Part 30

Porthos kyllä muisti ne pahat huhut, joita prokuraattoreista kulki: heidän kitsautensa, nylkemisensä, paastopäivänsä ja muut semmoiset, mutta kun hänestä prokuraattorin rouva oli joltisestikin antelias, nimittäin prokuraattorin rouvaksi, toivoi hän kumminkin tulevansa taloon, jossa elettiin hyvin.

Siitä huolimatta joutui Porthos epäilyksiin jo portilla; käytävä ei ollut puoleensa vetävä: pimeä, ummehtunut porttisola, portaat, joita hämärästi valaisi pihanpuolelta ristikko-ikkuna, ja ensimäisessä kerroksessa matala ovi, vaarnoitettu summattoman suurilla nauloilla niinkuin Grand-Chatelet'in valtaportti.

Porthos kolkutti ovelle; pitkä kalpea kirjuri, jonka päätä peitti tuuhea, kampaamaton tukka, tuli avaamaan ja kumarsi kunnioituksella, nähdessään tuon suurikasvuisen vartalon, joka todisti voimaa, sotilaspuvun, joka osoitti hänen olevan arvoisata säätyä, ja kukoistavan ulkonäön, josta loisti hyvä vointi.

Toinen kirjuri, lyhempi kasvultaan, seisoi ensimäisen takana, kolmas, pitempi, vielä hänen takanansa ja noin kahdentoista vuotias poika kolmannen takana.

Kaikkiansa kolme ja puoli kirjuria, seikka, joka siihen aikaan todisti että asiamiesten luku oli suuri.

Vaikka muskettisoturin ei pitänyt tulla ennenkuin kello yksi, oli prokuraattorin rouva jo kello kahdestatoista pitänyt silmällä hänen tuloansa, arvellen, että hänen lempijänsä sydän, ja ehkäpä myös hänen vatsansa, veti häntä tulemaan jo ennen määräaikaa.

Rouva Coquenard tuli siis ylikerroksen ovesta samaan liittoon, kuin hänen vieraansa kävi sisään ulko-ovesta, ja tuon arvoisan naisen tulo pelasti Porthoksen sangen tukalasta tilasta; kirjurit olivat näet uteliaan näköisiä, ja kun hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tuosta omituisesta miesjonosta, seisoi hän mykkänä heidän edessään.

-- Siinä on serkkuni, huudahti prokuraattorin rouva; käykää sisään, käykää sisään, herra Porthos.

Porthoksen nimi teki vaikutuksensa kirjureihin, niin että he alkoivat nauraa, mutta Porthos kääntyi heihin päin, ja silloin palasi totisuus kaikkien kasvoille.

Nyt mentiin prokuraattorin huoneesen, kirjurin huoneen sekä konttoorin kautta. Viimemainittu huone oli pimeä sopukka, täynnä vanhoja paperipakkoja. Kun konttoorista oli päästy, jäi kyökki oikealle ja nyt tultiin vierashuoneesen.

Kaikki nuo toinen toisensa takana olevat huoneet eivät herättäneet Porthoksessa mitään hyviä ajatuksia. Kaikki puhe kuului varmaan avonaisten ovien kautta joka paikkaan; sitä paitsi oli hän ohi mennen vilkaissut tutkivasti kyökkiin ja nähnyt omaksi harmiksensa ja prokuraattorin rouvan häpeäksi, ett'ei siellä ollut mitään semmoista hyörinää ja pyörinää, joka tavallisesti hyvää ateriaa valmistettaessa vallitsee tuossa herkkujen pyhyydessä.

Prokuraattori epäilemättä jo ennakolta tiesi tuosta tulosta, sillä hän ei ensinkään hämmästynyt nähdessänsä Porthoksen, joka lähestyi häntä jotenkin kursailematta ja tervehti kohteliaasti.

-- Me taidamme olla serkkuja, herra Porthos? sanoi prokuraattori, nousten kyynäspäittensä varassa rottinkituoliltaan.

Ukko, puettuna mustaan laajaan takkiin, johon hänen hinteloinen ruumiinsa katosi, oli kuiva ja laiha; hänen pienet harmaat silmänsä katsoa tiirottivat omituisella tavalla, ja ne, ynnä irvistävä suu olivat ainoat joissa vielä elon merkkiä näkyi. Pahaksi onneksi alkoivat hänen jalkansa kieltäytyä kannattamasta tuota nystyräistä elinkoneistoa. Viiden tai kuuden kuukauden kuluessa, jonka ajan tuo heikkouden tila oli jo kestänyt, oli arvoisa prokuraattori joutunut vähitellen vaimonsa orjaksi.

Serkkua otettiin vastaan nöyrästi; siinä kaikki. Jos mestari Coquenard olisi ollut terve, olisi hän kyllä kieltäytynyt kaikesta sukulaisuudesta Porthokseen.

-- Niin, herra prokuraattori, me olemme sukulaisia, sanoi Porthos hämmentymättä; hän ei ollut odottanutkaan mitään ihastumista prokuraattorilta.

-- Vaimon puolelta, arvatenkin? sanoi prokuraattori ivallisesti.

Porthos ei ymmärtänyt tuota pilaa, hän piti sitä vaan yksinkertaisuutena ja nauroi sille aikalailla suurten viiksiensä alta. Rouva Coquenard joka tiesi että yksinkertainen prokuraattori oli hyvin harvinainen toisinto lajissansa, hymyili heikosti mutta punastui vahvasti.

Aina Porthoksen tulemisesta saakka oli mestari Coquenard luonut levottomia silmäyksiä erääsen suureen kaappiin päin vastapäätä hänen kirjoituspöytäänsä. Porthos älysi että tuo kaappi, vaikka se ei ollutkaan sen muotoinen minkä hän oli unissaan nähnyt, oli juuri se autuaaksi tekevä raha-arkku, ja hän iloitsi mielessänsä siitä että todellisuus oli kokonaista kuusi kyynärää korkeampi kuin unelma.

Mestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän tyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista Porthokseen, lausui:

-- Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian syödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?

Tällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen myös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva Coquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:

-- Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan päinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa ja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä, ett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä ovat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.

-- Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard, koettaen nauraa.

Porthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta, jonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa toteutumaan.

Pian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone vastapäätä kyökkiä.

Kirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat sotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina istumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo ennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.

-- Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä miestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt osalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos minä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia syömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät ole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.

Mestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi rouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä hänen miestään pöytään.

-- Ahhah, sanoi hän, sepä vasta viehättävää lientä!

-- Mitähän saakelia ne vainuuvat tuossa liemessä? arveli Porthos, nähdessään vaalean, runsaan, vaan aivan värittömän lihaliemen, jonka pinnalla uiksenteli muutamia paahdettuja leivänkuutioita, ikäänkuin saaria välimeressä.

Rouva Coquenard hymyili; hänen annettua merkin, kaikki istuivat pöytään innolla.

Ensiksi tarjottiin mestari Coquenard'ille sitten Porthokselle; sen jälkeen täytti rouva Coquenard oman lautasensa ja jakoi leivänkuutiot ilman lientä malttamattomille kirjureille.

Samassa tuokiossa aukeni naristen ovi ruokasaliin aivan itsestään ja Porthos näki oven raossa pikku kirjurin, joka, kun hän ei päässyt osalliseksi pidoista, pureksi paljasta leipää.

Liemen jälkeen toi piika keitettyä kanaa, herkkua, jonka ilmestyminen sai vierasten silmät hämmästyksestä mulkoilemaan.

-- Kyllä näkee, että sinä pidät sukulaisestasi, eukkoni, sanoi prokuraattori melkein murheellisesti hymyten; tuo on varmaankin kohteliaisuutta serkkuasi kohtaan.

Kana-parka oli laiha ja niin paksunahkainen, ett'ei luut kaikilla ponnistuksillaan päässeet sen läpi tunkeutumaan; paljon varmaankin oli ollut työtä tuon kanan etsimisessä, koska se kaiketi oli piiloutunut kuolemaan vanhuuttaan.

-- Saakeli! mietti Porthos, tämä on surkeata; minä kunnioitan vanhuutta, vaan kun se esiintyy keitettynä tai paistettuna, silloin en sille arvoa anna.

Hän katseli ympärilleen nähdäkseen oliko muutkin samaa mieltä, mutta päinvastoin näki hän vaan riemusta loistavia silmiä, jotka jo ennakolta nielivät tuota verratonta kanaa, mitä hän niin paljon halveksi.

Rouva Coquenard veti vadin puoleensa, leikkasi taitavasti pois nuo kaksi pitkää, laihaa säärtä, jotka hän asetti miehensä lautaselle, katkaisi kaulan, jonka hän päinensä sijoitti syrjään itseänsä varten, irroitti toisen siiven Porthokselle ja jätti linnun melkein koskematta piialle, joka sen juuri oli tuonnut, ja silloin se katosi, ennenkuin muskettisoturi oli ehtinyt nähdä, mitä erilaisia vaikutuksia pettynyt toivo teki kasvoihin, kunkin omistajan eri luonteen ja mielenlaadun mukaan.

Kanavadin sijaan tuotiin pöydälle papuja laaja vadillinen, missä näkyi seassa muutamia lampaan luita, joissa ensi katsannossa luuli näkevänsä vähän lihaakin muassa.

Rouva Coquenard jakoi ruokalajin nuorille miehille perheenäidin säästäväisyydellä.

Nyt tuli viinin vuoro. Herra Coquenard täytti pienestä savipullosta kolmanneksen lasia kullekin nuorelle miehelle, kallisti sitten itselleen jotenkin saman verran, jonka jälkeen pullo vaelsi Porthoksen ja rouva Coquenard'in puolelle.

Nuoret herrat täydensivät viinilasinsa vedellä ja tyhjennettyään lasinsa puolilleen, täyttivät he ne uudestaan, ja jatkoivat sitä menetystä kaiken aikaa, josta oli seurauksena, että he aterian lopulla nieleksivät nestettä, jonka väri oli muuttunut rubiinista topaasiksi.

Porthos söi kiltisti kanansiiven, vaan säpsähti tuntiessaan prokuraattorin rouvan polven nykäisevän pöydän alla hänen polveansa. Hän joi myöskin puoli lasia tuota säästeliäästi tarjottua viiniä, jonka hän tunsi ilkeänmakuiseksi, kaikkien viinintuntijain kamoksumaksi Montreuil'in viiniksi.

Mestari Coquenard näki hänen juovan viiniä laimentamattomana ja hän huokasi.

-- Suvaitsetteko papuja, Porthos serkkuni? kysyi rouva Coquenard äänellä joka merkitsi: usko minua, eläkä maista niitä.

-- En hiisi vieköön maistakkaan! arveli Porthos itsekseen.

Mutta kuuluvasti virkkoi hän: Kiitoksia, serkkuni, minulla ei ole enää nälkä.

Nyt seurasi äänettömyys; Porthos ei tiennyt mitä tehdä. Prokuraattori sanoi yhä ja uudestaan:

-- Ah, eukkoseni, minun täytyy lausua sinulle kiitoksia! Päivällisesi oli oikein juhla; minä söin vallan kauheasti!

Mestari Coquenard oli syönyt liemensä, mustat kanansääret ja sen ainoan lampaan luun, jossa oli vielä hitunen lihaa jälellä.

Porthos luuli hänestä tehtävän pilkkaa, ja alkoi vedellä viiksiänsä ja rypistää kulmiansa, mutta rouva Coquenard'in polvi neuvoi häntä hiljaiseen kärsivällisyyteen.

Tämä äänettömyys ja tämä tarjouksien pysähtyminen, joka Porthokselle oli käsittämätön, oli kirjureille hirmuinen; yksi ainoa prokuraattorin silmäys ja rouvan hymyily vaikutti sen että he hitaasti nousivat pöydästä ja vielä hitaammin kiersivät kokoon pyyhkimensä, kumarsivat ja menivät.

-- Menkää, nuoret miehet auttamaan ruoansulatusta työnteolla, sanoi prokuraattori arvokkaasti.

Kun kirjurit olivat menneet, nousi rouva Coquenard istuimeltaan, meni ottamaan ruokakaapista juustopalasen, marjahilloa ja leivoksen, jonka hän oli valmistanut manteleista ja hunajasta.

Mestari Coquenard rypisti kulmiaan, koska hänestä ruokalaatuja oli liian monta. Porthos puri huultansa, koska hän ei nähnyt mitään ruokaa.

Hän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.

-- Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, _epulæ epularum_! Lukullus on ruoalla Lukulluksen luona.

Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa, eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.

-- Hyvä on, tuumaili Porthos.

Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva Coquenard'in leivokseen.

-- Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!

Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.

Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen keskustelemaan.

-- Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi rouva Coquenard.

-- Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.

-- Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat sotavarukset!

-- Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.

-- Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?

-- Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit valiojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät tarvitse.

-- Mutta luetelkaapa noita tarpeita!

-- Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten ... sanoi Porthos, joka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.

Prokuraattorin rouva odotti vapisten.

-- Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse korkeammalle kuin... Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen kieleensä.

-- Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin kahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että jos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella tuhannella.

-- Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko omaisuus!

Porthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.

-- Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on monta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani ne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.

-- Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?

-- Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin hevosen?

-- Aivan oikein, hevosen tarvitsen.

-- No niin, minä tiedän mistä se saadaan.

-- Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis tiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu tarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse yli kolmen sadan livre'n.

-- Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi rouva huoaten.

Porthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu satula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.

-- Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku itselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne minulla jo on.

-- Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein suuren herran tapaista, ystäväni.

-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään raukka sitten?

-- Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä hyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne kauniin aasin...

-- No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä olen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat kaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että aasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.

-- Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.

-- Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.

-- Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on viisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on erittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on niin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.

-- Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.

-- Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.

-- Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos, joka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.

Rouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut "Saituria." Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.

Muista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös neuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa livre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa Porthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.

Kun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva Coquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla silmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja prokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.

Muskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.

XXXII.

Kamarineitsyt ja emäntä.

Sillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen varoituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei hän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle kunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n ennemmin tai myöhemmin palkitsevan.

Eräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies, joka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta tällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä, vaan tarttui hiljaa hänen käteensä.

-- Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun asian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin lemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän katsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän suinkin voi.

-- Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra ... sopersi kamarineitsyt.

-- Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä kuuntelen.

-- Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja erittäinkin liian tärkeätä.

-- No kuinkas meidän on tekeminen?

-- Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.

-- Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.

-- Tulkaa sitten!

Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.

-- Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa rauhassa.

-- Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.

-- Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin. Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.

D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma, mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.

Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.

-- Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.

-- Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan hullusti rakastunut!

Ketty huokasi toistamiseen.

-- Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!

-- Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?

-- Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä ensinkään.

-- Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi ilmoittaa sen minulle?

-- Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen päättänyt sanoa sen teille.

-- Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä myönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.

-- Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?

-- Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan itserakkaudenkin vuoksi.

-- Te ette siis usko minua?

-- Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta sanoihisi...

-- Mitäs tästä sanotte?

Ketty otti poveltansa pienen kirjelipun...

-- Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun käteensä.

-- Ei, toiselle.

-- Toiselle?

-- Niin.

-- Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.

-- Katsokaa osoitetta.

-- Herra kreivi de Wardes.

Heti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä; ajatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n huudahduksesta.

-- Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?

-- Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:

"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis vielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun rouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää sitä päästäkö käsistänne."

D'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli rakkautensa loukatuksi.

-- Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen uudestaan nuoren miehen kättä.

-- Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.

-- Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.

-- Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa katsellen häntä tarkemmasti.

-- Oi, tiedän.

-- No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos auttaisit minua kostamaan emännällesi.

-- Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?

-- Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.

-- Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty vilkkaasti.

-- Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.

-- Kahdesta syystä.

-- Mitkä ne ovat?

-- Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Te olette loukanneet häntä syvästi.

-- Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan; selitä, ole niin hyvä.

-- Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille miehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.

D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.

-- Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.

-- Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.

-- Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?

-- Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa lähimpänä.

Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.

Tällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen hyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin lapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet sai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai salaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n huoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy, uhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa puoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.

Hän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä kohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen koko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa kauniille Ketty'llensä.

Mutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n puolella.

-- Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää, menkää joutuen pois.

D'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten avasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n pukujen sekaan.

-- Mitä te teette? huudahti Ketty.

D'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.

-- No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?

D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.

-- Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.