Part 3

Me lauloimme harmaassa, vanhassa tuvassa: Ha li a ha -- ha li a ha --

-- Minä en milloinka elänyt sellaine elämä kuin täällä, -- sanoi hän, -- minä en milloinka luullut, että tupa saatta olla niin suloine -- hali -- a ha -- ha li a ha -- mutta minä luule, että my ladies tarvitse palvelija -- minä ole my ladies palvelija.

Ooh, miten me nauroimme! Itse asiassa me nauroimme lakkaamatta koko tuon pitkän, harmaan sadepäivän.

-- Nyt saatte nähdä meidän vierashuoneemme -- sanoin minä. Juoksimme yhtä kyytiä kostean heinikon läpi navettaan ja kapusimme ylisille.

Kerroimme hänelle nukkuneemme siellä ensimäisen yön ja näytimme, miten olimme vetäneet tikapuut jälkeemme. Hän, ihmeellistä kyllä, ei nauranut, vaan tuli vakavaksi.

-- Minä ei pidä, että my ladies nukku täällä, -- sanoi hän -- minä pidä hyvin vähä siitä -- minä nukku täällä mainiosti -- mutta my ladies ei sopi nukku sellaine paikka.

Hän läksi vasta sitten kun iltatuuli alkoi metsässä suhista ja tunturien varjot tummenivat.

Me puhuimme luonnollisesti koko ajan hänestä. Me sanoimme ainoastaan "hän". Oli kuin hänen tultuaan muita herroja ei enää olisi ollutkaan maailmassa.

-- Ulkona maailmassa mahtaa olla ihanaa, -- sanoi Susanna, -- jos se on täynnä hänen kaltaisiaan herroja.

-- Oh, ei ole olemassa toista hänen kaltaistaan, -- sanoi Dorthe.

Ajatelkaa, että illalla meidän laskettuamme levolle tapahtui se kumma, että Susanna ja Dorthe riitaantuivat. He nukkuivat yhdessä alasängyssä, minä yksin ylemmässä.

-- Uh, -- kuulin Susannan sanovan -- sinä otat aivan liian paljon tilaa -- minä olen täällä aivan kuin pieni viiva seinän vieressä -- muutappa itseäsi hieman, muoriseni --

-- Ei, tiedätkös, -- sanoi Dorthe -- minähän olen aivan sängyn reunalla.

-- Etpä suinkaan -- ja sitten sinä olet niin kauhean kuuma -- uh -- aivan kuin uuni -- uh -- minä en siedä tätä, minä --

He torailivat hetkisen.

-- Dorthehan voi nukkua täällä ylhäällä, -- minä sanoin.

Dorthe kapusi ylös luokseni, ja me teimme olomme mukavaksi.

-- Ei, millaista elämää te pidättekään, -- sanoi Susanna jälleen -- minä en siedä sitä, että Dorthe on aivan pääni päällä -- hänhän ei nuku hiljaa hetkistäkään -- kaikellahan pitää kuitenkin olla rajansa.

-- Miten ilkeä sinä olet, -- sanoi Dorthe.

-- Entä sinä, -- sanoi Susanna.

Töytäsin Dorthea, jotta hän olisi hiljaa. Pitkä hiljaisuus.

-- Näittekö miten viehättävä nenäliina hänellä oli? -- sanoi Dorthe keskellä hiljaisuutta.

-- Nyt hän minusta jo saisi olla rauhassa, raukka -- jutuilta, -- kuului alasängystä.

Dorthe ja minä tyrkkäsimme toisiamme, -- mikähän Susannalla oli?

VI.

Svartlie, missä vanha mr. Burns oli vuokrannut joen kalastusvedeksi, oli omituinen, autiomainen paikka. Se oli tunnin matkan päässä tahi etäämpänä Aaste-tuvasta. Ensin rinnettä ylös ja sitten jälleen alas toiselle puolelle, missä virta vaahtosi pikku koskina, jääkylmänä ja mustana. Väliin se vieri ahtaissa solissa pystysuorien tunturiseinämien lomitse -- se näytti aivan kamalalta. Metsä oli äsken hakattu, vain tuoreet, valkoiset juurenkaunot olivat jääneet jäljelle paljaina törröttämään.

Ei ollut ollenkaan ihme, että Jim Burns mieluummin halusi olla meidän luonamme Aaste-tuvassa, joka kohosi niin valoisana ja vapaana laakson yläpuolella.

Sydämemme jyskytti, kun meidän piti mennä vieraisille mr. Burnsin luokse. Susanna oli muuten aamullakin ollut ilkeä Dorthelle.

-- Otatko todellakin päällesi kauneimman hameesi, mikä sinulla on? -- sanoi hän toiselle.

Pikku Dorthe katsoi häneen ruskeilla samettisilmillään:

-- Otan, sillä kaikki sanovat, että tämä tummanpunainen soveltuu minulle paraiten.

-- Ja sen sinä tahdot turmella metsässä, tuollaisella retkellä -- sanoi Susanna jälleen.

-- En ole koskaan ennen ollut puolisella englantilaisen luona, -- sanoi Dorthe, -- siksi tahdon mielelläni olla hieno.

-- Hui hai -- sanoi Susanna -- siihen tarkoitukseen pitäisin itseäni ja hamettani liian hyvinä.

Luonnollisesti oli Dorthella joka tapauksessa päällään tummanpunainen -- Susannalla ja minulla oli valkoiset hameet -- me olimme kauhean hienoja kaikkityyni.

Talo, minkä mr. Burns oli vuokrannut, ei ollut sellainen, jota minä sanoisin viehättäväksi. Se oli melko suuri, äsken rakennettu, lautaseinät olivat maalaamattomat; aivan seinien vieressä olevat suuret kuuset pimittivät ikkunat.

Miten olikaan -- nyt me juuri teimme tuloamme. Olihan Jim ollut meitä noutamassa.

Talon siimespuolella oli kaksi korituolia, vaippa ja koripöytä enkä tiedäkään mitä kaikkea. Vanhahko, harmaapukuinen herra tuli ovesta. Me astuimme ylös tervehtiäksemme -- pikku Dorthe on niin miellyttävä, milloin hänen on tervehdittävä. Hän ikäänkuin valmistaikse siihen niin kauan ja tekee sen niin juhlallisesti. Huomasin, että hänen kasvoissaan jo oli tervehdysilme. Susanna venytti alahuultaan ja näytti ylpeältä. Minä hätäilin kauheasti.

Mutta ei -- Jim ei ollenkaan esitellyt vanhempaa herraa -- sanoi vain hänelle jotakin englanniksi -- harmaapukuinen teki täyskäännöksen ja meni jälleen sisälle.

-- Oliko se teidän isänne? -- sanoin minä kummastuneena Jimille.

-- Hah hah haa, -- nauroi hän -- se on Butler, meidän palvelijamme.

Minua rupesi yhä enemmän ahdistamaan. Hieno, harmaapukuinen mies heidän palvelijansa!

-- Eikö teitä ujostuta? -- kuiskasin minä toisille.

-- Kauheasti, -- sanoi Dorthe -- minä olen siinä määrin --

-- Mitäpä me ujostelisimme? -- sanoi Susanna keikauttaen niskaansa -- meidäthän on kutsuttu tänne.

Butler saapui tuoleineen, ja me istuuduimme niihin kaikki kolme kädet sylissä odottaen.

-- Minu isä tule pian, -- sanoi Jim,

-- Pitäkö my ladies talosta? -- kysyi hän sitte.

-- Kyllähän me --

-- My ladies hauskempi tupa --

Niin -- siinä kyllä olimme yhtä mieltä --

Tuossa tuli vihdoin vanha Burns talon takaa.

Valkoinen liinahattu, lasit vaaleansinisillä silmillä -- enempää en kiireessä nähnyt.

-- Isäni -- mökin kolme ladies, -- esitteli Jim.

Hän katsoi terävästi meihin, ensin Susannaan, sitten minuun ja sitten Dortheen. Antoi sitten kättä ja sanoi jotakin harmaaseen partaansa.

Dorthe oli tervehtinyt sanomattoman juhlallisesti ja huolellisesti ikäänkuin olisi pelännyt, ettei tervehtinyt kyllin kauniisti. Hän näytti oikein keventyneeltä, kun se oli tehty.

-- Minu isä hyvi iloine nähdä my ladies, -- sanoi Jim.

Hän ei näyttänyt juuri ihastuneelta, mutta kenties hän oli kuitenkin.

-- Istukaa, istukaa, -- sanoi vanha mr. Burns; me istuuduimme jälleen hyvin juhlallisina kukin tuolillemme.

Hiljaisuus.

-- Well -- well, -- sanoi vanha mies.

Tuossa Butler tuli ovelle kumartaen. Vanha mr. Burns tarjosi Susannalle käsivartensa. Susanna nousi tummanpunaisena aina tukanrajaan asti, ja laski valkoisen käsivartensa hänen harmaalleen.

Sitten Jim tarjosi minulle toisen käsivartensa ja Dorthelle toisen, ja me astuimme huoneeseen.

Ensiksi kapeaan, maalaamattomaan käytävään, sitten suureen, maalaamattomaan huoneeseen, missä oli katettu pöytä. Asetuimme sen ääreen.

Butler tarjosi. Me otimme lautasillemme hyvin säästäväisesti kaikki kolme. Pöydällä oli paljon hopeakalustoa. Minun täytyi ajatella, miten Jim eusimäisenä päivänä söi meidän luonamme lihapalleroita haljenneelta lautaselta. Ukko puhui jälleen partaansa.

-- Minu isä kysy, -- sanoi Jim -- asuko my ladies mielellä tuvassa, -- hän hymyili meille.

-- Erinomaisen, -- sanoimme me. Jälleen vanhus solkkasi jotakin.

-- Minu isä kysy, asuko nuoret ladies aina mökeissä täällä päin --

Minä punastuin, sen minä tunsin. Siunaa ja varjele! Kenties tuo vanha jörri piti sopimattomana, että asuimme yksin tuvassa.

-- En tiedä, -- sanoin minä, -- olemme itse keksineet sen.

-- Miksi? -- kysyi vanha herra jälleen.

-- Siksi ettei meillä ollut rahoja muulla tavalla päästä tuntureille, -- sanoin minä. Arvelin, että oli hyvä sanoa suoraan.

Jim selitti asian isälleen.

-- Eikö my ladies ole häiritty tuvassa? -- kysyi ukko jälleen.

-- Oh, ei suinkaan, -- sanoimme kaikki yhteen ääneen.

-- Well -- well --

Butler tarjosi jälleen uutta lajia. Taivas -- mitä kaikkea he söivätkään puoliseksi.

Jim ei ollut ollenkaan samankaltainen kuin Aaste-tuvassa, vaan juhlallinen ja ylen kohtelias isälleen.

-- Isä kysy tahtoko my ladies lohi, jonka hän itse onki --

Me punastuimme jälleen ja kiitimme.

-- Butler tuo sen teille, -- sanoi vanha herra.

Siunaa ja varjele. Toisiko hieno Butler lohen -- silloin olisi parempi, että me itse ottaisimme sen mukaamme.

Minä sanoin sen Jimille. Mutta hän pudisti vain päätään sanoen: -- Ei, ei.

Jos englantilaisista tuntuu samalta kuin meistä tällä puolisella Svartliessa, niin minun täytyy sanoa, että heillä on murheellista ja ikävää.

Ainoastaan hienoa ja juhlallista ja paljon hopeaa ja takana vanha palvelija, joka laskee ruokapalat.

Susanna ja Dorthe vaikenivat kokonaan, vihdoin minäkään en sanonut mitään. Pelkästä hienoudesta söimme myöskin hyvin vähän -- enkä minä luule senkään tehneen mitään vaikutusta, että me olimme koristaneet itsemme niin ihastuttaviksi.

Vihdoin ateria päättyi. Me kiitimme ruuasta, mutta vanha herra oli aivan jäykkä eikä sanonut mitään. Ja ulos me siirryimme samalla tavalla: Susanna ja ukko edellä, Dorthe ja minä ja Jim jäljessä.

Onneksi vanhus meni matkoihinsa lepäämään.

Äkkiä Jim tuli jälleen kaltaisekseen, käski Butlerin tuoda kaksi lepotuolia lisää, ja sitten hän saattoi meidät tuoleihimme, asettaen vaipan kunkin ylle. Ajatelkaapa, vaippa kesälämpimässä!

No niin, siinä me lepäsimme.

Jim lepäsi neljännessä tuolissa ja kujeili tapansa mukaan.

-- Onko teidän isänne mielestä kummallista, että me asumme tuvassa yksin?

-- Ei paljo kummalli -- ei ollenkaan paljo kummalli --

-- Niin, mutta vähän --

-- Ei, ei -- hän ei vaan siihen tottunut --

Susanna oli paljoa paremmalla tuulella, senjälkeen kun vanha herra Burns oli vienyt hänet pöytään.

Hetkisen kuluttua vanha hiilihanko seisoi jälleen edessämme.

-- Minu isä kysy tahtoko my ladies kalasta --

-- Ah, hirveän hauskaa, -- me hyökkäsimme vaipoistamme kaikki kolme.

Millainen iltapäivä! Me koetimme kukin onkivapa kädessä pitää tasapainoa kosken roiskeen kostuttamilla kivillä, heitimme siimaa ja vedimme jälleen.

Jim auttoi meitä kaikkia, hyppi kuin orava virran kivillä -- molskahti veteen, hyppäsi ylös jälleen -- me nauroimme kaikelle --

Susanna oli asettunut paraalle kivelle: hän heitti ongensiimaansa hyvin arvokkaasti.

Keskellä pahinta koskea, jossa virta valkeana vaahtosi, seisoi vanha Burns onkivapa kädessään, liikkumatonna kuin muistopatsas.

Sinä päivänä minä ensi kerran kiinnitin huomioni siihen, että Jim oli aina siellä missä Dorthekin. Koreanpunaisessa hameessaan seisoi ruskea- ja samettisilmäinen tyttö hyvin pienellä kivellä. Mutta ettekö luule, että Jim mahtui samalle kivelle -- kuulin melkoista alempana, halki virran pauhun, Dorthen kevyen, hauskan naurun.

Butler tuli rantaan ruokaa ja viiniä korissa. Oh -- ajatelkaapa, hänellä oli samppanjaa!

Vanha mr. Burns oli saanut lohen ja tuli hieman hauskemmaksi. Jim nauroi.

-- Minu isä sano, my ladies saa kukin lohi koti --

Kolme isoa lohta Aaste-tuvassa! Aivan mahdotonta -- mutta tuhannet kiitokset yhdestä!

Jim kilisti samppanjassa: -- Kiitos suuri, että minä saa tulla Aaste-tupa --

Ja vanha mr. Burns kilisti: -- Terve tulemaan takaisin kalastamaan!

Ajatelkaapa! Hän melkein hymyili Dorthelle.

Se oli ainoastaan pienen pieni hymy, joka tuskin oli hymy ollenkaan, mutta se oli kuitenkin hänen silmissään.

-- Well, well, -- sanoi hän. Mutta mitä hän tarkoitti well'illään, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Sitten vaistoni sanoi minulle, että meidän piti kiittää -- ja lähteä.

Jim ei pannut vastaan. Annoimme vanhalle herralle kättä ja kiitimme -- Dorthe otti jäähyväiset yhtä kauniisti ja juurtajaksain kuin hän tervehtikin -- muuan poika kantoi lohta jälkeemme, se ei siis kuitenkaan ollut Butler.

Jim saattoi meitä, ja sitten me läksimme metsäpolkua.

Jimin, paha kyllä, täytyi kääntyä takaisin meidän ollessamme puolivälissä; hänen näet tuli kello puoli kahdeksan mennä kotiin syömään isän kanssa päivällistä. Vielä pitkän matkan päästä hän hoilotti ja huusi metsäpolulta: -- Minä tule huomena hyvi varhain.

Me huusimme vastaan: -- Tulkaa, tulkaa --

Kotonahan he luulivat, että me tapaisimme metsässä vain lurjuksia -- ja nyt me olimme syöneet murkinan loordin luona -- tahi ainakin melkein loordin.

Menimme aikaisin levolle. Viimeinen mitä kuulin, oli Dorthen pakina:

-- Vanhuskin oli miellyttävä --

VII.

Kavahdin pystyyn unesta. Ovella oli varmaan joku! Kuuntelin jännityksessä -- säppiä kiskaistiin kovasti --

Oli kaiketikin keskiyö. Tuvassa hämärää. Ikkunasta himmeä hohde harmaalle lattialle.

Jälleen nykäistiin ovea --

Hyvä Jumala -- mitä tämä oli! Herätin toiset.

-- Hs -- hs -- ovella on joku -- miten me pelkäsimmekään, kuuntelimme suu auki kaikki kolme --

Jälleen valtava oven nykäisy -- joku mutisi ja puheli.

-- Meidän täytyy pukeutua, -- kuiskasin minä, -- meidän täytyy oikein pukeutua --

Voi, miten kätemme vapisivat. Oven kiskontaa, mutinaa ja torailua yöpimeässä --

Joku kulkea tassutteli tuvan ympäri -- hetkisen kuluttua ikkuna himmeni -- joku katsoi ruudusta -- me sullouduimme kaikki sängyn nurkkaan.

-- Jotakin kimalti ulkona -- siellä raapaistiin tulitikkua, jota pidettiin ikkunan edessä, heikko, pieni liekki loisti ikkunanpielessä --

Olin nähnyt parrakkaat kasvot. -- Oh, -- siellä on kauhea maankiertäjä -- kuiskasin minä.

Useampia tulitikkuja ei sytytetty, me kuppuroimme ääneti yhdessä mylläkässä löytääksemme vaatteitamme. Oh -- miten kauheaa --

Seinän takaa kuului mutinaa ja ärhentelyä, oli kuin olisi siellä kiroiltu.

Hän oli jälleen ovella -- minä hiivin sinne pitämään rivasta kiinni.

Ennenkuin olin ehtinyt lattian yli -- koetin kulkea ylen hiljaa -- heittäytyi joku ulkopuolelta kiivaasti ovea vasten -- se lentää pamahti auki -- suuri mies romahti kynnykseltä sisään.

Me kirkaisimme kaikki kolme -- en ikinä ole siinä määrin pelännyt.

-- Herranen aika, onko tiällä immeisii? -- sanoi kummitus; hän oli kompuroinut jälleen ylös.

Hampaani kalisivat pelosta, en voinut virkkaa sanaakaan,

-- Onko tiällä velehoja vai immeisii?

Seisoimme kaikki kolme yhdessä rysyssä sängyn ääressä.

-- Minä kysyn onko tiällä ristittyjä immeisii?

-- On, -- sanoin minä vihdoin. Oli juuri kaunista seisoa siinä pimeässä todistamassa olevansa kristitty --

-- Mittee tiällä sitte on -- kuka sinn'oot -- tahi työ -- koko karja --?

-- Me asumme täällä, -- sain vaivoin sanotuksi.

-- Asutta tiällä Uaste-tuvassa, vai niin -- viime viikolla tämä ol' aivan tyhjä.

-- Tulimme tänne muutamia päiviä sitten --

-- Vain nii, no, minä ruppeen tänne makkoomaa.

Siunaa ja varjele!

-- Ei taija teillä olla antoo minulle vähän kahvii?

Olihan -- olihan, meillä oli kahvia.

-- Minä sytytän uunii tulen, -- suatta männä uuvellee makkoomaa.

Siunaa ja varjele!

Hän raapaisi tulen tikkuun ja alkoi myllätä takassa.

-- Mistä työ sitte outta?

Sanoimme sen seisoessamme etäällä seinänvieressä.

-- Outta kai työ kuullut huastettavan Mualiman Matista? Minnuu sillä meinataa --

-- Ei olla.

-- Vai ette työ oo kuullut huastettavan Mualiman Matista? -- Hän näytti ylen hämmästyneeltä ja tuli aivan meidän luoksemme.

Me sullouduimme yhä enemmän yhteen.

-- Tämän kylän kaikkiin paras kalastaja.

-- Olemme tulleet äsken, -- sanoin minä; saattoihan helposti tapahtua, että hän suuttuisi siitä, ettemme häntä tunteneet.

-- Minä meinasin, jotta eiköhän tuota Mualiman Mattii tunnettane muuvallahhii --

-- Niin, kyllähän hänet tunnetaan, -- sanoin minä.

-- Mut työ että minnuu tuntena -- likat.

Miten me pelkäsimme! -- Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan kaikkein vaarallisimpia.

Nyt, tulen palaessa takassa me näimme, että hän oli vanha mies, jolla oli keltainen ja harmaa parta, ja pitkä tukka ja suippulakki.

-- No tuokeehan sitte kahvi.

Uskalsimme astua esiin ja annoimme hänelle kahvipussin.

-- Nepä vasta likkoja ne -- kun on kahviihii, -- sanoi hän ja pani kahvit pannuun.

-- Ruvetkoo työ makkoomaa, -- lisäsi hän -- minä sammutan tulen, kun se on valamista -- minä makkoon tässä uunin vieressä lattiilla --

Ajatelkaapa! Me hiivimme sänkyymme, kaikki kolme samaan sänkyyn -- lepäsimme tuijottaen häntä, hänen istuessaan tulen loimussa ja pistäessään tupakkaa pikku nysäänsä.

-- Ihanhan minnuu naurattaa -- hän kääntyi meihin -- minä kun ihan luulin, jotta tiäl' ol' kummituksii -- vaik' oon näin vanaha mies --

-- Oletko ennen nähnyt kummituksia? -- kysyin minä. Minun täytyi puhua, toiset eivät tikahtaneetkaan.

-- Enköpähän nuita lie nähny, mut ne nyt on semmosii asijoita, joista ei huastella kovasti --

En uskaltanut kysyä enempää, koska hän ei tahtonut puhua niistä ääneensä.

-- Minun piti männä kallaa Vartliijaa uamupuhteessa, sentähehän minä meinasin ensin muata hieman tiällä Uaste-tuvassa -- ja sitte lähtee pohjosee päin --

Säikähdys alkoi asettua -- hän ei ollut mikään pelättävä.

-- Svartliessa on nyt eräs englantilainen kalastamassa, -- sanoin minä.

Asia kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän tuli aivan sängyn viereen.

-- Niin, niinhän min' oon kuullu sanottavan, -- sanoi hän; -- mikähän mies se oikeestaa on?

-- Saimme häneltä tänään lohen.

-- Elähän, likka -- missees se lohi on?

-- Se on ruohikossa oven takana.

Hän meni ulos aamukoitteessa, tarkasti lohta -- ja pitkäksi aikaa hän jäi pois. Mitä ihmettä hän nyt teki!

-- Oilhan tuo aika otus -- sanoi hän tullessaan jälleen sisään -- mut sinun ois pitänä puhkasta se eilis-iltana -- minä puhkasin sen samalla, kun se nyt sillä tavalla passas'.

Hän oli kaiketikin kiltti! Ajatelkaapa, hän oli varmasti kiltti!

Hän sulki jälleen oven ja istuutui takan ääreen tupakoimaan, -- pian koko tupa oli täynnä kitkerää savua. Dorthe kuiski hiljaa.

-- Ettäkös työ makkookkaa, likat -- sanoi hän ja luimuili meihin.

-- Kyllä me nukumme, -- sanoin minä aivan hereilläni.

-- Kohta tulloo uamu -- on paras muata nyt, -- sanoi hän laskeutuen pitkin pituuttaan lattialle. Päänsä alle hän laski repun, jota oli kantanut seljässään -- eikä kestänyt viittä minuuttia ennenkuin hän kuorsasi.

Siinä me lepäsimme. Ulkona alkoi päivänkajastus kullata kaikkea.

Tupa oli mustanaan savua, ja Maailman Matti kuorsasi lattialla.

Me elämme monia ihmeellisiä tapahtumia, arvelin minä. Tänään me olemme syöneet murkinaa loordin luona ja juoneet samppanjaa -- ja nyt me lepäämme täällä kuunnellen miten Maailman Matti kuorsaa ja saatamme tuskin hengittää tupakansavulta.

Mutta voisitteko uskoa -- me nukuimme silti kaikki kolme samaan sänkyyn.

VIII.

Herättyämme seuraavana aamuna oli ovi auki, ja aurinko valoi kultaansa laajalti lattialle -- kahvipannu kiehui poristen takassa.

Nousin ylös vuoteeltani: mitä ihmettä, keittääkö tämä merkillinen yövieras kahvia!

Toisetkin heräsivät. Siinäpä Maailman Matti tosiaankin seisoi ovella, sylissään kantamus oksia ja puita.

-- Minä oon tuumina tätä asijoo, -- sanoi hän, -- työ tarviitta tiällä apulaisen; suotanhan minähii jiähä tänne --

Susanna, Dorthe ja minä katsoimme toisiimme; sitten meidän täytyi nauraa, ja sitten Maailman Mattikin nauroi, -- hi hii -- hi hii --

-- Työ outta liijan hienoja tavallissee työhö' -- ja kukas hakkee teille maitoo?

Niin, meillä ei ollut maitoa koko aikana, minkä olimme olleet täällä.

-- Jopas nyt kummia kuuluu, -- sanoi Maailman Matti, -- minä mään kohta Opstattii ostamaa teille maitoo --

Hän oli päivänvalossa vielä pelottavamman näköinen kuin yöllä. Hänellä oli paksu, vanukkeinen parta, joka oli keskeltä harmaa ja poskilta korean keltainen. Niissä kohdissa, missä karvat eivät peittäneet hänen kasvojaan, kulki ryppyjä ristiin rastiin, ja kaikki rypyt olivat täynnä likaa. Muuten oli hänen päällään vanha, keltaisenharmaa nuttu, paikkoja täynnä -- paikat oli pitkin pistoin ommeltu kiinni purjelangalla -- ja paita oli liasta musta!

Mutta silmät olivat lempeät ja vaaleansiniset, ne tanssivat hänen nauraessaan. Itse asiassa minä en pelännyt häntä enää rahtuakaan.

-- Haluamme kyllä että tuot maitoa, mutta silloin saat ensiksi peseytyä.

-- Minä peseyvyin viime sunnuntaina, -- sanoi hän, -- niin jotta oonhan minä nyt jotennii puhas -- mut suattas tuota nyt vähän hierasta.

Hän sai saippuan ja pyyhinliinan, ja me seurasimme alas purolle kaikki kolme.

Tuli oikein perinpohjainen pesu, kasvot olivat pelkkänä saippuavaahtona.

-- Näin hienoo saippuuta ei oo milloinkaa ollu' minun nuamassan', -- sanoi hän ja hieroi jälleen.

-- Entäs korvat, Maailman Matti --

-- Ei, korvija minä en pese, min' oon aina kuullu', jotta se suattaa olla vuarallista -- vettä suattaa männä piähän vierästä kohti -- ei, korvii minä en liikuta --

Korvistaan hän oli aivan järkähtämätön, niin että meidän täytyi tyytyä siihen.

-- Käit likkautuu kohta uuvestaa, -- sanoi hän, -- niin että niit' ei kannata pestä --

Mutta kädetkin saivat yhtäkaikki pesunsa.

-- Meillä ei ole varoja pitää ketään auttamassa itseämme, Maailman Matti, -- sanoin minä, -- saamme auttaa itseämme kaikessa.

-- Tottapahan teillä on sitä kahvii välistä, likat -- niin minä sitte makkoon navetan ylisillä ja laitan teille ruokoo --

-- Mitä ruokaa osaat keittää, Maailman Matti?

-- Potattii ja kahvii ja lohta ossoon keittee, ja sitte minä ostan puojista leipee ja Opstatista maitoo --

-- Kuinka pitkä matka puotiin on?

-- Sinne on peninkuluma, likat --

Meidän olisi kyllä hyvä pitää hänet, se on varma, se --

-- Jos menet noutamaaan maitoa, niin saat kotiin tultuasi kahvia --

-- Suattaahan tuota männä --

Hän sai sekä ämpärimme että rahat ja läksi metsään päin.

-- Hän ei palaa, vaan pitää sekä sangot että rahat, sen tietää -- sanoi Susanna.

-- Kun ei vain joisi kerma-astiasta, -- pelkäsi Dorthe.

-- Näemmehän onko hänellä palatessaan kermaa parrassa, -- sanoin minä.

Ah, miten me nauroimme. Olimme saaneet oikein korean ja siistin kyökkipiian!

Sitten me suoritimme aamupukeutumisemme puron varrella, kuusimetsän aamuraittiina suhistessa.

-- Miten ihanaa meillä onkaan, -- sanoin minä.

-- Niin, ja nyt tulee pian Jim, -- sanoi Dorthe.

Tuossa hän tulikin kukkakimppu napinreiässä.

Jim kulki melkein aina paljaspain. Me juoksimme häntä vastaan kertoen Maailman Matista ja kauheasta pelästymisestämme -- puhuimme kaikki yhteen ääneen.

-- Minä ei ymmärtä sanaka, -- sanoi Jim katsoen toisesta toiseen pähkinänruskeilla silmillään.

-- Sallikaa minun puhua yksin, -- sanoin minä; -- voinette uskoa, että me pelkäsimme -- ajatelkaapa, että hän potkasi oven auki.

-- Hän saa selkä, -- sanoi Jim uhkaavasti.

-- Mutta hän oli kiltti sitten, ajatelkaas, hän nukkui viime yön luonamme lattialla --

-- Minä anta hänelle paljo selkä, -- sanoi Jim kiihtyneenä.

-- Mutta ajatelkaapa, hän perkasi lohen keskellä yötä, ja nyt hän on mennyt noutamaan maitoa --

-- Minä jää häntä katso, -- sanoi Jim, -- minä pian näke, pitäkö hän saada selkä, vai ei.

Miten me nauroimmekaan! Jim on niin hullunkurinen, kun hänen pitäisi olla ankara.

-- Maailman Matti sanoo tahtovansa jäädä tänne, -- nauroi Dorthe, -- hän näyttää olevan täällä hyvin mielellään.

-- Häpytön mies, -- sanoi Jim, -- hän ei olla täällä, minä täällä, nukku heinäylisi, passa my ladies.

-- Hän valmistaa meille päivällistä tänään, -- nauroin minä, -- teidän on välttämättä syötävä täällä.

-- Minä -- minä arvele, minä syä päivälline tänä my ladies luona, minä tahto näke kuka se maakulkija.

Kului melkoisen pitkä aika, mutta mitään Mattia ei tullut. Jim ja minä pesimme purossa lohen ja perunat ja teimme tulen takkaan.

-- Ihana maa asu, -- sanoi Jim -- minä halu asu kaikki päivä täällä, ei kaipa mitä -- mitä sano te, miss Dorothy --

-- Missään ei ole milloinkaan ollut niin hauskaa kuin täällä, -- sanoi pikku Dorthe, -- sillä täällä on niin sanomattoman vapaata ja raitista.

Meillä oli niin kiire, ettemme huomanneet Matin seisovan ovella, täysi ämpäri kummassakin kädessä.

-- Oletko saanut maitoa, Matti? -- huusimme me -- hänellä ei ollutkaan kermaa parrassaan --

-- Ka minkäpästähen min' en suana rahalla maitoo -- mut kukas tuo on? -- Matti mulkoili epäluuloisena Jimiin.

-- Hän on eräs, jonka tunnemme hyvin, -- sanoi Dorthe.