Part 35

-- Te tahdotte jotakin tekosyytä, eikö niin? Minä ymmärrän. No niin, tekosyyn te kyllä, saatte. Arvo-ylennys, alkava sota, minun tarjoomani tilaisuus, siinä maailmaa varten; itseänne varten taas varman suojeluksen tarve; sillä teidän on hyvä tietää, herra d'Artagnan, että minun korviini on tullut ankaroita valituksia teistä, on, näette, kerrottu että te ette käytä päiviänne ja öitänne yksinomaan kuninkaan palvelukseen.

D'Artagnan punastui.

-- Muutoin, jatkoi kardinaali laskien kätensä eräälle paperikasalle, minulla on tässä koko joukko teitä koskevia papereita; mutta ennenkuin olen ryhtynyt niitä lukemaan, olen tahtonut puhutella teitä. Minä tiedän teidät lujapäätöksiseksi mieheksi, ja teidän toimintanne voisi, paremman suunnan saatuaan, tuottaa teille paljon hyvää, sen sijaan kuin se nyt voipi saattaa teidät turmioon. Miettikää siis ja tehkää päätöksenne.

-- Teidän hyvyytenne, armollinen herra, saattaa minut vallan hämille, vastasi d'Artagnan, ja minä huomaan Teidän ylhäisyydessänne niin suuren hengen, että tunnen itseni maan matoseksi; mutta koska te, armollinen herra, suvaitsette minun puhua suoraan...

D'Artagnan pysähtyi.

-- Puhukaa vaan.

-- No niin! minä aioin sanoa Teidän ylhäisyydellenne, että kaikki minun ystäväni ja toverini ovat kuninkaan muskettisoturien ja henkivartijain joukossa, ja viholliseni, käsittämättömästä sattumuksesta, ovat Teidän ylhäisyytenne väessä; täällä minä siis olisin kovin vastenmielinen ja tuolla toisella puolella katsottaisiin minua karsain silmin, jos ottaisin Teidän ylhäisyytenne tarjouksen vastaan.

-- Asuuko teissä jo semmoinen ylpeys että pidätte minun tarjonneen teille vähemmän kuin mitä ansaitsette, herraseni? sanoi kardinaali halveksivasti hymyten.

-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne on minua kohtaan sata kertaa liian hyvä, ja päin vastoin minä en pidä vielä toimittaneeni likimainkaan niin paljoa että ansaitsisin teidän hyvyyttänne. La Rochelle'n piiritys on tulossa, armollinen herra; minä palvelen silloin Teidän ylhäisyytenne katsannon alaisena, ja jos minulla on onni käyttäytyä tässä piirityksessä semmoisella tavalla että ansaitsen Teidän armollista huomiotanne puoleeni, niin sitten! sitten on minulla ainakin joku urostyö tehtynä, jonka turvin saatan pyrkiä siihen suojelukseen, millä Teidän ylhäisyytenne nyt suvaitsee minua kunnioittaa. Joka asia vaatii aikansa, armollinen herra; ehkäpä vast'edes tulee minulle oikeus tarjota itseni lahjaksi, tällä erää minä näyttäisin myövän itseni.

-- Toisin sanoen, te kieltäydytte minun palveluksestani, herra, sanoi kardinaali äänellä, jossa tuntui pahastumista matta samalla myöskin jonkunmoista kunnioitusta; jääkää sitten omaan huostaanne ja pitäkää vihollisenne ja ystävänne.

-- Armollinen herra...

-- Hyvä, hyvä, sanoi kardinaali, minä en vihastu teille; mutta ymmärrättehän että ystäviensä puollustamisessa ja heidän palkitsemisessansa on kylliksi tekemistä; vihamiehiä kohtaan ei ole mitään velvollisuuksia, ja kumminkin tahdon antaa teille yhden neuvon: olkaa hyvin varoillanne, herra d'Artagnan, sillä siitä hetkestä saakka kuin minä vedän käteni teistä, minä en tahdo maksaa teidän hengestänne äyriäkään.

-- Minä koetan, armollinen herra, vastasi gaskonjalainen ylevällä suoruudella.

-- Muistakaa vast'edes, jonakin hetkenä, jolloin teitä kohtaa onnettomuus, sanoi Richelieu painavasti, että minä se kerran noudatin teidät luokseni ja tein mitä voin, estääkseni sen onnettomuuden kohtaamasta teitä.

-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, sanoi d'Artagnan, pannen kätensä vasten rintaansa ja kumartaen, minä olen ikuisesti kiitollinen Teidän ylhäisyyttänne kohtaan siitä mitä te teette minulle tällä hetkellä.

-- No niin, niinkuin olen teille sanonut, herra d'Artagnan, me tapaamme toisemme sodan jälkeen; minä olen pitävä teitä silmällä, sillä minä tulen sinne myös, jatkoi kardinaali, viitaten sormellansa d'Artagnan'ille erästä komeata sota-asua, johon hän oli pukeutuva, ja palattuamme, no niin! sitten toimitamme loppusuorituksen!

-- Ah, armollinen herra, huudahti d'Artagnan, säästäkää minua epäsuosionne painosta; olkaa puolueeton, armollinen herra, jos näette minun menettelevän kunnon miehen tavalla.

-- Nuori mies, sanoi Richelieu, jos minä vielä kerran voin sanoa teille samaa, mitä olen sanonut teille tällä erää, lupaan sen teille sanoa.

Näissä viimeisissä Richelieu'n sanoissa tuntui kauhea epätietoisuus; se hämmästytti d'Artagnan'ia enemmän kuin mitkään uhkaukset, sillä se oli varoitus. Kardinaali tahtoi siis suojella häntä jostakin uhkaavasta vaarasta. Hän avasi suunsa, vastataksensa, mutta kardinaali viittasi ylhäisesti hänet menemään.

D'Artagnan meni; mutta ovella oli hänen rohkeutensa loppumaisillaan ja hän oli vähältä palata takaisin. Silloin tuli hänen silmiensä eteen Athoksen ankara ja vakava muoto: jos hän suostuisi kardinaalin ehdottelemaan sopimukseen, Athos ei enää ojentaisi hänelle kättänsä, vaan sysäisi hänet luotansa.

Tämä pelko pidätti häntä kääntymästä takaisin, niin suuri vaikutus on todellisesti suurella luonteella ympäristöönsä.

D'Artagnan laskeutui samoja portaita, joita hän oli noussut ja tapasi portin edessä Athoksen ja neljä muskettisoturia, jotka odottivat hänen palaamistansa ja alkoivat jo tulla levottomiksi. Yksi ainoa d'Artagnan'in sana rauhoitti heidät, ja Planchet juoksi ilmoittamaan toisille että vartioiminen oli tarpeetonta, koska hänen herransa oli tullut takaisin ehyenä ja terveenä kardinaalin palatsista.

Kun he sitten olivat palanneet Athoksen luokse, tiedustelivat Aramis ja Porthos tuon omituisen käynnin syytä; mutta d'Artagnan ei sanonut heille muuta kuin että herra de Richelieu oli käskenyt hänet luoksensa, ehdotellaksensa hänelle vänrikin paikkaa miehistössänsä ja että hän oli siitä kieltäytynyt.

-- Siinä teit oikein, huudahtivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.

Athos oli vaipunut syvään uinailemiseen eikä virkkanut mitään. Mutta sittenkuin he olivat kahden kesken, lausui hän:

-- Sinä teit niinkuin sinun tekemän piti, d'Artagnan, mutta ehkäpä teit kumminkin väärin.

D'Artagnan huoahti; silla tuo ääni oli vastakaiku hänen sydämmensä ääneen, joka sanoi että suuret onnettomuudet odottivat häntä.

Seuraava päivä kului lähtövalmistuksiin; d'Artagnan kävi herra de Tréville'n luona jäähyväisillä. Silloin luultiin vielä että muskettisoturien ja henkivartijain ero oli vaan hetkellinen, koska kuningas samana päivänä piti neuvottelun ja oli aikeissa lähteä huomispäivänä. Herra de Tréville kysyi siis vaan d'Artagnan'ilta, tarvitsiko hän hänen apuansa, mutta d'Artagnan vastasi ylpeästi että hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi.

Yön olivat yhdessä kaikki ne herra Desessarts'in henkivartiakomppaniian ja herra de Tréville'n muskettikomppaniian miehet, jotka olivat tovereita keskenänsä. Erottaisiin muka taas yhtyäksensä niin pian kuin kohtalo sen salli. Yö oli mitä meluisinta, niinkuin kyllä saattoi arvata, sillä sellaisissa tapauksissa voidaan vaan ylenmääräisellä huolettomuudella karkoittaa ylenmääräinen alakuloisuus.

Kun aamu valkeni, erosivat ystävykset heti kuin ensimäinen torventoitotus oli raikunut: muskettisoturit kiiruhtivat herra de Tréville'n ja henkivartijat herra Desessarts'in hotelliin. Jokainen kapteeni johdatti sitten komppaniiansa Louvre'en, jossa kuningas piti tarkastuksen.

Kuningas oli alakuloinen ja näytti sairaalta, joka vähensi hänen ryhtinsä upeutta. Häntä oli todella ruvennut vaivaamaan kuume keskellä neuvottelua. Kumminkin oli hän päättänyt lähteä jo samana iltana ja vastoin kaikkia estelyitä oli hän tahtonut pitää tarkastuksen, toivossa että tämä ponnistus karkoittaisi hänestä taudin, jonka oireet hänessä jo tuntuivat.

Kun tarkastus oli ohitse, lähtivät henkivartijat marssimaan yksin, koska muskettisoturien ei pitänyt lähteä ennen kuin kuninkaan kanssa, ja siitä sai Porthos tilaisuuden ratsastaa komeissa varuksissaan Ours'in kadulle.

Prokuraattorin rouva näki hänen ajavan ohitse uudessa asussaan ja pulskalla hevosellaan. Hän rakasti Porthosta liiaksi, voidaksensa antaa hänen mennä noin vaan; hän viittasi häntä astumaan alas hevosen selästä ja tulemaan hänen luoksensa. Porthos oli komea kerrassaan; hänen kannuksensa helisivät, hänen haarniskansa välkkyi, hänen miekkansa hyppeli ylpeästi hänen sivullansa. Tällä kertaa ei kirjureilla ollut ensinkään naurun halua, niin sotaiselta näytti Porthoksen ryhti.

Muskettisoturi vietiin herra Coquenard'in luokse, jonka pienet, harmaat silmät säihkyivät vihasta, hänen nähdessään serkkunsa noin perin uutena. Mutta yksi seikka häntä kumminkin lohdutti, se nimittäin, että yleensä arveltiin sodan tulevan tuimaksi: hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa sydämmensä pohjasta että Porthos jäisi sille tiellensä.

Porthos heitti mestari Coquenard'ille kohteliaat jäähyväiset; mestari Coquenard toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä. Rouva Coquenard puolestaan ei voinut pidättää kyyneliänsä; mutta tuo suru ei saattanut ketään pahoihin luuloihin, sillä hänen tiedettiin olevan hyvin hellän sukulaisiaan kohtaan, joiden vuoksi hänellä aina oli ollut kiivasta toraa puolisonsa kanssa.

Mutta oikeat jäähyväiset tapahtuivat rouva Coquenard'in kamarissa: ja ne olivat sydäntä särkevät.

Niin kauvan kuin prokuraattorin rouva saattoi seurata lemmittyänsä silmillään, heilutti hän nenäliinaa kurottuen ulos ikkunasta. Porthos otti kaikki nuo hellyyden osoitukset vastaan semmoisen miehen tavalla, joka on tottunut moisiin kohteliaisuuksiin. Vasta sittenkuin hän kääntyi kadunkulmasta, otti hän hattunsa ja heilautti sitä jäähyväisiksi.

Aramis puolestaan kirjoitti pitkän kirjeen. Kelle? Ei kukaan sitä tiennyt. Viereisessä kamarissa odotti Ketty, jonka piti samana iltana lähteä Tours'iin.

Athos joi pienissä kulauksissa viimeisen pullon espanjalaista viiniänsä.

Sill'aikaa d'Artagnan marssi komppaniiansa mukana. Kun hän oli joutunut Saint-Antoine'n esikaupunkiin, kääntyi hän mielihyvillään katselemaan Bastiljia; mutta kun hänen silmänsä olivat kiintyneet yksinomaisesti vaan Bastiljiin, ei hän havainnut ensinkään mylady'ä, joka istui kellertävän-valkoisen hevosen selässä ja osoitti häntä kahdelle kehnon näköiselle miehelle, jotka lähestyivät riviä saadaksensa hänet paremmin näkyviinsä. Heidän kysyvään silmäykseensä vastasi mylady merkillä että hän se oli. Sitten, varmana siitä ett'ei mitään erhetystä voinut syntyä hänen käskyjensä täyttämisessä, hän kannusti hevostansa ja katosi.

Nuo molemmat miehet seurasivat sitten komppaniiaa, ja sen lähtiessä Saint-Antoine'n esikaupungista nousivat valmiiksi satuloitujen hevosten selkään, joita livreetön palvelija oli pidellyt heidän varallansa.

XXXIX.

La Rochelle'n piiritys.

La Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII:n hallituksen suuria valtiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis hupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän piirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän kertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.

Kardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat varsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin erikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen ylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.

Niistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut hugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia hävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen hapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen sodan käytteitä.

Tyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia, seikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä, kaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen juureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa tiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.

La Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten kaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden pesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä oli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen tuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna d'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.

Niinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen, protestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston jäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen sydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La Rochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten herrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:

-- Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että valloitamme La Rochelle'n!

Ja Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien vainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.

Mutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan ministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on ajankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja lemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.

Richelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen: mutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen tarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita, joita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme voi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen kehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja parissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa saanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja d'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin toiveita.

Richelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että kostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi ja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena kokonaisen valtakunnan voimat.

Richelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli Buckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta, riemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan Englantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren silmissä.

Buckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen näennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin kardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana; ei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi siis palata sinne valloittajana.

Siitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi mahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli vaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.

Ensimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena Ré'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in kimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen taistelun jälkeen noussut maalle.

Mainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa kaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.

Tuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.

Kreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen ja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.

Tämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että kuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n piirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt _monsieur_'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt sotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.

Tuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme d'Artagnan'kin kuului.

Kuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti neuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta, kesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin tahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen pakko pysähtyä Villeroi'han.

Mutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin muskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan henkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen ystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt oli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista levottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat joka puolelta.

Hän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille syyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.

Kaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n saaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen piirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a vastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen johdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle kaupunkia.

Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut Minimes'iin.

Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien mietteidensä valtaan jätettynä.

Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.

Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille tietämättömille.

Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.

Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.

Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se vihollinen oli mylady.

Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa, mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään, hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva Bonacieux'iä.

Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.

Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut, ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.

D'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi heti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä ei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston taakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän toisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.

Tässä oli nähtävästi väijytys.

Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin vingahtavan ylitsensä.

Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta, missä hän oli maannut, -- toisen musketin luoti oli näet siihen sattunut.

D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut väijyjäin käsiin.

-- Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.

Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti sen kymmenkunnan askelta hänestä.

Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja rupesi asiaa ajattelemaan.

Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.

Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys, heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka kukkaro taskussa.

Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan, kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin pitkämielisyyttä.

Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti tuollaisia keinoja.

Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.

Tämä luulo oli uskottavampi.

Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja; hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.

-- Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka suuresti kaipaan teitä!

D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut hänelle mitään onnettomuutta.

Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä jäisi.

Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä siihen syynä.

Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.

_Monsieur_ ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.

Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja astui esiin saamaan käskyjä.

-- _Monsieur_ kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä vaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä viittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.

-- Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa pyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.