Part 24

-- Eikö mitä, sillä Porthos maksaa kaikki.

-- Hm! virkkoi isäntä epäillen.

-- Hän on erään sangen ylhäisen naisen suosikki, eikä hän tuommoisen mitättömän summan vuoksi jätä häntä pulaan.

-- Jos uskaltaisin sanoa mitä minä luulen siitä asiasta...

-- Mitäkö luulette?

-- Sanonpa vielä enemmän: mitä tiedän siitä asiasta.

-- Mitäkö tiedätte?

-- Ja mistä olen aivan varmakin.

-- Mistäkö olette varma? -- no sanokaapa.

-- Sanon että minä tunnen tuon ylhäisen naisen.

-- Te?

-- Niin juuri, minä.

-- Kuinka te hänet tunnette?

-- Oh, herrani, jos luulisin voivani luottaa teidän vaitioloonne...

-- Puhukaa vaan, aatelisen kunniani kautta, te ette tarvitse katua luottamustanne.

-- No niin! herra, ymmärrättehän, levottomuus ajaa ihmistä kaikellaisiin.

-- Mitä siis olette tehneet?

-- Oh, en mitään, jota ei velkoja olisi oikeutettu tekemään.

-- No mitä sitten?

-- Herra Porthos jätti meille kirjelipun, joka oli menevä tuolle herttuattarelle, ja käski viemään sen postiin. Hänen palvelijansa ei ollut vielä silloin palannut. Kun hän ei voinut lähteä huoneestansa, täytyi hänen antaa asiansa meidän toimitettavaksi.

-- Entäs sitten?

-- Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein varma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin hänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan täytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän toimittamaan kirjeen perille; eikö niin?

-- Niinpä niin.

-- No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?

-- En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.

-- Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?

-- Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.

-- Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva Coquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä olevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen omituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.

-- Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?

-- Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra Porthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun naisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.

-- Onkos hän sitten saanut miekanpiston?

-- Ah, Jumalani, mitä olenkaan sanonut!

-- Te olette sanoneet, että Porthos on saanut miekanpiston.

-- Niin; mutta hän on kovasti kieltänyt minun sitä sanomasta.

-- Minkätähden?

-- Hiisi vieköön, sentähden, että hän oli kehunut seivästävänsä tuon tuntemattoman herran, jonka kanssa te jätitte hänet riitelemään, vaan että tuntematon päinvastoin, kaikesta ylvästelemisestä huolimatta, kaatoi hänet maahan. No niin, kun herra Porthos on sangen kopea herra, paitsi herttuatartansa kohtaan, jota hän luuli voivansa miellyttää kertomalla koko seikkailunsa, hän ei tahdo kellenkään tunnustaa saaneensa miekan pistoa.

-- Siis miekanpisto se on, joka häntä vuoteella pidättää?

-- Ja aika miekanpisto, sen vakuutan. Teidän ystävänne mahtaa olla peräti sitkeähenkinen.

-- Te olitte siis katsomassa taistelua?

-- Herra, minä seurasin heitä uteliaisuudesta, ja siten näin minä koko taistelun, ilman että taistelijat näkivät minua.

-- Ja kuinka se kävi?

-- Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon; vieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra Porthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa rautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan kärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa vastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi hänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä d'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne ravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.

-- Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?

-- Siltä se näytti.

-- Ja tiedättekö minne hän on joutunut?

-- En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole sittemminkään häntä enää nähnyt.

-- Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte herra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?

-- Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut jo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.

-- Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä suorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.

-- Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän vaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut, että hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja uskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.

-- Ja oletteko vieneet semmoisen vastauksen vieraallenne?

-- Siitä olemme varoneet itseämme: hän olisi silloin nähnyt, millä tavoin olemme hänen asiansa toimittaneet.

-- Hän siis yhä odottaa vaan rahojansa?

-- Niin kaiketi. Eilen kirjoitti hän taas; vaan sillä kertaa vei kirjeen postiin hänen palvelijansa.

-- Ja te sanoitte prokuraattorin rouvan olevan vanhan ja ruman?

-- Viidenkymmenen vuotias on hän vähintään, eikä enää suinkaan mikään kaunotar, sen mukaan mitä Pathaud sanoo.

-- Siinä tapauksessa olkaa huoleti, hän kyllä taipuu; muutoin, Porthos ei voi olla teille kovin paljo velkaa.

-- Kuinka, vai ei paljoa! Jo kaksikymmentä pistole'a, lukematta siihen lääkkeitä. Oh, hän ei kiellä itseltänsä mitään; kyllä näkee, että hän on tottunut suuresti elämään.

-- No niin, jos hänen lemmittynsä hylkää hänet, on hän kyllä löytävä ystäviä sen vakuutan. Siis, isäntä hyvä, elkää olko laisinkaan levoton ja pitäkää hänestä vaan edeskinpäin kaikkea sitä huolta, jota hänen asemansa ansaitsee.

-- Te olette, hyvä herra, luvannut minulle, olla mitään virkkaamatta prokuraattorin rouvasta ja olla aivan vaiti hänen haavastansa.

-- Se on sovittu asia; teillä on kunniasanani.

-- Oh! nähkääs, hän tappaisi minut!

-- Elkää peljätkö, hän ei ole niin kauhea kuin hän näyttää.

Näin sanoen nousi d'Artagnan portaita, jättäen isännän vähän levollisemmaksi noista kahdesta asiasta, joista hän näkyi pitävän paljon, nimittäin saamisestaan ja hengestään.

Toisessa kerrassa oli käytävän näkyvimmälle ovelle vedetty musteella suunnattoman suuri ykkönen; d'Artagnan kolkutti ovelle ja saatuaan sisäpuolelta pääsyluvan, astui hän sisään.

Porthos oli pitkällään ja pelasi lansnehtia Mousqueton'in kanssa, pitääksensä pelitaitoansa vireillä; mutta lieden äärellä kääntelihe peltopyy paistinkoukussa ja suuren uunin kahdessa kulmassa kiehui kolmijaloillaan kaksi varsikattilaa, joista levisi kaniinikeiton ja kalasotkun miellyttävä haju. Sitä paitsi oli kaapin päällä ja pöydällä koko joukko tyhjiä pulloja.

Nähdessään ystävänsä, Porthos huudahti ilosta; ja Mousqueton, nousten kunnioittavasti seisovilleen, jätti hänelle istuimensa ja lähti tarkastamaan kattiloitansa, joita hän näkyi erityisellä huolella hoitelevan.

-- Oh, peeveli, sinäkö se olet, sanoi Porthos, tervetultua, ja suo anteeksi, ett'en käy sinulle vastaan. Mutta, lisäsi hän silmäten d'Artagnan'ia vähän levottomasti, tiedätkö mitä minulle on tapahtunut?

-- En.

-- Eikö isäntä ole mitään kertonut.

-- Minä kysyin vaan sinua ja tulin oikopäätä tänne.

Porthos hengitti vapaammin.

-- Ja mitä sinulle sitten on tapahtunut, Porthos veikkonen? kysyi d'Artagnan.

-- No niin, hyökätessäni vastustajani kimppuun, jolle olin antanut jo kolme miekanpistoa ja aioin antaa neljännen, löin jalkani kiveen ja niukahdutin polveni.

-- Todella?

-- Kunniani kautta! Se oli onneksi tuolle konnalle, sillä minä en olisi heittänyt häntä ennenkuin hän olisi kaatunut kuolleena tantereelle, sen vakuutan.

-- No kuinkas hänelle kävi?

-- Oh, sitä en tiedä; hän sai kyllikseen, ja meni matkaansa pyytämättä enempää; mutta d'Artagnan, kuinkas sinulle onnistui?

-- Ja tuo niukahdus, jatkoi d'Artagnan, se se siis pidättää sinua vuoteen omana?

-- Niin, Jumala nähköön, ei mikään muu; mutta muutaman päivän perästä olen taas jaloillani.

-- Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on kauhean ikävä.

-- Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa sinulle eräs asia.

-- Mikä?

-- Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä, niinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi pistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi erään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä pelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön, seitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen taskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs siitä tuumaat, d'Artagnan?

-- Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa yht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: "kova onni pelissä, hyvä onni rakkaudessa." Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa, voittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan sinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä sinulta apuansa?

-- Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni minua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä kirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä louisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...

-- No niin?

-- No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut mitään vastausta.

-- Todella?

-- En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän kirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä aloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.

-- Mutta isäntäsi näyttää kohtelevan sinua hyvin, sanoi d'Artagnan, osoittaen kattiloita ja tyhjiä viinipulloja.

-- Niin ja näin, vastasi Porthos; siitä on nyt kolme tai neljä päivää kuin tuo hävytön toi minulle rätinkinsä ja minä ajoin hänet ulos rätinkineen päivineen; niin että minä olen täällä jonkunmoinen voittaja, jonkunmoinen valloittaja. Ja niinkuin näet, olen minä täällä täysissä aseissa sen varalla, että minua ruvettaisiin karkoittamaan asemastani.

-- Mutta näyttääpä siltä, sanoi nauraen d'Artagnan, kuin sinä silloin tällöin tekisit hyökkäyksiä.

Ja hän osoitti pulloja ja kattiloita.

-- Valitettavasti en, sanoi Porthos. Tämä saakelin niukahdus pitää minua vuoteella, mutta Mousqueton tekee partioretkiä ja hankkii ruokavaroja. Mousqueton ystäväni, jatkoi Porthos, sinä näet että olemme saaneet lisäväkeä, me siis tarvitsemme lisää varoja.

-- Mousqueton, sanoi d'Artagnan, teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.

-- Mikä, herrani?

-- Teidän tulee antaa Planchet'ille opetusta; minä saattaisin vuorostani joutua piiritystilaan, ja silloin ei olisi hullumpaa saada nauttia samoja etuja, mitä te toimitatte isännällenne.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Mousqueton vaatimattomasti, ei mikään ole sen helpompaa. Täytyy vaan olla nokkela, siinä kaikki. Minä olen kasvanut maalla ja isäni harjoitteli joutohetkinä vähän salametsästystä.

-- Mitäs hän teki muina hetkinään?

-- Herra, hän harjoitteli ammattia, jonka minä olen havainnut aina hyvin tuotteliaaksi.

-- Mitä ammattia?

-- Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun hän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien katolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut itselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena milloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla pensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään, täyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi silloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen askeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina päättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa, pelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi hugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän voinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä meidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen katolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli kasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.

-- No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä hugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut tekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he häntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten tulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me, veljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.

-- No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.

-- Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta lähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista ja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me olimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme ajattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.

-- Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika sukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen salametsästystä?

-- Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan pauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita meitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän hienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini. Kävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja poluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen siimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään, niinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja kaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti sulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.

-- Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?

-- Niin ja ei.

-- Kuinka niin ja ei?

-- Hän hankkii, se on totta, mutta hän ei tiedä että hänellä on se kunnia.

-- Selittäkää, Mousqueton, teidän puheenne on täynnä opettavaista.

-- Asian laita on tämmöinen, herra. Kohtalo saattoi minut ulkomatkoillani tutustumaan espanjalaiseen, joka oli nähnyt monta maata, niiden joukossa myöskin Ameriikan.

-- Mitä yhteyttä Ameriikalla saattaa olla noiden pullojen kanssa, joita seisoo tuolla kaapin päällä ja pöydällä.

-- Malttakaahan, herra, kaikki tulee vuorollansa.

-- Aivan oikein, Mousqueton; minä odotan kärsivällisesti ja kuuntelen.

-- Espanjalaisella oli palveluksessaan lakeija, joka oli hänen mukanansa Meksikkomatkalla. Tuo lakeija oli minun kotipuolelaisiani, niin että me tulimme pian tuttaviksi, kun luonteemme olivat suuresti yhdenlaatuiset. Me rakastimme kumpikin metsästystä ennen kaikkea, ja hän kertoi minulle kuinka maanasukkaat pampas-kentällä pyytävät tiikereitä ja härkiä tavallisilla surmansilmukoilla, joita he heittävät noiden hirmuisten eläinten kaulaan. Alussa en tahtonut uskoa voitavan saavuttaa semmoista taitavuutta, että parin kolmenkymmenen jalan päästä saattaisi heittää köydenpään mihin tahtoo; mutta kun näin siitä selvän todistuksen, täytyihän minun uskoa kertomuksen todenperäisyys. Ystäväni asetti pullon kolmenkymmenen askeleen päähän ja joka kerta osui hän silmukan pullon kaulaan. Minä rupesin harjoittelemaan ja kun luonto on lahjoittanut minulle jonkunmoista taipumusta, heitän minä tätä nykyä _lasso_'a yhtä hyvin kuin kuka tahansa tässä maailmassa. No niin, ymmärrättekö jo? Isännällämme on sangen hyvin varustettu kellari, jonka avainta hän ei jätä huostastaan; mutta kellarissa on ilmareikä. No niin, tuon ilmareijän kautta heitän minä lassoni, ja kun minulla on tiedossa, missä hyvä nurkka on, vetelen minä sieltä. Siitä näette nyt, herrani, missä yhteydessä Ameriikka ja nuo viinipullot ovat keskenään. Mutta tahdotteko nyt maistaa viinejämme ja sanoa suoraan mitä niistä ajattelette?

-- Kiitos, ystäväni, kiitos; valitettavasti olen juuri syönyt aamiaisen.

-- No niin, sanoi Porthos, pane ruoka pöytään, Mousqueton, ja sill'aikaa kuin me syömme aamiaista, on d'Artagnan meille kertova vaiheistaan niinä kymmenenä päivänä, jotka ovat kuluneet siitä saakka kun hän jätti meidät.

-- Aivan mielelläni, sanoi d'Artagnan.

Sillä aikaa kuin Porthos ja Mousqueton aterioivat taudista tervehtyvän ruokahalulla ja sillä veljellisellä ystävyydellä, joka vastoinkäymisissä ihmisiä toisiinsa yhdistää, d'Artagnan kertoi, kuinka Aramis haavoitettuna oli pakoitettu pysähtymään Crèvecoeur'iin, kuinka hän oli jättänyt Athoksen taistelemaan Amiens'iin neljää miestä vastaan, jotka häntä syyttivät väärän rahan tekijäksi ja kuinka hän, d'Artagnan, oli pakoitettu raivaamaan tiensä kreivi de Wardes'in ruumiin ylitse päästäksensä Englantiin.

Mutta siihen pysähtyi d'Artagnan'in kertomus; hän mainitsi vaan, että hän palatessaan Englannista oli saanut mukaansa neljä komeata hevosta, joista yksi on hänelle, toiset kullekin toverillensa; sitten päätti hän kertomuksensa kokonaan, ilmoittaen vaan Porthokselle että hänelle aiottu hevonen oli jo saanut sijansa ravintolan tallissa.

Siinä hetkessä tuli Planchet sisään ilmoittamaan isännällensä että hevoset olivat kylliksi levänneet ja että oli mahdollista ehtiä Clermont'iin yöksi.

Kun d'Artagnan oli melkein levollinen Porthoksen suhteen ja kun hän ikävöitsi saada tietoja molemmista toisista ystävistään, ojensi hän kätensä sairaalle ja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle jatkaaksensa tiedustelujansa. Ja koska hän aikoi palata samaa tietä, ottaisi hän, jos Porthos vielä kahdeksan päivän perästä olisi Grand-Saint-Martin'in hotellissa, hänet takatulossa mukaansa.

Porthos vastasi että aivan luultavimmasti hän niukahduksensa ei sallisi hänen sen ajan kuluessa lähteä sieltä. Ja hänen muka täytyi muutoinkin jäädä Chantilly'yn odottamaan vastausta herttuattareltansa.

D'Artagnan toivotti hänelle nopeata ja hyvää vastausta; ja jätettyään vielä kerran Porthoksen Mousqueton'in hoitoon, suoritettuaan maksunsa ravintolanisännälle, sekä päästyään yhdestä talutushevosestaan, lähti hän Planchet'in kanssa uudestaan matkalle.

XXVI.

Aramiksen teesi.

D'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä prokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin, oli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo pöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän oli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä salaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa ylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen siveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu tietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan tulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa välittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta kokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi voivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.

Mutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän ajatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli saaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren miehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin siitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta naista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva Bonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin tiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli saanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja epäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut, jos hän olisi tavannut hänet kotona.

Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki, sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä, eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.

Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa ravissa portille, pysähtyi siihen.

Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen näköiseltä ihmiseltä.

-- Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle, kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?

-- Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä, miellyttävä, soreakasvuinen?

-- Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.

-- Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.

-- Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä ikävöin häntä nähdä.

-- Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa teitä vastaan.

-- Miksikä niin? onko hänellä vieraita?

-- Hänellä on, herraseni, todellakin vieraita, ja oikein kunnianarvoisia.

-- No ketä sitten?

-- Montdidier'in kirkkoherra ja jesuittain ylipappi Amiens'ista.

-- Jumalani! huudahti d'Artagnan, onko poika-parka kovin huonona?

-- Ei, herraseni, päinvastoin; mutta sairautensa aikana on armo kohdannut häntä, ja hän on päättänyt mennä hengelliseen säätyyn.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan, en muistanutkaan, että hän on muskettisoturina vaan väliaikaisesti.

-- Tahtooko herra vaan kaiken mokomin häntä tavata?

-- Nyt minä vasta oikein tahdonkin.

-- No niin, nouskaa sitten vaan portaita tuolla oikealla puolen pihaa, toiseen kertaan, numero viiteen.

D'Artagnan kiiruhti ilmoitettuun suuntaan ja kohtasi siellä ulkoportaat, jommoisia vieläkin nähdään vanhojen ravintolien pihanpuolella. Mutta tulevan apotin luokse ei ollut niinkään vaan mentävä: Aramiksen suojan ahdas käytävä oli vartioitu yhtä tarkasti kuin Armidan puutarhat; Bazin seisoi käytävässä ja esti hänen kulkunsa sitä suuremmalla järkähtämättömyydellä, kun hän nyt monivuotisten odotusten jälkeen vihdoinkin näki joutuneensa siihen päämäärään, jota hän ainiaan oli arvossa pitänyt.

Bazin-parka oli näet aina uneksinut päästä hengellisen miehen palvelijaksi ja hän oli malttamattomuudella toivonut lakkaamatta sen hetken tulemista, jolloin Aramis vihdoinkin riisuisi päältänsä sotilaskauhtanan ja pukeutuisi papinkaapuun. Nuoren miehen jokapäiväiset uudistetut lupaukset, ett'ei se hetki muka enää kaukana olisi, olivat pidättäneet häntä muskettisoturin palveluksessa, jossa, sanoi hän, hän ei voinut olla saamatta vahinkoa sielullensa.

Bazin oli siis nyt ilon kukkulalla. Kaikkien luulojen mukaan ei hänen herransa tällä kertaa ollut peräytyvä aikomuksestaan. Ulkonainen ja sisällinen kipu yhdessä olivat tehneet vihdoin sen vaikutuksen, jota hän niin kauvan oli toivonut: Aramis oli niitä kipuja kärsiessään viimein kiinittänyt silmänsä ja ajatuksensa uskontoon ja hän oli tuota kahdenkertaista sattumaa, nimittäin lemmittynsä katoamista ja olkapäänsä haavoittumista, pitänyt korkeimman viittauksena.