Part 4

"Jäi metsä, päivä iltaan kieri, mut kylmä ol' sää kesäkuun; tai kylmyys veressäin jo vieri, näet tuska sulki uhkan suun. En ollut silloin se kuin täällä, olin kuin virta tulvasäällä; niin pikaan tuntemuksein vaihtui, ett' itse syykin multa haihtui. Kun vimma, pelko mielen vie ja tuskat polttaa, eessä vaivan, häpeän, kylmän, hädän tie, siteissä alastonna aivan, suvusta kuumaverisestä, mik' ärsytyst' ei kauan kestä tai poljentaa, vaan karkaa kuin kähyinen käärme myrkkysuin -- ei ihme siis, jos tarmo taipui ja ruumis vaivan alla vaipui. Maa väistyi alta matkallain ja pilvet kieppui, pyöri yllä; ma luulin tielle putoovain -- erehdys -- köydet kesti kyllä. Sydäntä poltti, päätä vaivas, tuless' ol' lihani ja luut, kuin myllynratas kieppui taivas, kuin juopot ohi horjui puut. Salama säihkyi silmissäin, mut sitten pimeään mä jäin, ei kuolevakaan koskaan kuolla paremmin voi kuin minä tuolla. Ma koito ajoin lailla aaveen, ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö, ma voittaa koin tuon horroshaaveen, mut ponnistus se turha työ. Ol' juurkuin oisin laudall' uinut ja aalto aaltoon mua puinut, kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain, kons' singoten luo outoin rantain. Eloni häilyi, heilui kuin öin kummittelee virvavalo edessä silmäin suljettuin, kun otsaa polttaa kuumeen palo; se haihtui pois, tuo hurja huume, mut kurjemp' alkoi hourekuume. Ois kauheaa, jos kuollessaan sais kestää moista tuskan tulta, mut ah! siks kunnes oomme multa, me kovemmatkin koetaan. Haa! kuolon silmiin uhkamiellä niin usein katsoin -- miks en vielä!"

14.

"Ma toinnuin -- missä olinkaan? Ol' kylmä, kohme, houre mulla, mut suonet sykki taajempaan, taas alkoi elo niihin tulla. Sen ensin painajaiseks luuli, niin kouristi mua tunne tuo, mut verkkaan virkos verten vuo ja korva oudot äänet kuuli ja veri täytti sydäntäin. Ma sumeasti kaikki näin kuin lasi ois mun silmissäin. Ol' juurkuin oisin veteen tullut, jonk' yllä taivas kaareutui ja tähtivyö -- se unt' ei ollut, tuo ratsu villi virrass' ui; leveä kymi mahtavalla vilisten vieri pauhinalla. Me kuohupäiden keskell' uimme ja outoon rantaan ohjauduimme. Vedessä haihtui horros multa, sen kylmä kaste jäseniin toi voimaa, tyynsi tuskain tulta, kun ratsu levein rinnoin niin kuin aura kynti aavat hyrskyt ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.

Sileä ranta aukes eteen, paremp' ois ollut kuolla veteen, näät takanain ol' kaikki synkkää, kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää. Yö taikka päivä! tuskissain kuin kauan riipuin ratsullain, en tiennyt -- harhaks luulin senki ett' enää minuss' eli henki."

15.

"Sen harja vuoti, karva kiilsi, se horjui, värjyi vaahdoten, se viime voimin vettä viilsi ja karkas vastarannallen. Niin tultiin ylös: tanner taaja levitti yöhön varjojaan, niin kauas, kauas, kauas -- laaja kuin rotko, johon unissaan voi nähdä loppumattomiin. Vain siellä täällä silmiin niin vilahti joku valkopilkku, tai mustantumma juomu vilkkui valossa kuun, ja varjot sousi, kun oikealtani se nousi. Kaikk' erämaata ilman rajaa, ei tietä eikä ihmismajaa, ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla kuin tähti hellän herttainen, ei edes virvatulta suolla palanut pilkaks poloisen. Tää harha tervetullut mulle ois ilon tuonut ivallaan, kun muistuttanut murretulle se majoista ois maan."

16.

"Niin mentiin ees -- mut vihdoin voipui oriini tarmo tulinen; se hiljaa enää eelleen hoippui ja vaahtos vapisten. Ois voinut käsi lapsen vaisun nyt taltuttaa tuon ratsun raisun, mut min' en voinut vain. Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui, siteissä, sillä voimat puuttui, vaikk' oisin vallassain. Ma viime voimin, minkä mahdoin, nuo tuimat siteet murtaa tahdoin, mut turhaan senkin tein; ne syvempään vain haavat veti, siks heitin sen, kun uutta heti sain tulta tuskillein. Jo retkens' oli ratsu tehnyt, mut määrää sen en vielä nähnyt. Ja rusko, päivän airut, nousi -- ah, verkkaan vieri koi! Sen tiellä öiset usvat sousi ja raskas auer aamuhäivän, min läp' ei päässyt säde päivän siks kunnes purppuroi idässä aurinko ja poisti yön tähdet tieltään, itse loisti ja täytti taivahat ja maan vapaalla ikivalollaan."

17.

"Nous aurinko ja usvat yöst' esiin sai taas erämaa, mi ympär' ääretönnä aukes. Mit' auttoi mua ratsastaa halk' aron, veen ja metsän, missä ei jälkeäkään näkyvissä eläinten eikä ihmisten, vain maisema niin jylhän jynkkä ja tietön, suunnaton ja synkkä, vait' ilmakin ol' sen. Ei linnun aamuliverrystä, ei sirkan soinut siritystä sen viidakoissa. Virstaa monta pakahtumassa, huohottain viel' orhi horjui onnetonta, mut yhä yksin -- yksin vain! Ma vihdoin viereltäin -- niin luulin hevosen hirnahduksen kuulin humajavassa hongikossa -- vai oisko tuuli pensastossa? Ei, ei! vaan jymisevä joukko metsästä samos meihin päin, kamala lauma! etten houkko ma ääneen päässyt hädältäin. Ne tuulispäänä päälle tunki, mutt miss' ol' niiden ohjamies? Tuhannen hevosta kenties, mut satulatta selkä kunki. Haa! hännät hulmus, harjat liehui, tulisna pärskyi sieraimet, vapaissa suissa vaahto kiehui, kaikk' kannuksitta kupehet, kaviot teräskenkää vailla; tuhanten ratsuin töminä kuin ukkospilven jyminä läheni hyökyaallon lailla. Ne turvaamalla tunki luoksi, heist' uutta voimaa ratsu sai, kons' ees se horjui, hetken juoksi, kons' iloissansa hirnui kai siks kunnes kaatui -- silmät sen lasitti, sammui -- värinällä sen oikes koivet -- retki hällä tää ensi ol' ja viimeinen! Nyt lauma tuo -- käy kuolleen luo, sen selkään näkivät he mun verisin köysin kahlitun: ne säikähtää -- ne hätkähtää, ne korskuin kirmaa lähimailla ja tulee, menee tuulen lailla ja ees ja taas ne nelistää. Niit' orhi johti, oiva, tarkka, kuin parven ylväs patriarkka, ei kantanut sen karva musta ees pientä valkopilkahdusta. Ne korskui -- pärskyi -- hirnui meille, ja kirmaten ja kimmoten ne karkas kauas metsänteille kuin ihmissilmää kammoten. Ma tuimiin tuskiin siihen jäin tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa, min koivet tempoi vieressäin, vapaina oudost' taakastansa. Mut min' en voinut irroittaa siit' itseäin -- ja siinä noin syleili kuollut kuolevaa! Ma luulin etten huomenkoin valoa varmaan nähdä saa.

Niin vietin aamust' iltaan saakka, mua poltti tunnit, tuskan taakka. Eloni riitti näkemään, kuin viime päivän' yöhön vaipui, ja varmaan tiesin tieni pään, siks tahto tyynnä siihen taipui, mit' ennen hirmuisimmaks luuli ja kammos, kun vain nimen kuuli; mut jos sit' ei voi välttää milloin, niin armoks muuttuukin se silloin. Niin moni karttaa sitä huolla ja pelkää kuin se paula ois, min viisaus vain välttää vois. Mut joskus tahdomme taas kuolla sit' etsii moni miekastaan, vaan synkkä, julma on se aina, jos kuinka tuskat polttaa, painaa, ei tervetullut milloinkaan. Mut usein nuo, jotk' ilman määrää hekumoi, lempii, mässää, häärää ja nauttii, kooten kultaa väärää -- levollisemmin kuolevat kuin kerjäläiset kehnoimmat. Näet sille, ken kaikk' ilot koitti ja nautinnot ja naiset voitti, ei tarjou mitään enempää -- hän tuntia ei tuomionsa asiaks katso ansionsa, vaan henkensä ja hermostonsa -- siks huoltakaan ei mistään jää. Mut köyhä toivoo kerran vielä tapaavans' onnen elon tiellä, siks kuoloon -- luultuun auttajaansa -- hän katsovi kuin kammottuun, mi hältä kesken unelmaansa veis uuden onnelansa puun. Kenties jo huomen kaikk' ois suonut, ois tuskat vienyt, toiveet tuonut; ens päivä huomen olla vois, mi kirottu ei enää ois, vaan kirkas, pitkä, riemuinen, kun kyynelyöstä vihdoin koittais, ja palkka tuskain tuhanten. -- Niin -- huomenna hän vallan voittais ja laatis hallinnon ja lain -- nyt tuo se hälle haudan vain!"

18.

"Jo laski päivä -- ja ma vielä sidottu kylmään hevoseen, niin mätänemään yhdess' siellä -- pois heitin toivon vapauteen ja varroin kuolla miehen miellä. Ma katsoin pilviin viime kerran ja siellä korpin valmiin näin nälissään meihin kurjiin päin jo lentävän, kuin ei sen verran ois voinut malttaa, että henki ois heittänyt ees kumpaisenki. Se lentää, leijaella alkoi likemmäks yhä riidellen, sen siivet hämärätä halkoi mua kerran niin jo kiertäen, ett' oisin voinut iskun antaa, jos voiman' ois sen voinut kantaa. Mut pelkkä kädenliike rento, rapina hiekan hiljainen, korina kurkun kuiva, vento, jot' ääneks tuskin luullut ois, sen vihdoin peljästytti pois. Ma tainnuin -- viime uneks näin, ett' tähti kirkas kimallellen säteili kaukaa silmissäin ja tuli, meni tuikahdellen. Kons' outo, tumma tunne elon ja tajun viime väläys, kons' ilmihoure kuolinpelon tai hetkellinen hengähdys, korahdus lyhyt, loppu selon, sydän jo jääksi jähmettyvä, pää saartamana salamain, värähdys, viime voihke syvä ja huokaus -- ja loppu vain!"

19.

"Ma herään -- missä? -- kenen syli kumartui tuossa kurjan yli? Kas! onko katto pääni päällä, levonko vuode mulle suo, ma ihmismajassako täällä, ja kuolemanko katse tuo, mi vartioi kuin äiti parhain? Ma suljen silmän' uudestaan, epäillen että horrosharhain mua vielä piti pilkkanaan. Solakka tyttö, tummatukka, tuvassa mua vartioi, sen posket kuulsi niinkuin kukka, sen silmät säihkyi, salamoi, ja lakkaamatta minuun loi hän öisten silmäins' oudon palon, niin vapaan, hellän, huolekkaan. Ma katsoin, katsoin, saaden valon, ettei se ollut harha vaan; ma eloss' olin -- en siis ollut viel' inhan korpin herkuks tullut. Kun näki aron impi tuo, ett' avosilmin maata mahdoin, hän hymyili -- ma haastaa tahdoin, mut turhaan, ja hän hiipi luo mua suin ja sormin varoittain, ett' oisin vielä vaiti vain, siks kunnes voimiin palajaisin ja haluni taas haastaa saisin. Käteni käteensä hän sulki, silitti pääni alusen ja varpaillaan hän vaiti kulki ovelle, puhui kuiskaten -- oi, kuin sen ääni suloinen, sen astunta kuin soiton armaan! Mut kutsumans' ei kuullut varmaan siks katos hän ja mennessään hän mulle näytti merkeillään, ett' yksin aivan huolett' oisin kosk' ystäviä kaikki nuo, jos tarvis ois, niin huutaa voisin, koht' itsekin hän tulis luo; ah, tuskin hänen menneen näin, kun ikävään ja kaihoon jäin."

20.

"Vanhempineen hän saapui sisään mut kenties väsytän, jos lisään sen kaiken, minkä elää sain, kun vieraaks jouduin kasakkain. Mun tajutonna löys he tiellä, ja kantoi ensi kojuhun, siell' eloon virvoitti he mun -- mi valtiaaks sai heille vielä. Niin kostaakseen tuo hullu konna mun rajuimmassa raivossaan verisnä, kahleiss', alastonna ajatti yöhön erämaan -- ei tiennyt kai, ett' aron tie mun valtaistuimelle vie. Kenell' ois kohtalostaan selko? -- siks pois kaikk' epäilys ja pelko! Kai huomen Borystheneen luo vie meidät turvaan Turkin rantaan, mi ratsuillemme rauhan antaa. Siks tervetullein virta tuo on mulle virroist' yli maan. Toverit, hyvää yötä vaan!" Nyt vanha päämies tammen alle jäsenens' oikas jäykenneet vain lehville ja kanervalle -- ne tuollaiseen ol' tottuneet; hän nukkui miten sopi milloin, väliä vuoteella ei silloin. Kysytte kai, miks kiitostaan ei Kaarle hälle suonut heti -- hän ties sen, sillä parhaillaan kuningas syvint' unta veti.

CHILLONIN VANKI

Sonetti Chillonille.

Ikuinen henki sielun kahleettoman! Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties. On sydän siellä sulle lemmenlies, se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.

Jos kahleita ken poikas jalo kantaa, ja häntä painaa sorron synkkä ies, niin kansalleen on kunniaks se mies -- vapauden maine kiertää mailman rantaa.

Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä; sun martaan maas niin alttariksi loi hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,

ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan. Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi, ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!

1.

Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt eik' aika yön, mink' ihmetyön on moni kauhun tähden nähnyt. Ei varten' työstä köyryks saanut, se ruostui kurjaan lepoon niin, kun kahleissa on kauan maannut; ma kuuluin noihin poloisiin, joit' ilma, maa ja päivä vapaa ei vankiluolan yöhön tapaa. Isäni usko syy ol', jolla he vankityrmään minut vei; isäni kuoli roviolla, kun kieltää tahtonut sit' ei. Samasta syystä suku pian sai tyrmän yössä asuinsijan.

Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo, kuus nuorta ol', yks vanhus jo, vapaasti syöksyivät he vainoon, min tunnettu ol' tuomio. Yks tuleen kuoli, kaksi turman löys tanterella taistelun, isänsä lailla sai he surman vuoks Jumalansa vainotun. Mut kolme kolkko tyrmä peitti, täss' oon se jäännös, min se heitti.

2.

Pylväitä synkkä seitsenluku Chillonin vankityrmäss' on; on paksu, harmaa niillä puku ja goottilainen, koruton. Samea valo vaivoin sinne niin tiettömänä tunkeutuu raoista raskaan muurin, minne ei pääse päivä eikä kuu. Se häilyy hiljaa täällä, tuolla, kuin kumma virvatuli suolla. Jokainen patsas renkaan sulkee, min kautta raskas kahle kulkee. Niin raatelevat on nuo raudat, ei haihdu hammastensa haudat jäsenistäni ennen tarkkaan, kuin tää uus päivä lopuss' on, mi nyt niin koskee silmään arkaan, jok' ei oo nähnyt auringon vuoskausiin pitkiin nousevan. Luvust' en niiden enää huollut, kun viime veljeni ol' kuollut ja yksin jäin mä tuskahan.

3.

He köytti meidät pylvääseen, kaikk' kolme -- kunkin erilleen. Me tuskin askelt' ottaa voimme, jos toisiamme nähdä koimme, niin vieraaks muutti kasvot veljen tuo valju valo takaa teljen. Niin yhdess' oltiin -- erikseen, siks kahleet koski -- sydämeen. Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo, kun puuttui puhdas, vapaa valo: voi veljen äänen kuulla veli ja vuoroin toistaan lohduttaa, virittää toivoa, mi eli, tai laulaa, haastaa tarinaa; mut sekin vihdoin uuvuttaa. Käheäks ääni kirkas tuli ja kiviseinäin kaikuun suli. Vapaana, täyteläisn' ei soinut se lailla entisaikojen; kenties se harha ol' -- mut en niist' omaa ääntä löytää voinut.

4.

Ma vanhin olin vangituista, min murhett' tuli pitää muista; sen teinkin -- minkä taisin vaan, ja kukin koitti parastaan. Mut nuorin -- isän ilo, lempi, joll' oli otsa äidiltään ja taivaan sini silmissään, ol' sielulleni hellin hempi. Kyll' oli nähdä tuskalloinen pesässä moisess' sirkku moinen. Hän kaunis oli päivän lailla -- kun päiv' ol' mulle kaunis vielä kuin kotkalle on ilmain tiellä -- kuin Pohjan päivä, yötä vailla, siks kunnes kesä mennyt on, uneton kesän valpas valo, laps' lumivaippa auringon: Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo, häll' ilo kuului luontohon. Hän itki vain vuoks muiden vaivan ja kylpi kyyneltulvin aivan, jollei hän saanut tuskaa estää, mi hänen mahdoton ol' kestää.

5.

Ol' yhtä puhdas, jalo toinen, mut lailla sodanjumalan ol' hällä voima, uljuus moinen, mi kiistaan kera maailman ois käynyt, kuollut ensi riviin ilolla -- mut ei kahleissaan; kalina niiden kylmiin kiviin masensi hänen miehuuttaan. Ma näin kuin hiljalleen se hiutui, siit' oma rohkeuteni riutui, mut silti koitin kohottaa nimemme kalliin kantajaa. Hän ennen kukkuloilla kulki, petoja vainos, oli valpas, nyt hänet hornan luola sulki, kirottu kahle jalan salpas.

6.

Lemannus[13] aaltoo linnan alla, sen vedet vyöryy kohinalla; ne tuhat jalkaa syvät on, jos luotirihman käydä antaa ken valkovalleilt' aaltohon, mi muuriin kuohujansa kantaa. Ves' pohjaton ja muurit nuo eläväks haudaks luolan luo. Syvälle sulki järven syli majamme synkän, sumuisen, öin, päivin pärskyi päämme yli sen kovat aallot kohisten. Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt raoista rautain murtautui, kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt, pimeät pilvet ilmass' ui. Ja vuori silloin vaappui alla. sen tunsin, vaan en vavissut; hymyillyt oisin kuolemalla, mi mun ois vapauttanut.

7.

Niin, siten riutui lähin veli ja sammui suuri sydän pois; hän inhoi ruokaa, syömätt' eli -- ei siks ett' äitelää se ois -- näet metsämiehen ravinto ol' meille tuttu kauan jo. Sijasta vuohen maidon meillä ol' musta haudan vesi vain ja leipä -- vangin kyyneleillä kasteltu vuosisadoittain, siit' alkaen kuin veli veljen löi pedon tavoin taakse teljen. Mut mit' ois moinen hälle, meille? hän siit' ei lainkaan laihtunut; ois veljeni -- sen takaan teille -- palatsissakin kuihtunut, jollei hän ilmaa vuorimailla hengittää saanut kauriin lailla. Miks salaan totuutta? Hän kuoli -- sen näin -- mit auttoi tuska, huoli? En päätään voinut kannattaa, en painaa kättä kuolevaa, vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin ja turhaan kahleitani katkoin. Hän kuoli -- pois he otti raudan ja matalan loi hälle haudan komeron kylmään multahan. Ma pyysin että päivän valoon he hautaan lois tuon ruumiin jalon, niin suoden sille kunnian. Se oli turha houre vain, mut tunsin silloin tunnossain, ettei sen valohenki vapaa lepoa moisess' yössä tapaa. Tuon pyynnön oisin voinut heittää, he nauroi vain ja alkoi peittää; ja musta multa veljen rakkaan syliinsä sulki synkeään; he tyhjät kahleet päälle nakkaa -- sopivaks muistoks murhan tään!

8.

Mut hän, tuo suosikki ja hempi ja synnyltään jo rakkahin ja äidin kuva herttaisin, sukunsa kalleus ja lempi, isänsä aarre kärsineen, mun viime huolen', mille elin, min kärsimystä lieventelin niin säästääksein sen vapauteen, hän, ken viel' ehtymättä kesti -- kai häntä nuori luonto esti -- myös hänkin hiljalleen jo hiutui ja oljillaan pois raukka riutui. Oi taivas! kuink' on kamalaa, kun sielu ruumiist' eroaa, kuink' kulloinkin sen nähdä voi: sen nähnyt virrass' olen veren, sen nähnyt myrskyss' oon ma meren, kun tuskissaan se kiemuroi; oon synnin kuolinvuoteen nähnyt, kuin hirmu sen on hulluks tehnyt -- oon kauhistunut -- mutta tää ol' kivutonta kipeää. Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka, kuin kuihtuu kesän viime kukka; jos joku vieno kyynel juoksi, se vieri jälkeenjäävän vuoksi. Ah, poskill' yhä ruusut päilyi kuin ilkkujana kuoleman, niin vienosti nuo värit väilyi kuin sateenkaaren katoovan. Niin kirkas viel' ol' silmän palo, ett' yömme valkaisi sen valo. Ei napinaa, ei nurkumista, ett' elo kesken katkeais, hän puhui päivist' iloisista, jott' uuden toivon toinen sais, kun vaiti, murtuneena aivan, ma näin tään vaikeimman vaivan. Ja huokaukset, joita koitti hän masentaa, kun tuska voitti, ne vaikenivat vähittäin, ma yksin hiljaisuuteen jäin.

Ma kuuntelin -- en mitään kuullut -- ma kutsuin häntä kauhuissain, se tunsin turhaks -- mut en luullut noin todeks epätoivoain. Ma huudan -- tunnen hiljaist' ääntä reväisten kahleet rikki lyön -- ma syöksyn päin -- en löydä häntä ma yksin liikun usvass' yön. Ma yksin elin -- yksin vaan tuon inhan loukon ilmaa imin. Hän viime -- ainoo -- kallein nimi, mi mua sitoi maailmaan ja surmaan suistuneeseen sukuun -- hän myös ol' mennyt muiden lukuun! Niin kumpikin he kuoli täällä -- maan alla toinen -- toinen päällä! Kätensä tartuin kylmettyvään, ah! sydäntäin se viilti syvään; ei voimaa nousta, ei, vaan tietää ett' elo jatkui toivoton -- kamala tunne silloin sietää, kun kallein kadotettu on! En tiennyt lain, miks elää sain; pois toivo ol' -- mut usko kesti, ja se mun itsemurhast' esti.

9.

Kuin mulle kävi nyt, mä vielä sit' tiedä en -- se turh' on työ. Mult' ilma, valo katos siellä ja sitten itse yö. Pois meni tieto, tunto -- muutuin kiveksi keskeen kivien; tajua tahdon, tarmon puutuin kuin vuori usvavaippainen. Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää, se yötä ei -- ei päivää lain, ei hämärää ees luolan synkkää, mi ennen kalvoi katsettain. Se tyhjyytt' oli rajatonta, ja autiota, ajatonta. Kadotin ajan, maan ja taivaan, hyvän ja pahan, työn ja vaivan. Vait'olo, heikko hengitys ol' elon, kuolon yhtymys; se tylsyyden ol' lampi syvä, sokea, mykkä, jähmettyvä!

10.

Välähti silloin valo mulle: se oli linnun liverrys; se soi tuo vieno viserrys kuin vapauslaulu vangitulle. Ja silmistäni riemun veet vuos kuumaa kyynelettä monta, ne hetkeks nähneet, tunteneet ei poloani ponnetonta. Mut sameasti aistit palas rataansa vanhaan, järjen valas; ma tornin muurit, holvit näin taas yhtä synkkin' edessäin. Näin aran säteen aurinkoisen taas luolaan hiljaa hiipivän, mut sama rako linnun toi sen, niin kesyn ja niin kepeän. Niin kesy ollut oksallansa ei silkkisiipi lintu tuo, tuhannet lahjat laulussansa kuin mulle kantais kaikki nuo! En milloinkaan oo nähnyt moista, en konsaan nähne vertaa toista. Ol' yksin lailla mun sen olo, mut puolikskaan ei yhtä polo. Se rakkautta mulle antoi, kun mull' ei rakkautta maass', se laulussansa mulle kantoi kadonneen tunnon, tahdon taas. En tiennyt, vapaudestaan miksi tai häkistään hän pyrki pois, mut vankeuden ma tiesin, siksi laps' ilmain! sulle sit' en sois! Kenties se siivellisnä tullen ol' paratiisin vieras mullen; anteeksi, taivas! aatos arka, mist' itki, nauroi sydän parka. Ma mietin myös, ett' olla vois se veljen sielu, siivet yllä; mut kun se vihdoin lensi pois, sen kuolevaksi tunsin kyllä. Ei veli kons' ois tehnyt näin, mun jättäin orvoks yksinäin -- yksin -- kuin ruumis kirstussaan, yksin -- kuin pilvi seuraa vailla, pimeä pilvi taivaan laella, mi kirkkaudessa kiertää vaan kuin otsall' ilmain ryppy musta, joll' ei oo mitään tarkoitusta, kun sees on ilma, ilo mailla.

11.

Nyt muuttui kova kohtaloni ja sääli valtas vartioni. En tiedä, miks nyt heltyi juuri nuo tuskain näköön tottuneet, yks kaikki: kahleet katkenneet jäi liittämättä -- lahja suuri! Vapaasti sain nyt vaellella majaani edes takaisin ja pitkin, poikin poljeskella kuin tahdoin, ristiin, rastihin, tai joka patsaan kiertäen ja lähtöpaikkaan palaten. Mut vaeltaissa veljieni ma vältin majaa matalaa; kun aattelin, ett' askeleni vois haudat halvat saastuttaa, niin kurkkuun juuttui hengen kulku, sydämen salpas veren sulku.

12.