ja rupesi puhumaan Vjeralle:

-- Tiedätkö, että olin eilen iltakirkossa Neitsytluostarissa ja näin siellä niin ihmeen kauniin nunnan kliros'illa laulamassa! Oikein suloinen tyttö hän oli! Seisoin ja katsoin katsomistani häneen, ja mietin, minkätähden hän oli mennyt luostariin? Minun tuli häntä sääli.

-- Mutta minäpä en olisi häntä säälinyt, -- sanoi Vjera.

-- Niin kai, luulen minä...

Ilja hengitti hajuveden hyvää tuoksua, joka levisi ilmaan tuosta naisesta, katseli häntä syrjästä ja kuunteli hänen ääntänsä. Hän puhui ihmeteltävän tyynesti ja maltillisesti, hänen äänessään oli jotakin unettavaa, ja tuntui siltä, kuin hänen sanoissaankin olisi ollut miellyttävä tuoksu...

-- Tiedätkö, Vjera, -- minä yhä vaan mietin, mennäkö Poluektoff'in luo vai ollako menemättä...

-- En tiedä, mitä neuvoisin...

-- Kenties kuitenkin menen... Hän on vanha ja rikas, -- ne ovat kaksi tärkeätä seikkaa... Mutta saita hän on... Minä tahdon hänen panemaan pankkiin viisituhatta ruplaa ja maksamaan minulle puolitoista sataa kuukauteen, vaan hän tarjoo vaan kolmeatuhatta ja sataa...

-- Lipotshka! Älä puhu siitä, -- pyysi häntä Vjera.

-- Hyvä on, lakkaan sitten, -- tyyneesti vastasi Lipa ja kääntyi taas Iljaan. -- No, nuori mies, ruvetaanpa puhelemaan... Te miellytätte minua... teillä on kauniit kasvot ja totiset silmät... Mitä siihen sanotte?

-- En mitään osaa sanoa, -- hämillään hymyillen vastasi Ilja, tuntien, että tuo nainen kietoi hänet kuin pilveen.

-- Ettekö mitään? Mutta, kuinka te olette ikävä... Mikä te olette?

-- Katukauppias.

-- Niinkö? Ja minä kun luulin, että palvelette jossakin pankissa... tai hienossa kaupassa. Te olette siistin näköinen...

-- Pidän puhtaudesta, -- sanoi Ilja. Hänellä oli tukahduttavan kuuma ja hajuveden tuoksu kävi hänen päällänsä.

-- Pidätte puhtaudesta? Se on hyvä se... Oletteko huomaavainen?

-- Se tahtoo sanoa, missä suhteessa?

-- Oletteko jo huomannut, vai ettekö, että häiritsette toverianne? -- kysyi häneltä tuo sinisilmäinen tyttö.

-- Ai, niin! Minä heti poistun!... hämillään sanoi Ilja.

-- Odottakaa! Vjera, saanko viedä tämän nuorukaisen mukaani?

-- Vie vaan, jos hän lähtee! -- sanoi Vjera nauraen.

-- Minne? -- kysyi Ilja levottomasti.

-- Mene sinä vaan, hölmö, -- huusi Paavali.

Ilja seisoi nolona ja hymyili hämillään, vaan Lipa otti häntä kädestä ja veti hänet mukaansa, tyyneesti puhellen:

-- Te olette vielä kesyttämätön, vaan minä olen itsepäinen ja oikullinen. Jos minun pistäisi päähäni sammuttaa aurinko, niin nousisin katolle ja puhaltaisin siihen siksi, kunnes nääntyisin... Huomaatteko nyt, millainen minä olen?

Ilja kulki käsi kädessä hänen kanssaan, ymmärtämättä, milt'ei kuulematta hänen sanojaan; hän tunsi vain, että hänen taluttajansa oli niin lämmin, pehmeä, hyvältä tuoksuva...

* * * * *

Iljan suhde Olympiadaan, joka oli syntynyt odottamatta naisen oikusta, kiinnitti alussa hänen huomionsa kokonaan. Se herätti hänessä itsetyytyväisen tunteen ja lääkitsi ne haavat, jotka hänen sydämensä oli saanut elämässä. Ajatellessaan, että nainen, kaunis ja hyvin puettu, omasta vapaasta tahdostaan lahjotti hänelle kalliita suutelojaan pyytämättä mitään korvaukseksi, nousi hänen arvonsa suuresti hänen omissa silmissään. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta olisi alkanut elää, kuin hän olisi ollut leveän virran vietävänä, maininkiaallon sylissä, joka hellästi hyväili hänen ruumistaan ja antoi hänelle rohkeutta rintaan ja voimaa.

-- Oma, rakas oikkuni! -- puheli hänelle Olympiada, leikkien hänen kiharoilla hiuksillaan tahi sivellen hänen hienon tumman huulipartansa alkua. -- Miellytät minua yhä enemmän... Sydämesi on luja, tarmokas, ja näen, että jos mitä tahdot, saavutat sen... Ja se on hyvä... Samanlainen olen minäkin... Jos olisin nuorempi, menisin naimisiin kanssasi... Silloin luistaisi elämä...

Ilja kohteli Olympiadaa kunnioituksella. Hänen mielestään oli tämä järkevä ja huolimatta häpeällisestä elämästään, oli hänen itsekunnioituksensa säilynyt. Hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin eikä käyttänyt raakoja sanoja, kuten muut samanlaiset naiset, joita hän tunsi. Hänen vartalonsa oli yhtä taipuisa ja vankka kuin hänen syvä rinta-äänensäkin ja yhtä voimakas, kuin hänen luonteensa. Iljaa miellytti hänessä hänen huolellisuutensa, puhtauden ja järjestyksen rakkautensa, ja kykynsä puhua kaikesta ja käyttäytyä niin, ett'ei näyttänyt olevan kenestäkään riippuvainen. Mutta kun hän välisti, tullessaan hänen luoksensa, tapasi hänet makaamassa vuoteessa kalpein, kuluneen näköisin kasvoin ja takkuisin hiuksin, silloin tunsi hän rinnassaan syvää inhoa tuota naista kohtaan. Ja katsoessaan ääneti, synkästi hänen raukeita, värittömiä silmiään, ei hän edes tahtonut saada tervehdystä huuliltaan.

Olympiada nähtävästi arvasi hänen mielentilansa, sillä hän, kietoutuen paremmin peitteeseen, sanoi hänelle:

-- Mene ulos! Mene Vjeran luokse!... Sano eukolle, että hän toisi minulle jäistä vettä!...

Ilja meni Paavalin ystävättären pieneen, siistiin huoneeseen, ja Vjera, nähdessään hänen synkät ja tyytymättömät kasvonsa, hymyili hämillään. Kerran kysyi hän häneltä:

-- No, Ilja Jakovlevitsh, mitä sinne kuuluu?

-- Voi, Vjerotshka! -- vastasi hän. Teidän suhteenne on syntikin lumen kaltaista. Kun te näin hymyilette, sulaa se kuin lumi...

-- Voi, teitä poikarukkia! -- säälitteli tyttö.

Ilja piti Vjerasta. Hän sääli häntä kuin pientä lasta, tuli hyvin levottomaksi, kun hän sattui riitaantumaan Paavalin kanssa ja aina sovitti heidät. Hän istui mielellään hänen huoneessaan, katsoen, kun hän kampasi kullankellertävää tukkaansa tahi hyräillen ompeli jotakin itselleen. Välistä huomasi hän hänen katseessaan kalvavaa tuskaa, toisinaan oli hänen hymynsä toivotonta, katkeraa. Sellaisina hetkinä miellytti hän vielä enemmän häntä, hän vielä paremmin huomasi tytön onnettomuuden ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Mutta tämä sanoi:

-- Ei, ei, Ilja Jakovlevitsh, näin ei saa elää!... On mahdotonta!... Minun täytyy jatkaa elämistäni liassa... vaan mitä Paavalilla on täällä tekemistä?

-- Sehän tapahtuu hänen omasta tahdostaan...

-- Hänenkö tahdostaan? -- toisti hän hiljaa kuin kaiku.

Heidän keskustelunsa katkasi Olympiada, joka, siniseen aamuröijyyn puettuna äänettömästi tuli huoneeseen kuin kuun säde.

-- Tule teetä juomaan, oikkuni!... Vähän myöhemmin tule sinäkin, Vjerotshka...

Kasvot kylmästä vedestä raittiina ja punakkana, tyyneenä ja hillittynä, vei hän Iljan pitemmittä mutkitta huoneeseensa, ja hän seurasi häntä miettien, oliko juuri tämä nainen sama Olympiada, jonka hän tunti takaperin oli nähnyt väsyneen, kuluneen näköisenä ja himokasten käsien tahrimana.

Teetä juotaessa sanoi hän Iljalle:

-- Ikävä on, että olet vain talonpoika ja olet vähän saanut oppia... Vaikeaksi käy sinulle elämä. Vaan sittenkin on sinun heitettävä kauppasi ja koetettava jotakin muuta. Koetan hankkia sinulle paikan... Kun vaan sovimme kaupoilla Poluektoff'in kanssa, voin sen tehdäkin...

-- Antaako hän todellakin viisi tuhatta? -- kysyi Ilja.

-- Luonnollisesti hän antaa, -- vastasi vakuuttavasti Olympiada.

-- Mutta jos minä tapaan kerrankin hänet luonasi, niin surmaan hänet... -- vihaisesti sanoi Ilja.

-- Minkätähden? Ei hän ole sinun tielläsi...

-- Tietysti on hän tielläni...

-- Herkeä jo! Hänhän on vanha ja ruma... -- sanoi Olympiada nauraen.

-- Naura sinä vaan! Enpä minä liioin arvelisi... eikä olisi niinkään suuri synti nujertaa hengiltä tuollaista ryötystä...

-- Odota edes siksi, kunnes hän ehtii antaa rahat minulle, -- nauroi Olympiada.

Kauppias suostui kaikkiin Olympiadan vaatimuksiin. Pian istui Ilja hänen uudessa asunnossaan, katseli paksuja lattiamattoja, raskaita plyysipäällyksisiä huonekaluja, ja kuunteli rakastajattarensa tyyntä puhetta. Hän ei havainnut hänessä erityistä tyytyväisyyttä muuttuneesta asemasta: hän oli, kuten ennenkin, tyyni ja maltillinen; näytti siltä, kuin hän vaan olisi pukeutunut toiseen pukuun -- siinä kaikki.

-- Olen nyt kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha, -- sanoi hän, -- ja kolmeenkymmeneen on minulla jo säästössä kymmenkunta tuhatta. Silloin annan ukolle palttua ja olen vapaa... Opi minusta, kuinka pitää elää, totinen oikkuni...

Ilja oppi häneltä sen taipumattoman lujuuden, jolla hän saavutti päämääränsä. Välistä kuitenkin, kun hänen johtui mieleensä, että hänen täytyy jakaa tyttönsä hyväilyt toisen kanssa, tunsi hän nöyryyttävän, katkeran tunteen kalvavan mieltään. Ja silloin aina heräsi hänessä erittäin selvänä entinen haaveensa omasta pienestä puodista, siististä huoneesta, jossa hän voisi ottaa Olympiadan vastaan. Hän ei ollut vakuutettu rakkaudestaan häneen, vaan hän näytti hänestä välttämättömältä, kuten järkevä, kelpo toveri... Niin kului pari kolme kuukautta.

* * * * *

Eräänä päivänä, tultuaan kotiin kaupungilta, meni Ilja kellarikerrokseen suutarin asuntoon ja kummastuksekseen näki, että Perfishka istui onnellisena hymyillen pöydän ääressä, jossa oli viinapullo, ja häntä vastapäätä Jaakko. Hän istui nojaten rintaansa pöytään, heilutellen päätään ja kieli sammaltaen puhui:

-- Hyvä! Jos Jumala näkee kaikki... ja tietää kaikki -- niin näkee Hän minutkin... Kaikki ovat hyljänneet minut, veli... ja nyt olen yksin! Isäni ei rakasta minua... hän on va-va-ras! Hän on rosvo ja konna... eikö niin, Perfishka?

-- Aivan niin, Jasha! Se ei ole kyllä kaunista, vaan totta se on! -- sanoi suutari.

-- N-niin!... Kuinka sitten voin elää? Mihin osaan uskoa?... -- kysyi Jaakko kieli sopertaen.

-- Isään en saata uskoa... Ilja -- kulkee omia teitään... Masha... on lapsi, Masha... Missä sitten oikeat ihmiset ovat? Perfishka! Maailmassa ei ole enää ihmisiä...

Ilja seisoi ovella kuunnellen toverinsa puhetta. Hänen sydäntänsä ahdisti. Hän näki, kuinka veltosti ja voimattomasti Jashkan iso pää nytkähteli sinne tänne hoikan kaulan varassa, näki Perfishkan kuivan, keltasen naaman onnellisessa hymyssä, eikä hän ollut uskoa, että hänen edessään oli Jaakko, tuo hiljainen, lempeä Jaakko. -- Hän astui hänen luoksensa ja kysyi moittien:

-- Mitä sinä teet?

Jaakko vavahti, katsahti hänen kasvoihinsa pelästyneen näköisillä silmillään ja huudahti, omituisesti hymyillen:

-- Oh, Ilja... en juuri mitään! Ajattelin vaan... että... isä...

-- Mitä sinä teet? -- kysyi Ilja toistamiseen.

-- Sinä, Ilja Jakovlitsh, anna hänen olla rauhassa, -- puuttui puhumaan Perfishka, nousten tuolilta ja horjuen jaloillaan. -- Hän on oikeassa... Jumalalle kiitos, että hänelle vielä edes viina maistuu...

-- Ilja! -- huusi Jaakko hysteerillisen kovasti. -- Isä... löi minua!

-- Niin hän teki, -- sen voin minä todistaa! -- selitti Perfishka, lyöden nyrkillään rintaansa. -- Näin kaikki... vaikka valalle vietäisi! Hampaita löi poikki ja nenän särki...

Jaakon kasvot olivat todellakin turvoksissa ja ylähuuli oli verillä. Hän seisoi ystävänsä edessä ja tuskallisesti hymyillen sanoi hänelle:

-- Kuinka saatetaan minua lyödä? Olen jo yhdeksäntoistavuotias... enkä ole mitään pahaa tehnyt.

Ilja tunsi, ett'ei hän voinut lohduttaa toveriaan eikä tuomitakaan häntä.

-- Minkätähden löi hän sinua?... Jaakon huulet liikkuivat: hän aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni. Hänen vääristyneiden kasvojensa läpi kävi värähdys, hän valahti tuolille, ja tarttuen käsin päähänsä, alkoi nyyhkyttää, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Perfiska, joka tuki häntä hänen istuessaan tuolille, poistui heti hänen luotaan ja kaataen itselleen ryypyn, sanoi:

-- Antaa hänen itkeä!... Kaikki ei vielä ole hukassa, kun ihminen voi itkeä... Mashutkakin sai osansa... Itki, minkä jaksoi... Silmät revin häneltä, huusi hän lakkaamatta! He, he! Vein hänet Matitsan luo...

-- Mitä hänen ja hänen isänsä välillä sitten tapahtui?

-- Sen kyllä voin kertoa... -- vastasi Perfiska. -- Oli sitä koko meteli!... Setäsi, Terenti, alkoi pelin... Odottamatta sanoo hän Petruhalle: päästä minut pyhiinvaellusretkelle Kijev'iin... Petruhalla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä kauan oli jo kyttyräselkä ollut hänelle silmätikkuna, ja totta puhuen, hän oli hyvillään, että Terenti lähtee... Joka asiassa ei toverikaan ole hyväksi, he, he! Mene sinä vaan, sanoo hän, ja sano sananen minunkin puolestani pyhimyksille... Mutta silloin alkaa Jaakkokin: päästä, sanoo, minutkin...

Perfiska muljisti silmiään, asetti kasvonsa irviin ja jatkoi raa'alla äänellä Petruhaa matkien:

-- Mitä-ä?... Minäkin tahtoisin päästä. Minkätähden? Haluaisin, sanoo Jaakko, minäkin rukoilla puolestasi... Petruha kun ärjäsee: kyllä minä annan sinulle rukoilemista? Mutta Jaakko vaan: päästä minut! Lapsen rukous isän synneistä on otollinen Jumalalle. Silloin Petruha lyödä läimäyttää häntä vasten kasvoja kerran... ja toisen... ja...

-- En voi elää hänen kanssaan! -- huusi Jaakko. -- Lähden tieheni! Menen hirteen! Minkätähden löi hän minua? Häh? Minkätähden? Mitä hänelle sanoin, läksi sydämestä...

Iljan tuli paha olla hänen huudoistaan, ja hän poistui kellarikerroksesta neuvottomana kohauttaen hartijoitaan. Tieto siitä, että hänen setänsä lähtee pyhiinvaellusretkelle, tuntui hänestä hyvältä: jos setä lähtee, voi hänkin vihdoin jättää tämän talon, vuokrata itselleen erityisen asunnon -- pikkuisen huoneen -- ja elää omin päin...

Tultuaan kammariinsa, tuli Terenti sinne heti hänen perästään. Hänen kasvonsa olivat iloiset, silmät loistivat, ja hän riensi Iljan luo, huudahtaen:

-- No, nyt minä lähden! Herra Jumala, kuinka iloinen olen... Tuntuu, kuin pääsisin vankeudesta taas Herran valkeutta näkemään... Hän ei kai halveksi minun rukoustani, koska sallii minun päästä täältä...

-- Tiedätkö, missä tilassa Jaakko on? kuivasti kysyi Ilja.

-- En.

-- Hän on juonut itsensä päihinsä...

-- Mitä sanot! Huonosti tehty! Ajattelematon poika!... Ja kuitenkin pyysi hän isältään lupaa päästä kanssani...

-- Olitko sinä läsnä, kun hänen isänsä löi häntä?

-- Olin... Entä sitten?

-- Entäkö sitten? Etkö sitten huomaa, että hän juuri sentähden joikin itsensä juovuksiin? -- Jurosti kysyi Ilja.

-- Niinkö? Jopa nyt jotakin!

Ilja huomasi selvästi, että Jaakon kohtalo hyvin vähän liikutti setää, ja se lisäsi yhä enemmän hänen kiukkuaan kyttyräselkään. Hän ei koskaan ollut nähnyt Terentiä niin iloisena, ja tuo ilo heti Jaakon kyynelien jälkeen teki häneen omituisen vaikutuksen. Hän istuutui ikkunan ääreen ja sanoi sedälle:

-- Etkö mene ravintolaan?...

-- Siellä on isäntä... Minulla on puhumista sinulle...

-- Vai niin! Mitä?

Kyttyräselkä astui hänen viereensä ja sanoi salaperäisesti:

-- Lähden kohta matkaan. Sinä jäät tänne yksin... se tahtoo sanoa... sillä...

-- Sano, sano sanottavasi, -- virkkoi Ilja.

-- Kyllä, kyllä... Mielelläni... -- sanoi Terenti hillityllä äänellä, räpäyttäen silmiään. -- Täällä ei ole helppoa...

-- Minustako aiot puhua, vai?

-- N-niin... Mutta ensiksi... olen säästänyt vähän... rahoja...

Ilja katsahti häneen ja nauroi ilkeästi.

-- Mitä sinä? -- säikähtäen kysyi häneltä setä.

-- Tiedän kyllä... No, olkoon menneeksi, olet säästänyt rahoja.

Ilja antoi erityisen painon sanalle "säästänyt".

-- Niin... -- sanoi Terenti katsomatta häneen. -- Kaksi sataa ruplaa olen päättänyt antaa luostarille...

-- Vai niin...

-- Sata ruplaa sinulle...

-- Sata? -- huudahti Ilja. Ja silloin hän huomasi, että hän jo kauan oli mielessään toivonut saavansa sedältään ei sataa, vaan paljon enemmän. Hän oli kiukuissaan sekä itsellensä että toiveellensa, joka oli halpa, sen tiesi hän, -- ja sedällensä siksi, kun hän niin vähän aikoi antaa hänelle. Hän nousi tuolilta seisomaan, ojensihe suoraksi ja sanoi lujasti, ilkeästi sedälleen:

-- En huoli varastettuja rahojasi... ymmärrätkö?

Kyttyräselkä horjahti takaperin, istuutui vuoteelleen kalpeana, hämmästyneenä. Tukka pystyssä ja suu selällään katsoi hän Iljaa tylsä kauhu silmissä ja vaikeni.

-- Mitä katsot? En tarvitse rahojasi...

-- Herranen aika! -- pääsi käheästi Terentilta. -- Mikset, poikani, miks'et?

-- Mitä? kysyi Ilja.