Part 6

Oliko kaikki se hauskuus, jota olimme nauttineet Jimin keralla, jo mennyttä -- ainiaaksi!

Emme keksineet sanoja --

Jim laskeutui mäenrinteelle meidän väliimme -- hän lepäsi käsi poskella nojaten kyynärpäänsä Dorthen hameeseen, joka oli levällään heinikossa.

-- Jim, -- sanoin minä äkkiä -- ettekö te oikeastaan ole loordi?

Hän nauroi omalla hauskalla tavallaan.

-- Ah, te hauska, kun kysy niin --

-- Niin, mutta ettekö te ole?

-- En vielä -- ja kenties en koska -- isäni veli on lordi Armstrong -- ja jos minä itse elä kaua, minä kenties peri arvonimi -- mutta minä ei välitä nyt muu kuin Aaste-tupa --

Äkkiä hän laski päänsä Dorthen syliin -- Dorthe punastui jälleen pehmeitä, ruskeita hiuksiaan myöten -- ja sitten Jim alkoi laulaa. Jotakin matkustamisesta -- "far -- far away --"

Vihdoin se joka lauloi oli far -- far away -- oli kuoleman porttien toisella puolella.

Oli jotakin liikuttavaa ja valittavaa tavassa, jolla hän lauloi pää Dorthen sylissä.

-- Teidän täytyy tulla takaisin, Jim, -- sanoin minä, -- tänne meidän luoksemme.

-- Luonnollisesti minä tulla takaisin, -- sanoi hän päättäväisenä, -- mutta kauan, kauan ennekuin Jim saatta tulla.

-- Kuinka kauan?

-- Minä mene hyvin pian Intiaan ja ole siellä kaua -- kenties kolme, kenties viisi vuosi.

Ah, viisi vuotta, sehän oli ikuisuus eteenpäin ajatellen!

-- Minä ei koska enne ymmärtäny -- ihmine ei tarvis enempä olla onnelline -- ah, niin onnelline, -- jatkoi Jim.

Kukaan meistä ei puhunut; minä nyhtäisin heinänkorren ja heitin sen pois jälleen.

Jim nousi nopeasti: -- Minä on täällä liian kaua -- minä juokse pian koti.

-- Ettekö tule enää tänne? -- sanoin minä.

-- Jos voin -- minä tulla tänä ilta --

Hän tarttui meitä jokaista kolmea käteen, sitä hän ei ollut milloinkaan ennen tehnyt -- heilutti sitten kädellään monta kertaa ja katosi nopeasti metsään.

Dorthe ei ollut koko aikana sanonut sanaakaan. Hän istui kädet polvilla tuijottaen ulos, mutta hänen silmänsä loistivat.

Ah, miten kauhean alakuloista kaikki oli. Vanhat ihmisethän sanoivat aina, että kaikki on katoavaista, mutta sitä ei uskottu -- tuntui kuin itse aina olisi poikkeus.

Kaikkien ihmisten tulee esimerkiksi kuolla. Kuitenkin oli aivan mahdotonta ajatella, että itsekin kuolisi.

Uh, koko elämähän oli niin alakuloista. Oli myöskin alakuloista istua katsellen yli tämän vihreän laakson, jossa oli peltotilkkuja ja harmaita tupia. Köyhä, syrjäinen, kätkössä oleva seutu.

Illalla poika tuli juosten Svartliesta ja toi mukanaan Jimin kirjeen. Päällekirjoitus oli Dorthelle.

Luonnollisesti me tahdoimme sen lukea, mutta Dorthe painoi kirjeen rinnalleen, ja molemmat ruskeat, hennot kätösensä sen päälle ja katsoi meitä samettisilmillään, sanoen:

-- Älkää pyytäkö minulta sitä.

Hän läksi heti. Hänen tuli tavata Jim viimeisen kerran "Ensimäisen näkemisen makeudessa".

Susanna ja minä emme puhuneet paljoa, istuessamme yksin. Saattoihan olla mahdollista, että ajattelimme samaa, mutta emme sitä sanoneet.

Minä puolestani ajattelin vain sitä, että surullisinta maailmassa oli se, että me istuimme täällä yksin, kenenkään meistä välittämättä -- aivan niin oikealla tavalla kuin Jim välitti varmaan Dorthesta.

Huu, ilma oli jo kylmää -- tunturit olivat sinä iltana niin jyrkästi tummansiniset. Ne näyttivät olevan niin lähellä meitä.

Itse asiassa tunturit sittenkin olivat synkkiä --

XVI.

Laskettuamme illalla levolle sanoi Dorthe äkkiä:

-- Teidän täytyy luvata minulle, ett'ette puhu kenellekään ihmiselle -- mutta ajatelkaas, Jim ja minä olemme kihloissa --

-- Oletko hullu! -- pääsi minulta.

-- Rakkaani, senhän saatoimme ymmärtää, -- tuli Susannalta alasängystä.

-- Saatoitteko todellakin ymmärtää sen? -- sanoi Dorthe.

-- Ei, mutta kerro -- oletko hirveän iloinen -- kuinka se kävi -- mitä hän sanoi -- oletko suudellut häntä? -- minä utelin.

Dorthe lepäsi kädet niskan alla ja tuijotti Aaste-tuvan harmaaseen, ikivanhaan kattoon ja ainoastaan hymyili.

-- Kerro, mitä hän sanoi, -- ahdistin minä.

-- En.

-- Onko hänellä sisaruksia?

-- Ei, ja hänen äitinsä on kuollut.

-- Kertoiko hän sinulle muuten paljon itsestään?

-- Kertoi, kaikkityyni -- hän on vain käynyt koulua ja opiskellut ja kasvanut äärettömässä pakossa, ja isä on jäykkä ja ankara.

-- Niin, senhän me näimme, -- lisäsin minä.

-- Hänellä ei ole ollut ikänään niin hauskaa kuin täällä, -- jatkoi Dorthe; -- milloinkaan hän ei ole ollut niin vapaa --

-- Ajatelkaa -- tällaistahan meillä on melkein aina, -- lisäsin minä taaskin; -- uh, miten ilkeää mahtaa olla asua ulkomailla --

-- Hän menee intialaiseen armeijaan, -- sanoi Dorthe.

-- Suuri taivas, aivan kuin Kiplingin romaaneissa! -- sanoin minä.

-- Onko hän kauhean rikas? -- tuli jälleen alasängystä.

-- Sitä en tiedä.

-- Eikö hän sanonut siitä sanaakaan? -- kysyi Susanna hämmästyneenä.

-- Ei, sitä hän ei tehnyt, sitähän hänen ei tarvinnut kertoa; on aivan sama, olipa hän rikas tahi ei.

-- Julkaistaanko se pian? -- kysyi Susanna jälleen.

-- Ei -- me ainoastaan odotamme toisiamme.

-- Kuinka kauan? -- sanoi Susanna.

-- Viisi vuotta --

Pysähdys.

-- Herrat unohtavat kyllä pian, niin sanovat kaikki, -- sanoi Susanna.

-- Oh, Jim ei unohda, -- sanoi Dorthe.

-- Ajatelkaapa, viisi vuotta, -- sanoin minä. Se oli sellainen ikuisuus, että sitä tuskin saattoi ajatella.

Vaikkakin minä olin tuntevinani Jimin niin hyvin, niin minulla oli kuitenkin melkoinen joukko asioita kyseltävänä. En tiedä, kuinka asianlaita on, mutta kun ihmiset menevät kihloihin, niin he ovat kuin olisivat uusia.

-- Nyt minä olen elänyt seitsemäntoista vuotta, -- sanoi Dorthe, -- ja Jimiä olen tavannut seitsemäntoista kertaa --

-- Paljoa useammin, -- keskeytin minä.

-- En, minä olen laskenut, -- sanoi Dorthe jälleen, -- ja ne seitsemäntoista kertaa ovat enempi kuin kaikki seitsemäntoista vuotta yhteensä.

Voi, miten ihmeellistä! Niin ihmeellisen merkillistä mahtaa olla kihloissa oleminen -- melkein sellaista, että tuskin saattaisi elää.

Taivas oli pilvistä harmaa, ja usva peitti seuraavana päivänä laaksot -- se liiteli pieninä kuontaloina sinisillä tuntureilla.

Aaste-tuvassa oli tullut hieman alakuloista -- sehän oli vain vanha, harmaa mökki etäällä syrjäseudussa.

Ei kannattanut enää vähääkään pestä pöytiä ja penkkejä ja saada niitä häikäisevän valkoisiksi. Eikä koristaa takkaa koivunoksilla.

Uh, itse asiassahan me olimme hyvin yksinäisiä täällä mökissä. Ei ollut kulunut edes päivääkään Jimin matkustamisesta -- mutta oli niin autiota, oli kuin meillä ei enää olisi ollut mitään odotettavaa.

-- Entä Finn? -- sanoi Dorthe äkkiä; -- olihan puhe, että hän tulisi tänne kolmen viikon kuluttua.

Ajatelkaapa, Finnin olin melkein unohtanut; hänessä nyt sitäpaitsi ei ollut mitään odottamista -- minun mielestäni.

Matti oli mennyt postia noutamaan eikä tuntunut tulevan koskaan takaisin. Olen tosin unohtanut kertoa, että Mari on lähetetty pois jo kauhean kauan sitten; on jo varmaankin kulunut viikko siitä, kun Matti meni hänen kanssaan Opstadiin kysymään, saiko tyttö olla siellä sen ajan kun hän oli meidän palveluksessamme.

Päivä kulki kuin ryömien eteenpäin.

-- Onko teillä halua vielä olla täällä? -- sanoin minä äkkiä.

-- Minä olen väsynyt täälläoloon, -- sanoi Susanna.

-- En tiedä, mutta minusta on kuin olisin täällä lähempänä Jimiä, -- sanoi Dorthe.

Päätimme panna varhain nukkumaan, sillä meillä ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Postissahan ei myöskään tullut niin mitään hauskaa -- ihmiset unohtivat nyt meidät kokonaan.

Olimme juuri lukinneet oven ja alkaneet riisuutua.

-- Ts, -- sanoin minä, -- joku on ulkona --

Kuuntelimme suut auki. Joku sipsutti heinikossa.

Pyhimysten nimessä, kuka siellä saattoi olla? Muutamia hetkiä kului, me pukeuduimme nopeasti.

Entä jos siellä oli joku kulkuri.

-- Ha lia ha -- ha lia ha, -- kuului laulua ovenraosta.

-- Se on Jim, -- huusimme me kaikki ja hyökkäsimme ulos.

Siinä hän seisoi kynnyskivellä ilmi elävänä ruskeassa puvussaan. Ajatelkaapa, hän ja Dorthe syöksyivät suoraa päätä toistensa syliin, vaikka me olimme näkemässä!

-- Mutta mitä, oletteko täällä -- mutta kertokaa -- miten ihmeessä --

Ja Jim nauroi säteilevänä: -- Minä hyvin viekas -- ja hyvin iloinen nyt -- me ole hotellissa -- laaksossa -- etäällä alhaalla, miss Lowell ei siedä jalka vuoksi aja enempä -- minä ei sano mitä -- ei yhtä sana -- mutta otta hevonen ja aja tänne -- ja olla Aaste-tupa kaksi tunti -- ja mennä pois jälle -- eikä kuka aavista, missä minä ollut -- ha haa -- minä hyvin iloine --

-- Ettekö aio kertoa olleenne täällä?

Hän asetti etusormensa suunsa eteen: -- Oi, en -- minu suu hyvi kiinni -- nyt me pitä hyvi hauska hetki, sitte minä lähte --

Oli hirveän hauskaa. Me sytytimme suuren valkean takkaan, niin että se loisti kauas pimeään yöhön. Sillä sumu oli ohentunut, sininen harso verhosi tunturit, sinervä usva kattoi laaksot, mutta kaukana lounaassa kohosi metsän reunasta täysi punainen kuu harmaankelmeällä taivaalla.

Luulen että me lauloimme koko yön. Olimme ulkona ja olimme sisällä -- kuu kohosi kohoamistaan ja tuli keltaiseksi, ja tunturit tummenivat, ja Jim lauloi noita pitkäveteisiä englantilaisia sävelmiä, jotka aina ovat samanlaisia; me joimme kahvia ja me kolme tuvassa olijaa lauloimme täyttä kurkkua yli tunturien:

"Me tunnemme maan."

Ja Jim sanoi: -- Jos minä karka kaikesta ja jää tänne.

Mutta silloin me kaikki nauroimme.

-- Talvella täällä on lunta kattoon asti, -- sanoin minä, -- eikä täällä ole polkua eikä tietä, ja lumi tuiskuaa -- tahtoisitteko silloin olla täällä?

-- Oi, hyvin mieluista, -- nauroi Jim.

-- Mutta silloin te olette Intiassa, missä aurinko teitä paahtaa --

-- Mutta minä ajattele Aaste-tupa, -- sanoi Jim.

Hevonen odotti häntä, kyytimies joi kahvia kanssamme. Täsmälleen kolme tuntia Jim oli viimeisellä kerralla Aaste-tuvassa.

Me pidimme kaikki kolme rattaista kiinni ja saatoimme häntä metsätiellä.

Mutta Jim piti kätensä Dorthen kädessä, joka oli rattaiden selkänojalla. Koko ajan hän puhui Dorthelle englantia, ainoa mitä minä ymmärsin oli "my darling" -- mutta sen hän sanoi monta kertaa.

Sitten metsä tuli pikimustaksi, emmekä me uskaltaneet muuta kuin kääntyä takaisin. Ja Jim nousi ylös rattaissa ja huusi tummalta metsätieltä: -- Eläkä hyvin kaikki kolme, kunnes minä tule jälle.

Oli niin kolkkoa saapuessamme jälleen Aaste-tupaan, tumma yö verhosi tunturit, takkavalkea loi hohdettaan kauas ruohoiselle mäenrinteelle. Tunturin yläpuolelta näkyi jo kapea päivänjuomu, joka ennusti auringonnousua.

Dorthe istuutui pankolle ja itki haikeasti.

-- Sellaista se on kun menee kihloihin, -- sanoi Susanna pisteliäästi; -- silloin tulevat surut --

Sitten hän sanoi: -- Merkillistä, että sinun piti pyydystää tuollainen kultalintu täällä ylhäällä Aaste-tuvassa -- muuten tuo sormus, jonka hän on antanut sinulle, ei oikeastaan todista rikkautta. -- Ja Susanna kulki sinne tänne jäykkänä ja säännöllisin kasvonpiirtein ja puristi yhteen suupieliään.

Näettekös miten ilkeiksi ihmiset tulevat, kun he ovat mustasukkaisia!

XVII.

Seuraavana iltana tämän rikasmuistoisen yön jälkeen tuli Finn Bolt.

Hän seisoi pihalla laukku seljässä terävine pikku kasvoineen, emmekä me olleet huomanneet hänen tuloaan.

Minusta Finn Bolt ei ollut vähääkään hauska, mutta oli hyvä, että hän tuli; olihan se kuitenkin vaihtelua.

Hänellä ei muuten ole koskaan mitään lepoa. Aina hänen luisevien, kesakkoisten käsiensä pitää näperrellä jotakin -- aina hänellä on jotakin tekemistä. Ei tulisi esimerkiksi milloinkaan kysymykseen, että Finn lepäisi viisi minuuttia vihreällä rinteellä tuijottaen siniselle taivaalle tai istuisi hiljaa kahta minuuttia ja katselisi laaksoon ja olisi hieman surumielinen.

Ei, kaukana siitä, sellainen hän ei ole.

Niinpä hän oli tuskin ehtinyt saada laukkua seljästään ennenkuin jo tahtoi tahkota veitsiä. Hän oli näet ohimennen nähnyt vanhan tahkon navetan seinämällä, korkeiksi kasvaneiden viholaisten keskellä.

Nytpä siis kaikki oli tahkottava. Hän tahkosi minun koruompelusakseni aivan naskaliksi -- ehdittyään olla ainoastaan kaksikymmentä minuuttia Aaste-tuvassa. Minä en sanonut hänelle saksista yhtään pahaa sanaa, mutta se tahkoaminen tuottaa minulle haittaa joka kerta kun niitä käytän. Meidän pöytäveitsemme -- meillä oli niitä neljä -- hän myöskin tahkosi, niin että saattaisimme niillä murhata kenet hyvänsä. Lopuksi hän oli melkein loukkaantunut siitä, ettei meillä enää ollut mitään tahkotuttamista -- hän seisoi navetan seinää vasten ja huusi: -- Kun teillä kerran on niin erinomaisen hyvä tilaisuus tahkotuttaa, niin on teidän sitä käytettävä --

Sitten hän oli Aaste-tuvan katolla ja heitti alas turvetta, kiviä ja rojua, niin että korvissamme suhisi!

-- Täällä tarvitaan järjestävää kättä! -- huusi hän katolta.

Aaste-tuvan päädyssä oli luukku; luonnollisesti Finn luukkuun sitä tarkastamaan. -- Olisi sääli ottaa Matilta kaikki se komeus, jota hän nauttii navetan ylisillä, -- huusi hän; -- minä voin erinomaisen hyvin olla täällä yötä. -- Hän asetti navetanportaat luukun eteen ja kantoi sinne pari tukevaa heinärukoa. Siellä hän aikoi nukkua.

-- Mutta kertokaa minulle, -- sanoi hän saatuaan heinät kaikella kunnialla ullakolle, -- miten ihmeessä olette saattaneet kestää täällä kokonaista kolme viikkoa yhtämittaa --

-- Ah, täällä on ollut niin ihanaa, -- sanoin minä.

-- Niin, jospa vaan tietäisit, -- sanoi Dorthe.

-- Tietäisin mitä?

-- Miten lumoavaa täällä on ollut, -- sanoi Dorthe; hän punastui ja hymyili Susannalle ja minulle.

-- Sanokaa minulle -- oh, sanokaa minulle -- mikä täällä oikeastaan lumoaa, -- pyysi Finn.

-- Kerro siis, Dorthe, -- sanoin minä.

-- Finn, kuuleppa -- niin, täytyyhän minun puhua se -- toisethan tietävät sen myöskin -- minä olen täällä mennyt kihloihin --

-- Mennyt kihloihin täällä -- kenen kanssa, tuhat tulimmaista -- en näe täällä mitään muuta kuin metsän ja Maailman Matin --

Silloin me kerroimme kaikkityyni. -- Jimin tapaamisesta, hänen isästään, joka kalasti Mustastavirrasta ja oli melkein loordi -- miten ihastuttava Jim oli -- paljoa viehättävämpi kuin kaikki Norjan herrat -- viime yönä hän oli matkustanut Intiaan ja aikoi jäädä sinne viideksi vuodeksi.

Kerrankin Finn istui paikoillaan kokonaista viisi minuuttia kuunnellen, ja hänen silmänsä pysyivät liikkumatta.

-- Ja hänen kanssaan sinä olet mennyt kihloihin, -- tuli lopuksi.

-- Hänen.

-- Oletko aivan menettänyt sen vähäisenkin järkipahaisen, mitä sinulla on ollut? -- sanoi Finn jälleen. Niin sanovat veljet aina, heidän mielestään ei sisarilla koskaan ole mitään järkeä -- senhän tiedätte --

Dorthe oli luonnollisesti siihen tottunut, sillä hän ei sanonut sanaakaan, tuijotti vain veljeensä ruskeilla samettisilmillään.

-- Sepä oli hullunkurisinta mitä olen milloinkaan kuullut, -- jatkoi Finn; -- hän pysyy poissa viisi vuotta ja häntä sinä odotat -- ha haa --

Dorthen kasvot nytkähtelivät, mutta hän ei sanonut vieläkään mitään.

-- Kiitos, sellaisesta kesäkihlauksesta me emme välitä -- ja hän on lisäksi korkeaa englantilaista aatelia -- yhä parempaa ja parempaa! --

-- Hän oli kauhean suloinen, -- sanoin minä.

-- Hyvä Jumala -- miten päättömiä te olette kaikki kolme, -- sanoi Finn.

-- Minä arvelin kyllä, ettei hän ollut mikään luotettava, -- sanoi Susanna.

-- Sitä sinä et ole koskaan sanonut, -- kuohahdin minä.

-- Mutta minä ajattelin sitä aina, -- sanoi Susanna ja puristi yhteen suupieliään.

Mutta silloin Dorthe ei voinut enää itseään hillitä. Hän painoi pienet, ruskeat kätensä kasvoilleen ja nyyhkytti: -- Oi, sanokaapa mitä tahdotte -- aivan mitä tahdotte -- minä uskon Jimiin, minä odotan Jimiä --

-- Hän ei ikinä palaa, -- sanoi Finn ja löi nyrkkinsä nurmeen, jolla istui -- englantilaiseen armeijaan kuuluva upseeri, joka jää Intiaan viideksi vuodeksi -- ja hän palaisi tänne sinun luoksesi, jonka hän on tavannut täällä Aaste-tuvassa -- hah haa! -- Hän kieri maassa nauraen.

-- Minä lupasin odottaa, -- nyyhkytti Dorthe.

-- "Mä kyllä ootan, kun lupasin sen", -- lausui Finn ivallisesti -- niin, jos tahdot tuhota elämäsi, niin kulje sinä vain odottaen -- mutta tuossa tulee Maailman Matti, -- jatkoi hän, -- hänhän saattaa toisten puutteessa olla terveen järjen edustajana --

Ennenkuin me ehdimme estää, sanoi Finn:

-- Kuuleppa, Maailman Matti -- tämä pieni tytön tyllerö on mennyt kihloihin sen englantilaisen kanssa, joka asui täällä jossakin -- hän on matkustanut Intiaan -- mutta viiden vuoden kuluttua hän palaa sydänkäpyään noutamaan -- niin hän on sanonut -- uskotko sinä hänen tulevan jälleen -- sano suoraan, hyvä herra.

Maailman Matti sylkeä läiskähytti ensin pitkän ja ruskean suihkun, sitten hän nauroi koko ryppynaamallaan:

-- No, sitähän minnäi, jotta yks' teistä se ol' sen henttu -- mut jos sanon suoraa sen mitä meinoon, se ei tule millonkaa takasi -- ei, niillä on liijan paljo rahhaa, tuollaisilla, ei ne piittoo muutamista kolikoista.

-- Näin puhui Zarathustra -- kuuntele hänen sanojaan, -- lausui Finn.

-- Ja onhan niitä tuollaisii tytönheilakkoja Intijassahii, -- Maailman Matti lähetti jälleen pitkän, ruskean säteen heinikkoon.

Minä kavahdin Dorthen kaulaan. -- Älä välitä siitä, mitä nuo sanovat, Dorthe; me tunnemme Jimin, mutta eivät nuo.

Ja siinä oli Aaste-tupa päivänpaisteessa ja varjossa, ja valkoiset, liitelevät pilvet heittivät pitkiä, pehmeitä värivivahduksiaan tuntureille -- pihlajissa, jotka varjostivat Aaste-tuvan kattoa, oli jo suuria, punaisia terttuja -- ne loistivat syvänsinistä taivasta vasten.

Mutta seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen Dorthe lepäsi pitkin pituuttaan lyhyessä, vihreässä ruohikossa ja itki.

Tietysti Jim tulee takaisin Dorthen luokse.

Niin, ettekö tekin sitä usko?