Part 32
"No, mitenkä purjehtii venhe neiti Elsa?"
Tämä ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi, luoden silmänsä ylös häneen: "Te ette koko talveen ole ollut maissa?"
Hän ravisti päätään.
"Mutta tänä kesänä", sanoi neito, "on tullut monta kylpyvierasta tänne saadakseen nähdä Flackelholmin kuninkaan. Tunnen tuon... nuo ihmiset tulevat sisämaasta eivätkä ikinä ole nähneet oikeata aaltoa, ja siksipä ovatkin innostuneet kaikkeen, mikä vaan kantaa päässään sinistä verkalakkia edes."
Strandiger naurahti: "Mutta te, neiti Elsa, tiedätte, että minä olen perin tavallinen mies, vieläpä hieman pelkurikin."
"Miten niin?"
"Koska te nyt tänään tarkastatte Flackelholmia ja kaikkea mitä sillä on."
Tyttö joutui hämilleen: "Minä tarkastan ainoastaan teitä", virkkoi hän sitte vilpittömästi. "Oletteko uskaliaalla hyvällä mielellä, sitä tahdoin ainoastaan tietää, ja enhän siinä toki tehne väärin."
Frans Strandiger kääntyi vilkkaasti häntä kohden ja pudisti voimakkaasti hänen kättään. "Ei, neiti Elsa, siinä ette tee väärin, sillä minun perääni kysyy niin ylen harva ihminen maailmassa."
Tytön silmät lensivät yht'äkkiä ylös häneen, koko hiilien kasvonsa säteilivät suurta iloa.
He saapuivat vallille ja nousivat sitä ylös. Elsa lähti tervehtimään Antjea, kapteeni taas jäi ylös seisomaan, pyyhki hikeä otsaltaan, katseli ympärilleen ja sanoi. "Elsa on tänä talvena puhunut paljon teistä ja saarestanne, herra Strandiger. Elsa... tietäkää... on syntynyt jossain tuolla Tyyneellä Valtamerellä lähellä Uutta-Seeiantia. Kuletin silloin erästä Apenradilaista laivaa, joka oli matkalla San Fransiskosta Melbourneen. Olen syntyperää Syltistä, siihen on yhtynyt Apenradilaista verta. Voimakasta rotua siellä. Siksipä ovat hänellä siniset silmänsä ja pituutensa. Sitte matkusteli hän kauan kanssamme. Senpätähden tuntuukin hänestä nyt Hampuri liika ahtaalta: hänellä pitää olla avara näkyala. Minun on pitänyt rakennuttaa itselleni tämä venhe, ja olemme tulleet Elbeä alas, hiton Süderpiep'issä olimme vähällä kärsiä haaksirikon, koska tähystelimme molemmat Flackelholmia ja sen lipputankoa kohden. Pojat, jotka minulla ovat, ovat kaikki hyvissä turvissa, kaksi on kapteenina ja kaksi kauppiaana, toinen Transvaalissa, toinen Kiinassa; mutta tuo ainoa tyttönen aikaansaa minulle enemmän huolta, kuin neljä poikaa yhteensä."
"Hänen pitää mennä naimisiin, kapteeni."
"Pitääkö hänen!"
"Niin, ja selittäkääs minulle nyt tämä paikka oikein. Saarihan on serkkunne omaisuutta vai? Kuinka arvokas se ollee?"
"Sitä on vaikea sanoa. Sitäpaitsi kasvaa siihen maata lisään aina."
"Onko teillä varma välikirja serkkunne kanssa?"
"Olen jonkillainen hänen valtuutettunsa tai hänen toimennusimehensä. Tämä on kallisarvoinen omaisuus. Täällä on jo tehty kaivos- ja rakennustöitä kolmenkymmenentuhannen markan edestä, karjalaumojen arvo nouse yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ja tuolla ulompana, missä kasvaa lisää maata, -- näettehän nuo suorat kaivannot tuolla -- siellä tehdään joka vuosi työtä noin kolmentuhannen markan edestä."
"Mitä sanottekaan!" Hän kääntyi vilkkaasti Strandigeria kohden: "Mutta teillähän pitää olla rikas rouva."
Strandigerin piti nauraa, niin selvästi paljasti ukko hämmennyksensä ja pelkonsa.
"Ei..." vastasi hän... "ei rikas rouva, vaan rouva, jolla on rohkeutta, ja joka mielellään asuu Flackelholmilla! Nähkääs te", sanoi hän, "tuolla on Büsen. Vanhat laivurit, jotka siellä päiväkaudet seisovat rannalla, tuntevat kyllä lippumerkkini; mutta kuinka kauan viipyy, ennenkuin sieltä voi olla täällä, jos täällä sattuu hätää ja tautia? Eipä ole keveätä nuorelle naiselle asua Flackelholmilla. Ja talvella..."
"Talvella? Minähän luulin, että te olitte täällä ainoastaan kesäasuntoa?"
Strandiger ravisti päätään. "Neljä talvea olen viettänyt täällä, enkä nähnyt muita kasvoja ympärilläni kuin väkeni. Voisihan tosin järjestää niinkin, että asuisi parikolme kuukautta Büsenissä; sillä tunnenhan jo jotakuinkin, miltä talvi näyttää Flackelholmilla. No, yhdentekevää... viihdyn ja tyydyn täällä, enkä halua itselleni parempaa asuntopaikkaa. Olen aina toivonut itselleni omaa suurta valtakuntaani ja nyt olen saanut semmoisen; mutta naisen, joka aikoo tänne, pitää tuumia asiata useammin kuin kahdesti."
Elsa tuli ylös vallia, ja astui heidän luokseen.
Strandiger jatkoi: "Tiedänhän, pitäähän olla arkatuntoinen naiselle; mutta minä en ilkeäisi sietää, jos hän oikuttelisi ja itkisi ja pyytäisi takaisin mannermaalle. Jään elämäni ajaksi tänne Flackelholmille: siksipä sanonkin, hänen pitää olla voimakkaan ruumiiltaan ja sielultaan. Silloinpa ei ole elämä täällä ilman arvoaan ja ilojaan!
"Katsokaas, kapteeni, taivaanrannalla tuota matalaa maata. Sieltä voi laskuvedellä tulla tänne jalan tai ratsain tai rattailla. Jos on tarpeen, ja jos hevoset ovat vahvat, voi tehdä matkan edestakaisin toisesta laskuvedestä toiseen. Sieltä kohoaa maa tännepäin ja täältä sinnepäin, ja kaikkialla tiellä on syvää pehmeätä liejua kummallakin puolen. Tuoltapäin työskentelee hallitus ponnella ja taidolla: täälläpäin teemme me työtä. Täältä tuonne on veden alla tuhansia hehtaareja hedelmällisintä maata. Ja juuri sitä se on, jota tarvitsemme: tuolla tuollapuolen ovat nimittäin tuvat täynnä lapsia. Jos saan elää ja pysyä voimissani -- itse en kyllä ole saava nähdä sitä saatettuna loppuun, ihmiselämä on liika lyhyt --: mutta jälkeeni, eikä niin pitkääkään aikaa jälkeeni, on tuossa lainehtiva vehnäpelto vehnäpellon vieressä, talo seisova talon vieressä, ja ympyrävallin asujamet ovat sunnuntai-aamuina tekevät matkaa valkeata tietä kirkolle tornia kohden, jonka näette tuolla. Silloin, jos niin käy, silloin ovat lapset kerta vielä puhuvat Flackelholmin kuninkaasta, joka on alkanut työn."
Kapteeni nyökäytti mietteissään jäänharmaata päätään. "Hyvää on tuo!" sanoi hän vakavasti. "Ja ymmärrän tytärtäni ja toivon, että onni teitä seuraisi tuossa kaikessa... seuraisi koko elämänne ajan." Sitte laski hän taas lakin päähänsä ja tuumi: "Käväisen hiukan katsomassa taloanne, jos sallitte, ja puhuttelemassa emännöitsijäänne, olen nimittäin väsynyt." Hän lähtikin vallin rinnettä alas rakennusta kohden, ja seisoi kohta vilkkaassa haastelussa Antjen kanssa lieden ääressä, jolla suorsat paistuivat.
"Entä me?" kysyi Frans Strandiger.
"Jos haluatte, menemme säikälle, ja istumme siellä penkille, jolla viime kesänäkin istuimme, ja haastelemme hiukan."
Mutta he eivät ennättäneetkään niin pitkälle, tuli jotain tuiki vähäpätöistä väliin.
Kun he vierekkäin ja molemmat syvästi liikutettuina astelivat säikän reunaa pitkässä ruohikossa, istui siellä pesässään, ruohonkorsien välillä, leivonen, eikä lentänyt ylös, istui vaan ja taivutteli päätään ja katsoi heihin kumpaankin. Uros istui vieressä.
He seisahtuivat kumpikin. Ja tuo armas suloinen kuva sai ihmisetkin lähelle toisiaan. Mies ajatteli: "Oi sinua luonto!" Tyttö ajatteli: "Kuinka armasta ja omaista", ja taivutti päätään.
Silloin ei kestänyt hän enää kauempaa, että neito seisoi siten rinnallaan. Vanha maltittomuutensa heräsi hänessä ja hän tempaisi tytön luokseen. Tyttö hillitsi itsensä itkemästä: "Minähän tahdon. Mutta sinun pitää pitää minusta. Autuas olen oleva."
Leivot eivät liikahtaneetkaan; ne katselivat vaan.
* * * * *
Seuraavana iltana toivat Heim ja Eva Strandigerkartanoon tiedon kihlauksesta Flackelholmilla, josta Antje oli käynyt ilmoittamassa. Sokea rouva oli tapansa mukaan istuallaan vuoteessaan. Istuen vuoteen reunalla kertoi Heim ilolla, joka kuohahteli yli reunojensa, kihlauksesta. Sokea itki ilosta. Mutta kun Heim silitti hänen hentoja käsiään ja pyysi häntä hymyilemään, hymyili hän. Sitte kun he yhdessä istuivat seurusteluhuoneessa, joka oli sokean makuukammarin vieressä, veti Andrees taskustaan esiin erään kirjeen. "Minullakin on jotain", sanoi hän, "kirje Hinnerk Elseniltä. Kuunnelkaa, kun luen sen."
"Hyvä herra Strandiger! Olen saanut kirjeen, jonka Heim on minulle lähettänyt. Iloitsen että siellä on rakennettu uusia rakennuksia, joihin kuuluu maatakin, ja että Pellwormer vielä elää, vaikka hän onkin heikko ja raihnas. Tilamme täällä on hyvä, meillä on maata ja ruokaa, vaikk'ei mitään käteistä rahaa; ja yksi meistä on onnellisin ja se on Schütt. Schüttin kävi näinikään. Kun läksimme kotoa, oli hän sulaa sadattelua ja rehentelyä: nyt saisivat Eschenwinkel ja Schleswig-Holstein mennä menojaan vaikka Pohjanmeren pohjaan, hän puhaltaisi perästä. Hän oli aina niin ruokoton puheissaan. Semmoinen oli hän koko matkan, ja vielä puolen vuotta täälläkin. Sitte ei hän enää löytänyt lepoa maapalstalla, jonka hän oli vuokrannut. Hän rupesi kuleksimaan kaupustelijana farmilta farmille, ja kun hän oli vilkaspuheinen mies, sai hän tavaransa hyvin kaupoiksi, varsinkin englantilaisten kesken, koska hän aina herjasi Saksaa. Hän kertoi heille tarkalleen, millaista kotiseudulla on. Kuvasi kankaat, lammen, rantavallin, kiertelevät tiet, kylän ja kirkon ja lopuksi sanoi hän: 'Nähkääs, tuommoinen kiero maa! Mutta täällä, Iowassa, täällä on kaikki suoraa!' Siten sanoi hän. Hänhän on saanut oppia koulussa. Mutta lankesipa lopulta omaan kuoppaansa! Kerran oli hän taas juonut itsensä humalaan, ja herjaili taaskin Schleswig-Holsteinia. Silloin rupesivat englantilaiset laulamaan erästä pilkkalaulua saksalaisista. Silloin rupeaa hän yht'äkkiä itkemään ja huitoo käsillään ympärilleen ja kirkuu: 'He eivät saa sanoa sanaakaan Schleswig-Holsteinistä!' Se oli muka paras maa maanpäällä! Ja oli alkanut kertoa kankaasta, rantavallista ja kanavasta. Ja niinpä ilmeni, että koti-ikävä oli saanut miehen sekaisin. Ja on vielä sekaisin. Tekee kyllä työnsä, ei juokkaan, mutta illat istuu hän huoneensa edustalla, kyhää pienen rantavallin, muovaa mullasta ja pienistä kivistä kankaan reunan, kirkon ja kylän, ja tekee sen niin taitavasti, että me toiset sunnuntaisin välistä menemme hänen luokseen, ja seisomme kaikki hänen ympärillään. Ja silloin puhuu hän yhtä jaksoa tuosta vanhasta kierästä maasta. Mutta hän luulee, ett'ei hän enää ikinä voi palata sinne, ja kuvittelee, kuin olisi se kuussa ja viettää oikein onnellisiakin päiviä. Me samoin, ja Anna käskee lähettää terveisensä, on kelpo vaimo. Maissi ei maksa mitään, siat neljä dollaria, olemme itse teurastaneet ne.
_Hinnerk Elsen_, tarmari."
Vanhan äidin makuuhuoneesta kuului matalaa lapsen itkua. Ingeborg nousi ylös ja meni makuuhuoneeseen, otti lapsensa syliinsä ja meni istumaan vanhan rouvan vuoteen viereen; tämä istui vielä ylhäällä, hiljaisella äänellä kertoi Ingeborg kirjeestä. "Onpa toki hyvää, äiti", sanoi hän hiljaisen hellästi, "että he menestyvät siellä hyvin. On niin viihdyttävää Andreekselle kuulla sitä. Hän on aina niin huolissaan heidän puolestaan."
Vanha rouva nyökäyttää päätään. "Ja kaikki on päättynyt hyvin... lukuunottamatta Marian hautaa... he asuvat kaikki kolme nyt kotiseudulla, lähellä toisiaan. Andrees ja Heim, ja Frans Flackelholmilla, Ken olisi sitä uskonut!"
Ingeborg kumarsi vaalean päänsä lapsen vaaleita hiuksia vastaan, joka, lepäsi povellaan.. "Niin", virkkoi hän hiljaa, "on ihanaa olla kotiseudulla."
Kuului maiskuttavaa ääntä huoneessa.
"Mitä sinä teet, Ingeborg?"
"Imetän lasta."
Sokea nyökäytti päätään. "Sitä olen minäkin tehnyt samalla paikalla, jolla sinäkin nyt."
* * * * *
Pienessä asunnossaan Eschenwinkelissä, viimeisessä, joka enää seisoi pystyssä, lepäsi tänä yönä Pellwormer kuolemaisillaan. Thiel eukko istui hänen vuoteensa ääressä. Pöydän ääressä istui Antje. Tämä oli pukenut silmälasit päälleen -- hänen pitää jo käyttää silmälaseja -- ja luki: "Kaikk' asian' luon Herrahan", ja laulun, jonka suuri Klopstock on laulanut: "Kuollehista nouseva oot." Kun aamu kevein askelin hiipi kankaan yli ja kurkisti sisään mataloista ikkunoista, pyysi vanhus, että hänen päänsä käännettäisiin ikkunaa kohden. Siten lepäsi hän kauan. Huulensa liikahtelivat: Antje ja Thiel eukko tiesivät, mitä hän sielussaan lauloi:
"Löi kello neljät, Jo neljä löi. Yön synkän päivä jo karkottaa, Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa, Ja Herraa kiittäkää!"