Part 51

-- Tietysti; onhan hän nähnyt d'Artagnan'in minun luonani.

-- Niin, niin, se on oikein. Sillä tavoin menee kaikki hyvin; kaikki on nyt hyvästi, mutta elkäämme poistuko täältä kovin kauvaksi.

-- Korkeintaan seitsemän tai kahdeksan lieu'tä; me pysyttelemme rajalla, esimerkiksi, ja ensi risahduksesta pujahdamme ulkopuolelle Ranskanmaata.

-- Mutta mitä teemme siihen asti?

-- Odotamme.

-- Mutta jos he tulevat?

-- Veljeni vaunut tulevat ennen heitä.

-- Vaan jos minä en ole teidän luonanne silloinkuin teitä tullaan noutamaan; jos minä olen esimerkiksi päivällisellä tai illallisella?

-- Tehkääpäs näin!

-- Kuinka?

-- Sanokaa meidän hyvälle johtajattarellemme, että te, jättääksenne minua niin vähän kuin mahdollista, pyydätte saada ruokailla minun luonani.

-- Mahtaako hän sallia semmoista?

-- Mitä hankaluutta siitä olisi?

-- Oh, mainiota! Sillä tavoin emme tarvitse erota hetkeksikään.

-- No niin, menkää nyt hänen luoksensa ja esittäkää pyyntönne; minun pääni tuntuu niin raskaalta, että taidan lähteä vähän kävelemään tuonne puutarhaan.

-- Tehkää niin; missä tapaan teidät sitten?

-- Täällä, tunnin perästä.

-- Täällä, tunnin perästä! Oi kuinka hyvä te olette! Minä kiitän teitä.

-- Kuinka voisin muuta olla teitä kohtaan? Vaikka ette olisi niin kauniskaan ja viehättävä, olettehan erään minun parhaimman ystäväni ystävä.

-- Hyvä d'Artagnan! Ah, kuinka sydämmellisesti hän onkaan kiittävä teitä!

-- Niin minäkin toivon. No niin, kaikki on suostuttu; menkäämme nyt.

-- Ja te menette puutarhaan?

-- Niin.

-- Menkää pitkin käytävää; pieni porras vie teidät sinne.

-- Hyvä; kiitoksia!

Molemmat naiset erkanivat hymyillen suloisesti toisilleen.

Mylady oli puhunut totta sanoessaan päänsä tuntuvan raskaalta, sillä hänen sekavat ehdotuksensa törmäsivät toisiansa vastaan kuin missäkin mylläkässä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, järjestääksensä ajatuksiaan ja saattaaksensa selvään muotoon aikeidensa epäselvät piirteet.

Kaikkein tärkeintä oli viedä rouva Bonacieux varmaan säilöpaikkaan ja käyttää häntä tarpeen tullessa panttivankina. Rouva Bonacieux oli d'Artagnan'ille koko elämä; d'Artagnan taas rouva Bonacieux'ille enemmän kuin elämä; rouva Bonacieux oli se nainen, jota d'Artagnan rakasti. Hän soveltuisi siis, jos vastoinkäymisiä sattuisi kohtaamaan, neuvottelun välittimeksi, jonka avulla voisi hankkia itselleen edulliset ehdot.

Siis se pykälä oli selvillä. Ilman vähintäkään epäluuloa lähtisi rouva Bonacieux hänen mukaansa; kun he kerran olivat päässeet hyvään piilopaikkaan Armentières'iin, oli hänelle helppo uskotella, ett'ei d'Artagnan ollut tullutkaan Béthune'en. Viimeistään kahden viikon perästä olisi Rochefort takaisin. Niinä kahtena viikkona olisi mylady'llä muutoin aikaa tuumia kuinka hänen olisi menetteleminen saadaksensa mitä julmimmasti kostetuksi noille neljälle ystävykselle. Ja semmoinen ajanviete oli mylady'n luontoiselle naiselle tietysti mitä hupaisinta.

Näitä tuumiessaan katseli hän ympärillensä ja painoi mieleensä tarkasti koko puutarhan kaikkine kohtineen. Mylady teki niinkuin taitava sotapäällikkö, joka ottaa lukuun kaikki, sekä voitot että tappiot, ja joka on valmis ryntäämään eteenpäin taikka peräytymään, sen mukaan kuinka kulloinkin sotaonni vaihtelee.

Tunnin kuluttua kuuli hän lempeän äänen huutavan häntä; se oli rouva Bonacieux. Hyvä johtajatar oli tietysti myöntynyt kaikkeen, ja hyväksi aluksi oli heidän nyt aterioiminen jo illallista yhdessä.

Kun he tulivat pihalle, kuului vaunujen jyryä.

Mylady kuunteli.

-- Kuuletteko? sanoi hän.

-- Kuulen, vaunujen jyrinää.

-- Siinä ovat veljeni lähettämät vaunut.

Vaunut pysähtyivät portille.

-- Ah, Jumalani!

-- Kas niin, rohkeutta nyt!

Soitettiin luostarin porttikelloa; mylady oli arvannut oikein.

-- Menkää huoneesenne, sanoi hän rouva Bonacieux'ille, teillä on kaiketi kalleuksia, jotka haluatte ottaa mukaanne!

-- Minulla on hänen kirjeensä, sanoi hän.

-- No niin, menkää noutamaan ne, ja tulkaa sitten luokseni; syökäämme kiiruusti illallinen, me saamme kenties matkustaa osan yötä ja tarvitsemme siis virkistää voimiamme.

-- Suuri Jumala! sanoi rouva Bonacieux, painaen kädellään poveansa, sydämmeni on pakahtua, minä en voi käydä.

-- Rohkeutta vaan, rohkeutta! Ajatelkaa että neljännestunnin perästä olette pelastettu ja että mitä nyt teette, sen teette hänen tähtensä.

-- Niin, niin, kaikki hänen tähtensä! Yhdellä ainoalla sanalla olette antaneet minulle rohkeuteni takaisin. Menkää, minä tulen sitten.

Mylady meni kiiruusti huoneesensa; siellä kohtasi hän Rochefort'in lakeijan ja antoi hänelle määräyksensä.

Hänen tuli odottaa portilla; jos muskettisotureita sattuisi näkymään, lähtisivät vaunut kiitämään täyttä vauhtia, kiertäisivät luostarin ympäri ja pysähtyisivät odottamaan erääsen pieneen kylään metsän toisessa päässä. Siinä tapauksessa mylady menisi puutarhan ja metsän kautta jalan kylään: olemme jo maininneet että mylady tunsi erittäin hyvin tämän seudun Ranskanmaata.

Jos muskettisotureita ei näkyisi, menisi kaikki suostutulla tavalla. Rouva Bonacieux nousisi vaunuihin ottamaan muka jäähyväisiä mylady'ltä ja vaunut veisivät hänet pois.

Rouva Bonacieux tuli sisään ja hänen epäluulojensa karkoittamiseksi, jos semmoisia olisi, kertoi mylady hänelle lakeijan kuullen koko loppupuolen määräyksistänsä.

Mylady kyseli sitten vaunuista ja sai tietää, että niitä veti kolme hevosta, joita ajoi kyytimies; Rochefort'in lakeija ratsastaisi vaunujen edellä.

Mylady'n pelko, että rouva Bonacieux muka epäilisi, oli aivan turha; tuo nuori naisraukka oli liiaksi jaloluontoinen, voidaksensa epäillä toisesta naisesta sellaista uskottomuutta; sitä paitsi kreivinna Winterin nimi, jonka hän oli kuullut johtajattaren mainitsevan, oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän edes tiennyt, että nainen oli niin suurena syynä hänen elämänsä onnettomuuksiin.

-- Te näette, sanoi mylady, kun lakeija oli mennyt ulos, että kaikki on järjestyksessään. Johtajatar ei epäile mitään; hän luulee että minua noudetaan kardinaalin puolesta. Syökää nyt hiukkasen, juokaa pisara viiniä ja lähtekäämme.

-- Niin, sanoi rouva Bonacieux aivan koneenomaisesti, niin, lähtekäämme.

Mylady viittasi häntä istumaan vastapäätä pöydän ääreen, kaasi pieneen lasiin Espanjan viiniä ja asetti hänen eteensä palasen linnun rintaa.

-- Kas, sanoi hän, eikö kaikki ole meille myötäistä! Kas, kuinka rupeaa hämärtämään; päivän koitteella saavumme suojapaikkaamme, eikä kukaan aavista meidän olopaikkaamme. Rohkeutta vaan! Syökää vähä!

Rouva Bonacieux söi aivan koneenomaisesti muutaman suupalan ja maisteli hiukan viiniä.

-- Kas näin, kas näin, sanoi mylady, nostaen lasin huulilleen, tehkää tällä tavoin kuin minä.

Mutta juuri kuin hän oli ryyppäämäisillään, jäi hänen kätensä liikkumattomasti ojennuksiinsa; hän oli kuullut tieltä päin kaukaista kavioiden kopinaa, joka läheni ja pian oli hän kuulevinansa hevoisten hirnuntaa.

Tämä melu tempasi mylady'n ilostansa, ikäänkuin myrsky herättää meitä ihanasta unesta; hän vaaleni ja riensi ikkunaan, jolla välin rouva Bonacieux vapisten nousi istuimeltaan ja piteli sen selkämyksestä kiini, estääksensä itseänsä kaatumasta.

Vielä ei mitään näkynyt; kuului vaan nelistämistä, joka yhä läheni.

-- Oi, Jumalani! huusi rouva Bonacieux, mitä meteliä se on? Ne ovat meidän ystäviä tai meidän vihollisia, sanoi mylady hirveän kylmäkiskoisesti. Seiskaa siinä missä olette; minä sanon teille ketä he ovat.

Rouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin kuvapatsas.

Sillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan viidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen syynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut lukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.

Mylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä siksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.

Yht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja töyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan ratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten edellä.

Mylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän d'Artagnan'iksi.

-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?

-- Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!

-- Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut astua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.

Ratsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.

-- Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta nuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain, me voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on kaikki liian myöhäistä.

Rouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti polvilleen.

Mylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei onnistunut.

Samassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä vauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta kuului.

-- Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.

-- Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän ett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.

-- Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti mylady.

Yht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen silmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in lasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.

Se oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän lasiin vakavalla kädellä.

-- Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!

Mylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.

-- Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski pirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta, jokainen tekee mitä voipi!

Ja hän syöksähti ulos huoneesta.

Rouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli samassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja koettavat turhaan päästä pakenemaan.

Muutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka silmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan häntä ei näkynyt.

Useita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen polttavalle otsallensa.

Vihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja kannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä kaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.

Yht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli tuntenut d'Artagnan'in äänen.

-- D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!

-- Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!

Samassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi sijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva Bonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.

D'Artagnan heitti kädestään pistoolin, joka vielä savusi, ja viskautui polvilleen lemmittynsä eteen; Athos pani pistoolinsa vyölleen; Porthos ja Aramis, joilla oli paljas miekka kädessä, pistivät ne takaisin tuppeen.

-- Ah, d'Artagnan, minun syvästi rakastettu d'Artagnan'ini, vihdoinkin tulet! Sinä et ole pettänyt minua, sinähän se olet!

-- Niin, niin, Constance! Nyt olemme vihdoin kohdanneet taas toisemme!

-- Ah! Hän kyllä sanoi ett'et sinä tulisi, mutta minä toivoin kuitenkin; minä en tahtonut paeta. Voi, kuinka hyvin minä tein! Kuinka onnelliseksi tunnen nyt itseni!

Kuultuansa hän sanan, Athos, joka levollisesti oli istahtanut tuolille, nousi äkkiä seisovilleen.

-- Hän? kuka hän? kysyi d'Artagnan.

-- Minun seuralaiseni, joka ystävyydestä minua kohtaan tahtoi viedä minut mukanansa pois vainoojaini käsistä, ja joka vast'ikään pakeni tiehensä, koska hän luuli teitä kardinaalin henkivartijoiksi.

-- Teidän seuralaisenne! huudahti d'Artagnan, vaaleampana kuin hänen lemmittynsä valkoinen huntu. Mistä seuralaisestanne te puhutte?

-- Siitä, jonka vaunut odottivat portilla; eräästä naisesta, joka sanoo olevansa teidän ystävänne, d'Artagnan; eräästä naisesta, jolle te olette kertoneet kaikki.

-- Mikä hänen nimensä on! huudahti d'Artagnan; Jumalani! Ettekö tiedä hänen nimeänsä?

-- Kyllä se minulle sanottiin; malttakaas ... mutta sepä kummallista... Oi Jumalani! Päätäni pyörryttää, minä en näe mitään enää.

-- Apua, apua, ystäväni! Hänen kätensä ovat jääkylmät, huudahti d'Artagnan; hän voi pahoin; suuri Luoja, hän menee tainnuksiin!

Sillä välin kuin Porthos kaikella äänensä voimalla huusi apua, kiiruhti Aramis pöydän luokse ottamaan lasin vettä, mutta hän pysähtyi nähdessään Athoksen, haahmo hirmuisesti muuttaneena, seisovan pöydän ääressä, hiukset pystyssä, silmät jäykkinä hämmästyksestä, ja katsovan erästä lasia mitä kauheimman epäluulon vallassa.

-- Oh, sanoi Athos, eihän toki sentään, ei se voi olla mahdollista! Jumala ei voisi suvaita semmoista rikosta.

-- Vettä, vettä! huusi d'Artagnan; vettä!

-- Voi naisraukka, voi naisraukka! mutisi Athos murtuneella äänellä.

Rouva Bonacieux avasi silmänsä d'Artagnan'in suudelmiin.

-- Hän toipuu! huudahti nuori mies, oi Jumalani, minä kiitän sinua!

-- Rouva hyvä, sanoi Athos, rouva hyvä, taivaan nimessä, kenen on tämä tyhjä lasi?

-- Minun, herra, vastasi nuori nainen kuolevan äänellä.

-- Ja kuka kaatoi viinin lasiin?

-- Hän!

-- Kuka hän?

-- Ah, nyt muistan, sanoi rouva Bonacieux, kreivinna Winter.

Neljä ystävystä huudahtivat yhteen ääneen; mutta Athoksen ääni kuului ylinnä.

Sillä hetkellä muuttui rouva Bonacieux'in muoto mustansinertäväksi; kamala tuska masensi hänet; hän vaipui läähättäen Porthoksen ja Aramiksen käsiin.

D'Artagnan tarttui Athoksen käsiin sanomattoman tuskan vallassa.

-- Kuinka? sanoi hän, sinä siis luulet... Hänen äänensä sammui nyyhkytykseen.

-- Minä luulen kaikkea, sanoi Athos, purren huulensa verisiksi, tukahduttaaksensa huokauksen.

-- D'Artagnan, d'Artagnan! huusi rouva Bonacieux, missä sinä olet? Elä jätä minua; näethän, että minä olen kuolemaisillani.

D'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli suonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.

Hänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset silmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen ruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.

-- Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa apua!

-- Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei ole olemassa mitään vastamyrkkyä.

-- Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!

Sitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren miehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa koko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi huulensa hänen huuliansa vasten.

-- Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.

Huokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa d'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa, joka kohosi taivaasen.

D'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies huudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin hän.

Porthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.

Siinä silmänräpäyksessä näkyi ovella mies, melkein yhtä kalmankalpea kuin huoneessa-olijat; hän katseli ympärillensä ja näki rouva Bonacieux'in kuolleena, d'Artagnan'in pyörtyneenä.

Hän tuli juuri sinä huumauksen hetkenä, joka on suurten tapahtumien tavallinen seuraus.

-- Minä en erhettynyt, sanoi hän; tuossa on herra d'Artagnan ja te olette hänen kolme ystäväänsä, herrat Athos, Porthos ja Aramis.

Ne, joiden nimet lausuttiin, katsoivat hämmästyneinä vierasta; kaikki kolme pitivät häntä tutun näköisenä.

-- Hyvät herrat, jatkoi äskentullut, te niinkuin minäkin etsitte varmaan erästä naista, joka, lisäsi hän kamalasti hymyten, kaiketi on liikkunut täällä, koskapa täällä näkyy olevan ruumis.

Kolme ystävystä pysyivät äänettöminä; sekä ääni että kasvot muistuttivat heitä miehestä, jonka he olivat ennen nähneet, mutta he eivät voineet muistaa missä ja milloin.

-- Herrat, jatkoi vieras, koska te ette näy tuntevan miestä, joka kaksi kertaa on saanut luultavasti teitä kiittää hengestänsä, täytyy minun ilmoittaa nimeni: minä olen lord Winter, sen naisen lanko.

Kolme ystävystä huudahtivat hämmästyksestä.

Athos nousi ja ojensi hänelle kätensä.

-- Tervetullut, mylord, sanoi hän; te olette meidän miehiä.

-- Minä matkustin Portsmouth'ista viisi tuntia jälemmin häntä, sanoi lord Winter; minä tulin kolme tuntia myöhemmin häntä Boulogneen, kaksikymmentä minuuttia ennemmin oli hän ehtinyt lähteä Saint-Omer'ista kuin minä sinne jouduin; mutta vihdoin häivyin minä hänen jäliltänsä Lilliers'issä. Sitten kuljin minä umpimähkää, kysellen kaikilta, kun samaan liittoon näin teidän kiitävän sivuitseni täyttä vauhtia; minä tunsin d'Artagnan'in. Minä huusin teitä, te ette vastanneet; minä koetin seurata teitä, mutta minun hevoseni oli liian uupunut, voidaksensa juosta niin nopeasti kuin teidän; ja kuitenkin näyttää siltä kuin te kaikesta kiirehtimisestä huolimatta olisitte tulleet perille liian myöhään.

-- Niin, niinkuin näette, sanoi Athos, osoittaen lord Winterille rouva Bonacieux'in ruumista ja d'Artagnan'ia, jota Porthos ja Aramis koettivat virotella henkiin.

-- Ovatko he molemmat kuolleet? kysyi lord Winter kylmästi.

-- Eivät, onneksi, vastasi Athos; herra d'Artagnan on vaan pyörryksissä.

-- Sitä parempi! sanoi lord Winter.

Todella d'Artagnan avasi samassa tuokiossa silmänsä. Hän kiskoi itsensä irti Porthoksen ja Aramiksen käsistä ja viskautui kuin mieletön lemmittynsä ruumiin ääreen.

Athos nousi liikkeelle ja kävi juhlallisilla, vakavilla askeleilla ystävänsä luokse, syleili häntä hellästi ja sanoi, kun d'Artagnan ratkesi nyyhkyttämään, ylevällä, rauhoittavalla äänellänsä hänelle:

-- Ystäväni, ole mies; naiset itkevät vainajia, miehet kostavat heidän puolestansa!

-- Niinpä kyllä, sanoi d'Artagnan, niinpä kyllä, jos kysymys on kostamisesta, olen minä paikalla valmis sinua seuraamaan!

Athos käytti tätä hetkeä, jolloin kostamisen toivo antoi hänen onnettomalle ystävällensä uutta voimaa, viitataksensa Porthokselle ja Aramikselle että menisivät noutamaan luostarin johtajatarta.

Molemmat ystävykset kohtasivat hänet käytävässä, vielä vallan hämmennyksissä niin monista kummallisista tapauksista; hän käski saapuville muutamia nunnia tähän viiden miehen seuraan, vastoin kaikkia luostarin tapoja.

-- Hyvä rouva, sanoi Athos, ottaen d'Artagnan'in käsivarren kainaloonsa, me jätämme tämän kovaonnisen naisen ruumiin teidän hurskaasen huostaanne. Hän oli enkeli maan päällä, ennenkuin hän muuttui taivaalliseksi enkeliksi. Menetelkää hänen kanssansa niinkuin sisarenne kanssa; me tulemme vielä erään kerran tänne rukoilemaan hänen haudallensa.

D'Artagnan kätki kasvonsa Athoksen povelle ja puhkesi nyyhkytyksiin.

-- Itke, sanoi Athos, itke, sinä sydän, joka olet täynnä rakkautta, nuoruutta ja elämää! Ah, kuinka mielelläni tahtoisin itkeä niinkuin sinä!

Ja hän veti ystäväänsä muassaan, hellänä kuin isä, lohduttavana kuin Herran palvelija, ylevänä kuin mies, joka on kärsinyt paljon.

Kaikki viisi ja heidän palvelijansa, jotka taluttivat heidän hevosiansa, lähtivät nyt menemään Béthune'n kaupunkiin, jonka reuna jo näkyi, ja pysähtyivät ensimäisen ravintolan edustalle, minkä tapasivat.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, emmekös ajakkaan takaa sitä naista?

-- Kyllä, mutta myöhemmin, sanoi Athos, minulla on vielä muutamia toimenpiteitä.

-- Mutta hän livistää käsistämme, sanoi nuori mies, hän livistää käsistämme, ja se on silloin sinun syysi.

-- Minä takaan hänestä, sanoi Athos.

D'Artagnan'illa oli niin suuri luottamus kaikkeen mitä hänen ystävänsä sanoi, että hän vaikeni ja meni allapäin ravintolahuoneesen.

Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa; he eivät voineet käsittää Athoksen varmuutta.

Lord Winter luuli hänen puhuvan noin, lauhduttaaksensa vaan d'Artagnan'in tuskaa.

-- Nyt, hyvät herrat, sanoi Athos, otettuaan selon siitä että ravintolassa oli viisi joutilasta huonetta, menkäämme kukin huoneesemme. D'Artagnan tarvitsee yksinäisyyttä murehtiaksensa ja me nukkuaksemme. Olkaa huoleti, minä otan kaikki niskoilleni.

-- Minun mielestäni kuitenkin, sanoi lord Winter, jos tässä mihin toimenpiteihin kreivinnaa vastaan ryhdytään, on se minun asiani, sillä hän on minun kälyni.

-- Ja minun vaimoni, virkkoi Athos.

D'Artagnan hymyili, sillä hän ymmärsi että Athos oli varma kostostansa, koska hän ilmaisi semmoisen salaisuuden; Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa ja kalpenivat. Lord Winter luuli Athoksen menettäneen järkensä.

-- Vetäytykää nyt kukin huoneesenne, sanoi Athos ja antakaa minun vallita; näettehän että tämä koskee minua hänen miehenänsä. Kumminkin, d'Artagnan, jos sinulla on vielä tallella se paperi, joka putosi miehen hatusta, ja johon kaupungin nimi oli kirjoitettu, niin anna se minulle.

-- Ah, sanoi d'Artagnan, kyllä ymmärrän, hänen omalla kädellään kirjoitettu nimi...

-- Näethän, sanoi Athos, että kohtaloiden ohjaaja on olemassa!

LX.

Punaviittainen mies.

Athoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi tuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.

Kun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä vastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista viimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun kartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän neljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat sisään.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät, tarkat ja säntilliset käskyt.

Heidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri tietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä, oli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme ystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan, Rochefort'in palvelija oli mennyt.

Athos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä. Seuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän kokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n piilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen ilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.

Kun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.

Athos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi viittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen iltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien kadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi voinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä ja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä taaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun osoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a että hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.

Athos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan poikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä kadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku, pysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos teki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti samalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja viittasi minnepäin hänen oli meneminen.

Athos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli vastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä näytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi kolmannen kerran.