Part 10

Jaakon kasvot saivat salaperäisen ilmeen, hän siristi silmiään ja sanoi sillä matalalla, hillityllä äänellä, jolla hän tavallisesti puhui korkeista asioista:

-- Toissapäivänä joi setäsi ravintolassa teetä erään vanhan miehen kanssa... joka oli luultavasti raamatun tuntija. Ja se vanha mies väitti, että raamatussa sanotaan: "rauha asuu ryövärien huoneessa ja turvalliset ovat ne, jotka pahoittavat Herran mielen, vaan ihmisten silmissä käsissään Häntä kantavat"...

-- Etköhän taas puhu perättömiä? -- kysyi Ilja, kuunneltuaan tarkkaavasti toveriaan.

-- Eivät ne ole minun sanojani... vastasi Jaakko, levittäen käsiään aivankuin tavottaen jotakin ilmasta. -- Minäkään en usko, että raamatussa olisi niin sanottu... luultavasti on hän itse sen keksinyt... -- Kysyin häneltä useita kertoja, ja joka kerralla toisti hän sanat aivan samalla tavalla... Ja totta kenties puhuvatkin sanat... Täytyy katsoa raamatusta...

Ja, kumartuen Iljaan päin, hän hiljaa virkkoi:

-- Otetaan esimerkiksi isäni... Hän on rauhallinen, mutta minkälaista elämäähän viettää!

-- Niinpä niin! -- huudahti Ilja.

-- Nyt on hänet valittu kaupungin valtuustoon...

-- Jaakon pää painui rinnalle, hän huokasi raskaasti ja lisäsi:

-- Kaikkien ihmisen asioiden pitäisi olla omantunnon edessä pyöreitä kuin munien, vaan täällä... huh! Ihan vastenmielistä... En ymmärrä mitään... Kykyä elämään ei minulla ole, taipumusta ravintolaan en tunne... Mutta isä yhä muistuttaa... On jo aika jättää lapsellisuudet. Sinun pitää ruveta järkeväksi ja ryhtyä tositoimiin... Mihin? Seison usein tiskin takana, kun Terenti ei ole saapuvilla... ja vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä, niin kärsin kuitenkin... Vaan alkaa jotakin ominpäin tekemään... siihen en kykene...

-- Sinun täytyy opetella! -- varmasti sanoi Ilja.

-- Elämä on niin vaikeata... -- hiljaa virkkoi Jaakko.

-- Vaikeatako? Sinunko elämäsi? Jopa nyt jotakin! -- huudahti Ilja, hypäten pois sängystä ja astuen toverinsa eteen, joka istui ikkunan ääressä. -- Minun elämäni on vaikeata, -- vaan ei sinun! Isäsi kun tulee vanhaksi, pääset isännäksi... Sitten kuolee, hän... Mutta toista on minun! Kuljen katuja, kauppojen ikkunoissa näen housuja, liivijä... kelloja ja kaikkea muuta hyvää... Ajattelen: tuollaisia housuja en saa hankituksi... tuollaista kelloa en voi ostaa... ymmärrätkö? Ja kuitenkin tekee mieleni... Ja ennen kaikkea tahdon, että minua kunnioitettaisiin... Miksi olisin muita huonompi! Olen -- parempi! Olenko minä roisto? Mutta roistot pöyhkeilevät minulle... niitä valitaan valtuustoon! Niillä on talot... ravintolat... Minkätähden onnistaa roistoa, vaan minua ei onnista? Minäkin haluan... hyvää... kunnollista...

Jaakko katsoi ystäväänsä ja sanoi äkkiä hiljaa, vaan selvästi:

-- Suokoon Jumala, ettet koskaan hyvin onnistuisi!

-- Mitä? Miksi? -- huusi Ilja, seisahtuen keskelle huonetta ja vihaisesti katsoen Jaakkoon.

-- Liian olet ahnas... koskaan et saisi kyllin -- selitti tämä.

Ilja nauroi kuivasti ja ilkeästi.

-- Enkö koskaan saisi kyllin? Sanopas isällesi, että hän antaisi minulle edes puolet niistä rahoista, jotka he yhdessä setäni kanssa varastivat Jeremei-ukolta, niin olen tyytyväinen! Minäkö olen ahnas! Entäs isäsi?...

Mutta silloin nousi Jaakko tuolilta ja astui kumarassa päin ovelle. Ilja näki, että hänen olkapäänsä vapisivat ja hänen kaulansa oli niin taipunut, kuin joku olisi antanut hänelle kovan iskun niskaan.

-- Odota! -- hämmästyneenä sanoi Ilja, tarttuen hänen käteensä, -- Mihin menet?

-- Päästä minut, veli, -- miltei kuiskaten sanoi Jaakko, vaan pysähtyi kuitenkin ja katsahti Iljaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja koko ruumiinsa oli kuin murtunut, aivan kuin sen olisi raskas taakka musertanut...

-- No... älä ole pahoillasi -- sanoi Ilja syyllisellä äänellä, varovasti tuoden hänet pois ovelta ja asettaen uudestaan istumaan tuolille. -- Älä suutu minuun... Onhan se totta...

-- Tiedän sen -- sanoi Ilja.

-- Tiedätkö?

-- Kyllä...

-- Kuka sinulle sen on sanonut?

-- Jokainenhan siitä puhuu...

-- N-niin... Mutta no, jotka puhuvat, itsekin ovat roistoja!

Jaakko katsahti hänen surullisesti ja huokasi.

-- En ole uskonut sitä... olen luullut, että sitä puhutaan kateudesta. Sitten olen alkanut uskoa... Ja kun kerran sinäkin äsken sanoit, niin...

Hän viittasi kädellään, kääntyi poispäin toveristaan ja istui liikkumatta, lujasti painaen käsiään tuolin istuinlautaan ja hänen päänsä painui vasten rintaa. Ilja poistui hänen vierestään, istuutui sänkyyn samaan asentoon, kuin Jaakko, ja vaikeni, kun oi tietänyt, mitä sanoa, lohduttaaksensa toveriaan.

Seinän takana huudettiin ja kiljuttiin, astiat helisivät, ja juopuneen naisen ääni veti:

"Poissa on rauha rinnastain, Ja kaikonnut on uni..."

-- Ja täällä on elettävä, -- puoliääneen virkkoi Jaakko.

-- Niin, niin, -- myönsi Ilja. -- Ymmärrän kyllä, että olosi ei ole hyvää. Ainoa lohdutus on se, että joka paikassa on samanlaista, jonka kyllä huomaat, kun hiukan katselet ympärillesi... Ihmiset ovat kaikki samanlaisia.

-- Tiedätkö varmaan, että se on totta, mitä sanoit? -- arasti kysyi Jaakko katsomatta toveriinsa.

-- Minäkö? Näin sen omilla silmilläni... Muistatko, että minä juoksin sinne? Näin raosta, kun he ompelivat tyynynpäällystää kiinni... ja ukko korisi vielä...

Jaakko kohautti hartijoitaan mitään sanomatta. He istuivat kauan ääneti, molemmat samanlaisessa asennossa, toinen sängyssä, toinen tuolilla. Sitten nousi Jaakko ja astui ovelle sanoen Iljalle:

-- Hyvästi...

-- Hyvästi, veli... Älä sinä sitä liiaksi rupea suremaan... minkä sille tekee?

-- Enhän minä surekaan... vastasi Jaakko, ja avasi oven.

Ilja seurasi häntä silmillään ja heittäysi sitten raskaasti pitkälleen vuoteelle. Hänen tuli sääli Jaakkoa, ja hänessä rupesi uudestaan kiehumaan viha setäänsä, Petruhaa ja kaikkia ihmisiä vastaan. Hän näki, ett'ei niin heikko ihminen, kuin Jaakko, voinut elää heidän joukossaan, Jaakko, joka oli niin hiljainen, hyväluonteinen, siisti. Ilja antoi ajatuksilleen vallan, ja hänen muistinsa kertoi hänelle tapauksia, jolloin ihmiset ovat esiintyneet ilkeinä, sydämettöminä, petollisina. Ja sellaisia tapauksia oli ollut monen monta, joten hän mielellään purki kiukkuaan ja katkeruuttaan heihin. Ja mitä mustemmilta ne hänestä näyttivät, sitä vaikeammaksi kävi hänen hengittää eräältä omituiselta tunteelta, jossa oli epämääräistä kaipausta ja ilkkumista ja pelkoa tuntiessaan olevansa yksin tässä valottomassa, surullisessa elämässä, joka vihurin tavoin vieri hänen ympärillään...

Kun hän vihdoin ei enää voinut maata yksin pienessä huoneessansa, jonka lautaseinän läpi tunkeutui sisään ravintolasta kumeata melua, nousi hän ylös vuoteeltansa ja läksi kävelemään. Sinä yönä kuljeskeli hän kauan yksinään kaupungin katuja, pää synkkiä, rasittavia ajatuksia täynnä. Hän kulki yksin pimeässä, tuntien, kuin hänen perästänsä seuraisi joku, joka oli vihamielinen hänelle, ja joka huomaamatta tyrkkäsi häntä aina sinne, missä oli huonointa, ikävintä, näytti hänelle vain sellaista, joka synnytti mieleen katkeruutta ja vihaa. Mutta onhan maailmassa hyvääkin -- hyviä ihmisiä ja tapauksia, ja iloa, miksei hän koskaan satu näkemään niitä, vaan aina työntyy vain sinne, missä on pahuudella ja ikävällä sijansa? Kuka ohjaa hänet aina elämän pimeyteen, lokaan ja pahuuteen?

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena kulki hän eteensä tuijottaen kentän poikki kaupungin ulkopuolella olevan luostarin kivimuurille asti. Tummasta etäisyydestä liikkuivat häntä kohti raskaasti ja verkkaan pilvet. Paikoittain hänen päänsä päällä vallitsevassa pimeydessä pilvien lomasta vilahti näkyviin sininen taivas, jossa tuikki pieniä tähtiä. Läpi öisen hiljaisuuden kaikui välistä luostarikirkon vahtikellon metallikirkas, pitkäveteinen ääni -- ainoa liike kuolonhiljaisuudessa, joka peitti maan. Ei edes Iljan takaa häämöttävistä kaupungin rakennuksista kuulunut kentälle elämän humua, vaikk'ei vielä ollutkaan myöhä. Oli pakkasyö; Iljan jalka tavantakaa tölmäsi jäätyneeseen lokaan. Yksinäisyyden synnyttämä outo tunne ja ajatusten aiheuttama pelko saivat hänet pysähtymään. Hän nojasi selkäänsä luostarin kylmää kivimuuria vasten, miettien yhä uudestaan, kuka johtaa hänen elämäänsä, kuka työntää aina hänen tielleen kaikkea pahuutta, kaikkea kurjuutta.

Kylmä pelonväristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ikäänkuin aavistaen jotakin kauheata, riuhtasihe hän muurin seinästä ja kiiruhti nopein askelin kaupunkiin yhä useammin kompastellen jäätyneeseen lokaan, uskaltamatta kertaakaan vilkaista taaksensa ja puristaen kätensä lujasti ruumiiseensa kiinni.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän jälkeen tapasi Ilja Pashka Gratsheffin. Oli ilta; ilmassa liiteli verkkaan pieniä lumihiutaleita, kimellellen lyhtyjen valossa. Kylmästä huolimatta oli Pashkan yllä vain pumpulipaita, sekin vyöttä. Hän kulki verkkaan pää rintaa vasten painettuna, kädet taskussa, selkä kumarassa, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin tieltä. Kun Ilja oli tullut hänen kohdallensa ja huusi häntä, kohotti Pashka päätään ja katsahtaen välinpitämättömästi hänen kasvoihinsa, virkkoi:

-- Kas! Sinäkö se oletkin!

-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja astuessaan, hänen rinnallaan.

-- Saattaisin voida huonomminkin, jos sellainen olisi mahdollista... Entä sinä itse?

-- Tuossahan tuo menee...

-- Ei taida olla kehuttavaa...

He kulkivat ääneti toistensa rinnalla niin lähellä toisiansa, että kyynärpäät kävivät yhteen.

-- Miks'et ole käynyt meillä? Olen kutsunut ja kutsunut... -- sanoi Ilja.

-- Ei ole juuri aikaa... Vapaa-aikaa annetaan vähän, sen kyllä hyvin tiedät...

-- Pääsisit kyllä, kun vaan tahtoisit... sanoi Ilja moittien.

-- Älä suutu... Minua kutsut luoksesi, vaan itse et kertaakaan ole vielä edes kysynyt, missä asun, vielä vähemmän, että olisit ajatellutkaan käydä tervehtimässä...

-- Se on totta se! -- huudahti Ilja hymyillen. -- Missä sitten asut?

-- Pashka katsahti häneen, hymyili ja rupesi puhumaan vilkkaammin kuin ennen:

-- Yksin asun, -- en ole tavannut mieleisiäni tovereita. Kun olin sairaana lähes kolme kuukautta sairashuoneessa, ei kukaan käynyt minua koko aikana katsomassa...

-- Mitä tautia sairastit?

-- Humalapäissäni vilustuin kerran... sain lavantaudin... Kun aloin parantua, silloin oli ikävää! Yksin sai maata päivät ja yöt... tuntui, kuin olisi sekä mykkä että sokea... kuin olisi kuoppaan viskattu koiranpentu. Kiitos tohtorille... hän edes antoi minulle kirjoja... muuten olisin kuollutkin ikävään...

-- Olivatko ne hauskoja kirjoja? -- kysyi Lunjeff.

-- Kyllä ne olivat hauskoja, veli! Enimmäkseen luin runoja -- Ljermontoff'in, Njekrasoff'in, Pushkinin... Toisinaan tuntui lukiessaan siltä, kuin olisi maitoa juonut. Löytyy sellaisia runoja, että kun lukee, on kuin armaasi suutelisi sinua. Välistä taas saa runo sydämen hehkumaan, niin että kuumaksi sävähtää koko ruumis...

-- Minä olen heittänyt kirjojen lukemisen vähemmäksi, -- huoaten sanoi Ilja.

-- Miksi?

-- Niin, kun lukee kirjaa, kerrotaan siellä asiat toisella tavalla, kuin ne itse asiassa näkyvät olevan...

-- Kyllä se niin on... Pistäydytään ravintolaan. Istutaan ja jutellaan... Minun on mentävä erääseen paikkaan, vaan on vielä aikaista... Mutta voimme me sinnekin mennä yhdessä...

-- Mennään vaan! -- sanoi Ilja ja tarttui ystävällisesti Paavalin käteen. Tämä taas katsahti häneen, ja virkkoi hymyillen:

Me emme juuri koskaan ole olleet erittäin hyviä ystäviä, vaan sittenkin tuntuu minusta hauskalta tavata sinut...

-- Sitä en tiedä, josko sinusta tuntuu hauskalta... Näyttää siltä, kuin ei... Mutta minusta sitä vastoin...

-- Voi, veli hyvä! -- keskeytti hänet Paavali. -- Tapasit minut sellaiseen aikaan, jolloin juuri mietin asioita, joita ei mieli tekisi muistamaankaan! -- Hän viittasi kädellään ja ääneti kulki hitaammin edelleen.

He poikkesivat ensimäiseen ravintolaan, mikä tielle sattui, istuutuivat erääseen nurkkaan ja pyysivät tuomaan olutta. Lampun valossa huomasi Ilja, että Paavalin kasvot olivat laihtuneet ja posket kuopilla. Hänen silmänsä olivat tulleet levottomiksi, ja hänen huulensa, ennen puoliavoimet, osottaen leikillisyyttä, olivat nyt lujasti yhteen puristetut.

-- Missä olet työssä? -- kysyi Ilja Gratsheff'ilta.

-- Uudestaan kirjapainossa, -- surullisesti sanoi Paavali.

-- Onko siellä vaikeata?

-- Ei-ei... Työ ei kuluta, vaan huoli. Ilja tunsi omituista mielihyvää, nähdessään iloisen ja reippaan Pashkan alakuloisena ja huolestuneena. Hänen teki mielensä tietää, mikä niin suuressa määrässä oli muuttanut Paavalin, ja hän, väkisin täyttäessään oluella tämän lasia, kysyi:

-- Kuinka on runonsepityksesi laita'

-- Nykysin olen jättänyt sen, vaan ennen sepitin paljon. Näytin niitä tohtorille. Hän kehui, painattipa muutamia niistä sanomalehteenkin... Kolmekymmentä yhdeksän kopeekkaa annettiin minulle niistä...

-- Ohoo! -- huudahti Ilja. Sepä kuuluu joltakin! Minkälaisia ne olivat, ne runot? Lausupa joku?

Iljan kiihkeä uteliaisuus ja muutamat lasilliset olutta olivat vilkastuttaneet Gratsheff'ia. Hänen silmänsä paloivat ja hänen keltasiin poskiinsa oli noussut hehkuva ruskotus.

-- Minkälaisiako? -- kysyi hän, hieroen kädellään otsaansa. -- Olen unhottanut -- jumalauta, unhottanut olen! Odotahan, kenties muistan. Minulla on niitä aina päässäni kuin mehiläisiä mehiläispesässä... ja ne surisevat ja surisevat siellä! Välistä, kun rupean runoilemaan, joudun ihan haltioihini... Mieleni on vallan kuohuksissa ja kyyneleet nousevat silmiin...

-- Niinkö? Mistä se johtuu? -- kummastuneena ja epäillen kysyi Ilja.

-- Niin se vaan on... Mielessä palaa jotakin, ja tahtoisi sanoa sen kauniisti, vaan sanoja puuttuu... Niinpä puuttuu... -- Hän huokasi ja, pudistaen päätään, lisäsi:

-- Kun se on mielessä, tuntuu se erinomaiselta, vaan kun sen on saanut paperille, tuntuu se ihan tyhjänpäiväiseltä...

-- Lausu minulle edes joitakin runoja! pyysi Ilja. Mitä enemmän hän katseli Paavalia, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja vähitellen tuli tuohon uteliaisuuteen lisäksi jokin hyvä, lämmin, surullinen tunne.

-- Enimmäkseen sepitän leikillisiä runoja omasta elämästäni, -- sanoi Gratsheff, hymyillen hämillään.

-- No, anna kuulua sitten niitä leikillisiä! -- ahdisti häntä Ilja.

Silloin katsahti Gratsheff ympärillensä, rykäsi, hierasi rintaansa ja alkoi puoli-ääneen, nopeasti, katsomatta toveriinsa, lausua:

"On yö... Läpi himmien ikkunain Kuu säteitä heittävi valostaan, Kuin mielisi minua huvittaa; Kiviseinät kylmänkosteat Ja papeririekkeet tahraisat Sinivaalein juovin se kuvittaa. Mä istun, katson, ja vait olen, vait... Vuoks aatosten unta pait..."

Paavali pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi hitaammin, hiljemmin:

"Kohtalo mua murjoo, vainoo ahdistain... Se väliin syöntä repii, väliin iskee tukkaan, Se ryösti kaikki -- lemmen johti hukkaan. Se yhden jätti -- viinapullon vain... On edessäni pullo helmeilevää viinaa. Se välkkyy kuutamossa, kuni hymyileis, Kuin nesteellänsä sydänhaavat lääkitseis: Se poistaa aatokset, jotk mieltä piinaa; Saa päähän sumu -- elo on kuin humu. Pois mietteet, tahdon nukkumaan... Mutt' vielä kerran kaadan, kerran vaan... Ma -- juon!... Se nukkukoon, ken haluaa, En minä mietteiltäni unta saa..."

Kun Gratsheff oli lopettanut, vilkasi hän Iljaan, ja painaen päänsä vielä alemmaksi, sanoi hiljaa:

-- Tällaisia ne ovat useimmat... hullunkurisia.

Hän naputti sormillaan pöydän reunaan ja levottomasti liikahteli tuolilla.

Ilja katsoi hetkisen Gratsheff'ia suoraan silmiin, ja hänen kasvoillaan kuvastui epäilevä ihmettely. Hänen korvissaan kaikuivat yhä soinnukkaan runon katkerat sanat, ja hänestä tuntui vaikealta uskoa, että sen oli sepittänyt tuo laiha, parraton poika, jonka silmät olivat levottomat, ja jolla oli yllä vanha, karkea paita ja jalassa raskaat saappaat.

-- No, veli, eivät ne niinkään hullunkurisia ole! -- verkkaan ja hiljaa sanoi Ilja, yhä tutkivasti katsoen Paavaliin. -- Ne ovat hyviä... Kävivät ihan sydämelleni!... Lausupa vielä kerran...

Paavali nosti sukkelaan päänsä pystyyn, katsahti silmät iloisina kuulijaansa ja siirtyen häntä lähemmäksi, kysyi hiljaa:

-- Niinkö todellakin -- miellyttävätkö ne sinua?

-- Totta totisesti! Kummallinen mies!... Luuletko, että rupeaisin valhettelemaan?

-- Uskon... sinä olet suora... Kunnon poika olet, veliseni!

-- Lausu vielä kerran!

Paavali alkoi lausua hiljaa, miettivästi, pysähtyen usein ja huokasi syvään, kun ääni petti hänet. Ja kun hän oli lopettanut, oli Iljan epäillys siitä, ett'ei Paavali itse ollut sepittänyt runoja, tullut yhä suuremmaksi.

-- Entä muita? -- sanoi hän.

-- Kuule, -- tulen ennemmin toisen kerran luoksesi ja tuon vihkon tullessani... Useimmat runoni ovat pitkiä... ja minun on aika lähteä! Sitäpaitsi muistan huonosti... Alku ja loppu kyllä muistuvat mieleen... Eräs loppuu tällä tavalla -- olen kulkevinani metsässä yöllä ja eksynyt ja väsynyt... mieli tuntuu ikävältä... kaikkialla on hiljaista, olen yksin... ja niin etsin tietä pois päästäkseni ja olen valittavinani:

"Jo jalat uupui Ja sydän raukes -- En tietä löydä! Oi synnyinmaani! Sanopa mulle sie -- Tie mistä vie? Mä maahan painuin -- Sen lempeätä, Märkää rintaa vasten vaivuin -- Ja oi kuin kuiskeen Sielt' öisin kuullut: -- Käy tänne!"

-- Se on totta: elämämme on kuin synkän metsän läpi kulkemista, jossa etäällä vilkahtaa valo, vaan jonne ei tietä löydä!... Kuule, Ilja, lähde kanssani! Lähdetkö? En haluaisi erota sinusta nyt...

Gratsheff nousi pöydästä, nyki Iljaa hihasta ja katsoi ystävällisesti hänen silmiinsä.

-- Lähden mukaasi! -- sanoi Ilja. -- Minuakin haluttaa olla hetkinen sinun seurassasi. Totta puhuen, uskon ja en usko, että sinä olet sepittänyt nuo runot.

-- Etkö usko, että ne ovat minun työtäni? Se ei tee mitään! Kunhan näet, niin uskotkin... -- sanoi Paavali, kun he astuivat ravintolasta kadulle.

-- Jos runot ovat sinun sepittämiäsi, olet koko mies! -- vilpittömästi huudahti Ilja. -- Jatka vaan! Kerro, kuinka kunnon ihmiset elävät.

-- Kunhan ensin opin, niin kyllä kirjotan -- odota vaan!

-- Tee niin! Anna heidän ymmärtää...

-- Välistä mietin: voi teitä!... Te olette kylläisiä, teillä on kengät jalassa, kunnolliset vaatteet yllä -- mutta minä?

-- Niin sitä pitää!

-- Mutta enkö minäkin ole ihminen?

-- Kaikki olemme samanlaisia!

-- Kuka käy sametissa ja kumatshissa, se syö vehnästäkin, vaan kenen rintaakaan eivät ryysyt riitä peittämään, sen vatsakin saa olla tyhjänä. Mutta niin ei saa olla!

-- Ei! Kaikki ovat yhdenvertaisia!

-- Olisipa minulla päätä, Ilja!...

He kulkivat nopeasti katua, innostuneesti ja joutuin puhellen, kiihtyen kiihtymistänsä ja siirtyen yhä lähemmäksi toisiansa. Molemmat he tunsivat iloa huomatessaan, että toinen ajatteli samoin kuin toinenkin, ja se ilo kohotti vielä heidän mielialaansa. Lumi, jota satoi akanpaloilla, suli heidän kasvoillansa, tarttui vaatteisiin ja kenkiin, ja he kulkivat, kuin sakeassa liemessä, joka äänettömästi kiehui heidän ympärillään.

-- Minä käsitän kaikki! -- vakuuttavasti huudahti Paavali.

-- Näin ei saata elää! -- sanoi Ilja.

-- Jos on käynyt kimnaasia, niin on mies herra, vaikka hänen isänsä olisikin vedenvetäjä!

-- Niin! Ja onko minun syyni, ett'en ole voinut käydä kimnaasia?

-- Heille on kaikki tarjona, vaan meille ei edes tuon vertaa? -- sanoi Gratsheff, näyttäen etusormeaan Iljalle. -- Mutta annahan aikaa!

-- Hyi, perkele! -- kirosi Ilja, joka oli astunut lumisohjua täynnä olevaan kuoppaan.

-- Astu enemmän vasempaan käteen...

-- Minne hiiteen me sitte menemme?...

-- Sidorihan luokse...

-- Minne?

-- Sidorihan luokse... etkö sinä häntä tunne?

-- E-en... vastasi Ilja vähän vaiettuaan, ja astuttuaan pari askelta, jatkoi hän nauraen: -- lyhyitä ovat tiemme, veli...

-- Mutta minun on mentävä sinne... On vähän asiaa...

-- En panekaan vastaan... Luonnollisesti tulen mukaasi!

-- Kerron sinulle... Ilja! Katkerata on puhua siitä...

Hän sylkäsi ja vaikeni.

-- Mitä se on? -- kysyi Ilja uteliaasti.

-- Näes, -- haluttomasti alkoi Paavali kertoa, -- siellä on eräs tyttö... Saat nähdä, minkälainen hän on... Sydämen saa palamaan... Hän oli sisäpiikana sillä tohtorilla, joka hoiti minua. Minulla oli tapana käydä sieltä kirjoja hakemassa... sitten, kun olin parantunut... Tultuani sinne, sattui usein, että sain odottaa tohtoria kyökissä... Ja hän oli koko ajan siinä... Liikkui ketterästi kuin orava, nauroi... Tunnen samaa hänen läheisyydessään, kuin höylälastu tulen vieressä... Minä rupesin lähentelemään... ja pian hän antautuikin, pitemmittä puheitta... Välillämme syntyi -- sellainen... Tuntui kuin taivas olisi siirtynyt maan päälle... Lennän hänen luokseen kuin höyhen tuleen... Suutelimme toisiamme, niin että huulet turvottuivat ja luut raskivat -- ah! Hän on niin puhtonen, pienonen, kuin nukke... syleillessäni tuntuu, kuin häntä ei olisikaan! Kuin pikkunen lintu lensi hän sydämeeni ja laulaa siellä ja... visertää...

Hän vaikeni, ja hänen suustaan tunki outo, nyyhkytyksen tapainen ääni.

-- Entä sitten? -- kysyi Ilja jännityksellä.

-- Tohtorin rouva yllätti meidät... piru hänet vieköön! Hänkin oli hyvä ihminen; monasti oli hän puhutellut minua... ystävällisesti, niinkuin ainakin... Kaunis hän oli!

-- Entä sitten? -- toisti Ilja.

-- Sitten nousi aika meteli... Vjera ajettiin pois... ja minut myös... Vjera jäi minun luokseni... Mutta minulla ei niihin aikoihin ollut paikkaa... Nälkää näimme... Söimme kaikki... Mutta hänellä on luonteenlujuutta... Hän pakeni luotani... Oli häveissä pari viikkoa, ja sitten ilmestyi luokseni kuosikkaassa puvussa, rannerenkaissa... rahaa taskussa...

Pashka puri hammasta ja synkästi lisäsi:

-- Löin häntä... kovasti...

-- Läksikö hän pois? -- kysyi Ilja.

-- E-ei... Jos hän olisi lähtenyt, olisin minä mennyt järveen...

-- Jäikö hän?

-- Joko surmaa minut, sanoi, tahi anna minun tehdä, mitä tahdon... Minä, sanoi, olen taakkana sinulle... Sydäntäni ei kukaan saa, sanoi hän...

-- Entä sinä?

-- Minä tein jos jotakin: sekä löin häntä että... itkin... Mitä muuta voin tehdä? Millä jaksoin häntä elättää minä?...

-- Eikö hän tahtonut etsiä paikkaa?

-- Piru häntä ymmärtää! Sanoo -- näin on hyvä! Jos saamme lapsia, niin mihin sitten joudumme? Vaan näin ollen muka on kaikki hyvin, kaikki on sinun, eikä lapsia tule...

-- Ilja Lunjeff mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Järkevä tyttö!...

Pashka astui vaiti lumipyryssä, ja päästyään pari askelta toverinsa edelle, kääntyi hän ympäri, pysähtyi ja sanoi käheästi:

-- Kun ajattelen, että toiset suutelevat häntä... tuntuu, kuin kuumaa lyijyä kaadettaisi sydämeni läpi...

-- Jättäisit hänet!

-- Hänetkö! -- hämmästyneenä huudahti Paavali.

Ilja ymmärsi hänen hämmästyksensä, kun sai nähdä tytön.

He tulivat erään yksikerroksisen talon luokse kaupungin laidassa. Sen kuusi ikkunaa oli peitetty luukuilla, mikä sai talon näyttämään pitkältä, vanhalta säilytyshuoneelta. Nuoskea lumi peitti paksulta talon katon ja seinät, aivan kuin se olisi aikonut kätkeä tahi haudata sen.

Pashka kolkutti porttiin ja sanoi:

-- Tässä on -- erityinen laitos. Sidoriha antaa tytöille asunnon, ruo'an, ja ottaa siitä viisikymmentä ruplaa kuukaudessa kultakin...

Tyttöjä on vaan neljä... Luonnollisesti pitää Sidoriha viiniä, olutta ja muuta hyvää saatavana... konvehtia... ja jos jotakin... Tytöt saavat elää omine valtoinensa -- mielensä mukaan saavat mennä kävelylle tai kotona olla, kunhan vaan maksavat puolisatasensa kukin kuukaudessa... Tytöt ovat yleensä kallishintaisia... ansaitsevat rahansa helposti. Muuan heistä, Olympiada, ei koskaan rupea alle neljää ruplaa.

-- Entä paljonko ottaa... sinun? -- kysyi Ilja, pudistaen lunta vaatteistaan.

-- E-en tiedä... kallis on hänkin... hämillään vastasi Gratsheff.

Oven takaa kuului kolinaa, ja kirkas valonsäde tuikahti oven raosta...

-- Kuka siellä?

-- Minä, Vassa Sidorovna... Gratsheff...

-- Vai niin!

Ovi avautui ja pieni kuivahko eukko, jolla oli kuihtuneet kasvot ja suuri nenä, valaisi Pashkaa kynttilällä ja sanoi ystävällisesti: