Part 3

Hänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä leiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella. Viisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan, pysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta täysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä portaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen kartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä suosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen, kaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle sanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa penkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului siellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen viereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia, antoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan asettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten joukkojensa.

Päivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko suuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta kyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä aikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät olleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan portin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla, oltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla, puhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata itselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko upseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.

Tämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies tykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä vasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo hymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun parven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että häntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi d'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään, olevansa naurettava.

Saavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla seisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla tavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä leikkiin osalliseksi.

Yksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen tai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.

Nuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli alussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi pian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin varsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä katsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.

Tuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa hyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että naarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen hyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme haavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja puollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön mukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.

Vaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä, hämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan, jossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin kaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan gaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli tähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli joutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver sittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä vielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.

Porstuassa ei enää taisteltu, siellä kerrottiin naisjuttuja ja esihuoneessa hovijuttuja. Porstuassa d'Artagnan punastui, esihuoneessa vapisi. Hänen vilkas ja harhaileva mielikuvituksensa, joka Gaskonjassa teki hänet vaaralliseksi nuorille kamarineitsyille ja toisinaan nuorille emännillekin, ei ollut edes noina hurmauksen hetkinäkään voinut uneksia puoltakaan noista rakkauden ihmeistä eikä neljättä osaakaan noista lemmenvehkeistä, joita porstuassa kertoiltiin ja joiden hupaisuus vielä yhä kasvoi sen kautta, että niissä esiintyi mitä tunnetuimpia nimiä ja tapaukset kerrottiin mitä peittelemättömimmässä muodossa. Mutta jos hänen siveellisyystunnettansa loukattiin porstuassa, hänen kunnioitustansa kardinaalia kohtaan vallan raastettiin esihuoneessa. Siellä kuuli d'Artagnan hämmästyksekseen aivan julkisesti soimattavan niitä valtiotuumia, jotka koko Eurooppaa vapisuttivat, ja kardinaalin yksityiselämää, jonka tutkistelemisesta moni ylhäinen ja mahtava herra oli saanut kärsiä; tuo suuri mies, jota d'Artagnan'in isä kunnioitti, oli täällä pilkkatauluna herra de Tréville'n muskettisotureilla, jotka irvistelivät hänen vääräsäärisyyttään ja kyyryselkäisyyttään; muutamat laulelivat häväistyslauluja rouva d'Aiguillon'ista, hänen jalkavaimostaan ja rouva Combalet'ista, hänen sisarentyttärestään, samalla kuin toiset neuvottelivat juonia kardinaali-herttuan palvelijoita ja sotureita vastaan: kaikki asioita, jotka olivat d'Artagnan'ista hirviömäisiä mahdottomuuksia.

Mutta kun milloin kuninkaan nimi yht'äkkiä kajahti keskellä noita kardinaalisia ivapuheita, olipa niinkuin tulppa olisi tuossa tuokiossa tukkinut kaikki pilkkasuut; vilkaistiin epäillen ympärillensä ja näyttiin pelkäävän sen väliseinän luotettavuutta, joka heitä eroitti de la Tréville'n huoneesta; mutta kohta ohjasi joku salaviittaus puheen hänen ylhäisyytensä, ja silloin ivanlasku kiihtyi yhä vilkkaampaan vauhtiin, eikä säälitty vetää valkeuteen hänen vähäisimpiäkään tekojansa.

-- Kas siinäpä joukkokuntaa, joka pian on joutuva Bastiljiin ja hirsipuuhun, arveli d'Artagnan kauhistuneena, ja minä epäilemättä heidän kanssansa, sillä samassa kuin kerta olen heitä kuunnellut, luetaan minutkin rikokselliseksi. Mitähän sanoisi isäni, joka niin kovasti käski minun osoittamaan kunnioitusta kardinaalia kohtaan, jos hän tietäisi minun olevan tuollaisten pakanain seassa.

Eikä d'Artagnan, niinkuin sanomattakin sopii arvata, uskaltanut laisinkaan antautua keskusteluun; hän pirhisti silmänsä, pörhisti korvansa ja jännitti kaikki aistinsa, ettei vaan mitään menisi hukkaan, ja vaikka hän luottikin isällisiin neuvoihin, hän tunsi salaista halua enemmän ylistämään kuin soimaamaan noita kuulumattomia seikkoja, joita täällä tapahtui.

Mutta kun hän oli vallan muukalainen herra de Tréville'n ympäristössä ja kun hänet ensi kertaa nähtiin tässä paikassa, tultiin häneltä kysymään mitä hän asioitsi. Tämmöisen kysymyksen johdosta d'Artagnan sangen nöyrästi sanoi nimensä, huomautti erityisesti kotipaikastansa ja pyysi kamaripalvelijaa, joka hänelle tuon mainitun kysymyksen oli tehnyt, anomaan herra Tréville'ltä hänelle puheille-pääsyä muutamiksi silmänräpäyksiksi, jonka pyynnön tämä suojelijan näköiseksi hereten lupasi sopivalla ajalla ja paikalla täyttää.

Toinnuttuansa ensi kummastuksestaan rupesi d'Artagnan joutotöikseen tarkastelemaan vähän kasvonmuotoja ja pukuja.

Kaikista vilkkaimman seurueen keskuksena oli eräs pitkäkasvuinen, ylpeänäköinen muskettisoturi, jonka eriskummainen vaatetus veti puoleensa yleisen huomion. Hänellä ei tällä kertaa ollut yllä mitään univormutakkia, joka muutoin tänä vähemmin vapauden kuin vallattomuuden aikana ei ollutkaan ehdottomasti välttämätöntä, vaan taivaansininen, hieman vaalennut ja kulunut ihonuttu, ja tämän päällä komea kultakirjainen olkavyö, joka välkkyi kuin vedenkalvo auringon paisteessa. Karmosiinivärinen samettikauhtana riippui evelästi hänen olkapäiltänsä, jättäen näkyviin vaan etupuolen tuota pulskaa olkavyötä, josta riippui suunnattoman pitkä miekka.

Tämä muskettisoturi oli vast'ikään tullut vahdista, valitti vilustuneensa ja oli silloin tällöin yskivinänsä. Sentähden oli hän muka ottanut päällensä tuon kauhtanan, niinkuin hän ympäri seisoville sanoi, ja hänen noin puhellessaan pää pystyssä ja viiksiänsä ylenkatseellisesti väännellessä ihmeteltiin innokkaasti hänen kirjailtua olkavyötänsä, ja d'Artagnan enemmän kuin kaikki muut.

-- Minkäs sille voi, lausui soturi, muoti on semmoinen; se on turhamaista, tiedän kyllä, vaan semmoinen on muoti. Muutoin, täytyyhän johonkin käyttää laillista perintöänsä.

-- Eläpäs vaan, _Porthos_! huudahti eräs ympäriseisovista, oleppas uskottelematta meille tuon olkavyön olevan isän perintöä: sen on sinulle antanut tuo huntupää nainen, jonka kanssa sinut tapasin toissa sunnuntaina Saint-Honoré'n portilla.

-- Ei kunniani kautta, minä olen sen itse ostanut ja omilla rahoillani, vastasi Porthos-nimellä puhuteltu.

-- Niin, samalla tapaa kuin minä, virkkoi toinen muskettisoturi, tämän uuden kukkaron niillä rahoilla, jotka hempukkani pani vanhaan.

-- Totta tosiaan, sanoi Porthos, ja sitä todistaa se, että olen maksanut tästä kaksitoista pistole'a.

Ihmettely yhä kasvoi, vaikka epäluulo pysyi.

-- Eikös niin, _Aramis_? kysyi Porthos, kääntyen toiseen muskettisoturiin.

Tuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi, puhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta ikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket punaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona viivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet paisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä niiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan, tervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat kauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä suurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä kysymykseen.

Tuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä kumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden tuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen suuntaan.

-- Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi toinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen koko seurueesen.

-- Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.

-- Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin kätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli valepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin pöllöpään.

-- Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?

-- Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.

-- Todella?

-- Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle itsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.

-- Mitäkö enää, sekö sinun mielesi on! virkkoi Porthos. Vai ei puhuttaisi! saakeli! pianpa sinä asian heittäisit. Mitenkäs se olikaan! kardinaali toimittaa vakoojan väijymään erästä aatelismiestä, varastuttaa eräällä roistolla, heittiöllä, lurjuksella hänen kirjeensä, ja sitte tuon vakoojan avulla ja noiden kirjeiden turvin iskee kaulan poikki Chalais'ilta sillä varjolla, että hän muka on tahtonut surmata kuninkaan ja naittaa _monsieur_'in kuningattaren kanssa! Ei kukaan tiennyt sanaakaan koko arvoituksesta, kunnes sinä sen eilen kerroit kaikkien suureksi tyydytykseksi, ja kun me vielä olemme uutisesta aivan ällistyksissämme, tulet sinä meille sanomaan tänäpäivänä: mitäs tuosta enää puhutaan!

-- No puhutaan sitte, koska niin haluatte, vastasi Aramis tyyneesti.

-- Tuo Rochefort mokoma, huudahti Porthos, jos minä olisin Chalais-raukan tallimestari, kylläpä hänellä olisi kovat käsissä minun kanssani.

-- Ja sinulla taitaisi olla kovemmat käsissä Punaisen herttuan kanssa, virkkoi Aramis.

-- Ah! Punainen herttua! bravo, bravo, Punainen herttua! vastasi Porthos, lyöden kämmeniänsä yhteen ja nyykyttäen päätänsä. Punainen herttua on mainio. Kyllä minä sanan levitän, veikkoseni, ole siitä huoletta. Se on sukkela tuo Aramis! mikä vahinko, ettet ole saanut seurata kutsumustasi, veikkoseni! mikä oivallinen apotti sinusta olisi tullut!

-- Oh! se on vaan myöstetty tuonnemmaksi, vastasi Aramis, vielä sekin aika tulee; tiedäthän hyvin, Porthos, että minä jatkan jumaluustieteellisiä opinnoitani sitä varten.

-- Kyllä hän sen tekee, minkä sanoo, jatkoi Porthos, se hänestä tulee kuin tuleekin, kohta tai vast'edes.

-- Kohta, virkkoi Aramis.

-- Hän odottaa vaan yhtä seikkaa, tehdäksensä jyrkän päätöksen ja ottaaksensa päällensä papinkauhtanan, joka riippuu hänen univormunsa takana, lisäsi eräs muskettisoturi.

-- Ja mitähän seikkaa hän odottaa? kysyi toinen.

-- Hän odottaa sitä, että kuningatar lahjoittaisi perillisen Ranskan kruunulle.

-- Elkäämme laskeko siitä leikkiä, hyvät herrat, sanoi Porthos; Jumalan kiitos on kuningatar vielä siinä ijässä, että voi sen lahjoittaa.

-- Sanotaan Buckingham'in olevan Ranskassa, lausui Aramis veitikkamaisesti hymyillen, joten tuo näennäisesti yksinkertainen lause sai jokseenkin hävyttömän merkityksen.

-- Aramis ystäväni, tällä kertaa olet väärässä, keskeytti Porthos; ja sinun halusi sukkeluuksien laskemiseen viepi sinut aina yli rajojen; jos herra de Tréville sinua kuulisi, joutuisit ahtaalle tuommoisesta puheesta.

-- Tahdotko antaa minulle opetusta, Porthos! huudahti Aramis, jonka lempeässä silmässä nähtiin kuni salaman välkähdys.

-- Veikkoseni, ole muskettisoturi tai apotti. Ole jompikumpi, vaan elä molempia, lausui Porthos. Kuuleppas, Athos sanoi sinulle äskettäinkin: sinä pistät lusikkasi joka puurovatiin. Oh, olkaamme suuttumatta, siitä ei olisi mitään hyötyä, tiedäthän hyvin, mistä olemme keskenämme suostuneet, sinä, Athos ja minä. Sinä käyt kyllä rouva d'Aiguillon'in luona ja miellyttelet häntä; käyt rouva de Bois-Tracy'n, rouva de Chevreuse'n orpanan luona, ja sinun arvellaan olevan sangen syvällä hänen suosiossansa. Oh, luoja nähköön, ole vaan tunnustamatta onneasi, ei sinun salaisuuksiasi pyydetä tietääkkään, kyllä sinun arkatuntoisuutesi tunnetaan. Vaan koska sinulla on semmoinen avu, niin, hiisi vieköön, käytä sitä Hänen Majesteettinsa suhteen. Puhuttakoon mitä ja miten mieli tekee kuninkaasta ja kardinaalista; vaan kuningatar on pyhä, ja jos hänestä mitä puhutaan, tulee sen olla hyvää.

-- Porthos, sinä olet itserakas kuin Narkissos, sen huomaan, vastasi Aramis; sinä tiedät vihaavani siveellisiä nuhdesaarnoja, paitsi jos niitä pitää Athos. Mitä sinuun tulee, veikkoseni, sinulla on liian pulska olkavyö, ollaksesi aivan pätevä siveellisyyden saarnoja pitämään. Minusta tulee apotti, jos se minua miellyttää; toistaiseksi olen kumminkin muskettisoturi: semmoisena sanon minä mitä mieleni tekee, ja tällä hetkellä tekee mieleni sanoa, että sinä käyt minulle kiusaksi.

-- Aramis!

-- Porthos!

-- Oh, herrat, hyvät herrat! huudettiin heidän ympärillänsä.

-- Herra de Tréville odottaa herra d'Artagnan'ia, keskeytti lakeija, avaten vastaanottohuoneen ovea.

Tämä ilmoitus saattoi jokaisen vaikenemaan, ja keskellä tätä yleistä hiljaisuutta astui nuori gaskonjalainen halki esihuoneen muskettikapteenin luokse, kaikesta sydämmestään hyvillään siitä, että niin mukavasti pääsi olemasta tuon omituisen riidan päättäjäisissä.

III.

Puheillaolo.

Herra de Tréville oli tällä hetkellä sangen uhkaavalla tuulella; kumminkin tervehti hän kohteliaasti nuorukaista, joka kumartui maahan asti, ja hän hymyili kuunnellessaan hänen tervehdyslauseitansa, joiden béarnelainen murre toi hänelle mieleen yhdellä kertaa hänen nuoruutensa ja hänen kotiseutunsa, muistoja, jotka saattavat hymyilemään miehen minkä ikäisen tahansa. Mutta samassa tuokiossa lähestyen äkkiä esihuonetta ja viitaten kädellään d'Artagnan'ille, ikäänkuin pyytäen hänen suostumustansa suorittamaan asiat muiden kanssa, ennenkuin ryhtyisi pitempiin keskusteluihin hänen kanssansa, huusi hän kolme kertaa, korottaen ääntänsä joka kerralla ja siten käyden lävitse kaikki korotusasteet käskevästä suuttuneesen saakka:

-- Athos! Porthos! Aramis!

Nuo kaksi muskettisoturia, jotka jo olemme tulleet tuntemaan ja jotka omistivat kaksi jälkimäistä noista kolmesta nimestä, jättivät kohta seurueensa ja kävivät vastaanottohuoneeseen jonka ovi sulkeutui heti kuin he olivat kynnyksen yli astuneet. Heidän ryhtinsä, vaikka kyllä ei aivan levollinen, herätti arvokkaisuuden- ja nöyryydenomaisella huolettomuudellansa ihmettelyä d'Artagnan'issa, josta nuo miehet näyttivät puolijumalilta ja heidän päällikkönsä Olympon Jupiterilta täysissä salamoissaan.

Kun soturit olivat käyneet sisään ja ovi heidän jälkeensä sulkeutunut, kun esihuoneen porina, johon äskeinen kutsu oli antanut uusia aiheita, oli alkanut; kun vihdoin herra de Tréville äänetönnä oli kolmasti tai neljästi astunut halki vierashuoneensa, käyden joka kerta Porthoksen ja Aramiksen editse, jotka seisoivat suorina ja mykkinä kuni paraatissa, seisahtui hän äkkiä heidän eteensä, silmäsi heitä jalkoteristä päälakeen saakka suuttuneen näköisenä ja ärjäsi:

-- Tiedättekö te, mitä kuningas minulle sanoi, ja niin äskettäin kuin eilen illalla, tiedättekö, herrat hyvät?

-- Emme, vastasivat kumpikin soturi hetkisen vaiettuansa, arvoisa herra, emme tiedä.

-- Vaan me toivomme, että te suotte kunnian ilmoittaa sen meille, lisäsi Aramis mitä kohteliaimmalla äänellänsä, tehden mitä soreimman kumarruksensa.

-- Hän sanoi täst'edes ottavansa muskettisoturinsa kardinaalin miehistöstä.

-- Kardinaalin miehistöstä! ja miksi? kysyi Porthos vilkkaasti.

-- Siksi että hän kaiketi on havainnut viinilörönsä tarvitsevan karaistusta.

Molemmat muskettisoturit punastuivat aina silmänvalkeiseen saakka. D'Artagnan ei tiennyt missä hän oli, ja olisi toivonut itsensä sata jalkaa maan sisään.

-- Niin, niin, jatkoi herra de Tréville kiivastuen, ja Hänen Majesteettinsa oli oikeassa, sillä, kunniani nimessä, totta tosiaan muskettisoturit näyttävät sangen nahjusmaisilta hovissa. Kardinaali kertoi eilen kuninkaan pelipöydässä, säälillä joka minua harmitti, että toissa päivänä nuo kirotut muskettisoturit, nuo peijakkaan paholaiset -- hän pani noille sanoille ivallisen painon joka minua yhä enemmän suututti -- nuo ihmishalkaisijat, lisäsi hän tuijottaen minua tiikerisilmillään, olivat viivähtyneet erääsen kapakkaan Férou-kadun varrella ja että eräs vahtimies hänen henkiväestään, luulenpa että hän silloin nauroi minulle vasten naamaa, oli pakoitettu ottamaan rauhanhäiritsijät kiini. Saakeli soikoon! teidän täytyy tietää jotakin asiasta! Ottaa kiini muskettisotureita! Te olitte joukossa, elkää laisinkaan kieltäkö, teidät on tunnettu ja kardinaali ilmoitti teidän nimenne. Se on tietysti minun syyni, sillä minähän olen valinnut mieheni. Kuulkaas, te Aramis, minkä pirun tähden olette anoneet sotilaspukua, kun teille niin hyvin olisi sopinut papinkauhtana? Ja te, Porthos, onko teillä tuo pulska kultakirjainen olkavyö sitä varten, että kannatte siinä olkimiekkaa? Ja Athos! mutta minä en näe Athosta. Missä hän on?

-- Herra, vastasi Aramis alakuloisena, hän on sairas, kovin sairas.

-- Sairas, kovin sairas, niinkö sanotte? ja missä taudissa?

-- Peljätään hänen olevan isossa rokossa, vastasi Porthos, joka vuorostaan tahtoi tarttua puheesen, ja se olisi varsin ikävää, koska se vallan varmaan runtelisi hänen muotonsa.

-- Isossa rokossa! Taas kaunis juttu, jota minulle uskottelette, Porthos! -- Isossa rokossa hänen ijällään? -- Ei ensinkään! ... vaan epäilemättä haavoitettuna, ehkä tapettuna! Ah, jospa sen tietäisin!... Perhana soikoon, herrat muskettisoturit, en laisinkaan pidä siitä, että te tuolla tavoin viereksitte huonoissa paikoissa, antaudutte riitaan kadulla ja paljastatte miekkoja kadunkulmissa. Enkä suvaitse, että tehdään itsensä kardinaalin henkivartijain naurun alaisiksi, noiden vakavien, rohkeiden kunnon miesten, jotka eivät koskaan anna syytä kiiniottamisiin ja jotka sitä paitsi eivät sallisikkaan itseään kiini otettavan, ne miehet, -- siitä olen varma. Ennen he paikalle kuolisivat, ennenkuin peräytyisivät askeltakaan. Juosta, pötkiä pakoon, kiitää käpälämäkeen, se sopii kuninkaan muskettisotureille, se!

Porthos ja Aramis vapisivat raivosta. He olisivat olleet valmiit kuristamaan herra de Tréville'n, elleivät he povessaan olisi tunteneet, että juuri hänen suuri rakkautensa heitä kohtaan se saattoi hänet noin puhumaan. He polkivat jalkojaan lattiaan, purivat huuliaan veriin asti ja puristivat kaikella voimallaan miekkansa kahvaa. Ulkona oli kuultu, niinkuin jo olemme sanoneet, nimeltänsä huudettavan Athosta, Porthosta ja Aramista ja arvattu herra de Tréville'n äänen painosta, että hän oli suutuksissa. Kymmenen uteliasta päätä oli kallistunut väliseinää vasten kuuntelemaan ja he kalpenivat raivosta, sillä heidän korviltansa ei jäänyt yksikään sana kuulematta, jonka ohessa heidän suunsa kertoili jälestä kapteenin loukkaavia lauseita kaikelle etuhuoneesen kokoutuneelle väkijoukolle. Muutamassa tuokiossa oli koko hotelli vastaanottohuoneen ovelta aina isolle katuportille saakka kuohuksissa.

-- Ah, kuninkaan muskettisoturit antavat kardinaalin henkivartijoiden ottaa itseänsä kiini! jatkoi herra de Tréville, sydämmessään yhtä suuttuneena kuin hänen soturinsa, lykkien sanoja suustaan ja upottaen niitä yksitellen, niin sanoaksemme, kuni puukkoja kuulijainsa rintaan. Ah, kuusi Hänen ylhäisyytensä henkivartijaa ottaa kiini kuusi Hänen Majesteettinsa muskettisoturia! Perhana! Minä olen tehnyt päätökseni. Minä lähden tässä tuokiossa Louvreen; otan eroni kuninkaan muskettisoturien kapteenin virasta ja haen kardinaalin henkivartioston luutnantin paikkaa, ja jos hän minut hylkää, rupean apotiksi.

Kun tämä oli sanottu, kohosi nurina ulkona korkeimmalleen; joka haaralla kuului vaan kirouksia ja sadatuksia. Tuhannen tulimaisia sinkoili ristin rastin ilmassa. D'Artagnan haki silmillään itselleen piilopaikkaa jonkun seinäverhon taakse, ja hän tunsi äärettömän halun kömpiä pöydän alle.

-- No, niin, herra kapteeni, sanoi Porthos vimmassaan, totta on, että meitä oli kuusi kuutta vastaan, vaan meidän kimppuun käytiin kavaluudella, ja ennenkuin saimme aikaa vetää miekkojamme tupesta, oli kaksi meistä hengetönnä ja Athos, pahasti haavoitettuna, ei ollut paljon kuollutta parempi. Tunnettehan kyllä Athoksen, herra kapteeni, kaksi kertaa koetti hän nousta ylös ja kaksi kertaa vaipui hän takaisin maahan. Emmekä me sittenkään antautuneet mielisuosiolla, vaan meitä laahattiin väkivallalla mukana. Matkalla pötkimme pakoon. Mitä Athokseen tulee, luultiin hänet kuolleeksi ja jätettiin kaikessa rauhassa tappelukentälle, koska arveltiin ettei maksaisi vaivaa hilata häntä pois. Semmoinen on koko historia. Eihän hiidessä, herra kapteeni, kaikissa taisteluissa voi voittaa! Suuri Pompejus joutui tappiolle Pharsalon luona ja kuningas Franssi I, joka, sen mukaan kuin olen kuullut puhuttavan, oli mies missä toinenkin, sai kuitenkin selkäänsä Pavian tappelussa.

-- Ja minulla on kunnia vakuuttaa teille, että minä pistin yhden kuolijaaksi omalla miekallaan, sanoi Aramis, sillä minun katkesi ensimäisessä koetuksessa. Pistin kuolijaaksi tai puukotin, kuinka vaan mieluummin tahdotte.

-- Sitä en tiennyt, virkkoi herra de Tréville vähän leppeämmin. Niinkuin huomaan, kardinaali on liioitellut.

-- Vaan suvaitkaa suosiollisesti, herra kapteeni, jatkoi Aramis, joka nähden kapteeninsa rauhoittuvan, uskaltui koettamaan tehdä anomusta, suvaitkaa suosiollisesti olla virkkamatta kellenkään siitä, että Athos on haavoitettu; hän joutuisi epätoivoon, jos se tulisi kuninkaan korviin, ja kun haava on mitä vaarallisin, se näet ulottuu olkapään lävitse aina rintaan saakka, niin olisi peljättävissä...

Samassa silmänräpäyksessä kohosi oviverho ja ylevä, kaunis, mutta kauhean kalpea pää näkyi sen alta.

-- Athos! huudahtivat molemmat muskettisoturit.

-- Athos! kertoi herra de Tréville itse.