Part 4

-- Te olette kutsuneet minua luoksenne, herra kapteeni, sanoi Athos herra de Tréville'lle heikolla, vaan peräti tyyneellä äänellä, te olette minua kutsuneet, sen mukaan mitä tovereiltani olen kuullut, ja minä olen rientänyt tänne sen johdosta. Mitä käskette, herra kapteeni?

Näin sanoen astui muskettisoturi jäykkänä ja suorana vakavin askelin huoneesen. Herra de Tréville, sydämmen pohjaan saakka liikutettuna, kiiruhti hänelle vastaan.

-- Olin juuri sanomaisillani näille herroille, lausui hän, että minä kiellän muskettisotureitani panemasta henkeänsä vaaraan ilman pakotta, sillä urhoolliset miehet ovat kuninkaalle sangen kallisarvoisia ja kuningas tietää että hänen muskettisoturinsa ovat urhoollisimpia koko maailmassa. Kätenne, Athos.

Ja odottamatta, kunnes äskentullut itse ehtisi vastata tähän ystävyyden osoitukseen, herra de Tréville tarttui hänen oikeaan käteensä ja puristi sitä kaikin voiminsa, huomaamatta että Athos, miten ikinä hän jaksoikin hallita luontoansa, väänsi itseänsä tuskasta ja kalpeni yhä enemmän, jota muutoin olisi voinut pitää jo mahdottomana.

Ovi oli jäänyt puoliavoimeksi, niin suuren mielenliikkeen oli Athoksen ilmestyminen vaikuttanut, sillä hänen haavansa, vaikka salassa pidettynä, oli kumminkin kaikkien tiedossa. Tyytyväisyyden murina kohtasi kapteenin viimeisiä sanoja ja pari kolme päätä, ihastuksen houkuttelemina, näkyi oven aukeamassa. Epäilemättä aikoi kapteeni ankaroilla sanoilla kukistaa tuon tapasääntöjen rikkomisen, kun hän samassa hetkessä tunsi Athoksen käden suonenvedontapaisesti puristuvan hänen kädessään, ja katsahtaissaan häneen, havaitsi hänen olevan pyörtymäisillään. Athos, joka oli kerännyt kaikki voimansa vastustaaksensa tuskaa, kukistui sen alle ja kaatui lattialle kuin kuollut.

-- Haavalääkäri! huusi herra de Tréville. Minun, kuninkaan, paras! Haavalääkäri tänne! taikka, hiisi vieköön, minun urhoollinen Athokseni menettää henkensä.

Herra de Tréville'n huudosta syöksivät kaikki hänen huoneesensa, huolimatta edes sulkea ovea, ja kaikki kiiruhtivat haavoitetun ympärille. Mutta kaikki kiiruhtaminen olisi ollut hyödytöntä, ellei tuo äsken huudettu tohtori olisi ollut hotellissa. Hän tunkeusi väkijoukon lävitse, lähestyi pyörtynyttä Athosta, ja kun hälinä ja liike häntä kovin rasitti, sanoi hän aivan ensimäiseksi ja tärkeimmäksi toimeenpiteeksi, että muskettisoturi kannettaisiin läheiseen huoneesen. Heti paikalla avasi herra de Tréville oven ja näytti tietä Porthokselle ja Aramikselle, jotka kantoivat toveriansa käsivarsillaan. Tämän parven jälessä kulki lääkäri ja lääkärin perästä suljettiin ovi.

Herra de Tréville'n vastaanottohuone, joka muutoin oli niin kunniassa pidetty, oli tällä hetkellä muuttunut esihuoneen sijaiseksi. Kaikki pitivät pitkiä ja leveitä puheita, kovalla äänellä ja yht'aikaa, kiroten, noituen, ja toivottaen kardinaalin miehiä hornan kattilaan.

Hetkisen perästä Porthos ja Aramis palasivat; lääkäri ja herra de Tréville jäivät kahden kesken sairaan luokse.

Vihdoin palasi vuorostaan herra de Tréville. Haavoitettu oli tointunut; lääkäri ilmoitti, ettei haavoitetun tilan tarvinnut huolettaa hänen ystäviänsä, koska hänen heikkoutensa syynä oli pelkkä veren vuoto.

Silloin antoi herra de Tréville merkin kädellänsä ja kaikki poistuivat, paitsi d'Artagnan, joka ei ollut unhottanut, että hänet oli päästetty puheille, ja joka gaskonjalaisen sitkeydellä oli jäänyt samalle paikallensa.

Kun kaikki olivat menneet ja ovi oli kiini, kääntyi herra de Tréville ympäri ja havaitsi olevansa yksin nuoren miehen kanssa. Äsken tapahtunut kohtaus oli vähän katkaissut hänen ajatustensa kulkua. Hän pyysi saada tietääksensä, mitä tuo itsepintainen vieras tahtoi. D'Artagnan sanoi nimensä ja herra de Tréville, joka nyt samassa tuokiossa muisti koko tapausten juoksun, sai kiini ajatuksistaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän hymyillen, suokaa anteeksi, rakas maamieheni, että kokonaan teidät unhotin. Vaan mitäs tehdä! kapteeni ei ole muuta kuin perheen isä, jonka niskoilla on vielä suurempi vastuunalaisuus kuin tavallisella perheen isällä. Sotilaat ovat täysikasvuisia lapsia; vaan kun minä pidän tarkalla sitä, että kuninkaan ja erittäinkin kardinaalin käskyjä noudatetaan...

D'Artagnan ei voinut pidättää hymyänsä. Tästä hymyilystä päätti herra de Tréville, ettei hän ollut tekemisissä minkään pöllöpään kanssa, ja mennen suoraan asiaan muutti hän puheen ainetta, sanoen:

-- Olin hyvä ystävä isänne kanssa. Mitä voin tehdä hänen poikansa eduksi? Kiiruhtakaa, sillä minun aikani ei ole omassa vallassani.

-- Herra, sanoi d'Artagnan, Tarbes'ista lähteissäni ja tänne tullessani oli aikomukseni anoa teiltä, muistoksi siitä ystävyydestä, jota ette näy unhottaneen, muskettilaiskauhtanaa; mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt näinä kahtena tuntina, huomaan, että sellainen suosio olisi kovin ylenmääräinen, ja pelkään, etten sitä ansaitse. --

-- Se on todellakin suosio, nuori mies, vastasi herra de Tréville; mutta se ei saata olla niin kovin korkealla teistä kuin luulette tai ainakin näytätte luulevan. Kumminkin on tässä kohden esteenä H. Majesteettinsa säännös; ja ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei ketään oteta muskettisoturiksi, ellei hänellä ole ennakolta suoritettuja näytteitä muutamista sotaretkistä, joistakin erityisistä urosteoista tai kahden vuoden palveluksesta jossakin vähemmän suositussa rykmentissä kuin meidän.

D'Artagnan kumarsi mitään vastaamatta. Hän tunsi yhä suuremman halun saada muskettilaiskauhtana yllensä, koska sen saaminen kohtasi niin suuria vaikeuksia.

-- Mutta, pitkitti Tréville, tähdäten maamiestänsä niin läpitunkevasti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan lukea hänen sydämensä syvimpään pohjaan saakka; mutta isänne, minun vanhan toverini tähden, niinkuin jo olen sanonut, minä tahdon tehdä jotakin hyväksenne, nuori mies. Meidän béarnelaiset nuorukaiset eivät tavallisesti ole rikkaita, enkä luule asiain suuresti muuttuneen siitä kuin läksin niiltä tienoin. Teillä ei siis mahda olla mukananne liiaksi varoja toimeen tullaksenne.

D'Artagnan ojensihe ylpeästi, joka merkitsi sitä, ettei hän ollut tullut keltään almuja pyytämään.

-- Hyvä on, nuori mies, hyvä on, jatkoi Tréville, kyllä tunnen nuo viitteet; minä tulin Pariisiin neljä écu'tä lakkarissani ja olisin ollut valmis vetämään kaksintaisteluun jokaisen, joka minulle olisi sanonut, etten pystyisi ostamaan Louvre'a.

D'Artagnan ojensihe yhä suoremmaksi; hevoiskaupan ansio se oli, että hän alkoi uransa neljää écu'tä rikkaampana kuin herra de Tréville oli alkanut.

-- Teidän on siis, sanon minä, tarvis säästin mukaan pidellä mitä teillä on, olkoon summa kuinka suuri hyvänsä; vaan teidän on tarvis samalla vaurastua niissä harjoituksissa, jotka aatelismiehelle kuuluvat. Vielä tänäpäivänä kirjoitan minä kirjeen kuninkaallisen akatemian tirehtörille ja huomispäivänä ottaa hän teidät laitokseen maksuttomasti. Elkää hyljätä tätä pientä etua. Ylhäisimmät ja rikkaimmat aatelismiehemme kilvoittelevat sitä toisinaan voimatta sitä saavuttaa. Te opitte ratsastamaan, miekkailemaan ja tanssimaan, teette hyviä tuttavuuksia, ja silloin tällöin käytte luonani sanomassa, kuinka teidän kulkee ja voisinko jotain tehdä hyväksenne.

D'Artagnan, hovitapoihin tottumattomanakin, huomasi tämän kohtelun kylmäksi.

-- Totta tosiaan, herra, sanoi hän, nyt näen, kuinka tarpeen minulle olisi ollut isäni suosituskirje tällä hetkellä.

-- Onpa se oikeastaan minuakin kummastuttanut, vastasi herra de Tréville, että olette lähteneet näin pitkälle matkalle ilman tuota välttämätöntä evästä, meidän béarnelaisten ainoata apukeinoa.

-- Kyllä se minulla oli, herra, ja, jumalankiitos, semmoinen kuin olla pitää, huudahti d'Artagnan, vaan se minulta kavaluudella anastettiin.

Ja nyt kertoi hän koko Meung'in jutun, kuvasi tuntemattoman herran mitä tarkimmasti, ja kaiken tuon innolla ja totuudella, joka ihastutti Tréville'ä.

-- Onpa se kummallista, virkkoi hän miettiväisesti; te siis puhuitte minusta aivan kovaa?

-- Niin, herra, kyllähän tein niin ajattelemattomasti; vaan mitäs tehdä, olihan nimi semmoinen kuin teidän minulle kilpenä matkalla: päättäkää itse, olenko minä sitä väärin käyttänyt!

Imarrus oli siihen aikaan hyvin tavallista, ja herra de Tréville suosi semmoista yhtä paljon kuin kuningas tai kardinaali. Hän ei voinut salata hymyänsä ja silminnähtävää mielihyväänsä; vaan hymy katosi pian ja, palaten omasta itsestänsä Meung'in tapaukseen, hän jatkoi:

-- Sanokaapas, eikö sillä herralla ollut vähäistä arpea poskessa?

-- Oli, aivan kuin luodin hipaisemisesta.

-- Eikö hän ollut pulskannäköinen mies?

-- Oli.

-- Pitkäkasvuinen?

-- Niin.

-- Kalpeakasvoinen ja mustatukkainen?

-- Juuri semmoinen hän oli. Kuinkas te, herra, tunnette sen miehen? Ah, jos minä milloin vielä kohtaan hänet uudestaan -- ja minä kohtaan hänet, niin vannon teille, että vaikka se olisi hornan kidassa...

-- Hän odotti erästä naista? jatkoi Tréville.

-- Ainakin lähti hän matkoihinsa sittenkuin oli hetkisen puhutellut häntä.

-- Ettekö tiedä mikä heillä oli puheenaineena?

-- Hän jätti naiselle rasian, sanoen sen sisältävän hänen määräyksensä ja epäsi häntä avaamasta rasiaa ennenkuin Lontoossa.

-- Oliko nainen englantilainen?

-- Hän puhutteli naista milady'ksi.

-- Se on hän, mutisi Tréville, se on samainen mies! ja minä kun luulin hänen vielä olevan Brysselissä!

-- Oh, herra, jos te tiedätte kuka se mies on, huudahti d'Artagnan, niin ilmoittakaa minulle, kuka hän on ja mistä hän on, ja minä päästän heti teidät kaikesta, jopa lupauksestannekin, ottaa minut muskettisoturiksi; sillä ennen kaikkea tahdon minä kostaa.

-- Varokaa itseänne semmoisesta, nuori mies, huudahti Tréville; jos te sitävastoin näette hänen tulevan samalla puolen katua, niin poiketkaa toiselle puolelle! Elkää törmätkö semmoiseen kallioon; se musertaa teidät kuin lasin.

-- Se ei estä, väitti d'Artagnan, jos minä vaan hänet kerran vielä tapaan...

-- Kunnes niin käy, virkkoi Tréville, olkaa hakematta häntä, sen neuvon antaisin teille.

Siinä tuokiossa pysähtyi Tréville, saaden yht'äkkiä epäluulon päähänsä. Eiköhän tuo suuri viha, jota nuori matkustaja noin ankarasti julisteli sitä miestä kohtaan joka, -- mikä näytti varsin vähän uskottavalta -- oli muka ryöstänyt hänen isänsä kirjeen, eiköhän tuo viha peitellyt jotakin petosta? mitäs, jos tuo nuori mies oli Hänen ylhäisyytensä lähettämä? ehkä hän tuli virittämään jotakin paulaa? Kenties tuo d'Artagnan'in nimellä kulkeva oli kardinaalin kätyri, jota koetettiin saada hänen taloonsa ja jota toimitettiin hänen lähistöönsä keinottelemaan itselleen hänen luottamuksensa, ja sitten syöstäisiin hänet perikatoon, niinkuin tuhansia kertoja maailmassa ennenkin oli tehty! Hän tähtäsi d'Artagnan'ia vielä terävämmin tällä toisella kertaa kuin ensimäisellä. Häntä varsin vähän rauhoitti nuo muodon eleet, joissa näkyi hilpeys ja kavaluus ynnä teeskennelty nöyryys.

-- Tiedän kyllä, että hän on gaskonjalainen, mietti hän; mutta sitä voipi hän olla yhtä paljon kardinaalin hyväksi kuin minunkin. Ystäväni, lausui hän hitaasti, minä tahdon vanhan ystäväni pojalle -- sillä minä uskon todeksi kertomuksenne kirjeen katoamisesta -- minä tahdon, sanon minä, korjatakseni sen kylmyyden, jota te alussa huomasitte kohtelussani, paljastaa teille meidän politiikkamme salaisuudet. Kuningas ja kardinaali ovat mitä parhaimmat ystävät; heidän näennäiset riitaisuutensa ovat vaan olemassa tyhmien pettämiseksi. Minä en tahdo, että maamieheni, kelpo aatelismies, reipas nuorukainen, joka on luotu nousemaan, antaisi noiden teeskentelemisten häikäistä silmiänsä ja hullautuisi satimeen, niinkuin monet muut, jotka siinä ovat hukkansa saaneet. Huomatkaa se tarkkaan, että minä olen noiden kumpaistenkin valtaherrojen ystävä ja että minä vakavilla toimillani en koskaan tarkoita muuta kuin palvella kuningasta sekä kardinaalia, joka on loistavimpia neroja, mitä Ranskanmaa ikinä on synnyttänyt.

Ja nyt, nuori mies, menetelkää sen mukaisesti, ja jos teillä, olkoon sitte perheseikat tai muut suhteet, tai vaikkapa oma vaistomainen tunto siihen syynä, on kardinaalia vastaan jotakin vihamielisyyttä jommoista näemme meikäläisten jalosukuisten seassa ilmestyvän, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme. Minä autan teitä missä suinkin voin, mutta ilman kiinnittämättä teitä itseeni. Toivon, että avomielisyyteni on kaikessa tapauksessa saattanut teidät ystäväkseni; sillä te olette tähän saakka ainoa nuori mies, jolle minä olen puhunut niinkuin teille.

Tréville mietti mielessään:

-- Jos kardinaali on lähettänyt kimppuuni tuon nuoren ketunpojan, hän, hyvin kyllä tietäen kuinka minä häntä inhoon, ei suinkaan ole jättänyt vakoojallensa sanomatta, että paras keino, millä hän pääsee minun suosiooni, on puhua minulle hänestä mitä pahinta; kaiketi tuo kavala velikulta vastaa minulle, huolimatta kaikista vakuutuksistani, että hän inhoo Hänen ylhäisyyttänsä.

Mutta aivan toistapa tulikin, mitä Tréville oli odottanut; d'Artagnan näet vastasi mitä yksinkertaisimmasti:

-- Herra, minä tulen Pariisiin aivan samoilla ajatuksilla. Isäni antoi minulle kehoituksen, etten sietäisi mitään keltään muulta kuin kuninkaalta, kardinaalilta ja teiltä, joita hän pitää Ranskanmaan kolmena etevimpänä miehenä.

Niinkuin näkyy, liitti d'Artagnan lisäksi noihin kahteen herra de Tréville'n nimen; mutta hän arveli, ettei tuo lisä ensinkään pilaisi asiaa.

-- Minä tunnen siis mitä syvintä kunnioitusta herra kardinaalia kohtaan, jatkoi hän, ja pidän hänen toimiansa mitä suurimmassa arvossa. Sitä parempi minulle, jos te, herra, niinkuin sanotte, puhutte minulle avomielisesti; sillä silloin suotte minulle kunnian osoittaa panevani arvoa tälle myötätuntoisuuden yhtäläisyydelle; vaan jos teillä on ollut epäluuloja minua kohtaan, mikä muutoin olisi vallan luonnollista, niin näen kyllä, että minä vahingoitan itseäni sanomalla totuuden; mutta yhtäkaikki ette voine olla minua kunnioittamatta, ja siitä minä pidän lukua enemmän kuin mistään muusta maailmassa.

Herra de Tréville joutui aivan ymmälle. Tuommoinen terävyys, siihen lisäksi tuommoinen suoruus, ne ihmetyttivät häntä, vaan eivät kokonaan poistaneet hänen epäluuloansa: mitä enemmän tuo nuori mies oli etevämpi muita nuoria miehiä, sitä enemmän oli hän peljättävä, siinä tapauksessa että Tréville pettyisi. Kumminkin puristi hän d'Artagnan'in kättä ja lausui:

-- Te olette kunniallinen nuorukainen, vaan tällä hetkellä en voi tehdä hyväksenne muuta kuin mitä äsken tarjosin. Minun hotellini on teille aina avoinna. Ja koska te milloin tahansa voitte käydä luonani ja siis käyttää kaikkia tilaisuuksia hyväksenne, pääsette te varsin uskottavasti vast'edes toivojenne perille.

-- Toisin sanoen, herra, virkkoi d'Artagnan, te tahdotte odottaa siksi kunnes näette minun ansaitsevan niiden perille päästä. Hyvä, olkaa huoleti, lisäsi hän gaskonjalaisen tuttavallisuudella, kaukaa ette tarvitse odottaa. Hän kumarsi poistuaksensa, ikäänkuin loput jäisivät nyt jo hänen asiaksensa.

-- Odottakaahan toki vielä, sanoi herra de Tréville pysähdyttäen, lupasinhan teille kirjeen akatemian tirehtörille vietäväksi. Oletteko liian ylpeä ottamaan sitä vastaan, nuori herrani?

-- En suinkaan, herra, vastasi d'Artagnan; ja minä vakuutan teille, ettei sille käy niinkuin tuolle toiselle. Kyllä säilytän sen niin hyvin, että se perille tulee, sen vannon, ja onneton se, ken koettaa minulta sitä anastaa!

Herra de Tréville hymyili tuolle kopeilemiselle ja jättäen maamiehensä ikkunan-syvennykseen, jossa he olivat puhelleet, astui hän pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan lupaamaansa suosituskirjettä. Sillä aikaa d'Artagnan paremman tekemisen puutteessa rumputti marssia ikkunan ruutuja vasten, katsellen muskettisotureita, jotka toinen toisensa perään menivät pois, ja seuraten heitä silmillänsä kunnes katosivat kadun kulman taakse.

Herra de Tréville saatuansa kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja, nousten istuvaltaan, lähti astumaan nuorta miestä kohden, antaaksensa kirjeen hänelle, mutta juuri kuin d'Artagnan ojensi kättänsä ottaaksensa kirjeen, hämmästyi herra de Tréville nähdessään suojattinsa hypähtävän syrjään, punastuvan vihasta ja syöksevän ulos huoneesta huutaen: -- Ah! eipä hän, jumal'auta, pääsekkään tällä kertaa kynsistäni!

-- Kuka sitte? kysyi herra de Tréville.

-- Tuo minun rosvoni! vastasi d'Artagnan. Ah! konna! Ja silloin hän meni.

-- Perhanan hullu! mutisi herra de Tréville. Ellei se vaan, lisäsi hän, ollut sukkela keino luistaa tiehensä, kun näki ettei temppu onnistunutkaan.

IV.

Athoksen olkapää, Porthoksen olkavyö ja Aramiksen nenäliina.

D'Artagnan oli vimmassaan syössyt kolmella harppauksella esihuoneen lävitse ja ryntäsi nyt portaille, joita hän aikoi laskeutua neljä astinta kerrallaan, vaan vauhdissaan törmäsi hän päistikkaa erästä muskettisoturia vastaan, joka tuli herra de Tréville'n luota eräästä salaovesta, ja töyttäsi otsallaan häntä olkapäähän niin että hän huudahti, tai paremmin sanoen kiljahti.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi d'Artagnan, aikoen jatkaa matkaansa, suokaa anteeksi, minulla on kiire.

Tuskin oli hän astahtanut ensimäiselle portaalle, kun rautanen nyrkki iski kiini hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.

-- Teillä on kiire, vai niin! huudahti muskettisoturi, kalpeana kuin kuolema; siitä syystä sysäätte te minua, ja sanotte: "suokaa anteeksi", ja sen te luulette olevan kylliksi? Ei laisinkaan, nuori herrani. Luuletteko te, sen vuoksi että olette kuulleet herra de Tréville'n puhuttelevan meitä tänään vähän kursailematta, voivanne kohdella meitä hänen puhuttelutavallansa? Havaitkaa erhetyksenne, toveri hyvä; te ette ole herra de Tréville, te.

Vakuutan teille, vastasi d'Artagnan, tuntien Athoksen, joka, sittenkuin lääkäri oli saanut hänen haavansa sidotuksi, oli lähtenyt kulkemaan kotiinsa, vakuutan teille, etten tehnyt sitä tahallani, ja kun en tehnyt sitä tahallani, niin sanoin: "suokaa anteeksi." Minun mielestäni se on kylläksi. Minä sen vielä uudistan, ja nyt se jo ehkä on liiaksikin; kunniani kautta, minulla on kiire, peräti kiire. Päästäkää siis irti, minä pyydän, ja laskekaa minut menemään mihin asiani vaatii.

-- Herra, sanoi Athos heittäen irti, te ette ole kohtelias. Kyllä näkee, että te tulette kaukaa.

D'Artagnan oli jo harpannut kolme neljä porrasta, mutta Athoksen muistutus seisatti hänet äkisti.

-- Hiisi vieköön, herra! sanoi hän, tulenpa minä kuinka kaukaa tahansa, te ette ole se mies, joka opettaa minulle hyviä käytöstapoja, tietkää se.

-- Kukas tiesi, virkkoi Athos.

-- Ah, ellei minulla olisi niin kiire, huudahti d'Artagnan, ja ellei minun olisi juokseminen erään jälkeen...

-- Herra kiireellinen, minut tapaatte ilman juoksematta, minut, kuuletteko?

-- Ja missä, jos suvaitsette?

-- Karmeliittaluostarin tykönä.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kaksitoista.

-- Kello kaksitoista, hyvä, minä tulen.

-- Koettakaa välttää antamasta minun odottaa, sillä neljänneksen kuluttua yli määräajan isken minä teiltä korvat poikki, saatuani teidät käsiini.

-- Hyvä, vastasi d'Artagnan; kyll' ollaan kymmenen minuuttia ennen paikalla.

Ja nyt lähti hän juoksemaan kuin "saakeli olis perään soittanut", toivoen löytävänsä vielä tuon tuntemattoman, joka tyyneesti käyden ei vielä ollut kaiketi kauvaksi ehtinyt.

Mutta katuportilla puheli Porthos erään henkivartijan kanssa. Noiden kahden keskustelijan väliä oli parahiksi miehen leveys. D'Artagnan luuli sen itselleen riittävän ja syöksyi nuolen nopeudella heidän väliinsä. Mutta d'Artagnan ei ollut ottanut tuulta lukuun. Kun hän oli lävitse menemäisillään, häiläytti tuuli Porthoksen pitkää viittaa ja d'Artagnan joutui aivan sen sisään. Epäilemättä näkyi Porthos pitävän itsellään olevan täydet syyt olla luopumatta tästä jokseenkin täydentävästä pukunsa osasta, sillä sen sijaan, että hän olisi hellittänyt liepeen kulmaa, josta hän piteli kiini, veti hän sitä yhä enemmän puoleensa, joten d'Artagnan joutui pyörimään sametin sisään semmoisessa liikkeessä, että siitä selvästi huomasi Porthoksen tekevän tiukkaa vastarintaa.

Kun d'Artagnan kuuli muskettisoturin kiroovan, koki hän selvitä viitan alta, johon hän oli sotkeutunut, ja haparoi päästäksensä ulos sen poimuista. Erittäinkin pelkäsi hän turmelleensa sen kauniin olkavyön kiiltoa, jonka jo tunnemme; vaan kun hän peloissaan avasi silmiänsä, havaitsi hän nenänsä paiskautuneen Porthoksen olkapäiden keskiväliin, toisin sanoen, juuri olkavyöhön.

Mutta voipas sentään! niinkuin useimmat asiat tässä maailmassa ovat toista kuin miltä näyttävät, niin tuokin olkavyö oli kultaa edestäpäin, ja takaa tavallista puhvelinnahkaa. Kun Porthos, ollen aika pöyhkeilevä mies, ei voinut pitää koko olkavyötä kullasta, piti hän kuitenkin toki toisen puolen; se selittää, miksi hänen oli tarpellista teeskennellä vilustuneensa ja tarvitsevansa sen vuoksi viittaa hartioillansa.

-- Piru vieköön, ärjyi Porthos, ponnistellen kaikin voimin itseänsä irti d'Artagnan'ista, joka myhkyröitsi hänen selkäpuolellaan, mikä hullu te olette, kun tuolla tavoin törmäätte ihmisiin!

-- Suokaa anteeksi, sanoi d'Artagnan, sukeltaen esiin jättiläisen olan alta, mutta minulla on kovin kiire, minä juoksen erään jälkeen, ja...

-- Unhotatteko ehkä silmänne juostessanne? kysyi Porthos.

-- En, vastasi d'Artagnan närkästyen, en ensinkään, ja näenpä niillä semmoistakin, jota muut eivät näe.

Ymmärsikö Porthos yskän vai eikö, ainakin alkoi hän aikalailla purkaa vihaansa:

-- Herra, sanoi hän, te saatte kelpo löylytyksen, tietäkää se, jos te tuolla tavoin ärsyttelette muskettisotureita.

-- Löylytyksen, herra! sanoi d'Artagnan, kova sana tuo.

-- Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut katselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.

-- Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille selkäpuoltanne.

Ja nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti kulkkuansa.

Porthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.

-- Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää ole viittaa yllänne.

-- Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.

-- Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.

Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään; kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.

Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin tomppelimaisena.

Siihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua kahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme d'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden sellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän ajatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten yläpuolelle.

Asiat näyttivät sangen surkeilta. Varmana siitä, että Athos hänet tappaisi, ei nuori mies, sen voi helposti käsittää, paljoa välittänyt Porthoksesta. Kumminkin, koskahan toivo on viimeinen mikä sammuu ihmissydämmessä, alkoi hän toivoa voivansa ehkä, kauheasti haavoittuneena tietysti, jäädä eloon kumpaisestakin kaksintaistelusta, ja siinä tapauksessa rupesi hän tulevaisuutta varten nuhtelemaan itsensä seuraavalla tavalla: