Part 5

Emme nähneet sen enempää tätiä emmekä serkkua, mutta Jim sijoitti meidät kolmelle tuolille ruokasaliin ja antoi meille portviiniä äärettömän suurista laseista. Ollessaan yksin meidän kanssamme oli Jim entisellään, mutta heti Butlerin tultua sisään hän kävi jäykäksi ja ylen kohteliaaksi.

Ylhäällä myllisteltiin ja muuteltiin huonekaluja. Jim kulki edestakaisin, ja hänen kasvonsa tulivat yhä punaisemmiksi.

-- Luulen, että me lähdemme takaisin, -- kuiskasin minä molemmille toisille.

-- Oletko hullu? -- kuiskasivat he vastaan.

Butler tuli ovessa: -- Neitien huone on valmis. -- Tunsin itseni kokonaan kuokkavieraaksi. Kolme telttasänkyä oli vierekkäin varsin pienessä huoneessa.

Istuimme kukin sängyssämme. Ajatelkaapa, että Dorthe melkein itki. -- Minusta Jimkin on niin kummallinen, -- kuiskasi hän.

-- Niin, joko Lowellit tahi me tulimme sopimattomaan aikaan, -- sanoin minä.

-- Tietysti nuo kaksi häijyläistä, sanoi Susanna.

Alkoi jälleen sataa. Tuuli pieksi sadetta ikkunaan.

-- Tämä on oikea elämys, kuten sinä, Susanna, arvelit, -- sanoin minä; -- minä hyppäisin mielelläni ikkunasta ja menisin takaisin Aaste-tupaan.

Ovelle naputettiin. Butler jälleen -- ylpeänä ja inhoittavana: -- Dinner.

Me korjasimme hieman tukkaamme ja menimme alas hätääntyneinä.

Vanhus esitteli: -- Mrs. Lowell -- miss Lowell.

Jim mongerteli kauheasti meidän nimiämme, ja sitten me istuuduimme.

Uh, miten paha minulla oli!

Mrs. Lowell oli noin neljäkymmentä vuotta tytärtä vanhempi; hänellä oli pitsejä ja koristeita kaikkialla, ja hampaat olivat hyvin ulkonevat.

Miss tuijotti liikkumattomilla silmillään, vanha mr. Burns mutisi partaansa, Jim oli toivottoman kohtelias joka taholle ja suunnalle -- hänen kasvonsa olivat koko ajan ruusunpunaiset -- ja Butler seisoi mahdikkaana tuoliemme takana.

Kummastuksekseni kuulin, että mr. Burnsin ja Jimin mielestä yöllinen rajuilma oli ollut suuremmoinen ja aivan poikkeuksellisen ihana; ainoastaan troopillisissa maissa saattoi elää jotakin sen kaltaista.

Meidän piti saada kuulla ja nähdä, että olimme tunkeilevat tullessamme tänne ja tehdessämme tekosyyksi rajuilman.

Mrs. Lowell ei muuten ymmärtänyt mitään; nähtävästi hän ei tiennyt ei Aaste-tuvasta, ei ukkosenilmasta eikä meistä kolmesta yleensä.

Yleensä minä osun oikeaan kaikissa olettamisissani.

Olin tuntenut, että tämä Svartliessa käynti oli tuleva ikäväksi.

Vihdoinkin ylen vastenmielinen päivällinen oli lopussa.

-- Nyt me sytytä takkavalke, -- sanoi Jim. Takka oli samassa huoneessa, jossa olimme syöneet. Pian leimahti ilmoille oikea rovio.

-- Olette kai iloinen tädin ja serkun tulosta, -- sanoin minä.

Jim teki pienen, tuskin huomattavan irvistyksen, mutta sanoi heti sen jälkeen:

-- Niin, hyvi iloine --

Tuossa tulivat jälleen Lowellit, molemmat. Vanha tyytymättömänä ja arvokkaana, nuori pitkin askelin ja koipiaan korkealle nostellen -- heidät asetettiin molemmat pölkkytuoleihin. [Yhdestä ainoasta tukista veistetty tuoli.]

Ja sitten vanhus tarvitsi tyynyn ja kaksikin.

-- Nuoret neidit asuvat varmaankin jollakin tilalla täällä lähistöllä, -- sanoi vanha rouva.

-- Niin, tilallahan me asumme --

-- Englannissa on suuria taloja, paljon vieraita, -- sanoi hän jälleen.

Olihan meilläkin vieraita.

-- Vai niin -- paljonkin kenties?

-- Tällä kertaa ainoastaan kaksi --

-- Ah, kenties kaunis paikka?

-- Erinomainen --

-- Menemme huomenna sitä katsomaan --

Korkea Himalaja! -- me katsoimme kauhistuneina Jimiin.

-- Liian kaukana auntien kävellä, -- selitti Jim hyvin kohteliaasti; -- huono tie, mahdoton ajaa --

-- Kenties, -- sanoi vanhus, -- mutta Kate kävelee mielellään -- tässä maassa on yleensä varsin kaunista, mutta Sveitsiinhän sitä ei missään tapauksessa voi verrata -- ah ei --

Jätimme Jimin tehtäväksi Norjan puolustamisen -- ja sen hän suoritti erinomaisesti. Minä olin kauhean ylpeä kuullessani kaiken mitä hän sanoi.

-- Mutta mitä sinä teet täällä kaiken päivää? -- sanoi miss Jimille.

Jim katsoi meihin ja hymyili: -- Me elä ihana elämä metsässä, -- sanoi hän.

-- Huh, -- sanoi toinen, kohautti olkapäitään ja nauroi, -- minä tahdon olla mukana metsässä näkemässä sitä suloista elämää, jota sinä olet elänyt neljätoista päivää --

-- Kenties liian rasittavaa sinulle, -- sanoi Jim veitikkamaisesti, ja sitten hän kuiskasi minulle: Hän ei sopiva mennä ensi näkemise makeus -- ei mitenkä sopiva -- mitä te arvele?

Jim ja Dorthe istuivat vierekkäin, ja ajatelkaapas -- kun hetkiseksi tuli leimahti, näytti minusta, että Jim olisi pitänyt Dorthea kädestä, mutta kohta sen jälkeen tuli jälleen pimeä -- sen vuoksi en ole aivan varma asiasta. Dorthe oli muuten koko ajan hyvin hiljainen, mutta Susanna keskusteli vanhan rouvan kanssa englanniksi jotta pois tieltä. Susannan mielestä rikkaat ja koristellut ihmiset ovat aina niin ensiluokkaisia.

Se siitä, meidän oli mentävä nukkumaan. Tultuamme omaan huoneeseemme ainoastaan kuiskutimme, sillä Lowellit olivat aivan seinämme takana.

-- Ha haa, -- me nauroimme äänettömästi.

Tultuamme sänkyyn kuiskasi Susanna: -- Minun mielestäni Jim oli tänä iltana aivan sietämätön --

-- Tiedätkös, -- kuohahti Dorthe, -- mitä sinä sillä tarkoitat?

-- Sanoithan itsekin ennen päivällistä, että hän oli kummallinen --

-- Niin, mutta ei nyt illalla.

-- Niin, hän oli melkein hieman ilkeä.

-- Minun mielestäni on kauhean hävytöntä, että sinä sanot niin, -- sanoi Dorthe.

-- Kylläpä sinä kiivastut, -- sanoi Susanna.

-- Näithän, että me tulimme sopimattomaan aikaan, -- sanoi Dorthe, -- mutta miten kiltti hän oli kuitenkin koko ajan --

-- Minusta hän oli kyllin jäykkä ja ikävä meidän tullessamme.

He puhuivat äänekkäämmin -- minä viittasin Lowellien seinään: -- St -- hiljaa --

-- Minulle samantekevä, -- sanoi Susanna, -- mutta hän _oli_ kuiva meidän tullessamme.

-- Sinä olet inhoittava, sinä -- sanoi Dorthe.

He murisivat peiton alla molemmat -- vihdoinkin he lopettivat.

Eihän saattanut kieltää, että sängyt olivat paremmat kuin Aaste-tuvassa, mutta me siitä huolimatta emme nukkuneet sen paremmin.

Seuraavana aamuna Jim ei ollenkaan tahtonut ilmaista, missä hän oli yön nukkunut. Vihdoin me saimme selville, että hän oli istunut koko yön pölkkytuolissa takan vieressä. Talossa ei ollut enää huoneen pahaistakaan; Lowellit asuivat molemmissa vierashuoneissa ja meillä oli ollut Jimin huone.

Arvaatte miten noloja olimme. Butler kantoi aamiaisen huoneeseen -- hopeatarjottimella teetä ja keksiä -- me olimme nälkäisiä kuin korpit ja söimme jok'ikisen murun.

Tänään aurinko jälleen paistoi. Niin, heti kun ilkeisimme, lähtisimme pois, se oli varma.

XIII.

Milloinkaan ei ole luotettava ihmisiin, joilla on liikkumattomat silmät. Ei, silloin kun silmät tanssivat jonkun ihmisen päässä, on hän paljoa luotettavampi. Ne ovat niin juonikkaita, tuollaiset liikkumattomat naamat.

Kate Lowell oli eräs tuollaista vastenmielistä laatua. Miksi hänen nyt piti tulla keikahtaa tähän keskelle meidän ihaninta idylliämme turmelemaan viimeiset päivät. Sillä loppu läheni vinhaa vauhtia, joskaan me emme sitä tienneet.

Hän käyttäytyi Jimiä kohtaan aivan kuin tämä olisi hänen omaisuuttaan. Aina hän kulki pitäen häntä kiinni käsivarresta kuin ystävätär. Ei tullut kysymykseen, että Jim olisi saanut puhua puoltakaan sanaa yksin meidän kanssamme; hän tuli heti pistäen väliin vaaleanpunaisen pörrötukkansa ja pitkät hampaansa.

Niin, odotappa vaan, kun pääsemme Aaste-tupaan, niin silloin Jim on jälleen meidän!

No, me lausuimme jäähyväiset vanhalle mr. Burnsille ja kiitimme häntä kauniisti olostamme. Oli selvä, että hän kysyi emmekö tahtoneet jälleen lohta. Luulen, ettei hänen vanhoissa aivoissaan ollut muita ajatuksia kuin lohet ja lohet.

Jim seisoi paljain päin tukka sileänä; ruskea niittyvilla lepatti napinreiässä.

-- Minä saatta my ladies, -- sanoi Jim.

Luonnollisesti, johan edeltäpäinkin tiesimme, että hän sen tekisi.

-- Ei, Jim, sinun on tultava minun mukanani näyttämään putousta -- sinä lupasit eilen, -- sanoi miss.

-- Minä saatta my ladies vain vähä matka, -- sanoi Jim.

Hyi, Jim todellakin pelkäsi häntä eikä uskaltanut tunnustaa tahtovansa saattaa meitä Aaste-tupaan asti.

-- Nuoret neidit tuntevat tien erinomaisen hyvin, -- sanoi miss, -- mutta minä en löydä koskelle --

Eukkokin tuli keppeineen, riippukiharoineen ja pitseineen: -- Jim, sinä seuraat Katea --

Ja miss tuli korkein askelin ja jäi riippumaan hänen käsivarteensa: -- Tule, sitten Jim --

Me astuimme takaperin: Luonnollisesti me saatoimme erinomaisen hyvin mennä yksin -- hänen ei suinkaan tarvinnut vaivautua rahtuakaan meidän tähtemme --

Jim loi meihin pitkän katseen. Me hapuilimme ylämäkeä kotiin päin, Aaste-tupaan.

Uh, miten kiusallista tämä oli. Kun saattoikin olla ketään sellaista, jolla oli olevinaan suurempi oikeus Jimiin kuin meillä! Kaikki huvihan oli talla tavalla ollutta ja mennyttä -- mitä iloa oli olla Aaste-tuvassa, jos tuo inhoittava miss piti hänet erillään meistä.

-- Hyi, -- sanoi Susanna, -- miksi menimmekään eilen Svartlieen -- minä kadun suuresti.

-- Oli paha Jimillekin, että tulimme, -- sanoi Dorthe.

-- Sitähän minä sanoin -- mutta milloinkaan te ette kuuntele minun ajatustani, -- jatkoin minä.

-- Emme, kun sinulla on niin sietämätön tapa huomautella kaikesta.

Tietysti minun täytyi vastata sellaiseen. Me riitelimme kauheasti!

Se oli ikävin päivä, mitä olimme Aaste-tupaan tulomme jälkeen viettäneet. Susanna oli aivan inhoittava. Miten kyllästynyt esimerkiksi olenkaan kaikkeen hänen järjestyksenpuutteeseensa. -- Laittaessaan vuoteen hän esimerkiksi ei pane koskaan lakanan reunoja patjan alle, ja tyynyn hän aina paiskaa muitta mutkitta sänkyyn.

-- Sinusta ei koskaan tule kalua, -- sanoin minä.

-- Kun minä en seiso ja näpli ja vedä lakanaa -- hah hah haa -- on aivan kuin sinä olisit meidän kaikkien komentaja ja kuin kutkaan muut kuin sinä eivät voisi saada mitään aikaan täällä Aaste-tuvassa --

Siinä kiitos kaikesta minun uurastuksestani. Sillä minähän se olin kantanut koko päivän helteen.

-- No, saatathan keittää kaurapuuron illaksi, -- sanoin minä Susannalle, -- koska sanot, ettet saa mitään tehdä.

Susanna hikoili ja hämmensi takan edessä pataa -- puuro tuli luonnollisesti huonoa, puoleksi pohjaanpalanutta ja puoleksi raakaa.

Minä istuin loukkaantuneena kynnyskivellä tuijottaen eteeni kylmille, sinisille tuntureille.

Ilma oli kirkas ja pureva, ikäänkuin olisimme olleet pitkällä syyskuussa -- ja kesä ja kaikki, mikä oli hauskaa, olisi ollut mennyttä.

XIV.

Susanna ja minä olimme riidassa seuraavankin päivän. Puhuessamme toisillemme me katsoimme ilmaan.

Oli ikävää olla vihoissaan; minä ainakin olin aikoja sitten siihen väsynyt. -- Dorthe oli hajamielinen eikä kuullut mitä me sanoimme. Milloin hän ei nyppinyt lehtiä päivänkakkarasta, istui hän vain kädet ristissä polvilla ja tuijotti ulos.

Koko aamupäivä meni, eikä Jimiä saapunut. Aluksi emme maininneet hänestä sanaakaan; emme näet todellakaan tahtoneet näyttää olevamme hänestä riippuvaisia, tulipa hän tai ei. Aaste-tupa oli ihana joka tapauksessa.

Mutta kun aamupäivä kului, eikä häntä kuulunut, niin rupesimme kuitenkin hänestä puhumaan.

Oli selvää, ettei miss Lowell antanut hänen lähteä. Millainen aasi! Me vihasimme häntä sydämemme pohjasta kaikki kolme -- niin, sen me teimme.

Ollessamme päivällislevolla alhaalla niityllä olevan pihlajan varjossa juosta hölkytti luoksemme poika Svartliesta. Kavahdimme jälleen pystyyn. Hänellä oli mukanaan kirje.

"Menemme katsomaan tukkien laskua. Tahtovatko my ladies tulla mukaan? Kello neljä tiellä, joka on hyvin jyrkkää. Jim."

Tunsimme varsin hyvin tapaamispaikan. Se oli polku, joka vei asutuille seuduille. Aaste-tupa oli näet pienessä syrjälaaksossa; kauempana pohjoisessa oli itse päälaakso, missä virta vaahtosi valtavina koskina ja missä tukkeja uitettiin.

Oli sanomattoman lämmin. Ilma metsässä ei liikahtanutkaan mastonkorkuisten kuusien alla. Tie oli liukas punaisenruskeista neulasista, matta kauempana metsässä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli rehevää ja paksua mustikanvartta ja varret aivan sinisenään mustikkaa -- kaupunkilaiset eivät aavistakaan, että saattaa olla niin suuria mustikoita.

Saavuttuamme vihdoin yhtymäpaikalle seisoi Jim jo siellä ratsu ja poika rinnallaan, ja ratsun seljässä miss Lowell -- näin kaksi samppanjapulloa korissa, satulan vieressä.

Miss Lowell ei edes koettanutkaan olla ystävällinen ja kohtelias. Hänen tervehdyksensä oli mahdollisimman niukka, hän tuijotti silmät suurina eikä sanonut sanaakaan.

Jim näytti nololta, mutta oli kauhean kohtelias. Olimmehan jo tottuneet siihen, ettei hän ollut kaltaisensa toisten läsnäollessa. Oli ikäänkuin jokin asia olisi häntä painostanut toisten seurassa, mutta kun hän oli meidän kerallamme tuvassa, oli painostus poissa.

Kulkue läksi liikkeelle, hevonen ja miss Lowell ja samppanja etumaisina; poika talutti hevosta suitsista ja Jim oli pitelevinään jalustimista; me kolme tulimme peräkkäin takana. Tästä näytti tulevan hilpeä retki! Kukaan ei puhunut sanaakaan.

-- Hyvin paljo tukki joessa, -- sanoi Jim, -- hyvin kumma nähdä, kun tukit lähte.

-- Niin, -- sanoimme me, -- se on hauskaa.

Kuljimme kulkemistamme. Kuumuus yltyi yltymistään, mikäli metsä harveni ja lähenimme asuttuja seutuja. Kuusikko oli loppunut -- kuljimme kapeita karjapolkuja pähkinä- ja leppämetsässä; kaukaa lepikosta kuului väliin lehmänkellon uninen kilahdus.

-- Onkohan vielä pitkä matka? -- kysyi Dorthe, -- en jaksa enää astua edemmäksi.

-- Tosiaankin, etköhän saisi ratsastaa, -- sanoin minä; -- kysyn Jimiltä.

-- Älä, -- sanoi Dorthe, -- älä millään muotoa.

Luonnollisesti minä sanoin Jimille. Ja Jim näytti säikähtyneeltä, mutta kysyi sitten kauniisti ja kohteliaasti miss Lowellilta, eikö miss Dorothy saisi hieman ratsastaa -- hän oli niin väsynyt.

Mutta siinä hän erehtyi pahasti. Miss Lowell tuijotti suoraan eteensä ja sanoi, että hänkin oli väsynyt; hän ei tosiaankaan jaksanut laskea jalkaansa tämän maan kauhistaville kujille.

Dorthen lempeät samettisilmät näyttivät onnettomilta: -- Uh, miten ikävää, että hän kysyi missiltä --

Miss Lowell ei ollut koko aikana puhunut meille. Aloimme katua, että olimme tulleet mukaan. Mutta sitähän emme tahtoneet sanoa Jimille.

Vihdoinkin olimme asutuilla seuduilla ja saimme jättää kiviset, likaiset karjapolut.

Tässä riippakoivut alkoivat. Pitkin kapeaa kylätietä lakaisivat niiden pitkät, huojuvat lehdet kiviaitausta, missä kasvoi orjanruusupensaita.

Ja tuolta kuului kosken kohina. Yhä voimakkaampana ja voimakkaampana -- me tunsimme sen vilpoisen tuulahduksen.

Sitten tie kulki virran vartta, joka soljui leveänä ja mahtavana pitkissä, keltaisenvalkeissa juovissa ja muodostaen korkealle kuohuvia könkäitä, kihisi ja kohisi niin kovaa, että meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme puhetta.

Ja siinä tuli suihku suihkun jälkeen räiskyttäen päällemme jääkylmiä pisaroita --

Mutta rannan vieressä virta vieri mustankirkkaana ja hiljaa muodostaen tyveniä poukamia ja suvantoja. Kävi rytinä ja ryske, kun tukit koskea alas karkelivat. Rannalla ja suvannossa oli väylältään vierähtäneitä valtavia hirsiä, jotka keinuivat ja natisivat.

Oi, miten virran raitis henki tuntui virkistävältä!

Edempänä alhaalla olivat tukit kasautuneet keskelle virtaa. Pitkin ja poikin, päällekkäin monen metrin korkeudelta, oli suuria mastopuita puristunut toisiaan vasten, ja tukkikasojen kahden puolen vaahtosi ja pauhasi virta -- ja vähän alempana suuri koski, jonka mustankirkkaasta putouksesta valkea vaahto kuohui korkealle.

Alhaalla jääkylmässä virrassa -- sehän tuli suoraan tunturin ikuisesta lumesta ja jäästä -- kulki neljä miestä irroittamassa yhteenkasaantuneita tukkeja. He seisoivat virrassa, vedessä vyötäisiään myöten -- kumma etteivät saaneet vatsatulehdusta siinä silmänräpäyksessä.

Miten reippaita he olivatkaan! Tyyninä ja levollisina he kahlasivat tuntikausia jääkylmässä vedessä irroitellen raskaita tukkeja ikäänkuin se olisi ollut oikein hupaisaa ja hauskaa työtä, jota ei tarvinnut ollenkaan kiiruhtaa.

Väliin heidän täytyi hakata suurilla kirveillä saadakseen irti tukin, joka oli kääntynyt poikkipäin. Ja kun monta suurehkoa tukkia irtaantui samalla kertaa, niin oli nopeasti päästävä pois, sillä jos tukki veti jonkun mukanaan, niin silloin hän suistui kosken kuohuihin.

Istuimme henkeä pidättäen alhaalla joen äyräällä ja katselimme tarkasti koko ajan vanhahkoa miestä, jolla oli punaisenruskea paita.

Mitään järkähtämättömämpää ja turvallisempaa emme koskaan olleet nähneet. Hänen otteensa tuntui, koskaan hän ei erehtynyt. Jännitys kasvoi mikäli kasa irtaantui ja tukit läjittäin syöksyivät alas.

Huusimme jännityksestä siinä istuessamme. Jim oli aivan haltioissaan.

-- En ole koska nähny sellaine -- minä ihaile -- ne ei pelkä kuolema -- se oli aivan liki -- ne kaikki olla tyyni -- ah, miten minä ihaile! --

Mutta miss Lowell ei hiiskahtanutkaan -- olisin halunnut tietää, pitikö hän noita, jotka kahlasivat jäisessä vedessä, kolmen metrin päässä kuolemasta, ihmisinä, kuten hänkin, istuessaan tuossa sinisessä crêpe de chine-hameessaan!

Äkkiä Jim kavahti pystyyn: -- Minä anta heille raha -- paljo raha -- hän otti esille lompakkonsa ja kohotti siitä setelikimpun.

Mutta se oli minusta ihmeellistä. -- Miksi tahdotte antaa heille rahaa? -- sanoin minä; -- eiväthän he ole pyytäneet mitään rahoja -- he eivät varmaankaan tarvitse -- en luule, että he pitäisivät siitä --

Jim tuijotti minuun pari sekuntia, hänen kauniit kasvonsa punehtuivat: -- Anteksi paljo, -- sanoi hän, -- minä luule, minä teke mielellä -- minä ei tunne ihmise täällä -- ja hän pisti suuren setelikimpun takasin lompakkoonsa. Pitkän aikaa hän oli ääneti ja nolona.

-- Mutta minä anta heille samppanja -- eikö tosi, -- hänen katseensa kirkastui jälleen.

Me kavahdimme pystyyn kaikkityyni. Heidän piti saada samppanjaa kaikkien neljän miehen, jotka olivat virrassa. Me huusimme ja hoilasimme, heilutimme samppanjapulloa ja huusimme halki virran pauhun: -- Tulkaa maihin saamaan samppanjaa!

Vihdoinkin he ymmärsivät. Saatoimme nähdä, että he harkitsivat keskenään, tulisivatko he.

Ajatelkaapa, tuossa he tulivat! Tulivat kahlaten maihin, kädessä suuret keksinsä ja kirveensä. Jim säteili, hän meni vastaan samppanja ja lasit kädessään.

-- Minä olla englantilainen, ei puhu hyvin norja -- mutta minä ihaile teitä -- tahtoko tehdä minulle se ilo juoda samppanja?

Joka mies otti lakin päästään seisoessaan likomärissä sarkahousuissaan: -- Maljanne -- sanoivat he hyvin vakavina ja joivat lasit pohjaan -- kiitos, se oli hyvää --

Jim kaasi toiset lasit. -- Maljanne, -- sanoivat he yhtä vakavina, ja lasit tyhjennettiin pohjaan asti.

-- Eikö työnne ole vaarallista? -- sanoin minä.

-- No ei, ei, kun on varovainen, -- vastasi se, jolla oli punaisenruskea paita.

-- Mutta eikö siellä ole kylmä?

-- Tiedät, että on kylmä --

-- Entä jos menisitte kosken mukana --

-- Niin, silloin olisi kuolema edessä, -- vastasi hän levollisesti.

Kiitos ja kunnia, he eivät tahtoneet maistaa kahta lasia enempää, ja sitten he jälleen kahlasivat jokeen --

Mutta nyt me olimme tulleet iloisiksi -- me hyppelimme ja karkelimme rantaan ajautuneilla hirsillä ja virran kivillä, jotka olivat liukkaat ja vaahdosta kosteat.

Miss Lowell tahtoi myöskin olla mukana. Ah, -- kuinka kömpelösti hän hyppikään! Hän kohotteli molempia käsivarsiaan ikäänkuin olisi tahtonut lentää, ja sitten kauhean kömpelö loikkaus!

Jim hyppi kuin västäräkki -- me nauroimme niin että sen eroitti putouksenkin pauhusta -- huusimme toisillemme ja koetimme pysyä tasapainossa kivillä.

Äkkiä miss Lowell kirkaisi. Hänen jalkansa oli tarttunut kahden kiven väliin. Eikä ollut mitään mahdollisuutta saada sitä irti.

Ei, hän oli liian kömpelö sellaiseen. Me vedimme ja kiskoimme häntä, ja hän kirkui ja valitti englanniksi. Vihdoin me saimme hänen jalkansa kengästä, ja vihdoin pääsi vapaaksi kapea, sinisilkkisukkainen jalka.

Mutta olettekos kuulleet kummempaa, silloin hän ei saattanutkaan seisoa jalallaan. Hauska tilanne sekä hänelle että meille -- joka puolelta monen tunnin matka ihmisten ilmoille. Meillähän oli kaikeksi onneksi ratsuhevonen, mutta sittenkin.

Jalka turposi kauheasti, hän heittäytyi pitkin pituuttaan heinikkoon ja nyyhkytti.

Niin ikävä kuin hän oli kaiken aikaa ollutkin, säälitti hän kuitenkin minua kauheasti levätessään maassa koristeltuna ja itkettyneenä.

Minä keksin, että me ottaisimme nenäliinamme ja asettaisimme jalalle kylmän kääreen. Kylmää vettähän meillä oli riittävästi. Laitoimme niin, että hän vain sai levätä ja lakkaamatta vaihtaa kääreitä. Jim tekin kaiken mitä minä pyysin hänen tekemään.

-- Te on taitava -- minä ihaile kaikke tässä maassa, -- sanoi Jim.

Miss lepäsi katsoen meitä suurilla liikkumattomilla silmillään, mutta ei sanonut sanaakaan. Antoi meidän vain tehdä mitä tahdoimme.

Virrassa hyörineet miehet olivat menneet matkoihinsa, aurinko oli vaipunut lännen korkeiden tunturien taakse, kylmä henkäys tuntui virran äyräälle, oli kuin virran pauhu ja könkäistä ja koskista kuuluva natina ja jyrinä olisi kaikunut voimakkaampana illan hämärässä.

On hauskaa tuottaa hyötyä. Minä tahdon tulla maailmassa kauhean hyödylliseksi ihmiseksi. -- Sen tiedän nyt.

Repäisin kahtia lautasliinan, johon korissa olevat lasit olivat kiedotut, ja asetin kääreen jalalle -- minusta tuntui kuin olisin tehnyt erinomaisen hyvin, mutta saattoihan myöskin olla mahdollista, että tein rutihullusti.

Suurella vaivalla me saimme hänet hevosen selkään; korin, jossa oli ollut samppanjaa, me ripustimme siten, että hän saattoi nojata jalkaansa siihen -- ja niinpä lähdettiin pitkin rinnettä jälleen.

Hän valitteli ja itki, mutta me kuljimme kaikki kolme hänen ympärillään ja lohdutimme häntä. Dorthe poimi hänelle vattuja ja oli herttainen ojentaessaan ne hänelle.

Jim kuiskasi minulle:

-- Sano koko ajan -- te oli kolme hyvä keiju -- ja minä hyvin onnellinen -- kun kohtasi keijut. -- Ja hän nauroi minulle.

Yhä kiltimmiksi me tulimme miss Lowellille, saatattekos ymmärtää, sillä on todellakin suloista saada hyvän keijun ja hengettären nimi. Vaikkakin keiju on jokin, josta ei kuule puhuttavan täällä Norjassa -- mutta Englannissa kai ollaan paljon tekemisissä niiden kanssa -- niin ainakin Jimin puheesta voi päättää. Sellaisistahan kirjoitetaan myöskin kaikissa englantilaisissa lastenkirjoissa.

Metsässä oli hämärää; kello oli yksitoista ennenkuin olimme ehtineet ylös -- mutta emme kuitenkaan olleet kovin väsyneitä senvuoksi, että vain ajattelimme, miten saisimme miss Lowellin olon mukavimmaksi.

Ajatelkaapas! Erotessamme hän ojensi meille kapean, pitkän kätensä ja sanoi: -- Kiitän teitä suuresti. -- Ja se oli todellakin suurenmoista hänen menettelykseen, joka oli ennen moisella tavalla käyttäytynyt.

Muuten olen iloinen siitä, että hän sai meistä hyvän käsityksen sen vuoksi, että olemme norjalaisia.

Myöhempinä aikoina olen kauheasti ihastunut meidän maahamme.

XV.

Istuimme kaikki kolme mäellä pihlajan alla tuijottaen Jimiin. Suuret ajelehtavat pilvet heittivät pehmeitä, sinisiä varjojaan tuntureille. Kaukaa, kaukaa alhaalta me kuulimme niittokoneen rätinän.

-- Hyvin kauhea suru, -- sanoi Jim hengästyneenä, -- mutta me mene kaikki koti tänä.

-- Menette kotiin --?

-- Niin, Englantiin kaikkityyni -- miss Lowellin jalka hyvin huono -- minu täti kauhe pelkä, tahto heti lähte --

-- Matkustatteko tekin --

-- Matkustan -- minu isä väsy lohi nyt -- ei enä lohi koski -- ja me mene kaikki --

Me kimposimme pystyyn kaikki kolme. -- Miten kauhean ikävää --

-- Niin, paljo, paljo ikävä jättä Aaste-tupa ainia, -- hän seisoi katsoen eteensä; -- minä ei koska ajatellu, että sellainen paikka kuin tämä oli -- hän teki voimakkaan liikkeen käsivarrellaan ja viittasi sinisiin tuntureihin, jotka kohosivat niin kauneina, niin kauneina taivasta vasten -- allamme olevaan kauniiseen seutuun -- ja samalla meihin kaikkiin kolmeen.

Tuijotimme kaikin ilmaan, mutta minä en ainakaan ajatellut tuntureita enkä liiteleviä pilviä. Ja luulenpa totisesti, etteivät toisetkaan sitä tehneet. Dorthe oli tullut tulipunaiseksi.