Part 25

On siis helposti ymmärrettävää, ett'ei semmoisessa asiain tilassa mikään ollut Bazin'ille vastenmielisempää kuin d'Artagnan'in tulo, joka saattoi vetää hänen herransa takaisin maallisten ajatusten pyörteesen, mikä häntä niin kauvan oli mukanansa kuljetellut. Hän päätti siis puollustaa urhoollisesti ovea; ja kun hän ei voinut sanoa Aramiksen olevan poissa, koki hän uudelle tulijalle selittää että olisi peräti sopimatonta mennä häiritsemään hänen herraansa siinä jumalisessa keskustelussa, johon hän oli aamusta saakka antauneena ja joka Bazin'in sanan mukaan ei voinut päättyä ennen iltaa.

Mutta d'Artagnan ei pitänyt mitään lukua mestari Bazin'in kauniista puheista ja kun hän ei huolinut antautua sanakiistaan ystävänsä palvelijan kanssa, hän siirsi vaan hänet kädellään syrjään ja toisella avasi oven n:o 5.

D'Artagnan astui huoneesen.

Aramis, mustassa takissa, päässä jonkunmoinen pyöreä, latiskainen myssy, joka sangen paljon vivahti kalottiin, istui pitkän, paperikääryillä ja suurilla kokolehti-kirjoilla peitetyn pöydän ääressä; hänen oikealla puolellaan istui jesuittain ylipappi ja vasemmalla Montdidier'in kirkkoherra. Ikkunoiden uutimet olivat puoliksi alaslasketut ja päästivät huoneesen hämärän, salaperäisen valon, joka oli omiansa synnyttämään hurskasta uinailemista. Kaikki maailmalliset esineet, jotka silmää kohtaavat tullessa nuoren miehen huoneesen, semminkin kuin nuori mies on muskettisoturi, olivat kadonneet kuin lumouksen kautta, ja, epäilemättä pelosta että niiden näkeminen palauttaisi hänen herransa takaisin maallisiin, Bazin oli korjannut talteensa miekan, pistoolit, töyhtölakin, ja kaikenlaatuiset kirjatut hetaleet ja ripsit.

Kolinasta, joka syntyi d'Artagnan'in tullessa sisään, kohotti Aramis päätänsä ja huomasi ystävänsä. Mutta nuoren miehen suureksi hämmästykseksi hänen ilmaantumisensa ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta muskettisoturiin, niin oli hänen mielensä kaukana maallisista asioista.

-- Hyvää päivää, rakas d'Artagnan, lausui Aramis; minun on kovin mieluista nähdä sinua.

-- Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma siitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.

-- Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut sitä epäilemään?...

-- Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun hengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen läsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.

Nuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka tarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta d'Artagnan ei siitä välittänyt.

-- Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä päättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä näille herroille.

Aramis punastui tuskin huomattavasti.

-- Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen vakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen sinut terveenä.

-- Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä aivan pahasti.

-- Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin pelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten d'Artagnan'ia molemmille papeille.

-- Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.

-- Sitä en ole jättänytkään tekemättä, arvoisat kirkkoherrat, lausui nuori mies vastaten heidän kumarrukseensa.

-- Sinä tulet sopivaan aikaan, rakas d'Artagnan, sanoi Aramis, yhtyäksesi keskusteluumme ja valaistaksesi sitä tiedoillasi. Me keskustelemme tässä parhaillaan herrojen Amiens'in ylipastorin ja Montdidier'in kirkkoherran kanssa uskonopillisista kysymyksistä, jotka kauvan aikaa jo ovat pitäneet meidän huomiotamme kiinteällä; minä olisin kovin hyvilläni, jos sinäkin lausuisit niistä mielipiteesi.

-- Sotilaan mielipiteet eivät paljoa paina, vastasi d'Artagnan, joka alkoi tulla levottomaksi huomatessaan minne päin asiat rupesivat kääntymään, ja sinä voit aivan hyvin luottaa näiden arvoisien herrojen tieteellisyyteen.

Molemmat papit kumarsivat vuorostaan.

-- Päinvastoin, vastasi Aramis, teidän mietteenne ovat meille kallisarvoisia; kysymys on tämä: herra ylipastori luulee, että minun teesini sisällyksen pitää olla etupäässä dogmatillisen ja didaktillisen.

-- Sinun teesisi! oletko kirjoittanut teesejä?

-- Tietysti, vastasi jesuitta: papinvihkimykseen on teesi välttämätön.

-- Papinvihkimykseen! huudahti d'Artagnan, joka ei ollut uskonut, mitä ravintolan emäntä ja Bazin kumpikin vuorollaan olivat vakuuttaneet.

Ja hän katseli hämmästyneenä noita edessänsä olevia kolmea henkilöä.

-- No niin, jatkoi Aramis heittäytyen nojatuoliinsa niin somaan asemaan kuin jos hän olisi istunut naiskamarissa ja katsellen mielihyvällä valkoista pulleata kättänsä, joka oli aivan kuin naisen käsi, ja jota hän piti pystyssä, saadaksensa veren laskeutumaan, no niin, d'Artagnan, niinkuin olet kuullut, herra ylipastori tahtoisi teesini olemaan dogmatillisen, vaan minä tahtoisin sen olemaan aatteellisen. Sen vuoksi on herra ylipastori ehdotellut tämän aineen, jota ei vielä ole käsitelty, ja jossa olen havainnut erinomaisia tutkimisen aiheita:

"_Utraque manus in benedicendo clericis inferioribus necessaria est._"

D'Artagnan, jonka tietokannan me tunnemme, ei tajunnut tuosta lauseesta enempää kuin siitäkään, jonka herra de Tréville oli lausunut Buckingham'in antaman lahjan johdosta.

-- Joka on, selitti Aramis, niinpaljo kuin: kumpikin käsi on alemmille Jumalan sanan palvelijoille välttämättömän tarpeellinen siunausta antaessaan.

-- Ihmeteltävä aine! huudahti jesuitta.

-- Ihmeteltävä ja dogmatillinen, kertoi kirkkoherra, joka ollen latinassa d'Artagnan'in kanssa yhdenväkinen, seurasi huolellisesti jesuittaa, voidaksensa pysyä hänen rinnallansa ja kertoa hänen sanojansa kuin kaiku.

Mitä d'Artagnan'in tulee, ei häneen tarttunut ensinkään tuo mustaviittaisten herrojen ihastus.

Hetkisen keskusteltua heitti Aramis syrjäsilmäyksen d'Artagnan'iin ja näki hänen haukoittelevan niin että leuvat olivat longahtaa sijoiltaan.

-- Puhukaamme ranskaa, arvoisa isä, sanoi hän jesuitalle, herra d'Artagnan'ia huvittaisi silloin meidän keskustelumme enemmän.

-- Niin, minä olen matkasta väsynyt, sanoi d'Artagnan, ja kaikki tuo teidän latinanne jää minulta ymmärtämättä.

-- Puhukaamme vaan, sanoi jesuitta harmissaan, mutta kirkkoherra heitti kiitollisen silmäyksen d'Artagnan'iin; no niin, ja käykäämme tekstiin käsiksi, jatkoi hän puolestaan.

Keskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta latinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui melkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa heidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa hullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän näki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä kuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan laskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan varoittavalla äänellä:

-- Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä, _altissima voce_. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään että armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.

-- Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.

-- Maallista itseluottamusta!

-- Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!

-- Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?

-- Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä mitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne tyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan teen väitekirjoitukseeni.

-- Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen sopivassa mielentilassa.

-- Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä, että muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien oheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, _aves coeli comederunt illam_.

-- Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka tunsi voimainsa loppuvan.

-- Hyvästi, poikani, sanoi kirkkoherra, hyvästi huomiseksi.

-- Huomenna siis, raju nuorukainen, sanoi jesuitta; te lupaatte ruveta yhdeksi kirkon kynttiläksi; suokoon taivas, ett'ei sen kynttilän valo olisi hävittävää tulta.

D'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo pureskella sormenpäitä.

Mustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja d'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja riemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta uskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan kirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti heidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.

Aramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös d'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.

Jäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa äänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu tästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian ystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:

-- Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.

-- Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen pappi sanoi.

-- Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin minussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös ole, ystäväni?

-- Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun laskevan pilaa.

-- Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!

-- Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.

-- Ja siinä tehdään väärin, d'Artagnan, sillä kuolema avaa oven kadotukseen tai autuuteen.

-- Myönnän; mutta jos suvaitset, heittäkäämme nyt uskon asiat, Aramis veikkoseni; sinä kaiketi olet saanut niistä jo kylliksi täksi päivää; ja minun täytyy sinulle tunnustaa, ett'en ole syönyt mitään sittenkuin tänä aamuna kello kymmenen ja minulla on niin saakelin nälkä.

-- Me syömme koht'ikään päivällistä, veikkoseni; mutta niinkuin muistat, nyt on perjantai: tänä päivänä en minä voi nähdä enkä syödä lihaa. Tahdotko siis tyytyä minun päivälliseeni, joka on keitettyä tetragon'ia ja hedelmiä?

-- Mitä sinä tarkoitat tetragon'illa, kysyi d'Artagnan levottomasti.

-- Minä tarkoitan kaaliksia, vastasi Aramis; mutta sinua varten lisään minä siihen munia, vaikka se on suuri loukkaus sääntöjä vastaan: sillä munat ovat lihaa, koska niistä tulee kananpoikia.

-- Tuo ateria ei paljon ravitse, vaan olkoon menneeksi; jäädäkseni sinun seuraasi, suostun minä siihen.

-- Minä kiitän sinua uhrauksestasi, sanoi Aramis; mutta vaikka se tosin ei hyödytä sinun ruumistasi, hyödyttää se toki, ole siitä varma, sinun sieluasi.

-- Siis olet tykkänään päättänyt astua hengelliseen säätyyn? Mitähän meidän ystävämme sanovat ja mitä sanoo herra de Tréville? He pitävät sinua karkurina, sen sanon sinulle jo edeltäkäsin.

-- Minä en astu hengelliseen säätyyn, vaan minä palaan siihen. Kirkon minä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä väkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan.

-- En minä sitä ole tiennyt.

-- Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin?

-- En laisinkaan.

-- No niin, tässä saat kuulla historiani. Minä olin yhdeksän-vuotiaasta saakka ollut seminaarissa; kolmen päivän perästä olin täyttävä kaksikymmentä vuotta, olin pääsevä papiksi, kaikki oli aivan päätetty. Eräänä iltana kun tapani mukaan menin erääsen taloon, jossa usein mielelläni kävin, -- kun on nuori, niin on heikko, näethän -- tuli yht'äkkiä ja aivan odottamatta sisään eräs upseeri, joka kadehtivilla silmillä näki minun lukevan talonemännälle pyhimyksien elämäkertoja. Juuri siksi illaksi olin kääntänyt erään runon Judith'ista, ja olin parhaillani lukemassa säkeitäni naiselle, joka minua näistä kaikin tavoin kiitteli ja, nojaten päätänsä minun olkaani vasten, luki niitä minun jälestäni. Tuo asema, joka, sen myönnän, oli vähän liian vapaa, loukkasi upseeria: hän ei sanonut mitään, vaan kun minä menin pois, tuli hän minun perästäni ja saavutettuaan minut, kysyi:

-- Herra apotti, pidättekö selkäsaunasta?

-- Sitä en voi sanoa, herra upseeri, vastasin minä, kukaan ei ole vielä koskaan uskaltanut minulle sitä antaa.

-- Vai niin! kuulkaapas, herra apotti, jos te vielä tulette käymään siinä talossa, jossa minä tapasin teidät tänä iltana, niin kyllä minä uskallan.

Minä luulen säikähtyneeni, kalpenin kovasti ja tunsin jalkani horjuvan allani, minä hain vastausta, vaan en löytänyt, minä vaikenin.

Upseeri odotti vastausta ja nähdessään sen viipyvän, rupesi hän nauramaan, käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin taloon. Minä menin takaisin seminaariin.

Minä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin olet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja vaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen elävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni, ett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi papinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta myöhemmäksi.

Minä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä miekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka päivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien kuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan, pukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman naisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli Francs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.

Aivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä, juuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen erästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.

-- Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä menen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko minulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?

Upseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:

-- Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.

-- Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten elämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.

-- Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te minusta tahdotte?

-- Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän kävelemään.

-- Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.

-- Ei huomisaamuna vaan nyt heti, jos suvaitsette.

-- Jos te niin välttämättömästi vaaditte...

-- Kyllä minä vaadin.

-- No mennään vaan. Hyvät naiset, sanoi upseeri, elkää ottako tätä häiriöksi. Niinpian kuin vaan olen tappanut tämän herran, palaan minä lopettamaan viimeisen värsyn.

Me menimme.

Minä vein hänet Payenne'n kadulle juuri samalle paikalle missä vuosi takaperin aivan samalla tunnilla hän oli minulle lausunut tuon edellämainitun kohteliaisuuden. Oli kaunis kuuvalo. Me paljastimme miekkamme ja aivan ensimäisessä ryntäyksessä pistin minä hänet kuoliaaksi.

-- Sepä saakeli! sanoi d'Artagnan.

No niin, jatkoi Aramis, kun naiset eivät nähneet laulajan palaavan ja kun hänet löydettiin Payenne'n kadulla, suuri miekanpisto ruumiin lävitse, arvattiin, että minä se kaiketi olin häntä pidellyt tuolla tavoin ja asiasta nousi aika melu. Minun oli sen vuoksi pakko joksikin aikaa luopua kaapustani. Athos, jonka tuttavuuteen jouduin samoin aikoin, ja Porthos, joka sen lisäksi, mitä opin miekkailutunneillani, neuvoi minulle muutamia rohkeita pistoja, saivat minut anomaan muskettikauhtanaa. Kuningas oli pitänyt suuresti isästäni, joka sai surmansa Arras'in piirityksessä, ja hän salli minun saada kauhtanan. Ymmärrät siis, että nyt on jo aika palatakseni takaisin kirkon haltuun.

-- Ja miksi nyt enemmän kuin ennen ja vast'edes? Mitäs nyt on sitten tapahtunut, joka saattaa sinua noin pahoihin ajatuksiin?

-- Tämä haava, rakas d'Artagnan'ini, on minulle taivaan viittauksena.

-- Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että tuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.

-- Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.

-- Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja verta vuotavampi, se on naisen tekemä.

Aramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.

-- Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö ajattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia? _Vanitas vanitatum!_ Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet, takertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä, hyi, mitä ajatteletkaan!

-- Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan paljoa korkeammalle.

-- Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan pelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen kerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.

-- Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen näköisenä.

-- Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen; kaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen kädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas d'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko minua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on onnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa, pääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme niinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.

-- Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten, sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.

-- Kuinka?

-- Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.

-- Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...

-- Sen sijaan kuin...

-- Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.

-- Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa päätöksesi?

-- Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.

-- Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.

-- Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.

D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:

-- Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa, olisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.

-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta itsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta: rakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.

-- Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.

-- Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä kirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden...

-- Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.

-- Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä otin mukaani.

-- Mutta keltä on se kirje?

-- Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko muuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno, on kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä herttuallisella sinetillä.

-- Mitä sinä puhut?

-- Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen etsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot, ovat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.

-- Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut kuoliaaksi!

-- No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen taskustaan.

-- Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen; hänen kasvonsa loistivat.

-- Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja välinpitämättömästi.

-- Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen tukehtumaisillani onnellisuudesta!

Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.

Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.

-- Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.

Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta, antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset lattialle.

-- Missäs nyt on kaikki _vanitas vanitatum_? kysyi d'Artagnan leikillisellä ivalla.

-- Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä kaukana puuhaillaan.

XXVII.

Athoksen vaimo.

-- Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.

-- Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis. Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin taitavasti.

-- Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä sinne niin pian kuin mahdollista.

-- Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?

-- Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.

-- Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset sinä toki lepoa.

-- Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän ikkunan ääressä.

-- Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.

-- Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla matkustaminen.

-- No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi noista hevosista on sinun.

-- Pah! ja mikä sitten?

-- Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin toistakaan.

-- Ja onko tuo komea loimikin minun?

-- Tietysti.

-- Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.

-- En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa puhumasta.

-- Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo hopeoitu satula?

-- Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on minun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.

-- Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.

-- Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.

-- Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?

-- Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat, ajattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.

-- Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.

-- Mainiosti.

-- Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään, vaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit jalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.

Bazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.

-- Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa pistoolini! käski Aramis.