Part 29

Ensi sanan kuultuansa kääntyi mylady, katsoi nuorta miestä hämmästyneenä, ja kun hän oli lopettanut, lausui hän sangen hyvällä ranskankielellä;

-- Hyvä herra, täydestä sydämmestäni antautuisin teidän suojelukseenne, ell'ei tämä henkilö, joka riitelee minulle, olisi veljeni.

-- Ah, suokaa anteeksi siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan; te ymmärrätte ett'en minä sitä tiennyt, arvoisa rouva.

-- Mitäs tuo nolkki tulee tähän sekoittumaan, huudahti tuo myladyn sukulaisekseen sanoma ratsumies, kumartuen vaununoven tasalle, ja minkä vuoksi hän ei mene matkoihinsa?

-- Nolkki voitte itse olla, sanoi d'Artagnan, vuorostaan kyyristyen hevosensa kaulaa vasten ja vastaten hänelle puolestansa; minä en mene matkoihini sen vuoksi, että minua huvittaa pysähtyä tähän.

Ratsumies puhui muutamia sanoja englanninkielellä sisarelleen.

-- Minä puhun ranskaa, sanoi d'Artagnan; tehkää minulle, olkaa hyvä, se huvi, että vastaatte samalla kielellä. Te olette tämän rouvan veli, olkoon niin, vaan te ette ole minun, kaikeksi onneksi.

Olisi luullut mylady'n, nainen kun tavallisesti on herkkä peljästymään, tahtovan hillitä tuota taistelun alkua ja estää sitä syttymästä ilmi tappeluksi, mutta päin vastoin hän viskautui selkäkenoon vaunujensa sisään ja huusi kylmästi kuskille:

-- Aja hotelliin!

Kaunis kamarineitsyt loi levottoman katseen d'Artagnan'iin, jonka miellyttävä olemus näytti tehneen häneen hyvän vaikutuksen.

Vaunut vierivät pois, jättäen molemmat miehet naamattain; ei mikään ulkonainen esine ollut heitä enää eroittamassa.

Ratsumies yritti seurata vaunuja; mutta d'Artagnan, jonka jo muutoinkin kuohuva viha yhä paisui, kun hän tunsi tuon englantilaisen samaksi, joka Amiens'issa oli voittanut hänen hevosensa ja oli vähältä ollut voittaa Athokselta hänen timanttisormuksensa, tarttui nopeasti ohjiin ja pysähdytti hänet.

-- Ohoh, herrani, sanoi hän, taidattepa olla nolkimpi kuin minä, sillä te näytätte unhottavan että meidän välillämme on pieni riita selvitettävänä.

-- Ahaa, vai niin, sanoi englantilainen, vai te se olette, herraseni. Teidän täytyy siis aina saada pelata peliä tai toista?

-- Niin, ja siitä muistuu mieleeni, että minulla on teiltä korvaus otettavana. Sittenpä saadaan nähdä, käsittelettekö yhtä hyvin miekkaa kuin kuutioita.

-- Näettehän hyvin, ett'ei minulla ole miekkaa, sanoi englantilainen; tahdotteko uljastella aseetonta miestä vastaan?

-- Toivon, että teillä kumminkin kotonanne on miekka, vastasi d'Artagnan. Kaikessa tapauksessa, minulla on kaksi ja jos tahdotte, pelaan minä kanssanne toisesta.

-- Tarpeetonta, sanoi englantilainen, minulla on kylliksi varalta sellaisia tarviskaluja.

-- No niin, arvoisa herrani, sanoi d'Artagnan, valitkaa kaikkein pisin ja tulkaa näyttämään sitä minulle tänä iltana.

-- Minnekkä?

-- Luxemburg'in taakse, se on mainion sopiva paikka tämänlaatuisia huviretkiä varten, mitä nyt teille esittelen.

-- Hyvä on, tullaan.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kuusi.

-- Mutta teillä on kaiketi ystävä tai pari?

-- Minulla on kolmekin, ja he ovat hyvin mielissään, jos saavat ryhtyä samaan peliin kuin minä.

-- Kolme? mainiota! Kuinka hyvin se sopiikin! sanoi d'Artagnan, sehän on juuri minun lukuni.

-- Mutta nyt, kuka te olette.

-- Nimeni on d'Artagnan, olen gaskonjalainen aatelismies, henkivartija herra Desessarts'in komppaniiasta. Entäs te?

-- Minä olen lord Winter, Scheffield'in parooni.

-- Hyvä, minä olen nöyrin palvelijanne, herra parooni, sanoi d'Artagnan, vaikka teidän nimeänne on kovin vaikea pitää muistossa.

Ja silloin kannusti hän hevosensa neliseen ja lähti Pariisia kohden.

Niinkuin tavallisesti semmoisissa kohtauksissa, meni d'Artagnan nytkin suoraa päätä Athoksen luokse.

Hän tapasi Athoksen pitkällään suuressa sohvassa, odottamassa, niinkuin hän sanoi, sotavaruksiensa tulemista.

Hän kertoi Athokselle kaikki, mitä oli tapahtunut, paitsi herra de Wardes'in kirjeestä ei hän puhunut mitään.

Athos ihastui kuullessaan pääsevänsä englantilaisen kanssa taistelemaan.

Lähetettiin paikalla lakeijat noutamaan Porthosta ja Aramista ja heille ilmoitettiin asian tila.

Porthos veti miekkansa tupesta ja rupesi miekkailemaan seinää vastaan, peräytyen aika-ajoin ja hypähdellen kuin tanssimestari. Aramis, joka yhä sepitti runoansa, sulkeutui Athoksen sisähuoneesen ja pyysi että annettaisiin hänen olla rauhassa siksi kunnes lähdön hetki oli läsnä.

Athos pyysi viittauksella Grimaud'ilta pullon viiniä.

D'Artagnan taas teki päässänsä erästä pientä suunnittelua, jonka näemme myöhemmin hänen panevan käytäntöön, ja joka hänelle lupasi erään soman seikkailun, niinkuin saattoi nähdä hänen hymyilystänsä, mikä aika-ajoin vilahti hänen kasvoillansa, kirkastaen niiden haaveellisuutta.

XXX.

Englantilaisia ja ranskalaisia.

Määrättyyn aikaan lähdettiin, neljä lakeijaa mukana, Luxenburg'in taakse eräälle kedolle, joka oli aidattu vuohilaitumeksi. Athos antoi vuohenpaimenelle muutaman rahakappaleen, että hän poistuisi. Lakeijat pantiin vahtiin.

Pian lähestyi äänetön joukko samaa aitausta, tuli sinne sisään ja liittäytyi muskettisotureihin; sitte esitteleydyttiin toinen toisilleen, niinkuin oli tapa meren toisella puolella.

Englantilaiset olivat kaikki ylhäistä säätyä; heidän vastamiestensä eriskummalliset nimet eivät siis ainoastaan synnyttäneet heissä kummastusta vaan vieläpä levottomuuttakin.

-- Emmehän me, sanoi lord Winter, sittenkuin kolme ystävystä olivat ilmoittaneet nimensä, emmehän me kaikesta tästä tulleet hullua hurskaammiksi, emmekä me taistele tuollaisten nimien omistajia vastaan; nehän ovat paimenten nimiä tuommoiset.

-- Ne ovatkin niinkuin te sen voitte arvata, mylord, salanimiä, sanoi Athos.

-- Se herättää meissä vaan yhä suuremman halun saada tietää teidän oikeat nimenne, vastasi englantilainen.

-- Olettehan te pelanneetkin kanssamme tietämättä nimiämme, sanoi Athos, sillä olettehan te voittaneet meiltä kaksi hevosta?

-- Se on totta kyllä, mutta me panimme silloin alttiiksi vaan rahamme; tällä kertaa panemme alttiiksi henkemme: pelata voi kenen kanssa tahansa, mutta kaksintaistelua taistelemaan ei ruveta muiden kuin vertaistensa kanssa.

-- Aivan oikein, sanoi Athos, ja hän veti syrjään sen englantilaisen, jonka kanssa hänen tuli taistella ja ilmoitti hänelle hiljaa nimensä.

Porthos ja Aramis tekivät samoin.

Riittääkö se, sanoi Athos vastamiehellensä, ja pidättekö minua kylliksi arvokkaana, suodaksenne minulle kunnian saada mitellä miekkaa kanssanne?

-- Kyllä, sanoi englantilainen kumartaen.

-- No niin, mutta sallitteko minun sanoa teille erään asian? jatkoi Athos kylmästi.

-- Minkä? kysyi englantilainen.

-- Te olisitte tehneet parhaiten, jos ette olisi vaatineet minua ilmoittamaan nimeäni.

-- Kuinka niin?

-- Sen vuoksi että minua luullaan kuolleeksi, ja kun minulla on syytä toivoa, ett'ei minun tiedettäisi olevan elossa, olen minä nyt pakoitettu tappamaan teidät, ett'ei salaisuuteni pääsisi levenemään ympäri maita mantereita.

Englantilainen silmäsi, Athosta luullen hänen laskevan pilaa; mutta Athos ei millään muotoa laskenut pilaa.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, kääntyen tovereihinsa ja heidän vastamiehiinsä, olemmeko valmiit?

-- Olemme, vastasivat englantilaiset ja ranskalaiset yhdellä kertaa.

-- Siis asentoon! sanoi Athos.

Samassa tuokiossa välähti kahdeksan miekkaa laskevan auringon valossa ja taistelu alkoi rajusti, joka oli vallan luonnollista, he kun olivat kahdella tavoin nyt vihollisia toisillensa.

Athos taisteli yhtä tyynesti ja yhtä säännöllisesti kuin jos hän olisi ollut miekkailusalissa.

Porthos, epäilemättä parantuneena Chantilly'n kohtauksen kautta liian suuresta itseensä-luottamuksesta, käytti nyt miekkaansa taitavasti ja varovasti.

Aramis, jolla oli runoelmansa kolmas laulu lopetettavana, taisteli ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiire.

Athos ensimäisenä tappoi vastustajansa; hän oli antanut vastustajallensa vaan yhden piston, vaan, niinkuin hän jo ennakolta oli sanonut, oli pisto kuolettava; miekka näet lävisti sydämmen.

Porthos oli järjestyksessä toinen, joka kaatoi miehensä tantereelle; hän oli lävistänyt hänen reitensä. Kun englantilainen silloin ilman pitemmittä vastustuksitta antoi hänelle miekkansa, otti Porthos hänet syliinsä ja kantoi hänet vaunuihin.

Aramis ahdisti vastustajaansa niin kiihkoisesti, että sittenkuin hän oli peräytynyt viisikymmentä askelta, pötki hän pakoon ja katosi lakeijain suureksi nauruksi.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän oli jättäytynyt kokonaan puollustus-asemaan; mutta sittenkuin hän oli nähnyt vastustajansa uupuneen, oli hän syrjä-iskulla lyönyt häneltä miekan pois kädestä. Kun parooni näki joutuneensa aseettomaksi, peräytyi hän pari askelta, vaan siinä nuljahti hänen jalkansa ja hän kaatui selälleen.

D'Artagnan oli yhdellä hyppäyksellä hänen päällänsä ja asetti miekan kärjen hänen kurkkuansa kohden.

-- Minä voisin nyt teidät tappaa, hyvä herra, virkkoi hän englantilaiselle, te olette nyt minun mielivallassani, vaan minä säästän teidän henkeänne rakkauteni tähden sisartanne kohtaan.

D'Artagnan oli riemastuksissaan; hän oli nyt suorittanut sen ennakolta suunnittelemansa tuuman, tuon, joka oli vetänyt hänen huulensa hymyyn, niinkuin äsken mainitsimme.

Englantilainen taasen, hyvillään siitä että hän oli joutunut tekemisiin niin kelpo aatelismiehen kanssa, puristi häntä kädestä, lausui tuhansia kohteliaisuuksia noille kolmelle muskettisoturille, ja kun Porthoksen vastustaja oli jo vaunuissa ja Aramiksen oli suoriutunut tiehensä, ruvettiin vaan pitämään huolta kuolleesta.

Kun Porthos ja Aramis riisuivat hänen päältänsä, toivossa ett'ei haava ollut kuolettava, putosi paksu kukkaro hänen vyöltänsä. D'Artagnan otti sen ylös maasta ja ojensi lord Winter'ille.

-- Mitäs peijakasta luulette minun sillä tekevän? kysyi englantilainen.

-- Toimittakaa se hänen perheellensä, sanoi d'Artagnan.

-- Hänen perheensäkö välittäisi noin mitättömästä summasta! Se saa periä viisitoista tuhatta louisdor'ia pelkkää vuosikorkoa; antakaa tuo kukkaro lakeijoillenne.

D'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa.

-- Ja nyt nuori ystäväni, sillä minä toivon teidän suvaitsevan minun nimittää teitä sillä tavoin, sanoi lord Winter, vielä tänä iltana, jos te vaan tahdotte, esitän minä teidät sisarelleni, lady Clark'ille, sillä minä halaan että hänkin vuorostaan sulkee teidät suosioonsa, ja kun hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa hovissa, niin ehkäpä tulevaisuudessa joku sana häneltä saattaa olla teille joksikin hyödyksi.

D'Artagnan punastui mielihyvästä ja kumarsi suostumuksen merkiksi.

Sillä välin oli Athos lähestynyt d'Artagnan'ia.

-- Mitä arvelet tehdä tuolla kukkarolla? kuiskasi hän hänelle korvaan.

-- Minä aion antaa sen sinulle, Athos veikkoseni.

-- Minulle? miksikä niin?

-- Hiisi, sinähän hänet tapoit; sotasaalis on sinun.

-- Minäkö vihollisen perilliseksi! sanoi Athos, keneksi sinä minua luulet?

-- Sehän on tapa sodassa, sanoi d'Artagnan; miksikäs se ei olisi tapa kaksintaistelussa?

-- En sodassakaan koskaan ole semmoista tehnyt, sanoi Athos.

Porthos kohautti olkapäitään. Aramis mutisti suutansa myöntymykseksi Athokselle.

-- Siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan, antakaamme rahat lakeijoille, niinkuin lord Winter kehoitti tekemään.

-- Niin, sanoi Athos, antakaamme kukkaro, ei meidän, vaan englantilaisten lakeijoille.

Athos otti kukkaron, heitti sen kuskille ja virkkoi:

-- Tässä on teille ja tovereillenne.

Tuo suuriluontoinen teko mieheltä, joka itse oli aivan rahatonna, ihmetytti yksin Porthostakin ja tuo ranskalainen jalomielisyys, tullen lord Winterin ja hänen ystävänsä kautta muidenkin tietoon, herätti suurta mieltymystä kaikissa muissa paitsi Grimaud'issa, Mousqueton'issa, Planchet'issa ja Bazin'issa.

Lord Winter ilmoitti d'Artagnan'ille, erotessaan hänestä, sisarensa asuntopaikan; hän asui näet Place-Royale'ssa, joka siihen aikaan oli Pariisin hienompia kaupungin osia, numero 6:ssa. Hän lupasi sitä paitsi tulla noutamaan häntä sisarensa luokse. D'Artagnan määräsi kohtauksen kello kahdeksaksi, Athoksen luona.

Tuo mylady'lle esitteleminen tuumailutti aikalailla nuoren gaskonjalaisen päätä. Hänellä oli muistissa, kuinka omituisella tavalla tuo nainen tähän asti oli sekoittunut hänen elämänsä vaiheihin. Hänen varma luulonsa oli että tuo nainen oli kardinaalin välikappale, ja kuitenkin tunsi vastustamattoman voiman vetävän itseänsä häneen eräällä noita tunteita, joista ei selvää saa. Ainoa pelko oli hänellä se, että mylady kentiesi tuntisi hänet Meung'in ja Dover'in mieheksi. Silloin tietäisi hän myös hänen olevan herra de Tréville'n ystäviä ja siis ruumiineen sieluineen kuninkaan puolella, joka seikka poistaisi häneltä jossakin määrin hänen etuisuuksiansa, koska, jos mylady hänet tunsi samoin kuin hän mylady'n, he pelaisivat molemmat samallaista peliä. Mitä taas tuli siihen juoneen, joka oli alkamassa hänen ja kreivi Wardes'in välillä, ei se meidän itserakasta nuorta miestä paljoa arveluttanut, vaikka markiisi oli nuori, kaunis, rikas ja ennen kaikkea kardinaalin suosikki. Ei sitä turhanpäiten olla kahdenkymmenen vuotias ja semminkin kotoisin Tarbes'ista.

Ensiksi meni d'Artagnan kotiinsa ja pukeutui mitä loistavimmaksi; sitten palasi hän Athoksen luokse, ja tapansa mukaan kertoi hänelle kaikki. Athos kuunteli hänen tuumiansa, pudisti päätänsä ja jonkunmoisella katkeruudella kehoitti häntä varovaisuuteen.

-- Mitä! sanoi hän, olet juuri kadottanut lemmityn, jota sanoit hyväksi, viehättäväksi, täydelliseksi ja, nyt jo juokset toisen jälissä.

D'Artagnan tunsi tuon soimauksen vallan oikeaksi.

-- Minä rakastin rouva Bonaciux'iä sydämmelläni, vaan mylady'ä minä rakastan päälläni, sanoi hän; antaessani saattaa itseni hänen luokseen, koetan minä ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä asioita hän ajelee hovissa.

-- Sitä ei, hiisi vieköön, ole vaikea arvata kaikesta siitä, mitä olet minulle kertonut. Hän on jonkunmoinen kardinaalin vakooja, hän on nainen, joka houkuttelee sinua satimeen, mistä et pääsekkään aivan hevillä irti.

-- Saakeli sentään, kuinka sinä, rakas Athos, maalaatkin asiat mustiksi!

-- Veikkoseni, minä epäilen naisia, mitäs muuta voin? minä olen saanut niistä kyllikseni, varsinkin vaaleaverisistä. Mylady on vaaleaverinen, etkös niin minulle kertonut?

-- Hänellä on mitä kauniimman vaaleat kiharat suinkin olla taitaa.

-- Voi sinua d'Artagnan parka, sanoi Athos.

-- Kuulehan toki, minä tahdon vaan pyrkiä selville, ja sittenkuin olen saanut tietää mitä haluan, niin erkanen hänestä.

-- Pyri vaan selville, sanoi Athos levollisesti. Lord Winter saapui samassa tuokiossa, mutta Athos, saaden ajoissa tiedon, meni toiseen huoneesen; d'Artagnan jäi siis yksinään, ja kun kello oli jo liki kahdeksan, meni hän lordin kanssa pois.

Pulskat vaunut odottivat kadulla, ja kun niitä veti kaksi upeata hevosta, olivat he muutamassa tuokiossa Place-Royale'ssa.

Mylady Clarik otti d'Artagnan'in arvokkaasti vastaan. Hänen hotellinsa oli erinomaisen komea; ja vaikka useimmat englantilaiset sodan karkoittamina olivat lähteneet Ranskasta tai olivat juuri lähtemäisillään, mylady oli vaan pannut yhä uusia kustannuksia hotellinsa koristamiseen, joka osoitti ett'eivät yleiset englantilaisia varten säädetyt määräykset koskeneet häntä.

-- Tässä näet, sanoi lord Winter esittäen d'Artagnan'in sisarellensa, nuoren aatelismiehen, jonka vallassa oli minun henkeni, ja joka ei tahtonut ylivoimaansa käyttää, vaikka me olimme kahdenkertaisesti vihollisia, koska minä olin häntä loukannut ja minä siihen lisäksi olen englantilainen. Kiitä nyt häntä, siskoseni, jos sinulla on ystävyyttä minua kohtaan.

Mylady rypisti hieman kulmiansa; tuskin huomattava varjo vilahti hänen otsallansa ja niin peräti omituinen hymy hänen huulillansa, että nuori mies, nähdessään nuo kolminkertaiset vivahdukset, tunsi ikäänkuin väristyksen ruumiissansa.

Veli ei huomannut mitään; hän oli vetäytynyt leikittelemään myladyn lemmikki-apinan kanssa, joka oli nykinyt häntä takin liepeestä.

-- Tervetulemaanne, herra, sanoi mylady äänellä, jonka erinomainen sulous oli täytenä vastakohtana hänen pahan tuulensa viitteihin, joita d'Artagnan juuri oli saanut havaita, te olette tänäpäivänä hankkineet itsellenne ikuiset oikeudet minun kiitollisuuteeni.

Englantilainen silloin kääntyi heidän puoleensa ja kertoi koko taistelun, jättämättä pienintäkään seikkaa mainitsematta. Mylady kuunteli kertomusta mitä suurimmalla tarkkuudella; vaan vaikka hän mitenkin koetti peitellä sitä vaikutusta, minkä kertomus häneen teki, näkyi kumminkin selvään, ettei se häntä laisinkaan miellyttänyt. Veri nousi hänen päähänsä ja hänen pieni jalkansa liikkui levottomasti hänen helmoissansa.

Lord Winter ei huomannut mitään. Kun hän oli lopettanut lähestyi hän pöytää, jossa oli tarjottimella pullo Espanjan viiniä ja laseja. Hän täytti kaksi lasia ja pyysi viittauksella d'Artagnan'ia juomaan.

D'Artagnan tiesi että englantilaista suuresti pahottaisi ell'ei hän joisi hänen kanssansa. Hän lähestyi siis pöytää ja tarttui lasiin. Sillä välin ei hän kumminkaan jättänyt mylady'ä silmistänsä, ja peilissä huomasi hän ne muodonliikkeet, jotka vaihtelivat mylady'n kasvoilla. Nyt kun hän luuli ett'ei häntä huomattu, ilmautui hänen muotoonsa eleitä, jotka osoittivat raivoa. Hän puri kauniilla hampaillaan nenäliinaansa.

Kaunis pikku kamarineitsyt, jonka d'Artagnan jo oli nähnyt, astui silloin huoneesen; hän virkkoi muutamia sanoja, englanninkielellä lordille, joka samassa pyysi d'Artagnan'ilta lupaa saada poistua, selittäen syyksi kiireellisiä asioitansa ja jättäen sisarensa huoleksi hankkia anteeksiantamuksen.

D'Artagnan ja lord Winter paiskasivat kättä toisillensa, jonka perästä ensin mainittu palasi mylady'n luoksi. Hänen muotonsa muuttui hämmästyttävän nopeasti taas herttaisen näköiseksi, muutamat pienet punaiset pilkut hänen liinassansa osoittivat että hän oli purrut huuliansa verille asti.

Hänen huulensa muutoin olivat erinomaisen kauniit, niiden olisi voinut luulla olevan korallia.

Puhelu kääntyi nyt iloiseen suuntaan. Mylady näytti kokonaan palautuneen entiselleen. Hän kertoi lordin ei olevan hänen veljensä vaan hänen lankonsa; hän, mylady, oli ollut naimisissa lordin nuoremman veljen kanssa, joka oli jättänyt hänet leskeksi yhden lapsen kanssa. Lapsi oli lordin ainoa perillinen, ell'ei lordi menisi naimisiin. Kaikki tuo näytti d'Artagnan'ista verholta, jonka alla piili jotakin, vaan hän ei voinut vielä kurkistaa tuon verhon alle.

Muutoin oli d'Artagnan puolentuntisen keskustelun jälkeen vakuutettu siitä, että mylady oli hänen kansalaisensa; hän puhui ranskaa niin puhtaasti ja sujuvasti, ett'ei siinä ollut mitään epäilyksen sijaa.

D'Artagnan lausui hänelle kohteliaisuuksia ja vakuutti alttiuttansa. Kaikille tyhjänpäiväisyyksille, mitä d'Artagnan'in huulilta kirposi, hymyili mylady hyväntahtoisesti. Lähdön hetki oli käsissä. D'Artagnan heitti mylady'lle jäähyväiset ja lähti ulos salista mitä onnellisimpana ihmisenä.

Portaissa kohtasi hän tuon kauniin kamarineitsyen, joka hipaisi häntä ohimennessä ja punastuen silmiin asti pyysi anteeksi kosketustansa, ja äänellä niin suloisella että anteeksiantamus myönnettiin paikalla.

D'Artagnan palasi seuraavana päivänä ja sai osakseen vielä ystävällisemmän kohtelun kuin ensimmäisellä kertaa. Lord Winter'iä ei siellä näkynyt, ja mylady tällä kertaa yksinään piti huolta vieraan kohtelemisesta. Hän näytti olevan hyvin huvitettu d'Artagnan'ista, kyseli mistä hän oli, ketä ystäviä hänellä oli, ja eikö hän koskaan ollut aikonut ruveta kardinaalin palvelukseen.

D'Artagnan, joka, niinkuin jo tiedetään, oli sangen varovainen kahdenkymmenen vuotiseksi nuorukaiseksi, muisti silloin epäluulonsa mylady'ä kohtaan; hän rupesi ylistelemään Hänen ylhäisyyttänsä, sanoen että hän olisi pyrkinyt päästä kardinaalin miehistöön sen sijaan että hän oli pyrkinyt kuninkaan, jos hän vaan olisi ollut tuttu herra de Cavois'ille sen sijaan että hän oli tuttu herra de Tréville'lle.

Mylady muutti kevyesti puheen ainetta ja kysyi d'Artagnan'ilta mitä huolettomimmalla tavalla, oliko hän koskaan käynyt Englannissa.

D'Artagnan vastasi, että herra de Tréville lähetti hänet tuonoin sinne tekemään hevoskauppoja ja että hän sieltä oli tuonut neljä näytteeksi.

Puhelun aikana purasi mylady pari kolme kertaa huultansa; hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolta ei ollut helppo pusertaa mitään tietoja.

Samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä lähti d'Artagnan pois. Käytävässä tapasi hän taaskin tuon kauniin Ketty-neitsyen. Tämä katseli häntä hyvänsävyisyydellä, jonka merkitystä ei ollut vaikea arvata. Mutta d'Artagnan'in mieleen oli hänen emäntänsä niin kiintynyt, ett'ei hän ketään muuta huomannutkaan.

Seuraavana päivänä palasi d'Artagnan taaskin mylady'n, luokse ja samoin sitä seuraavana, ja kerta kerralta muuttui kohtelu yhä ystävällisemmäksi.

Joka ilta tapasi hän kamarineitsyen joko esihuoneessa, käytävässä tai portaissa.

Mutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään huomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen.

XXXI.

Eräät prokuraattorin päivälliset.

Sillä välin kuin d'Artagnan näin oli hankkinut itselleen pääsyn mylady'n tuttavuuteen, oli Porthos kokenut parastansa voittaaksensa "herttuattarensa" suosion, jonka hän, niinkuin Chantilly'n ravintolan isännän kertomuksesta on jo käynyt selville, oli menettänyt.

Juuri samana päivänä kuin d'Artagnan oli päässyt myladyn jälille Saint-Leu'n kirkon luona, oli Porthos vaelluksillaan tavannut prokuraattori Coquenard'in rouvan.

Porthoksen muhkea muoto ja hänen viisaasti asetetut sanansa suostuttivat tuota pikaa prokuraattorin rouvan ja hellyttivät hänen sydämmensä siihen määrään, että hän kyyneleet silmissä lupasi auttaa Porthosta hänen rahapulassaan ja, pannaksensa asian alkuun, kutsui hänet päivällisille seuraavaksi päiväksi.

Heidän välillensä syntyi sula sovinto, ja otettuaan toisiltaan hellät jäähyväiset, erosi Porthos "herttuattarestansa" mitä iloisimmassa mielentilassa, mitä parhaimpia toiveita uhkuvalla sydämmellä.

Siitäpä se johtui hänen hullunkurinen käytöksensä myöhempään päivällä Athoksen luona, jossa hän sai tiedon kaksintaistelusta englantilaisten kanssa. Mutta siihen myöskin perustui se maltti ja taitavuus, jota hän mainitussa taistelussa sitten osoitti, ja josta hän, niinkuin jo olemme kertoneet, suoriutui niin loistavalla tavalla.

Tämä kaksintaistelu ei millään muotoa saattanut häntä unhottamaan prokuraattorin rouvan päivälliskutsumusta. Seuraavana päivänä kello yhden aikaan harjautti hän Mousqueton'illa vielä viimeisen kerran pukuaan ja lähti l'Ours'in kadulle kävellen semmoisen miehen askeleilla, jolla on onni mukanansa.

Hänen sydämmensä pamppaili, mutta ei, niinkuin d'Artagnan'in, vasta syttyneestä, malttamattomasta rakkaudesta. Ei, paljon aineellisemmat syyt saattoivat hänen verensä liikkeesen; hän oli nyt vihdoin astuva tuon salaperäisen kynnyksen yli, nouseva niitä tuntemattomia portaita, joita myöten mestari Coquenard'in vankat écu't olivat yksitellen vaeltaneet.

Hän oli nyt todenperästä näkevä sen raha-arkun, jonka kuvan hän kaksikymmentä kertaa oli unissaan nähnyt: tuo arkku oli pitkä ja syvä, munalukoilla ja telkimillä varustettu ja permantoon kiinitetty; siitä oli hän usein kuullut puhuttavan ja sen oli nyt prokuraattorin rouva avaava tosin laihanpuolisilla vaan ei aivan rumilla käsillänsä hänen ihmeteltäväksensä.

Siihen lisäksi tuo harhaileva, varaton, omaiseton mies, kapakkaelämään tottunut sotilas, herkkusuu, usein kuokkavieras, oli nyt saapa maistaa perheateriaa, nauttia mukavaa kotielämää, tottua sen pieniin huoliin, jotka miellyttävät sitä enemmän kuta karkeampi ollaan, niinkuin vanhat sotapukarit sanovat.

Tulla serkun nimellä joka päivä hyvään ruokapöytään, elähdyttää vanhan prokuraattorin keltaisia, ryppyisiä kasvoja, opettaa hänen nuorille kirjureillensa kaikellaisia korttipeliä ja palkinnoksi siitä nylkeä heitä aikalailla, -- kaikki semmoinen oli Porthoksen mielitöitä.