Part 36

Todella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja valloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija kaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea tiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli varustusta.

Sentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:

-- Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä johtamaan luotettavan miehen.

-- Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen herra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä noihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran tarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.

-- Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen miekkansa.

Kaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen lisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen vuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä väärin ensiksi saapuneille.

Ei tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen, jättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi siis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka tieto.

D'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin juoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet jälessä.

Sillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan askeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään taaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.

Hän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi kulkuansa.

Vihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä varustuksesta.

Ei ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.

Nuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään, menisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti varustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen tovereidensa ympärillä.

Enempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen tällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus. D'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja rupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.

Kun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli suojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut häntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa leiriin päin.

D'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi nostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan suojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen luoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen litistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä d'Artagnan'in ohitse.

Nuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut tulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen mieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet ja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä kertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen, ja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.

Heti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa, noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan pettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat seuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen kuolema joutuisi vihollisten niskoille.

Mutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa ilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet. Onneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät pyssynsä täyttämättä uudella panoksella.

Kun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän pystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.

Murhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin olivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen tarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi hirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen viskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki roistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset, jotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli heitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin olkapäähänsä.

Sillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja ruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä; tuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena. D'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä murhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan kärjen hänen kurkkuansa vasten.

-- Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin ilmaisen teille kaikki.

-- Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi nuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.

-- Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka niinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen vuoksi voi saavuttaa kaikki.

-- Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut sinulle toimeksi murhata minut?

-- Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.

-- Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?

-- Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta toverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta kirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin sanottavan.

-- Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?

-- Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä suostuin.

-- Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?

-- Sata louisdor'ia.

-- Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun arvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle lurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan, ja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.

-- Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki ollut vielä lopussa.

-- Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.

-- Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä; kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?

-- Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun kädestäni.

-- Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut! huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.

-- Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.

-- Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.

-- No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...

Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu nousi jaloilleen.

-- Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä menen, minä menen...

D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.

Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.

Kauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki peitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti silmäten häntä, lausui:

-- No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun laisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.

-- Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia vihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui d'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.

Oli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä paikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen ruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.

D'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä samalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.

Vähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan ruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat d'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli pelastanut hänen henkensä.

D'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen, joka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.

Heti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen lompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta minkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, -- siinä kaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.

Pikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron haavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.

Muutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:

"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä turvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää häntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne; ell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata louisdor'ia jotka olette minulta saaneet."

Ei mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje oli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen hyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan haavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon saman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä pois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n tulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä kapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin vaunut.

-- Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.

-- Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.

-- Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.

Silloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi tuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä rakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui, koskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo tiedot kardinaalilta.

Mutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar oli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka oli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä pelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut rouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux todellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään harhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.

Nyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli ennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.

Tämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen, joka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

-- No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin palaamme takaisin leiriin.

-- Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista jalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?

-- Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä sinulle henkesi.

Haavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta d'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä vihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.

Henkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli siellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä hämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan ehyenä ja terveenä.

D'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten hyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä vaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria ylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja _monsieur_ kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.

Kun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi d'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli kadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen kahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt häneen kiitollisuuden tunteilla.

Tuo rauha osoitti ett'ei d'Artagnan vielä oikein tuntenut mylady'ä.

XL.

Anjou-viini.

Sittenkuin melkein toivottomia tietoja oli jonkun aikaa kulkenut kuninkaan tilasta, alkoi parantumisen sanomia levitä leiriin; ja kun hän oli hyvin kiireissään itse päästä piiritykseen, sanottiin että niin pian kuin hän vaan saattoi nousta hevosen selkään, hän lähtisi matkalle.

Sillä välin _monsieur_, joka tiesi että hän kohdakkoin saisi jättää ylipäällikkyyden joko herttua Angoulême'lle, Bassompierre'lle tai Schomberg'ille, jotka sitä kilvoittelivat, ei tehnyt juuri sanottavasti mitään; hän kulutti aikaa vaan tiedustusretkiin eikä uskaltanut ryhtyä mihinkään tehokkaampaan toimeen englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta, josta ne myötäänsä piirittivät Saint-Martin'in linnoitusta ja La Prée'n varustusta, kun ranskalaiset vuorostaan piirittivät La Rochelle'a.

D'Artagnan oli, niinkuin sanoimme, tullut levolliseksi, niinkuin ainakin vaaran mentyä ohitse. Nyt häntä huoletti vaan yksi seikka, se nimittäin, ett'ei hän saanut mitään tietoja ystäviltänsä.

Mutta eräänä aamuna selkeni hänelle kaikki seuraavasta kirjeestä, joka oli lähetetty Villeroi'sta:

"Herra d'Artagnan!

Herrat Athos, Porthos ja Aramis, vietettyään erään iloisen hetken minun ravintolassani, vallattomuudessaan pitivät semmoista meteliä että linnanvouti, joka on sangen ankara mies, panetti heidät muutamiksi päiviksi arestiin. Mutta minä tahdon kumminkin täyttää heidän käskynsä ja lähettää teille kaksitoista pulloa Anjou-viiniäni, jota he pitävät suuressa arvossa; he toivovat että te juotte heidän maljansa tällä heidän mieliviinillänsä.

Minä olen nyt täyttänyt heidän pyyntönsä, ja olen kaikella kunnioituksella

Teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne

_Godeau,_ Herrojen muskettisoturien ravintoloitsija."

-- Hyvä! huudahti d'Artagnan, he muistavat minua huvituksissansa niinkuin minä muistan heitä ikävässäni; se on tietty että minä juon heidän terveydeksensä ja täydestä sydämmestä; mutta minä en juo yksin.

Ja d'Artagnan kiiruhti kahden henkivartijan luokse, joiden kanssa hän oli lähemmässä tuttavuudessa kuin muiden, pyytääksensä heitä juomaan hänen kanssansa oivallista Anjou-viiniä, joka juuri oli tullut Villeroi'sta.

Toinen henkivartijoista oli pyydetty samaksi illaksi toiseen paikkaan ja toinen huomis-illaksi; illanvietto lykättiin siis ylihuomiseen.

D'Artagnan lähetti palattuansa nuo kaksitoista pulloa henkivartijain ravintolaan, siellä huolellisesti säilytettäviksi; kun juhlapäivä tuli ja juhla-ateria oli määrätty alkamaan kello kaksitoista, lähetti d'Artagnan kello yhdeksän aikaan Planchet'in laittamaan kaikki valmiiksi.

Planchet, ylpeänä siitä että hänet noin oli korotettu ylijärjestäjän arvoon, aikoi valmistaa kaikki mitä parhaimmalla tavalla; sen vuoksi otti hän apulaiseksensa erään Fourreau-nimisen lakeijan, joka oli palveluksessa yhdellä noita hänen isäntänsä kutsumia juhlavieraita, sekä tuon vale-sotamiehen, jonka d'Artagnan oli ollut tappamaisillaan ja joka, kun hän ei kuulunut mihinkään komppaniiaan, oli ruvennut d'Artagnan'in tai paremmin Planchet'in palvelukseen.

Kun pitojen hetki oli tullut, saapuivat molemmat juhlavieraat, jolloin istuuduttiin pöytään ruokailemaan. Planchet tarjoili ruokia, Fourreau aukoi viini-pulloja ja Brisemont -- se oli tuon tervehtyvän nimi -- täytteli karahviinejä viinillä, joka näytti vähän sekautuneen kuljetettaessa.

Kun ensimäinen pullo oli sekavaa pohjalta, kaatoi Brisemont sakan lasiin ja d'Artagnan salli hänen juoda sen; sillä miesparka oli vielä varsin huonoissa voimissa.

Kun vieraat olivat nauttineet lientä ja olivat juuri kallistamaisillaan ensimäistä lasia huulilleen, pamahti äkkiä kanuunanlaukaus Ludvig'in ja Neuf'in varustuksista; silmänräpäyksessä henkivartijat, jotka luulivat piiritettyjen tai englantilaisten tehneen odottamattoman hyökkäyksen, riensivät aseihin. D'Artagnan tietysti samoin ja kaikki kolme syöksyivät niinmuodoin ulos paikoilleen.

Mutta tuskin olivat he päässeet ulos huoneesta, kun kanuunan paukauksen syy kävi selville. Ylt'ympäri kaikui huutoja: Eläköön kuningas, eläköön kardinaali! ja rummun pärrytystä kuului kaikkialta.

Kuningas oli näet, malttamattomana, niinkuin sanottiin, saapunut henkivartijoineen ja tuonut sitä paitsi mukanansa kymmenentuhannen miehisen apujoukon. Hänen muskettisoturinsa kulkivat hänen edellänsä ja takanansa. D'Artagnan, seisoen komppaniiansa rivissä, tervehti puhuvalla viittauksella ystäviänsä, jotka seurasivat häntä silmillänsä, ja herra de Tréville'ä, joka heti tunsi hänet.

Kun vastaanotto-juhlallisuus oli ohitse, neljä ystävystä kiiruhtivat syleilemään toinen toisiaan.

-- Peijakas! huudahti d'Artagnan. Ettepä voineet tulla soveliaampaan aikaan; paisti ei ole vielä ehtinyt hyytyä! Eikös niin, hyvät herrat? lisäsi nuori mies kääntyen niihin kahteen henkivartijaan, jotka olivat hänen päivällisvieraitansa ja jotka hän nyt esitteli ystävillensä.

-- Ahaa! näyttääpä kuin tulisimme paraiksi juhlapitoihin, sanoi Porthos.

-- Minä toivon, sanoi Aramis, ett'ei juhlapäivällisillesi ole kutsuttu naisia.

-- Onkos tässä pesässä juotavaksi kelpaavaa viiniä? kysyi Athos.

-- No eihän vaan! teidän viiniänne, ystäväni, vastasi d'Artagnan.

-- Meidän viiniämmekö? kysyi Athos kummastuksissaan.

-- Niin, samaa mitä lähetitte meille.

-- Mekö olemme lähettäneet sinulle viiniä?

-- Niin, tiedäthän, tuota Anjou-viiniä.

-- En todellakaan tiedä mistä viinistä sinä puhut.

-- Siitä viinistä, josta sinä niin paljo pidät.

-- Niin todella, ell'ei minulla ole samppanjaa tai chambertin'ia.

-- No niin, samppanjan ja chambertin'in puutteessa saatte nyt tyytyä siihen.

-- Onko siis hankittu tänne viiniä Anjou'sta, viinintuntijoita kun ollaan? kysyi Porthos.

-- Ei suinkaan, vaan se on tuota teidän lähettämäänne.

-- Meidän lähettämäämme? kysyivät muskettisoturit yhteen ääneen.

-- Oletko sinä, Aramis, sanoi Athos, lähettänyt tänne viiniä?

-- En; entäs sinä, Porthos?

-- En; entäs sinä, Athos?

-- En.

-- Ell'ette te, niin teidän ravintoloitsijanne, sanoi d'Artagnan.

-- Meidän ravintoloitsijamme?

-- Niin tietysti! Teidän ravintoloitsijanne, Godeau, muskettisoturien ravintoloitsija.

-- No hiisi vieköön, tulkoon tuo viini mistä hyvänsä, yhdentekevä, sanoi Porthos, maistelkaamme sitä, ja jos se on hyvää, niin juokaamme sitä.

-- Ei, sanoi Athos, elkäämme juoko viiniä, joka vuotaa tuntemattomasta lähteestä.

-- Sinä olet oikeassa, Athos, sanoi d'Artagnan. Eikö kukaan teistä ole antanut Godeau'lle toimeksi lähettää minulle viiniä?

-- Ei! ja onko sitä lähetetty meidän puolestamme?

-- Tässä on kirje! sanoi d'Artagnan, ja jätti kirjelipun tovereillensa.

-- Tämä ei ole hänen käsi-alaansa! sanoi Athos, minä tunnen sen, sillä minä ennen lähtöämme tein laskut isäntämme kanssa.

-- Väärä kirje, sanoi Porthos, me emme ole olleet arestissa.

-- D'Artagnan, sanoi Aramis soimaavasti, kuinka olet voinut luulla meidän pitäneen melua?...

-- D'Artagnan vaaleni ja suonenvedon tapainen väristys pudisti hänen jäseniänsä.

-- Sinä peljästytät minua, sanoi Athos, mitä on tapahtunut?

-- Rientäkäämme, rientäkäämme hyvät ystävät! huudahti d'Artagnan, kauhea epäluulo iski minun sieluuni! olisikohan tämä vielä tuon naisen kostopuuhia?

Nyt kalpeni Athos vuorostaan.

D'Artagnan syöksähti ravintolaan; kolme muskettisoturia ja kaksi henkivartijaa kiirehti hänen perässänsä.

Ensimäinen näkö minkä d'Artagnan kohtasi tullessaan ateriasaliin, oli Brisemont, joka kiemuroi lattialla hirveissä kouristuksissa.

Planchet ja Fourreau kalmankalpeina kokivat häntä auttaa; mutta silminnähtävästi oli kaikki apu turha; onnettoman kasvoja vääristelivät jo viimeiset kuolontempaukset.

-- Ah! huusi hän nähdessään d'Artagnan'in, ah! tämä on kauheata, te olitte armahtavinanne minua, vaan sitten myrkytitte minut!

-- Minä! huudahti d'Artagnan, minäkö, onneton! mitä sanotkaan?

-- Sanon että te annoitte minulle tuota viiniä, käskitte minun juomaan sitä ja tahdoitte sillä tavoin kostaa minulle, se on hirveätä!

-- Elä toki semmoista minusta usko, Brisemont, sanoi d'Artagnan, elä toki usko! Minä vannon, minä kiellän...

-- Oh! mutta Jumala on tuolla ylhäällä! Hän on teidät rankaiseva! Jumalani! kärsiköön hän kerta samaa mitä minä nyt kärsin!

-- Sieluni autuuden kautta, huudahti d'Artagnan syöksyen kuolevaista kohden, minä vannon ett'en tietänyt viinin olevan myrkytettyä ja että olin juuri juomaisillani sitä samoin kuin sinä.

-- En usko teitä, sanoi sotamies, ja heitti henkensä kauheissa tuskissa.

-- Hirveätä, hirveätä! mutisi Athos, jolla välin Porthos särki pulloja ja Aramis antoi vähän myöhänlaisen käskyn mennä noutamaan ripittäjää.

-- Oi hyvät ystäväni! sanoi d'Artagnan, te tulitte taas kerran pelastamaan henkeni, ettekä ainoastaan minun, vaan myöskin näiden kahden herran. Hyvät herrat, jatkoi hän kääntyen viimemainittujen puoleen, minä pyydän teitä pitämään salassa tämän kohtauksen, korkeat henkilöt saattaisivat olla osallisina tähän mitä olette nähneet ja kaiken tämän seuraukset voisivat kohdata meitä kaikkia.

-- Ah, herra! sopersi Planchet enemmän elävänä kuin kuolleena; ah, herra! minä pelastuin onnellisesti!

-- Kuinka, hullu, huudahti d'Artagnan, aioitko siis juoda minun viiniäni?

-- Kuninkaan terveydeksi, herra; olisin juuri juonut yhden pienen lasillisen, ell'ei Fourreau olisi sanonut että minua kutsuttiin.

-- Oi, voi! sanoi Fourreau, jonka hampaat löivät loukkua kauhistuksesta, minä tahdoin saada hänet pois, juodakseni yksinäni!

-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan kääntyen henkivartijoihin, niinkuin huomaatte, olisi meidän juhlailemisemme sangen surullista tällaisen tapauksen jälkeen; suokaa siis minulle anteeksi, jos ehdottelen että lykkäisimme juhlanvieton toistaiseksi.

Molemmat henkivartijat ottivat d'Artagnan'in anteeksi-pyynnön ystävällisesti vastaan, ja, ymmärtäen että nuo neljä ystävystä halusivat olla yksinään, poistuivat.

Sittenkuin nuori henkivartija ja kolme muskettisoturia jäivät yksin, loivat he toisiinsa silmäyksiä, jotka ilmoittivat että he jokainen täysin käsittivät tilaisuuden tärkeyden.

-- Aivan ensiksi, sanoi Athos, lähtekäämme tästä huoneesta; kuollut on ikävä seuratoveri, semminkin tuommoinen, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman.

Planchet, sanoi d'Artagnan, minä jätän tuon kurjan vainajan ruumiin sinun huostaasi. Haudattakoon hänet siunattuun maahan. Hän oli tehnyt rikoksen, vaan hän on tehnyt katumuksen.

Ja neljä ystävystä lähtivät huoneesta, jättäen Planchet'in ja Fourreau'n huoleksi toimittaa Brisemont'in maalliset jäännökset hautaan.

Ravintolan isäntä antoi heille kamarin, jonne hän toi heille keitettyjä munia ja vettä, jota Athos itse nouti kaivosta.

-- No niin, sanoi d'Artagnan Athokselle, tästä siis näet että taistelu on elämästä ja kuolemasta.

Athos pudisti päätänsä.

-- Niin, niin, sanoi hän, kyllä sen näen; mutta luuletko että se on hän?

-- Siitä olen varma.

-- Mutta kumminkin täytyy minun tunnustaa että vielä epäilen.