Part 48

Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.

Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.

Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.

Portsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden mastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt, huojuivat tuulessa.

Kiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I:n ja Kaarlo I:n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita hänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli seurustellut puritaanien kanssa.

Kun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia, eurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja tuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että rikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in persoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen outo, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin hävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi näyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat näkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.

Hänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän jätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti, tai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen väsymyksensä, -- kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten inhimillisten tunteiden yli.

Hän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla. Rumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät sotajoukot marssivat meren rantaan päin.

Pölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija tahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja otti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.

-- Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.

Kun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in päästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in likeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin puvussa.

Felton riensi palatsiin.

Samassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen pölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa, joka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.

Felton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin muistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni Winter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan sanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat vaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.

Patrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta olevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen nimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi, kuinka hän kirosi tuota viivytystä.

Kamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n lähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja saattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä tultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt niinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.

-- Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.

-- Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.

-- Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle kultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen samettitakin.

-- Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä aamuna.

-- Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän oli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä esti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.

-- Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.

-- Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi Felton.

-- No niin, puhukaa.

-- Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne, mylord.

-- Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä kutsun sinua hetkisen perästä.

Patrik meni.

-- Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.

-- Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja pyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee erästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.

-- Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai lähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.

-- Tässä se on, mylord.

-- Antakaa tänne, sanoi herttua.

Ja ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen. Kun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen pöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.

-- Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän armonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen oikea nimi?

-- Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän mustetolppoon.

-- Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton kuivasti.

-- Tiedän.

Herttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.

-- Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte kumminkin nimenne tuohon määräykseen?

-- Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.

-- Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi ja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan lady Winter'iä?

-- Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te tiedätte sen.

-- Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman tunnonvaivoja?

Buckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.

-- Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia kysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.

-- Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa laatua, kuin ehkä aavistattekaan.

Buckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota, varmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.

-- Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä hyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on melkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.

Herttua laski uudestaan kynän paperiin.

-- Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton, astuen askeleen herttuata kohden.

-- Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?

-- Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.

-- Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi Buckingham; mylady on hävytön pahantekijä.

-- Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän teiltä hänen vapauttamistansa.

-- Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte minulle?

-- Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä itseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa menemästänne liian kauvaksi.

-- Mitä?... Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän uhkaa minua!

-- En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille: vesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni hairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti säästettyä suuresti rikoksellista päätä.

-- Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä huoneesta ja menette arestiin.

-- Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet, häväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät rikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään muuta.

-- Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja laskien painon joka tavulle.

-- Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi puhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän väärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista valtaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät, vaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!

-- Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen ovelle päin.

Felton asettui hänen tiellensä.

-- Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in vapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette kauheasti häväisseet.

-- Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja lyötän teidät rautoihin!

-- Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja helistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan käsissä.

-- Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen ääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan kumminkaan heitä huutamatta.

-- Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi Felton ojentaen paperin herttualle.

-- Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne, Patrik!

-- Kirjoittakaa alle, mylord!

-- En koskaan!

-- Ettekö koskaan?

-- Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.

Mutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli kädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan kimppuun.

Samassa tuli Patrik sisään huutaen:

-- Mylord, kirje Ranskasta!

-- Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä kirje tuli.

Felton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan kylkeen aivan päätä myöten.

-- Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!

-- Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.

Felton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki, syöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La Rochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille, mutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään hänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui häntä kurkkuun ja huusi:

-- Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua onneton!

Felton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan huostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.

Herttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli etuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.

Hän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan tukkeeksi.

-- La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä hänen luotansa?

-- Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen liepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.

-- Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske ketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle sanoa! Minä kuolen!

Herttua meni tainnuksiin.

Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja. Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja levisi yli koko kaupungin.

Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.

Lord Winter repi tukkaansa.

-- Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään! Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!

Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin, nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.

Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja toivo palasi kaikkien sydämmiin.

-- Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La Porte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!

-- Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!

-- Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.

Parooni meni ulos nyyhkyttäen.

Huoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.

Lääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.

-- Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä Itävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.

-- Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta vuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa. Mitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.

-- Ah, mylord! huudahti La Porte.

-- Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?

La Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin eteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.

-- Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä ehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle kirjoittanut.

La Porte ei enää estellyt, vaan luki:

"Mylord!

Kaiken sen nimessä, mitä siitä saakka kuin tulin teidät tuntemaan olen kärsinyt teidän tähtenne, pyydän minä teitä hartaasti että, jos pidätte lukua minun rauhastani, lakkaatte suurista varustuksistanne, joita teette Ranskaa vastaan, ja herkeette sodasta, jonka syyksi julkisesti mainitaan uskontoa, vaan salaisesti kuiskaillaan teidän rakkauttanne minua kohtaan. Tämä sota saattaa tuottaa Ranskalle ja Englannille kovia kohtauksia mutta samalla myöskin teille, mylord, onnettomuuksia, joita minä kaiken ikäni surisin.

Suojelkaa henkeänne, jota uhataan, ja joka on oleva minulle rakas siitä hetkestä saakka kuin minun ei tarvitse pitää teitä vihollisena.

Teidän altis _Anna._"

Buckingham ponnisti viimeiset elinvoimansa kuullaksensa tuota lukemista; kun se oli päättynyt, kysyi hän, ikäänkuin katkerasti pettyneenä toiveissaan:

-- Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle suullisesti, La Porte?

-- On, armollinen herra, kuningatar käski minun kehoittamaan teitä varomaan tarkasti itseänne, sillä hän oli saanut tietää että teitä aiottaisiin murhata.

-- Siinäkö kaikki, siinäkö kaikki? kysyi Buckingham levottomana.

-- Hän käski minun myöskin sanomaan että hän yhä teitä rakastaa.

-- Ah, sanoi Buckingham, ylistetty olkoon Herra! Minun kuolemani ei siis ole hänelle vieraan kuolema!

La Porte itki katkerasti.

-- Patrik, sanoi herttua, anna minulle lipas, jossa timantit olivat.

Patrik toi pyydetyn lippaan, jonka La Porte tunsi kuningattaren omaksi.

-- Ja tuo sitten tänne se valkoinen silkkipussi, johon on helmillä kirjailtu kuningattaren nimi.

Patrik teki niinkuin käskettiin.

-- La Porte, sanoi Buckingham, tässä ovat ainoat muistot mitä minulla on hänestä, tämä hopealipas ja nämä kaksi kirjettä. Anna ne takaisin Hänen Majesteetillensa; ja viimeiseksi muistoksi -- hän haki jotakin kallisarvoista esinettä ympäriltänsä -- pane siihen lisäksi...

Hän haki vielä, mutta lähestyvän kuoleman himmentämät silmänsä kohtasivat vaan puukon, joka oli pudonnut Felton'in kädestä ja jonka verinen terä höyrysi vielä.

-- Pane siihen lisäksi tämä punkko, sanoi herttua, tarttuen La Porte'n käteen.

Hän jaksoi vielä laskea pussin lippaan pohjalle ja antoi puukonkin pudota sinne, jonka ohessa hän viittasi La Porte'lle, että hän ei enää voinut puhua; sitten kohtasi häntä viimeinen kuolonkouristus, jota hän ei jaksanut enää kestää, ja hän putosi hervotonna sohvalta lattialle.

Patrik päästi kovan huudahduksen.

Buckingham tahtoi hymyillä vielä viimeisen kerran, vaan kuolema katkaisi hänen ajatuksensa, joka jäi hänen otsallensa viimeiseksi lemmensuudelmaksi.

Samassa hetkessä saapui herttuan lääkäri hämmästyneenä paikalle; hän oli jo ehtinyt mennä amiraalilaivalle, ja sieltä saakka oli häntä täytynyt noutaa.

Hän lähestyi herttuaa, otti häntä kädestä, jota hän hetkisen piti omassaan ja laski sen sitten irti.

-- Kaikki on turhaa; hän on kuollut.

-- Kuollut, kuollut! huudahti Patrik.

Tähän huutoon palasivat kaikki huoneesen; kaikkialla vallitsi hämmennys ja sekasorto.

Niin pian kuin lord Winter näki Buckingham'in kuolleeksi, kiiruhti hän Felton'in luokse, jota sotamiehet yhä vartioitsivat.

-- Kurja onneton! sanoi hän tuolle nuorelle miehelle, joka Buckingham'in kuoltua oli saanut takaisin levollisuutensa ja kylmäverisyytensä; kurja onneton, mitä olet tehnyt?

-- Olen kostanut puolestani, sanoi hän.

-- Puolestasi! vastasi parooni. Sano ennemmin että olet ollut tuon helvetillisen naisen välikappaleena; mutta sen vannon, tämä rikos on oleva hänen viimeisensä.

-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä kestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän kahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen rangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.

Winter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat Felton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta paatumuksesta.

Yksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa melussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n liikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen syliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa ja kuolemaan hänen kanssansa.

Yht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan merelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä he seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä toinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen, mikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.

Hän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan ja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.

-- Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.

-- Mitä? kysyi hän.

-- Kuinka paljo kello on?

Parooni otti kellon taskustaan.

-- Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.

Mylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian kuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman tapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.

Pursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.

-- Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta kumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän luuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen henkensä oli menevä.

Winter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi kaikki.

-- Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi Felton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä pois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun rikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.

Felton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.

Winter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.

LVI.

Ranskanmaalla.

Englannin kuninkaan Kaarlo I:n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan kuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten urhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan kuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki valtakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa pääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli lähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan valvoakseen sen lähtöä.

Hän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei laskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja Hollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan ne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.

Mutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi tuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen puolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen, niinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli tapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun liehuvan amiraalilaivan mastossa.

Ketä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.

Sillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n edustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli ikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt lähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja käskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä muskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan tarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle alapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän tienoilla.

Herra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe matkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan halun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.

Neljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville ilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein panna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali kun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota seikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa lähtivät.

Sanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä vaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n luostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis viipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in ompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi rouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista, ja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen päivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:

"Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä, jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.

_Marie Michon_."

Tämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:

"Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on otettu hänen luostariinsa.

_Anna_."

Louvressa Elok. 10 p. 1628.

Helposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen nimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo iloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme kertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista, oli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut että jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi serkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.