Part 9

Sillä välin herra de Tréville'n lupaukset lähestyivät täytäntöänsä. Eräänä päivänä käski kuningas herra Desessarts'in ottamaan d'Artagnan'in henkivartijakomppaniiaansa. D'Artagnan veti huo'aten päällensä tuon puvun, jonka hän olisi kymmentä elämänsä vuotta vastaan halunnut vaihettaa muskettisoturin kauhtanaan. Mutta herra de Tréville lupasi sen suosion hänelle kahden koetusvuoden perästä, joka aika muutoin saattoi lyhetä, jos d'Artagnan'ille tarjoutuisi tilaisuutta suorittaa kuninkaalle joku ansioteko tai tehdä joku urostyö. D'Artagnan poistui tämmöisen luvan saatuansa ja huomispäivästä alkoi hänen palveluksensa.

VIII.

Eräs hovijuoni.

Sillä välin oli noilla Ludvig XIII:n neljälläkymmenellä pistole'lla, samoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa, ja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria joutuneet pulaan. Alussa oli Athos jonkun aikaa omilla varoillaan kannattanut liittokuntaa. Sitten oli tullut Porthoksen vuoro, ja eräs noita hänen tavanmukaisia katoamisiaan saa ansion siitä, että hän vielä parin viikon ajan saattoi tyydyttää kaikkien tarpeita; vihdoin oli tullut vuoro Aramikselle, joka hyväntahtoisesti oli ottanut tuon taakan niskoillensa ja jonka oli onnistunut, sanoi hän, jumaluusopillisten kirjojensa myönnillä hankkia muutamia pistole'ja.

Sitten oli, niinkuin tavallisesti, turvauduttu herra de Tréville'en, joka antoi vähän etukäteen palkkaa; mutta nuo etusaannit eivät voineet kauvaksi riittää kolmelle muskettisoturille, joilla jo oli koko joukko suorittamattomia rätinkejä, ja yhdelle henkivartijalle, jolla ei vielä ollut velkaluottamusta.

Vihdoin, kun jo kaikki lähteet näkyivät ehtyvän, haalittiin viimeisillä ponnistuksilla kokoon kahdeksan tai kymmenen pistole'a, joilla Porthos koetti onneansa pelissä. Valitettavasti sattui hänelle huono onni: kaikki menivät, vieläpä kaksikymmentä viisi pistole'a jäi kunniasanan varaan.

Silloin muuttui pula hädäksi; heidän nähtiin nälkäisinä, palvelijainsa seuraamina, kävelevän satamissa ja päävartioissa keräämässä ystäväinsä luona päivällisjäännöksiä, mitä löysivät; sillä Aramiksen mielipiteen mukaan piti onnen päivinä kylvää aterioita oikealle ja vasemmalle, että olisi mitä niittää huonoina aikoina.

Athos pyydettiin päivällisille neljä kertaa ja joka kerta vei hän mukanaan ystävänsä ja heidän palvelijansa. Porthokselle sattui sama onni kuusi kertaa ja hän teki samoin toverinsa niistä osallisiksi; Aramis kahdeksan kertaa. Hän oli mies, niinkuin jo on voitu havaita, joka melusi vähän, vaan toimitti paljon.

D'Artagnan taas, joka ei vielä tuntenut pääkaupungissa ketään, sai hankituksi ainoastaan yhden suklaatiaamiaisen erään kotipuolensa papin luona ja yhden päivällisen erään henkivartija-kornetin luona. Hän toi koko seurueensa papin luokse, jolta tyhjennettiin kahden kuukauden ruokavarat, ja kornetin luokse, joka teki parastansa; mutta, niinkuin Planchet sanoi, runsaskin syönti on vaan yksi syönti.

D'Artagnan oli jokseenkin noloissaan siitä, ett'ei hän, vastineeksi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen juhlapäivällisiin, voinut tarjota heille muuta kuin puolitoista ateriaa, sillä tuota papin aamiaista ei voinut pitää kuin puolena ateriana. Hän luuli olevansa seuralleen rasitukseksi, unhottaen nuorellisessa hyväntahtoisuudessaan, että hän oli tuota seuraa elättänyt kuukauden ajan, ja hänen päänsä oli nyt täynnä ajatuksia. Hän rupesi tuumimaan että tuolla liittokunnalla, johon kuului neljä nuorta, uljasta, yritteliästä ja pystyvää miestä, pitäisi olla muu tarkoitus kuin hyödytön kävely, aseharjoitukset ja joutavanpäiväiset seikkailut.

Todenteolla, neljä tuommoista miestä, tarjoten toistensa hyväksi sekä kukkaronsa että henkeänsä, tukien toinen toisiansa, koskaan järkähtämättä, suorittaen joko yksin tai yhdessä mitä yhteisesti olivat päättäneet; neljä paria tuommoisia käsivarsia, uhaten neljälle ilmansuunnalle tai ojentaen yhtä paikkaa kohden, niidenpä pitäisi välttämättömästi, sala- tai julkiteitä, miinojen tai juoksuhautojen kautta, kavaluudella tai voimalla, voida raivata kulkunsa siihen päämäärään, jota he tarkoittivat saavuttaa, oli se sitte kuinka vahvasti puollustettu tai kuinka kaukana tahansa.

Sitä hän parhaillansa mietti ja tuumi oikein täydellä todella, ja hän vaivasi kalloansa, löytääksensä suunnan tuolle nelinkertaiselle voimalle, jonka avulla hän aivan varmaan luuli, samoinkuin Arkimedes etsimällänsä vivulla, voivansa kohottaa maapallon navoiltansa, kun hän kuuli hiljaisen naputuksen ovellansa. D'Artagnan herätti Planchet'in ja käski hänen avata.

Tuo lause: "d'Artagnan herätti Planchet'in" elköön viekö lukijaa siihen luuloon, että nyt olisi ollut yö tai ett'ei päivä vielä olisi tullut. Ei, kello oli neljä iltapäivällä. Planchet oli pari tuntia ennen käynyt pyytämässä päivällistä herraltaan, joka oli siihen vastannut sananparrella: "joka nukkuu, hän syö." Ja Planchet söi nukkumalla.

Sisään tuli eräs jotenkin yksinkertaisen ja porvarillisen näköinen mies.

Planchet olisi mielellään jälkiruuaksi tahtonut kuulla keskustelua, mutta porvari selitti d'Artagnan'ille, että kun hänen sanottavansa oli tärkeätä ja arkaluontoista laatua, halusi hän saada olla kahden kesken hänen kanssansa.

D'Artagnan käski Planchet'in pois ja pyysi vierastansa istumaan.

Nyt syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla kumpikin mies katseli toinentoistansa, ikäänkuin ennakolta tutustuaksensa, jonka jälkeen d'Artagnan kumarsi merkiksi, että hän oli valmis kuulemaan.

-- Minä olen kuullut puhuttavan herra d'Artagnan'ista, että hän on sangen oivallinen nuori mies, lausui porvari, ja tämä oikeutettu kiitos on saattanut minut tänne, uskomaan hänelle yhden salaisuuden.

-- Puhukaa, herra, puhukaa, kehoitti d'Artagnan, joka vaistomaisesti vainusi tässä jotakin edullista asiaa.

Porvari vaikeni uudestaan ja lausui sitten:

-- Minun vaimoni on kuningattaren ompelijatar, herra, eikä häneltä puutu siveyttä eikä kauneutta. Minut saatiin ottamaan hänet vaimokseni, kohta kolme vuotta takaperin, vaikka hänellä oli vaan aivan vähä omaisuutta, sillä herra de la Porte, kuningattaren liepeenkantaja, on hänen kumminsa ja suojelijansa...

-- No niin, herra? kysyi d'Artagnan.

-- No niin! jatkoi porvari, no niin, herra, minun vaimoni ryöstettiin salaa eilen aamulla, hänen tullessaan työhuoneestaan.

-- Ja kuka ryösti teidän vaimonne?

-- En tiedä mitään varmaan, vaan epäilen erästä.

-- Ja ketä epäilette?

-- Erästä miestä, joka on häntä jo kauan aikaa väijynyt.

-- Sepä saakeli!

-- Mutta suoraan sanoen, herra, jatkoi porvari, minä olen vakuutettu, että siinä asiassa on vähemmin rakkautta kuin politiikkaa.

-- Vähemmin rakkautta kuin politiikkaa, kertoi d'Artagnan hyvin miettiväisen näköisenä, ja ketä epäilette?

-- En oikein tiedä pitäneekö sanoa teille, ketä epäilen...

-- Herra, minun täytyy teitä huomauttaa, ett'en minä pyydä teiltä mitään. Tehän tänne itse olette tulleet. Te itsehän olette sanoneet, että teillä on salaisuus minulle kerrottava. Tehkää siis mielenne mukaan, vielä on aika peräytyänne.

-- Ei, herra, ei, teillä on minusta niin rehellinen katsanto ja minä luotan teihin. Minä uskon siis, ettei minun vaimoani ole ryöstetty hänen lemmenkauppojensa tähden, vaan paljon korkeamman naisen kuin hänen.

-- Ahah! olisikkohan rouva Bois-Tracy'n lemmenkauppojen vuoksi? kysyi d'Artagnan tahtoen osoittaa porvarille olevansa perehtynyt hoviseikkoihin.

-- Korkeamman, herra, korkeamman.

-- Rouva d'Aiguillon'in?

-- Vielä korkeamman.

-- Rouva Chevreuse'n?

-- Vielä korkeamman, paljoa korkeamman!

-- No itse ... d'Artagnan pysähtyi.

-- Niin, herra, vastasi peljästynyt porvari matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä.

-- Ja kenen kanssa?

-- Kenenkäs muun kuin herttua...

-- Herttua...

-- Niin, herra! vastasi porvari, laskien äänensä vielä matalammaksi.

-- Mutta kuinka te sen kaiken tiedätte?

-- Ah, kuinkako minä tiedän?

-- Niin, kuinka te sen tiedätte? Ei mitään puolta luottamusta, taikka ... te ymmärrätte.

-- Minä tiedän sen vaimoltani, herra, vaimoltani itseltään.

-- Ja hän ... keltä?

-- Herra de la Porte'lta. Enkös minä teille sanonut, että hän on herra de la Porte'n, kuningattaren uskotun, kummitytär? No, herra de la Porte oli toimittanut hänet Hänen Majesteettinsa kuningattaren palvelukseen, että kuningattarella olisi edes joku, jolle hän uskoisi asioitansa, kun kuningas häntä hyljeksii, kun kardinaali häntä vakoilee, ja kun kaikki häntä pettävät.

-- Ahaa! jo alkaa selvitä, sanoi d'Artagnan.

-- Vaimoni tuli luokseni neljä päivää takaperin; eräs hänen ehtojansa näet oli, että hän saisi käydä minua tervehtimässä kahdesti viikossa; sillä niinkuin minulla on kunnia teille sanoa, vaimoni rakastaa minua paljon; no niin, vaimoni tuli luokseni ja uskoi minulle, että kuningattarella tällä hetkellä on suuri pelko.

-- Todella?

-- Niin. Herra kardinaali näyttää näet vainoovan ja vakoovan häntä enemmän kuin koskaan. Hän ei voi antaa kuningattarelle anteeksi sarabanden juttua. Tunnettehan sarabanden jutun?

-- Tunnenhan minä, hiidessä, sen! vastasi d'Artagnan, joka ei tiennyt siitä hölynpölyä, mutta oli vaan tietävinään.

-- Niin että nyt se ei ole enää vihaa vaan kostoa.

-- Todella?

-- Ja kuningatar luulee...

-- Niin, mitä kuningatar luulee?

-- Hän luulee, että hänen nimessään on kirjoitettu herttua Buckingham'ille.

-- Kuningattaren nimessä?

-- Niin, vetääksensä häntä Pariisiin, ja kun hän kerta on Pariisissa, houkutellaksensa hänet johonkin ansaan.

-- Saakeli! vaan teidän vaimollanne, hyvä herra, mitäs hänellä on tähän asiaan tekemistä?

-- Hänen harras ystävyytensä kuningatarta kohtaan tunnetaan, ja joko tahdotaan hänet eroittaa hallitsijattarestaan, tai peloittaa hänestä kuningattaren salaisuuksia, tai lahjoa hänet vakoojana käytettäväksi.

-- Se on uskottavaa, sanoi d'Artagnan, mutta tunnettekos miehen, joka hänet ryösti?

-- Äsken mainitsin teille, että luulen hänet tuntevani.

-- Hänen nimensä?

-- Sitä en tiedä; sen vaan tiedän, että hän on kardinaalin elukka, hänen kirottu välikappaleensa.

-- Mutta oletteko nähneet häntä?

-- Olen, vaimoni osoitti hänet eräänä päivänä minulle.

-- Onko hänellä mitään silmäänpistäviä tuntomerkkejä?

-- Oh, kyllä: ylhäisen näköinen herra, musta tukka, tumma hipiö, tuimat silmät, valkoiset hampaat ja arpi ohimossa.

-- Arpi ohimossa! huudahti d'Artagnan, ja valkoiset hampaat, tuimat silmät, tumma hipiö, musta tukka, ylhäisen näköinen; se on minun Meung'iläiseni!

-- Teidän Meung'iläisenne, niinkö sanoitte?

-- Niin niin, mutta se ei kuulu asiaan. Ei, mutta päinvastoin, se juuri tekee asian yksinkertaisemmaksi; jos teidän miehenne on sama kuin minun, niin minä yhdellä iskulla toimitan kahdenkertaisen koston, siinä kaikki, mutta mistä saada tuo mies käsiin?

-- Sitä en voi tietää.

-- Teillä ei ole mitään aavistusta hänen asunnostaan?

-- Ei vähintäkään; eräänä päivänä kuin saatoin vaimoani Louvreen, hän tuli sieltä ulos samalla kuin vaimoni meni sisään, ja silloin osoitti vaimoni hänet minulle.

-- Piru vieköön! mutisi d'Artagnan, tuopa on eriskummallista; keltä saitte tietää vaimonne salaryöstön?

-- Herra de la Porte'lta.

-- Kertoiko hän asiasta tarkempaa?

-- Ei hän tiennyt mitään tarkempaa.

-- Ettekö ole kuulleet mitään muulta taholta?

-- Aivan oikein, kyllä minä olen...

-- Mitä?

-- Mutta minä en tiedä, olenko kovin varomaton?

-- Te palaatte taas samaan; mutta minun tulee huomauttaa teitä, että tällä kertaa on jo vähän liian myöhäistä peräytyä.

-- En, hiisi vieköön, peräydykkään, huudahti porvari, kirouksella yllyttäen rohkeuttansa. Muutoin, niin totta kuin nimeni on Bonacieux...

-- Onko nimenne Bonacieux? keskeytti d'Artagnan.

-- On, se on nimeni.

-- Te sanoitte siis: niin totta kuin nimeni on Bonacieux! -- anteeksi, että keskeytin; mutta minusta tuntui kuin tuo nimi ei olisi minulle vallan tuntematon.

-- Mahdollista kyllä, herra. Minä olen teidän talonisäntänne.

-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen hänelle, vai olette isäntäni?

-- Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet talossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet vuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä vaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun arkatuntoisuudelleni.

-- Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun olevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja, niinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi...

-- Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin totta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.

-- Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.

Porvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.

-- Kirje! sanoi nuori mies.

-- Jonka sain tänä aamuna.

D'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan luokse. Porvari seurasi.

-- "Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille takaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan häntä löytääksenne, olette hukassa."

-- Sepä on suoraa puhetta, jatkoi d'Artagnan; mutta kaiken kaikkiaan on se vaan uhkaus.

-- Niin, mutta tuo uhkaus minua peloittaa; minä en ole laisinkaan miekkamiehiä ja Bastilji minua kamoksuttaa.

-- Hm! virkkoi d'Artagnan; mutta asia on semmoinen, ett'en minä halua Bastiljiin enempää kuin tekään. Jos kysymys olisi miekanmittelystä, -- ann' soittaa!

-- Mutta, herrani, minä luotin kumminkin teihin tässä asiassa.

-- Kuinka niin?

-- Kun olen nähnyt teidät myötäänsä sangen komeannäköisten muskettisoturien seurassa sekä tiedän heidän olevan herra de Tréville'n muskettisotureita ja siis kardinaalin vihollisia, ajattelin, että te ja teidän ystävänne, samalla kuin tekisitte oikeudenmukaisesti kuningatarparkaamme kohtaan, olisitte huvitetut tehdä Hänen ylhäisyydellensä pienen kepposen.

-- Epäilemättä.

-- Ja sitte ajattelin, että olette velkaa minulle kolmen kuukauden vuokran, enkä ole siitä vielä sanaakaan puhunut...

-- Niin, niin, te olette jo maininneet sen syyn, ja se on minusta oivallinen.

-- Aikoen vielä, jos te vaan teette minulle kunnian edeskinpäin asua luonani, ett'en koskaan panisi kysymykseen mitään vuokraa vastaisuudessa...

-- Sangen hyvin.

-- Ja lisätkää siihen, jos tarvis vaatii, että arvelin tarjota teille jonkun viisikymmentä pistole'a, jos teillä, mikä ei suinkaan ole luultavaa, sattuisi tällä hetkellä olemaan rahanpula.

-- Vallan mainiota; mutta tehän olette siis rikas, hyvä herra Bonacieux?

-- Hyvissä varoissa, herra, saatan sanoa; olen koonnut sen verran, että saan pari kolme tuhatta écu'tä korkoa kaupastani, ja erittäinkin sijoittamalla pääomiani kuuluisan purjehtijan Jean Mocquet'in viime matkaan, niin että, ymmärrättehän herra, -- Ah! mutta ... huudahti porvari.

-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan.

-- Mitä näenkään!

-- Missä?

-- Kadulla, vastapäätä teidän ikkunoitanne, tuolla portin aukossa: mies viittaansa kääriytyneenä.

-- Siinä hän on! huusivat d'Artagnan ja porvari yhtä haavaa, tuntien miehen.

-- Ah, tällä kertaa, huusi d'Artagnan, juosten ottamaan miekkaansa, tällä kertaa et pääse minulta pakoon.

Ja vetäen miekan tupestaan, hän syöksi ulos huoneesta.

Portailla kohtasi hän Athoksen ja Porthoksen, jotka olivat tulossa häntä tapaamaan. He antoivat tilaa ja d'Artagnan lensi kuin nuoli heidän välitsensä.

-- Mitäs nyt! minne sinä juokset tuolla tavoin? huusivat yht'aikaa molemmat muskettisoturit.

-- Meung'in mies! vastasi d'Artagnan, ja katosi.

D'Artagnan oli useamman kuin yhden kerran kertonut ystävilleen seikkailunsa tuon tuntemattoman kanssa, niinkuin myöskin tuon matkustavan kaunottaren ilmauksen, jolle mainittu tuntematon oli saattanut uskoa niin tärkeän lähetyksen.

Athoksen luulon mukaan oli d'Artagnan hukannut kirjeensä kahakassa. Hänen mielestänsä aatelismies, sillä sen näköinen, jommoiseksi d'Artagnan oli häntä kuvaillut, ei voinut olla muu kuin aatelismies, ei saattanut olla niin halpaluontoinen, että olisi ruvennut varastamaan kirjettä.

Porthos ei nähnyt kaikessa tuossa muuta kuin lemmenkohtauksen, jonka nainen oli suonut miehelle tai mies naiselle, ja jota d'Artagnan'in ja hänen keltaisen hevosensa saapuminen oli häirinnyt.

Aramis oli arvellut, että tuonluontoiset asiat olivat sitä salaperäistä laatua, johon on paras olla koskematta.

He ymmärsivät siis tuosta d'Artagnan'in lausumasta sanasta, mikä asia oli kysymyksessä, ja kun he ajattelivat, että d'Artagnan, joko hän tapasi miehensä tai menetti hänet käsistänsä, kumpaisessakin tapauksessa tulisi takaisin kotiinsa, menivät he sisään.

Heidän tullessaan d'Artagnan'in huoneesen, oli se tyhjä: talonomistaja, peljäten seurauksia kohtauksesta, joka epäilemättä oli tapahtuva nuoren miehen ja tuntemattoman välillä, oli, oman osoittaman luonteensa mukaisesti, pitänyt viisaimpana korjata luunsa.

IX.

D'Artagnan näyttää näkönsä.

Niinkuin Athos ja Porthos olivat arvanneet, d'Artagnan palasi puolen tunnin kuluttua. Tälläkään kertaa ei hän tavannut miestänsä, joka oli hävinnyt kuin ihmeen kautta. D'Artagnan oli juossut miekka kädessä kaikki läheiset kadut, vaan ei ollut löytänyt ketään sen näköistä miestä, jota hän haki; sitten oli hän palannut siihen toimeen, jolla hänen olisi pitänyt alkaa, nimittäin, hän oli ruvennut kolkuttamaan sille portille, jonka edessä tuntematon oli seissut; mutta turhaan oli hän lyödä paukuttanut kymmenkunnan kertaa portille, ei kukaan ollut vastannut, ja naapurit, jotka jyskeen kuultuansa olivat juosseet portillensa tai pistäneet nokkansa ulos ikkunastaan, olivat vakuuttaneet hänelle, että tuo talo, jonka kaikki aukot muutoin olivat suljettuina, oli kuuden kuukauden ajan ollut aivan autiona.

Sillä välin kuin d'Artagnan juoksi katuja ja jyskytti portteja, oli Aramiskin saapunut kahden toverinsa seuraan, niin että d'Artagnan kotiin palatessaan tapasi liittokunnan aivan täysinäisenä.

-- Kuinkas kävi? kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen, nähdessään d'Artagnan'in astuvan sisään hikipäin ja vihan vimmassa.

-- Kuinkas kävi! huusi hän heittäen miekkansa sängylle, se mies on varmaan itse paholainen; hän katosi kuin kummitus, kuin haamu, kuin aave.

-- Uskotko aaveita? kysyi Athos Porthokselta.

-- Minä en usko muuta kuin mitä näen, ja kun en ole aaveita nähnyt, en niitä usko.

-- Piplia, sanoi Aramis, velvoittaa meidän niitä uskomaan: Samuelin haamu näkyi Saulille ja se on uskonkappale, jota minä ikäväkseni näkisin sinun, Porthos, epäilevän.

-- Kaikessa tapauksessa, ihminen tai piru, ruumis tai aave, mielikuvite tai todellisuus, tuo mies on syntynyt minulle kiroukseksi, sillä hänen pakonsa vei meiltä käsistämme mainion edun, hyvät herrat, sata pistole'a ja ehkäpä enemmänkin.

-- Kuinka niin? kysyivät yht'aikaa Porthos ja Aramis.

Athos puolestaan, mykkyydessänsä pysyen, tyytyi tekemään tuon saman kysymyksen vaan silmäyksellä.

-- Planchet, huusi d'Artagnan palvelijallensa, joka parhaillaan piti korvaansa avaimenreijässä, koettaen saada edes muutamia murusia tuosta keskustelusta, menkää alas isäntäni, herra Bonacieux'in luokse, ja käskekää hänen lähettää tänne puoli tusinaa Beaugency-viiniä; se on minun mielijuomaani.

-- Ahaa, sinulla on siis avonainen krediitti isäntäsi tykönä? kysyi Porthos.

-- Niin, vastasi d'Artagnan, tästä päivästä lähtien, ja olkaa huoleti, jos viini on huonoa, lähetämme sen takaisin ja pyydämme toista.

-- Parempi pyy pivossa, virkkoi Aramis, sananlaskuun viitaten.

-- Olenhan aina sanonut, että d'Artagnan'illa on paras pää meistä kaikista neljästä, sanoi Athos, joka lausuttuaan tämän ajatuksensa ja d'Artagnan'in siihen vastattua kumarruksella, vaipui takaisin tavalliseen hiljaisuuteensa.

-- Mutta tosiaankin, kuinkas on laita? kysyi Porthos.

-- Niin, sanoi Aramis, uskoppas nyt meille salaisuutesi, hyvä ystävä, ell'ei jonkun naisen maine tule siitä kärsimään; siinä tapauksessa teet paremmin jos jätät kertomatta.

-- Olkaa huoleti, vastasi d'Artagnan, siitä, mitä minä nyt aion teille jutella, ei kenenkään kunnia joudu vaaraan.

Ja sitten kertoi hän ystävillensä sanasta sanaan kaikki, mitä hänen ja hänen isäntänsä kesken oli puhuttu, ja kuinka mies, joka oli ryöstänyt tuon kelpo isännän vaimon, oli juuri sama, jonka kansaa hän oli joutunut selkkauksiin Franc-Meunier'in ravintolaan tullessaan.

-- Asiatoimesi ei ole huono, sanoi Athos, maisteltuaan viiniä tuntijan tavalla ja nyykäyttäen päätänsä merkiksi että se oli hyvää, ja kyllä tuolta kelpo mieheltä saattaa nykäistä viisi- tai kuusikymmentä pistole'a. Mutta nyt on vaan saatava tietää, maksaako viisi- tai kuusikymmentä pistole'a vaivan panna neljä päätä vaaranalaiseksi.

-- Ottakaa toki huomioon, huudahti d'Artagnan, että tässä on kysymys ryöstetystä vaimosta, jota epäilemättä uhataan, ehkäpä kiusataankin, ja kaikkea tuota sen vuoksi, että hän on uskollinen emännällensä.

-- Ole varoillasi, d'Artagnan, ole varoillasi, sanoi Aramis, sinä näytät minusta olevan vähän liian kiihkeissäsi tuon rouva Bonacieux'in kohtalosta. Vaimo on luotu meidän turmioksemme, hänestä kaikki meidän kurjuutemme lähtee.

Athos rypisti kulmiaan ja puri huuliaan, kuullessaan tuota Aramiksen mielilausetta.

-- Minua ei huoleta rouva Bonacieux, virkkoi d'Artagnan, vaan kuningatar, jota kuningas hyljeksii, jota kardinaali vainoo ja joka näkee pään toisensa jälkeen putoavan kaikilta ystäviltään.

-- Minkästähden hän rakastaa niitä, joita me inhoomme mitä enimmän maailmassa, nimittäin espanjalaisia ja englantilaisia?

-- Espanja on hänen synnyinmaansa, vastasi d'Artagnan, ja siis on vallan luonnollista, että hän rakastaa espanjalaisia, jotka ovat saman maan lapsia kuin hän. Mitä toiseen moitteesen tulee, jonka te olette häntä vastaan tehneet, olen minä kuullut, että hän ei rakasta englantilaisia vaan englantilaista.

-- Ja kunniani kautta, virkkoi Athos, se täytyy tunnustaa, että tuo englantilainen kyllä ansaitsikin rakastamista. En ole koskaan nähnyt ylevämpää olemusta kuin hänen.

-- Puhumattakaan siitä, että hän pukee itsensä paremmin kuin kukaan, sanoi Porthos. Olin Louvressa sinä päivänä kuin hän kylvi siellä helmiä ja, saakeli vieköön, minä poimin niistä kaksi, jotka möin kymmenestä pistole'sta kappaleen. Entäs sinä, Aramis, tunnetko sinä hänet?

-- Yhtä hyvin kuin te, hyvät herrat, sillä minä olin yksi niitä, jotka ottivat hänet kiini Amiens'in puistossa, jonne herra de Putange, kuningattaren tallimestari, päästi minut. Olin siihen aikaan pappiseminaarissa, ja tuo seikkailu näytti minusta julmalta kuningasta kohtaan.

-- Eikä kaikki tuo estäisi minua, sanoi d'Artagnan, jos vaan tietäisin missä herttua Buckingham nyt on, ottamasta häntä kädestä ja saattamasta häntä kuningattaren luokse, vaikka se ei olisi muuksi kuin kardinaalin raivostuttamiseksi; sillä meidän todellinen, ainoa ja ijankaikkinen vihollisemme, hyvät herrat, on kardinaali, ja jos me vaan voisimme löytää keinon, millä saada hänelle tehdyksi jonkun julman kepposen, niin minä, sen tunnustan, panisin mielelläni pääni alttiiksi.

-- Ja, virkkoi Athos, kauppamies on sinulle sanonut, että kuningatar epäilee Buckingham'ia houkutellun väärällä viestillä tänne?

-- Hän pelkää sitä.

-- Maltahan, sanoi Aramis.

-- Mitä? kysyi Porthos.

-- Jatkakaa vaan, minä koen muistutella mieleeni muutamia seikkoja.

-- Ja nyt olen minä varma, sanoi d'Artagnan, että tuo kuningattaren palvelija-naisen ryöstö on yhteydessä niiden tapausten kanssa, joista puhumme, ja ehkäpä Buckingham'in Pariisissa olemisen kanssa.

-- Gaskonjalaisen pää on täynnä aatteita, sanoi Porthos ihmetellen.

-- Minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen puhettansa, sanoi Athos, hänen murteensa minua huvittaa.

-- Hyvät herrat, virkkoi Aramis, kuulkaapas, mitä minulla olisi sanomista.

-- Kuulkaamme Aramista, sanoivat kaikki kolme ystävystä.

-- Eilen olin erään oppineen jumaluusopin tohtorin luona, jolta aina kyselen neuvoja ja ohjeita opinnoitani varten.

Athos hymyili.

-- Hän asuu eräässä autiossa kortteerissa, jatkoi Aramis: hänen mielensä ja virkatoimensa vaativat sitä. No, juurikuin minä lähden hänen luotansa...

Tähän pysähtyi Aramis.

-- Mitäs sitte? kysyivät hänen kuulijansa, juurikuin lähdit hänen luotansa?