Part 4

-- Mittee se tiällä tekköö?-- Hah hah, -- nauroimme Susanna ja minä. -- kysyi Matti jälleen.

-- Hän auttaa meitä -- joka asiassa, -- sanoi Dorthe.

-- Työ että tarvihe mittää appuu, sillon kun teillä on Mualiman Matti.

-- Niin, mutta sinähän tulit vasta viime yönä, -- sanoin minä.

-- No, sitte että ennee tarvihe --

Jim seisoi supisuorana tuijottaen Mattiin.

-- Minä kuuli, te oli raaka viime yö -- alkoi Jim.

-- Mittee se sannoo? -- sanoi Matti meille.

-- Älkää sanoko mitään, -- kuiskasin minä Jimille. -- Hän on englantilainen, ymmärrättekö? -- sanoin minä Matille.

-- Vain nii, onko se nuita hiton enkelismannija -- sano terveisii ja sano, jotta se suap männä sinne, mistä on tulluttii -- tiällä se pyytää kaikki joit tyhjiks.

Uhkasi käydä ikäväksi. -- Nyt saat kahvia kerman kanssa, Matti, -- lupasin minä.

-- Minä en tarvihe kermoo -- hän istuutui mäelle kädet polvillaan ja näytti loukkaantuneelta.

-- Teillä pitäs' olla tiällä oikeeta miesväkkee auttamassa, -- sanoi Matti -- eikä tuollaista mongertaijoo --

-- Hän hyvi kauhea, -- sanoi Jim, -- antako minä selkä sille heti --

Matti joi pitkin siemauksin kahvia teevadilta:

-- Kukas se teistä on tämän herran henttu? -- sanoi hän.

Ah -- miten hyvä, ettei Jim sitä kuullut. Sehän olisi ollut kauhean noloa --

-- Jos puhut sillä tavalla, Maailman Matti, niin et saa olla täällä, -- sanoin minä.

Matti loukkaantui vielä enemmän eikä vastannut sanaakaan.

-- Matti nukkuu ylisillä ensiyön, -- sanoin minä Jimille, -- me emme pelkää häntä rahtuakaan.

Jim rypisti hienoa otsaansa, mutta ei sanonut mitään hänkään.

Jim oli mennyt. -- Matti nukkui heinäylisillä -- metsän suhina kuului kaukaa kasvaen ja paisuen; yli tumman metsänreunan etäältä idästä kohosi, kuu -- kirkas sirppi kelmeällä yötaivaalla -- sen alla metsää peninkulmittain.

Me tarinoimme tuvassa: -- On hyvin ikävää, etteivät Jim ja Maailman Matti sovi keskenään -- huomenna me sanomme Matille, että hän saa jälleen mennä matkoihinsa --

IX.

-- Minä mään kottii tänä iltana, minä, -- sanoi Matti; hän oli pistänyt kätensä housuntaskuihin ja näytti miettiväiseltä.

-- Vai niin, menetkö sinä, Matti --

-- Niin, sehän on viisasta se, Matti.

-- No, kiitos vaan, Matti, siitä mitä olet meille tehnyt --

Tähän tapaan me lausuimme kaikki kolme. Olipa erittäin hyvä, että hän taas lähti! Hän ei ollut ollenkaan peseytynyt ensimäisestä tulopäivästään saakka.

Hän sylki pitkiä, ruskeita säteitä joka taholle: -- Min' oon meinanna lähtee, minä mään kottii tänä iltana, -- lausui hän taas ja näytti yhä miettiväisemmältä.

Me innostimme häntä jälleen.

-- Miten kauvan työ outta tiällä? -- kysyi hän vihdoin pitkän ja syvän miettimisen jälkeen, samalla kun tupakkamälli vaelsi poskelta toiselle.

-- No, sitä ei ole vielä niin päätetty, Maailman Matti.

-- Vai ei oo -- no hyvästi sitte --

Seurasimme häntä aidalle asti ja näimme hänen kaikella kunnialla vaeltavan polkuaan. Kas, kun hän tosiaankin läksi!

-- Saattepa nähdä ja kuulla, että hän tulee takaisin, -- sanoi Susanna.

Dorthe ja minä emme ollenkaan uskoneet hänen palaavan.

Nyt saatoimme siis kertoa Jimille, että Matti oli lähtenyt. Oli melkein sääli Mattia, joka mennä köntysti selkä kyyryssä ja huonossa asussa; hän muistutti vanhaa, lahonutta puunkantoa, joka on saanut jalat.

Oli polttavan kuumaa, ilma mäen rinteellä väreili lämmöstä; alempana aidan luona oli hieman puna-apilasta, muutoin Aaste-tuvan ympärillä oli enimmäkseen voikukkia ja päivänkakkaroita.

Istuimme varjossa metsänrinteellä. Susanna ompeli loppumatonta koruompelustaan, Dorthe tuijotti taivaan pilviin ja minä loioin vatsallani katsellen ahomataroita. Puhelimme vaihteen vuoksi Jimistä.

-- Minusta hän on jalo, -- sanoi Dorthe.

-- Jalo! -- tuhahti Susanna; -- mitä sinä sillä tarkoitat?

-- Tarkoitan luonnollisesti, että hän on jalo, -- sanoi Dorthe.

-- Hän lienee hyvin kiltti, -- sanoin minä.

-- Niin, kiltti ja ylevä, -- sanoi Dorthe.

-- Ylevä! -- Susanna ja minä nauroimme.

Silloin Dorthekin nauroi: -- Sanokaa mitä hyvänsä, hän on ylevä.

Joku tuli metsästä. Ihme ja kumma! Siinä oli Jim ja hänen isänsä.

Vanha herra, ilmi elävänä! Me sinkosimme kaikki ylös kuin raketit ja menimme heitä vastaan.

-- Se oli kauhean hauskaa, -- huusimme kaikki kolme yhteen ääneen.

Vanhus lateli koko joukon sanoja, ja Jim käänsi: -- Minun isä tule tänne kysy my ladies, tahtoko he asu minu talo -- kaksi huone ylhä -- olla minu vieras.

-- Taivas! -- katselimme toisiimme.

-- Minä kerto isä maakiertäjä, joka potki ovi -- hän ei pidä siitä -- siksi hän kysy -- tahto my ladies asu häne tykö -- minä paljo iloine.

Jim hymyili meille kaikille kolmelle: -- Me pyytä suuri lohi, paljo -- eikö tosi?

-- Mutta Maailman Matti on nyt lähtenyt, -- sanoin minä.

Jim käänsi: -- Well, well, -- sanoi vanhus, -- mutta toinen saattaa tulla.

-- Me tahdomme kauhean mielellämme asua teidän luonanne, -- sanoi Dorthe katsoen Jimiin.

-- Tuhannet kiitokset, mutta meidän täytyy ensin kysyä kotoa, -- sanoin minä.

-- Well, well, -- sanoi vanhus jälleen.

Me istuuduimme mäelle, josta koko laakso aukeni eteemme. Sinä päivänä oli ylen ihanaa katsella ulos; peninkulmittain näkyi ilmavia sinisiä tuntureita -- alhaalla laaksossa näimme jokaisen vihreän peltotilkun, jokaisen vaalean koivun -- ja ilma väreili päivänpaisteessa.

Mutta Jim lepäili molemmat kyynärpäät maassa ja pää kyynärvarsien nojassa tuijottaen ainoastaan Dortheen. Ja tyttö ei luonut katsettakaan vihreään, loistavaan laaksoon, vaan ainoastaan Jimin kullanruskeihin silmiin.

-- Millainen maa teillä onkaan! -- sanoi vanha herra Burns viitaten kädellään.

Ensi kerran elämässäni minä ajattelin, että tämä maa oli myöskin minun -- ja se oli Susannan -- ja se oli Dorthen -- jotakin liikahteli aivan sananmukaisesti rinnassani -- tämä ihana maa oli meidän. Miten ylpeä minä olinkaan Norjasta -- rakastaisin sitä kuolemaan asti --

Mr. Burns ja Jim olivat menneet. Vanha, jäykkä herra seisoi liikkumatonna ja sanoi ilmettäkään muuttamatta: -- Te tulette milloin tahdotte ja olette niin kauan kuin haluatte --

Ja heidän mennessään pois Jim kääntyi monta kertaa taakseen ja heilutti kädellään ennenkuin metsä peitti heidät molemmat.

Siinä me seisoimme katsellen toisiamme.

-- Miten kauhean ystävällistä, -- huudahti Dorthe.

-- Niin, siitä tulee elämys, -- sanoi Susanna.

-- Minulla puolestani ei ole halua asua Svartliessa.

-- Oletko hullu, miksi ei? -- kysyin minä.

-- Ajatelkaapa vaan, kuinka vapaat me olemme täällä -- ja ajatelkaa, että Butler olisi syödessämme aina seisomassa tuolimme takana -- ja täällä me saatamme istua kynnyskivellä aamuauringossa ja kaataa kahvia teevadille ja puhaltaa sitä -- ja me saatamme kulkea paljain jaloin -- ja harjata hampaamme ulkona seinävierellä -- luuletteko, että saatamme tehdä niin Svartliessa?

-- Siellä tuntisi itsensä niin aristokraattiseksi, -- sanoi Susanna, -- ja se olisi niin miellyttävää --

-- Minun mielestäni ei olisi ollenkaan hauskaa loikoa tuolissa vaippa yllään tahi syödä perunoita hopeavadista, -- sanoin minä; -- sitäpaitsi ei Jim ollut siellä ollenkaan samanlainen kuin hän on täällä, se teidän on myönnettävä.

-- Niin, mutta toisenlaista on, kun on siellä joka päivä, -- sanoi Susanna.

-- Niin, -- sanoi Dorthe säteilevin silmin.

-- Minä nyt en luule ollenkaan, että isä ja äiti pitäisivät siitä; joka tapauksessa täytyy meidän kirjoittaa ja kysyä --

-- Hui, hai, -- sanoi Susanna, -- sen me ymmärrämme paraiten -- sillä mehän tunnemme mr. Burnsin ja Jimin, mutta he eivät tunne.

-- Nythän meistä kukaan ei enää pelkää olla täällä yksin, -- sanoin minä.

Ei, se oli totta. Me sovimme, että ajattelemme asiaa pari päivää. Huomennahan Jim tulisi jälleen, ja silloin saisimme puhua yksin hänen kanssaan.

En voinut sovittautua siihen, että meidän pitäisi muuttaa viehättävästä Aaste-tuvasta. En saanut unta pelkästään siltä ajatukselta. Varhain seuraavana aamuna minä kavahdin pystyyn ja avasin oven suoraan voimakasta aamuaurinkoa vasten, toisten loikoessa vielä vuoteellaan.

-- Saatammeko kenties tehdä täten Svartliessa! -- huudahdin minä.

Jäin seisomaan kuin salaman iskemä. Ulkona kynnyskivellä istui Maailman Matti päivänpaisteessa, keskenkasvuinen tyttö rinnallaan.

-- Kiitoksii viimesestä, -- sanoi Matti ja ojensi kyhmyisen kätensä; -- myö on istuttu tässä hiljoo kuin on osattu -- tämä tytöntynkä ja minä, jottei havvautettas teitä liijan aikasee --

-- Maailman Matti on tullut takaisin, -- sanoin minä toisille, kääntyen tupaan.

-- Minä meinasin, jotta mitenkähän työ tuletta tiällä toimee yksinännö, -- sanoi Matti, -- ja sentähen minä otin tämän tytöntyngän mukkaa ja tulin uuvestaa teijän luokse --

-- Mikä tyttö se on?

-- Ka se on Mar' -- se minun lapsen' laps -- se assuu minun luonan' -- se ol' yksinää se raukka, ja sitten minä otin sen mukkaan' --

-- Mihin te nyt menette?

-- Minä jiän tänne, minä autan teitä -- ja tuo Mar' -- niin se on hyvä sehhii, hyvä pesemää --

Yöpuvussamme me kaikki seisoimme ovella katsellen vieraitamme.

-- Tällä tavalla saamme pian täysihoitolan, -- sanoi Susanna.

Matin Mari oli laiha, hento, kolmentoistavuotias tyttönen, kasvot ja kaula aivan ruskeiksi paahtuneet, mutta otsalla olivat hiukset päivän valkaisemat.

-- Oliko sinulla, Matti, jo eilen lähtiessäsi mieli tulla takaisin? -- sanoin minä.

-- Kyllähän minä meinasin -- minä ajattelin sitä tytön tynkee, joka oil yksinää, ymmärräthän --

Heidän puheestaan päättäen he molemmat asuivat samassa tuvassa; Marin äiti oli kuollut viime vuonna.

-- Luulimme, ettet sinä enää tule takaisin luoksemme, Matti --

-- No oisinkos minä teitä jättänä -- samahan se on missä minn'oon kesäpäivät, kun tuo tyttö on mukana -- -- minä mään pohjosee päin pyytämää kaloja ja pienii taimenii teille puol'päiväseks.

Niin, olihan hyvä saada taimenia.

Pikku Mari istui siinä ruskeaksi päivettyneenä, nyhti heinätukkoja ja vain tuijotti eteensä.

Hän oli varmaankin oppinut isoisältä, että "korvii ei sua liikuttoo --"

X.

Olimme nimittäneet sen paikan, jossa ensi kerran tapasimme Jimin, "Ensi näkemisen makeudeksi". Meitä huvitti ylen suuresti, kun Jim ei aavistanut, mitä makeus merkitsi. Hän luuli sen merkitsevän kaunista paikkaa tahi jotakin sellaista. Tullessamme johonkin oikein viehättävään paikkaan metsässä, sanoi Jim aina: -- Tässä on makeus, tässä me vähän aika istu --

Me loikoilimme kanervikossa, olimme väsyneet pelkästä naurusta!

Matti oli mennyt noutamaan taimenia, -- Mari nukkui siimeksessä kuin pikku koira -- tuossa saapui Jim juosten: -- Menekö me Ensi näkemise makeus?

Juoksimme rinnettä ylös. Mutta puolivälissä kohtasimme vanhan naisen. Pieni musta, kireä hilkka reunusti ryppyiset kasvot. Hän pysähtyi juhlallisesti tervehtien.

-- Hyvää päivää, -- sanoimme kaikin.

-- Mistäs työ outta?

-- Me asumme kesää Aaste-tuvassa -- mutta mistäs sinä olet?

-- Min' oon Hevoskorvesta --

-- Vai niin, onko sinne pitkä matka?

-- Ka eihän tuo ou niin pitkäkää, tuskin kahta peninkulumoo --

-- Onpa sinne matkaa -- mihin sinä menet?

-- Meinasin männä pappilaa, arvelin pyytee papilta viismarkkasta --

-- Vai niin.

-- Minä alan tulla niin vanahaks, jotten jaksa suaha yksinän' heinii kokkoo --

-- Asutko sitten yksin?

-- Oun asuna yksinän' toistakymmentä vuotta ja tehny' kaikki työt ite.

Asia kiinnitti suuresti Jimin mieltä: -- Mitä hän sano --?

-- Mut tänä vuonna min' en enää jaksa -- ja se Havukaisen Jussi niäthänsen tahtoo viis markkoo, kun haravoip' minun heinän' -- sen se tahtoo, sano se -- minä tykkeen kyllä, jotta se on liijan paljo, ja sentähenhän minä niäthänsen mään pyytämää, jotta pappi ois hyvä ja antas' minulle viis markkoo.

-- Tahtoko hän viisi markka? -- sanoi Jim ja otti heti lompakostaan -- olka hyvä --

-- Kylläpä sinä olit hyvä, -- sanoi eukko; -- sitte minun ei tarvihekkaa männä etemmä -- suurkiitosta vuan.

-- Niin, mutta mene papin luo, niin saat sieltäkin viisi markkaa -- sanoin minä.

-- Minu anta -- sanoi Jim, ja hän otti jälleen esille lompakkonsa.

-- Ei, min' en tarvihe muuta kun viis markkoo, -- sanoi nainen.

-- Niin, mutta onhan raha hyvä olemassa.

-- Ei, minä en tarvihe muuta kun viis markkoo, toisti hän; -- olpas se merkillistä että minä tapasin näin hyvvii immeisii -- suurkiitos nyt vuan teille kaikille ja Luoja teitä siunatkoo -- minä mään nyt kottii -- minulla ei oo ennee kylässä mittää tekemistä.

Hän astui pari askelta, kääntyi sitten taakseen.

-- Työ että niä ennee minnuu tässä mualimassa -- muistakee sitte Hevoskorven Lienoo --

Hän kääntyi ja lähti. Kauan näimme pienen mustan hilkan vilkuttavan tiellä.

-- Hyvi ihmeline, -- sanoi Jim harkiten; -- hän hyvi köyhä, mutta ei tahto otta raha -- minä ei ymmartä.

Me emme myöskään sitä ymmärtäneet. Mutta minä muistan kyllä sinut, sinä vanha köyryselkä Hevoskorven Leena, joka et tahtonut ottaa enempää rahaa kuin tarvitsit!

Tuossapa tuli tosiaankin Maailman Matti kantaen pajuvitsassa kahta ylen lihavaa taimenta.

-- Tästä suatta kalloo, -- sanoi Maailman Matti mahdikkaasti. -- Hyvä se on Mualiman Mattihii olemassa.

-- Te sano -- hän meni matka, -- sanoi Jim hämmästyneenä, -- ja nyt hän on jälleen täällä.

-- Niin, hän tuli takaisin, -- sanoin minä.

Mutta Jim karjaisi hänelle: -- Sinä mene matka hyvin pia -- sano minä --

-- Mittee se sannoo? -- kysyi Matti.

-- Minä sano, sinä mene pia! -- hän antoi Matille nyrkkitaistelijan sysäyksen rintaa vasten.

-- Hyppeetkö sinä immeisten silimille, -- sanoi Matti uskomattoman levollisena.

-- Jos sinä teke -- my ladies pelko -- niin minä tule ja sinä saa paljo selkä --

-- Mittee se sannoo? -- tuumi Matti jälleen; -- sepä vasta topakka mies, vaikka vielä nuin nuori.

Saimme Matin lähtemään ja Jimin rauhoittumaan.

-- Paljo ihmeline tämä maa kansa, -- sanoi Jim.

XI.

Olin ollut alhaalla pesemässä pataa purossa -- niitä meillä oli ainoastaan yksi. Tuvalle tullessani Susanna istui kynnyskivellä yksin ommellen. Näin heti jotakin olevan viistossa. Hänen, puhtaat säännölliset kasvonsa näyttivät vieläkin säännöllisemmiltä, eikä hän kertaakaan nostanut silmiään.

-- Istutko yksin? -- sanoin minä.

-- Kuten näet.

-- Missä Dorthe on?

-- En tiedä, hän katosi äskettäin.

-- Katosi --

-- Niin, hän on luonnollisesti mennyt tapaamaan häntä, -- (kertaakaan hän ei kohottanut katsettaan, ompeli vain hitaasti ja huolellisesti ylen pitkällä säikeellä) -- mutta siihen minä todellakin pitäisin itseni liian hyvänä -- (taaskin hyvin huolellinen pisto) -- tällä tavalla hän varmaankin saa hyvin omituisen käsityksen -- (sitten Susanna silitti työtään, kallisti päätänsä tutkien sitä) -- meistä kaikista kolmesta --

-- Luuletko, että he ovat päättäneet tavata toisiaan? -- kysyin minä.

-- Sen voit ymmärtää, -- sanoi Susanna kauhean loukkaantuneena.

-- Niin, tiedämmehän, että Dorthe on liian pelkuri kulkeakseen yksin metsässä.

-- Mitä luulet hänen vanhan, hienon isänsä sanovan -- teen sinulle tämän omantunnonkysymyksen -- (ja Susanna katsoi ankarana minuun) -- eikö sinunkin mielestäsi ole sopimatonta oikein päättää tapaamisia englantilaisen kanssa?

-- Sehän on vain Jim --

-- Vain Jim! -- äyhkäisi Susanna; -- on todellakin suututtavaa nähdä, miten Dorthe keikailee hänelle.

-- Sitä me totisesti teemme kaikki kolme, Susanna --

-- Tiedätkö -- siitä minä olen erossa --

-- Sinunkin mielestäsi hän on suloinen --

-- Oh! -- nyt Susanna jälleen ompeli kauhealla kiivaudella.

Dorthe viipyi kauan -- kun ei vain olisi eksynyt metsään ja kulkisi siellä itkien -- mitä me tekisimme --

-- Ei ole yhtään varmaa, ettei hän ole vierryt jotakin jyrkännettä alas, -- sanoi Susanna; hän puhui aivan välinpitämättömästi. Vihdoin me arvelimme, että meidän oli lähdettävä katsomaan, mihin Dorthe oli joutunut.

Mutta tuossa he tulivatkin molemmat, sekä Jim että Dorthe.

Tyttö oli kuuma, aivan kuin olisi juossut kiivaasti, ja hänen silmänsä säteilivät.

-- Minä kohta miss Dorothy "Ensi näkemise makeus", -- kertoi Jim.

-- Olisitte tässä ajassa jo voineet vaeltaa pitkät matkat, -- sanoi Susanna.

-- Ei, me oli koko aika "Ensi näkemise makeus", -- sanoi Jim jälleen.

Hän ilakoi koko ajan ylenpalttisesti, hyppelehti navetan seinävierellä olevan tahkopenkin yli, kapusi Aaste-tuvan katolle ja hyppäsi jälleen alas, kiilloitti kahvipannun niin että se aivan loisti, eikä ärhennellyt Matillekaan.

-- Matti saa nyt olla rauha, -- sanoi hän vieläkin säteilevämpänä; sitten hän tuli vakavaksi, istuutui mäelle kädet polvillaan ja tuijotti laaksoon.

-- Minä olla satumaa neljätoista päivä, -- sanoi hän hiljaa. Koko päivän oli ollut typötyyntä ja paahtavan helteistä. Allamme oleva valoisa, vihreä laakso pikku taloineen ja peltotilkkuineen oli autereisessa verhossaan -- miten metsä tuoksuikaan pihkalle ja miten käki kukkui!

Kuulimme kolmen käen samalla kertaa kukkuvan alhaalla mäellä -- kukkuu -- kukkuu -- kukkuu.

Kuuntelimme kuinka ne usvan keskeltä kukkuivat. Tuolla etempänä yksi jälleen.

-- Miten täällä on ihanaa, -- sanoi Dorthe.

-- Paratiisimaa, -- sanoi Jim itsekseen.

Kaukaa lännestä oli liihoitellut muutamia villaisia, harmaita, punareunaisia pilviä -- etäältä metsien takaa kuului heikkoa jyrinää.

Jim oli mennyt. Saatoimme tapamme mukaan häntä jonkun matkaa.

Sinä yönä raivosi kamalin rajuilma, mitä olen koskaan elänyt. Keskellä yötä herätti meidät jyrisevä ukkonen. Oli kuin miljoonia kivikuormia olisi kuljetettu päämme yläpuolella ja kaadettu Aaste-tuvan päälle.

Leimahtelevia salamoita -- sinelle siintäviä -- sikin sokin pikimustia pilviä vasten ja sitten räjähdys räjähdyksen jälkeen -- kaiku kantoi ne tunturilta tunturille, ja sade valui pimeässä virtanaan.

Kavahdimme pystyyn. -- Se iskee maahan! -- kirkui Dorthe.

Vavisten me pukeuduimme tiheiden salamain välkkyessä ja miljaardien kivikuormain päämme päällä vyöryessä.

-- Mitä me teemme, -- pelosta me ainoastaan kuiskutimme. Voimakkaita iskuja ovelle: -- Avatkaa -- avatkaa! -- Matti ja Mari kömpivät sisälle sateesta likomärkinä.

-- Ei siellä ylisillä suattana mikkää olla, -- sanoi Matti; -- mänkee pois uunin luota -- ukkonen lyöp' piipusta sissää.

Me sullouduimme nurkkaan -- koko tupa paljaana valomerenä, ja korvia huumaava räjähdys --

-- Herranen aika, -- sanoi Matti, -- tällä tavalla myö piästää aivan suoroo tietä taivaasee.

-- Myö männää taivaasee, -- kirkui Mari.

-- Toissa kesänä, -- sanoi Matti, -- ukkonen iski piipusta ja tappo Suonperän Pekan -- sen akka tul' siitä niin kummalliseks -- surkeeks, eikä siit' oo ennee mihinkää --

Tiheitä salamoita ja jyrähdys toisensa jälkeen.

-- Samana kesänä ukkonen iski tänne itäpuolella olevaa hakkaa ja tappo kolome lehmee -- ol' männy toisesta toisee -- ne ol' aivan kärventynneet, sano immeiset -- herranen aika, nyt tuas rämähti --

Me vapisimme, ja hampaamme kalisivat säikähdyksestä. Ja Matti alkoi jälleen: -- Tässä haassa ukkonen isköö joka kesä.

-- Ah, jospa olisimme Svartliessa, -- kuiskasi Dorthe.

-- Menemme sinne huomenna, -- sanoin minä, -- hänhän kutsui meidät --

-- Niin, tämähän on siinä määrin -- sanoi Susanna --

Vihdoinkin tuli levollisempaa -- rajuilma vetäytyi itään päin metsän yli -- mutta sade solisi ulkona aamun mustanharmaassa hämyssä.

-- Myö tahotaa muata tiällä lattiilla, tämä likka ja minä, -- sanoi Matti.

Niin, huomenna me menemme Svartlieen, mr. Burnsin luo, sillä tämä oli jo ollut kauheaa.

XII.

Raitis, puhdistava tuuli vinkui yöllisen rajuilman jälkeen laaksossa. Suuria, valkoisia, villaisia pilviä leijaili päämme päällä kaunokinsinisellä taivaalla; mutta ilma oli kylmä.

Me värisimme ja palelimme istuessamme kynnyskivellä oven edessä; maa oli sateesta likomärkä, ja puro kohisi kellervänä ja tulvien.

Ja tupamme oli täynnä hapanta, harmaata savua.

Tuuli yltyi, emme saattaneet olla ulkona emmekä sisälläkään. Metsässä sihisi ja suhisi, puut taipuivat tuimassa tuulessa. -- Ensi yöksikin tulee rajuilma, -- sanoi Dorthe surkeana; -- uskallammeko jäädä tänne?

-- Menemmekö Svartlieen? -- sanoin minä. -- Hän on meitä pyytänyt --

-- Minusta meidän on ehdottomasti mentävä, -- sanoi Susanna. -- Ajatelkaammepa vain Mattia ja Maria, jotka luonamme kuorsaavat ja haisevat.

Jospa vain Jim tulisi!

Dorthe istui punaisessa villanutussaan kynnyskivellä tuijottaen koko päivän metsätielle: -- Voitko käsittää, ettei hän tule?

Odotimme odottamistamme; ei, ei mitään Jimiä.

Kello tuli kaksi, tuli kolme -- neljä, -- Jos meidän mieli ehtiä Svartlieen, niin meidän on lähdettävä kello viisi, -- sanoi Dorthe.

Soveltuiko nyt totta tosiaankin, että me menimme noin vain, muitta mutkitta --!

Minun täytyi vihdoin taipua. Molemmat toiset houkuttelivat ja saivat minut taipumaan; sitäpaitsi näytti tosiaankin siltä kuin rajuilma yltyisi yöksi.

Mutta Matti ja Mari! Kun ne eivät vaan menisi nukkumaan meidän sänkyihimme.

-- Matti, -- sanoin minä kopeana, -- meitä on kutsuttu englantilaisen luo Svartlieen, ja jäämme sinne yöksi; mutta jos sinä ja Mari ollessamme poissa menette tupaan, niin me ilmoitamme sinut nimismiehelle, ja sinä saat rangaistuksen.

-- Enhän tok', minä vuan vahin tuppoo, niäthän sen, -- sanoi Matti.

Panimme säppiin kaksi kuusenoksaa, ja sitten läksimme yötamineet kullakin käsilaukussamme.

Minä olin huolissani. Sillä minunhan täytyi puhua, sen kyllä tiesin. Molemmat toiset työnsivät aina minut esille.

Dorthe oli muuten hyvin alakuloinen; hän kulki maahan katsellen. Susanna kysyi lakkaamatta, oliko hänen tukkansa kunnossa, oliko hame oikein napitettu ja muuta samankaltaista. Tosin me emme yksikään olleet minkään näköisiä, niin märkiä ja pörröisiä me olimme.

Ei, miten metsässä tuulikaan! Yllämme ratisi ja ryskyi ja suhisi, ja maahan satoi tuulen katkomia pieniä oksia. Jos olisimme olleet vesillä, niin olisimme sanoneet, että oli hurja myrsky. Minusta asema oli läpeensä kauhean vastenmielinen. Kun läksimmekään anomaan asuinsijaa!

Kuluttaaksemme aikaa kuljimme hitaasti; vihdoin olimme kuitenkin perillä. Kuusien välitse näimme Svartlien maalaamattomat lautaseinät. Virta kohisi ja pauhasi.

Ei näkynyt elävää sielua, mutta tiesihän sen -- moisessa ilmassa.

Olin niin hädissäni, että olin tulikuuma ankarasta tuulesta huolimatta. Ketään ei näkynyt, käytävällä oli vain joukko matkatamineita; kaksi suurta arkkua sulkivat melkein kokonaan ahtaan käytävän tien.

-- He matkustavat varmaankin, -- kuiskasin minä. Dorthe karahti tulipunaiseksi.

-- Luulen, että menemme tiehemme, -- kuiskasin minä jälleen.

-- Oletko hullu, -- kuiskasi Susanna tyrkäten minua selkään.

Silloin kuulimme ääniä ylhäältä. Vilkasta englantilaista puhetta, mutta siellähän oli naisääniäkin --

-- Siellä on naisia, -- kuiskasin minä. Toiset tuijottivat silmät pyöreinä kuin pallot.

No, siunaa ja varjele -- tuolla tulee nuori nainen kapeita kierreportaita.

Kasvoni muistuttivat keitettyä merikrapua. -- Haluaisimme puhutella nuorta mr. Burnsia.

Hän näytti hämmästyneeltä. Tuo ihminen ei ollut suinkaan kaunis -- hampaat ulkonevat ja pitkät, silmät liikkumattomat, kaunokinsiniset, ja tukkamytty punaisenkeltainen. Astuessaan hän nosti jalkojaan kuin olisi kulkenut korkeassa heinikossa.

-- Jim -- Jim, -- huusi hän portaita ylös, -- täällä on kolme ladies.

Ja Jimin ääni ylhäältä.: -- My ladies, my ladies, -- hän hyökkäsi alas.

Ja sitten minun täytyi ruveta selittämään asemaa, samalla kun punaisenkeltainen, pitkähampainen seisoi tarkastellen meitä.

Oli hirveän noloa. Mieluummin olisin kestänyt kymmenen ukkosenilmaa Aaste-tuvassa.

-- Hyvin hauska, hyvin hauska, että my ladies tulla, -- sanoi Jim, mutta koko hänen kauniit kasvonsa olivat ruusunpunaiset, hän tuntui kauhean levottomalta ja huusi joka ovesta:

-- Butler, Butler! --

Butler tuli arvokkaana ja totisena, matalalla äänellä ja nopeaan Jim puhui pitkät jutut hänen kanssaan. Vanha mr. Burns tuli vielä jäykempänä ja vielä kankeampana.

-- Minu isä pahoilla, että my ladies saa vain yksi huone, kun minu täti, mrs. Lowell ja häne tytär tuli juuri tänne meidän luo --

-- On parasta, että me käännymme takaisin, -- sanoin minä.

-- Ei, ei -- hyvin hyvä huone -- me ei tiesi yhtä, mrs. Lowell täällä hyvin äkki, -- sanoi Jim.

Hän ei näyttänyt erittäin ihastuneelta.