Part 23

-- Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.

-- Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän pirullisen työn etunenässä oli?

-- Häntä en tuntenut.

-- Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?

-- Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?

-- Niin.

-- Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.

-- Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?

-- Kuka?

-- Se pieni.

-- Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään kunnioitusta.

-- Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!

-- Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.

-- Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette saaneet vakuudeksi.

D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän, että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.

-- Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on käynyt!

Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin. D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.

Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä hyvänsä.

Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut, voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein murheellisimmiltakin sydämmiltä.

Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan, kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.

XXV.

Porthos.

Sen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui satulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita ylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli tapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa; ja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada Hänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta, jolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.

Herra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka osoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

-- Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.

-- Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää Pariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä tapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota hän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne ehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.

D'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei tavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi, täytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan kumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että tulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta mieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen kättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.

Päättäneenä heti tehdä herra de Tréville'n neuvojen mukaan, d'Artagnan suuntasi kulkunsa Fossoyeurs'in kadulle säälimään matkatarpeitansa kuntoon. Kotiansa lähestyissään näki hän herra Bonacieux'in aamupuvussaan seisovan portillansa. Kaikki, mitä varovainen Planchet eilen oli hänelle puhunut hänen talonisäntänsä pahaa ennustavasta ulkomuodosta, johtui nyt hänen mieleensä, ja hän katseli Bonacieux'iä tarkemmasti kuin koskaan ennen. Ja todella, paitsi tuota kellahtavaa ja kivuliasta kalpeutta, joka näyttää sappea sekoittuneen vereen ja joka muutoin saattoi olla satunnaistakin, d'Artagnan havaitsi jonkunmoista kavalaa vilppiä hänen tavallisissa muotonsa piirteissä. Konna ei naura samalla tavoin kun kunnon ihminen, tekopyhä ei itke samallaisia kyyneliä kuin rehellinen ihminen. Kaikki vilpillisyys on naamio, ja olkoon se laitettu kuinka hyvin tahansa, aina se kuitenkin tarkalle katselijalle jättää tilaisuuden nähdä vähän itse muotoakin.

D'Artagnan'ista näytti siis, että Bonacienx'illä oli naamio, ja vieläpä mitä ilkein.

Inhon valtaamana aikoi d'Artagnan sentähden mennä hänen sivuitsensa mitään virkkaamatta, mutta niinkuin eilenkin, Bonacieux taas alotti puheen.

-- Kas vaan, nuori mies! sanoi hän, näyttääpä kuin me viettäisimme karnevaali-öitä! kello seitsemän aamua, hemmetti sentään! Näyttääpä kuin te kääntäisitte tavallisen aikajärjestyksen ylösalaisin, kuin tulette kotia siihen aikaan kuin muut menevät ulos.

-- Teitä ei voi syyttää samasta, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan, te olette hyvän järjestyksen esikuva. Todella, kun omistaa niin kauniin ja nuoren vaimon, ei tarvitse juosta onneaan tapailemassa: onni tulee tapaamaan teitä; eikö niin, herra Bonacieux?

Bonacieux kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hän väänsi suutansa hymyyn.

-- Ah, ah! sanoi Bonacieux, olettepa aika pilanpuhuja. Mutta missä hiidessä olette juosseet yön, nuori ystäväni? Näyttääpä kuin kulkemanne tiet eivät olisi olleet varsin puhtaita.

D'Artagnan loi silmänsä ryvettyneihin saappaihinsa; mutta samalla joutui hän näkemään kauppiaankin jalkineet; oli voinut luulla hänen rämpineen samoissa rapakoissa; molempien saappaat olivat aivan samallaisessa ryötässä.

Silloin yht'äkkiä d'Artagnan'in päähän pälkähti ajatus. Pieni, paksu, lyhyt, harmaatukkainen, lakeijantapainen, kehnoissa vaatteissa oleva mies, jota vartijaväkenä olevat miekkamiehet epäkunnioituksella kohtelivat, se oli varmaan itse Bonacieux! Puoliso oli johtanut vaimonsa ryöstöä.

D'Artagnan tunsi hirveän halun karata kauppiaan kurkkuun ja kuristaa hänet; mutta, niinkuin olemme sanoneet, d'Artagnan oli varovainen mies ja hän malttoi mielensä. Mutta mielenliikutus oli niin silminnähtävä hänen muodollansa, että Bonacieux peljästyi ja koki vetäytyä askeleen taaksepäin; mutta hän oli juuri portin edessä, joka oli kiini, ja se este pakoitti häntä pysymään asemillansa.

-- No niin! mutta ystäväni te, joka tässä pilaa laskette, sanoi d'Artagnan, jospa minun jalkineeni tarvitsevatkin sienellä pyyhkimistä, niin kylläpä teidän sukkanne ja kenkänne tarvitsevat ainakin harjaa. Olettekohan tekin mahtaneet olla yöjuoksulla, mestari Bonacieux? Peijakas! sepä olisi anteeksiantamatonta teidän ikäisellenne miehelle, semminkin semmoiselle, jolla on niin kaunis nuori vaimo kuin teillä.

-- Oh, en toki, Jumala nähköön, sanoi Bonacieux, mutta eilen lähdin käymään Saint-Mandé'ssa kuulustelemassa itselleni palvelustyttöä, kun en millään muotoa voi tulla toimeen ilman, ja kun tiet sinne olivat huonot, sain sillä matkalla kaiken tämän lian, enkä ole vielä ennättänyt sitä saada pois.

Paikka, jonka Bonacieux ilmoitti olleen matkansa päämääränä, yhä vahvisti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'issa olivat syntyneet. Bonacieux oli näet nimittänyt Saint-Mandé'n, sentähden että Saint-Mandé on juuri ihan vastapäisellä puolella kuin Saint-Cloud.

Tämä todenmukaisuus oli hänelle ensimäiseksi lohdukkeeksi. Jos Bonacieux tiesi missä hänen vaimonsa oli, saattoi aina, viimeisiä keinoja käyttämällä, pakoittaa kauppamiehen avaamaan leukansa ja päästämään salaisuutensa ulos. Oli nyt vaan muuttaminen todenmukaisuus varmuudeksi.

-- Anteeksi, hyvä herra Bonacieux, jos menettelen teidän kanssanne aivan kursailematta, sanoi d'Artagnan; mutta ei mikään kiihoita niinkuin nukkumattomuus, jonka vuoksi minua kauheasti janottaa; sallikaa minun juoda lasi vettä luonanne; tiedättehän ett'ei semmoista kielletä näin naapurien kesken.

Ja odottamatta isäntänsä myöntymystä, d'Artagnan meni joutuisasti sisään ja katsahti vuoteelle. Vuode oli käyttämätön. Bonacieux ei ollut maannut. Hän oli siis palannut kotiansa vasta tunti tai pari takaperin; hän oli seurannut vaimoansa sinne minne hänet oli viety, tai ainakin ensimäiseen muuttopaikkaan asti.

-- Kiitoksia, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan tyhjentäen lasinsa, siinä kaikki, mitä teiltä pyysin. Ja nyt menen huoneeseni, ja annan Planchetin harjata saappaani ja kun hän on saanut ne puhdistetuksi, lähetän hänet jos tahdotte, harjaamaan teidän kenkänne.

Hän jätti kauppiaan aivan ällistyksiinsä noin oudoista jäähyväisistä ja arvelemaan, eikö hän ollut antanut kolahduksen omalle itselleen.

Ylinnä portailla tapasi hän Planchet'in perin säikähdyksissä.

-- Ah! herra, huudahti Planchet huomattuaan isäntänsä, nyt ovat taas asiat pahasti, ja minä olen ikävällä odottanut tuloanne.

-- Mikä nyt hätänä? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! herrani, vaikka sata, vaikka tuhannen kertaa koettaisitte, ette voisi arvata, kuka on käynyt täällä tapaamassa teitä poissa-ollessanne.

-- Milloin?

-- Siitä on puoli tuntia, te olitte silloin herra de Tréville'n luona.

-- Kuka täällä siis oli? sanokaa jo.

-- Herra de Cavois.

-- Herra de Cavois?

-- Omassa persoonassaan.

-- Hänen ylhäisyytensä henkivartijakapteeni.

-- Juuri hän itse.

-- Tuliko hän minua vangitsemaan?

-- Sitä minä varajan, herra, vaikka hän olikin niin imelän näköinen.

-- Oliko hän imelän näköinen, sanot?

-- Hän oli vallan pelkkää hunajaa, herrani.

-- Todella?

-- Hän sanoi tulevansa Hänen ylhäisyytensä puolesta, joka tahtoisi teille paljon hyvää suoda, pyytämään teitä tulemaan hänen kanssansa Palais-Royal'iin.

-- Ja mitä sinä vastasit?

-- Että se oli mahdotonta koska te olitte poissa kotoa, niinkuin hän saattoi huomata.

-- Mitä hän silloin sanoi?

-- Että teidän ei pitäisi heittää tulematta hänen luoksensa päivemmällä; sitten lisäsi hän hiljaa: sano herrallesi että Hänen ylhäisyytensä on täydellisesti suosiollinen häntä kohtaan ja että hänen onnensa ehkä on tämän puhuttelun varassa.

-- Paula on vähän liian kömpelö kardinaalin asettamaksi, sanoi nuori mies hymyillen.

-- Kylläpä minäkin näin sen paulaksi ja vastasin että te olette palattuanne kovin pahoillanne.

-- Minne hän on mennyt? kysyi sitten herra de Cavois.

-- Champagne'n Troyes'iin, vastasin minä.

-- Ja milloin hän meni?

-- Eilen illalla.

-- Planchet, ystäväni, keskeytti d'Artagnan, sinä olet toden totta kallisarvoinen mies.

-- Nähkääs herrani, minä ajattelin että jos te tahdotte tavata herra de Cavois'ia, on kyllä aika sittenkin peruuttaa minun ilmoitukseni sanomalla ett'ette olleetkaan poissa; minä jään siinä tapauksessa valhettelijaksi, ja kun minä en ole mikään aatelismies, niin saanhan minä valhetella.

-- Ole huoleti, Planchet, et sinä saa valhettelijan mainetta: me lähdemme neljännestunnin perästä.

-- Juuri sen neuvon aivon teille antaa, herrani; ja tahtomatta olla liian utelias, minne lähdemme?

-- No peijakas! juuri vastahakaan kuin minne sanoit minun menneen. Muutoin, eiköhän sinulla ole yhtä kiire saada tietoja Grimaud'ista, Mousqueton'ista ja Bazin'ista kuin minulla Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta!

-- Kyllä, herrani, sanoi Planchet, ja minä lähden milloin tahdotte; maaseudun ilma sopii meille luullakseni tällä erää paremmin kuin Pariisin. Sen vuoksi...

-- Sen vuoksi laita matkalaukku järjestykseensä ja lähtekäämme; minä lähden ennakolta, taskussa-käsin, ett'ei meitä epäiltäisi vähääkään. Sinä yhdyt minuun henkivartijahotellissa. Mutta kesken puheen, Planchet, minä luulen olevasi oikeassa tuon meidän isäntämme suhteen, ja että hän varmaan on aika veijari.

-- Ah! uskokaa minua, herra, kun minä mitä sanon; minä olen fysionomisti.

D'Artagnan meni edeltäkäsin, suostumuksen mukaan; ja ett'ei hänen tarvitsisi soimata itseänsä, kävi hän vielä kerran viimeisen ystäväinsä asunnoissa: heistä ei ollut mitään tietoja tullut; ainoastaan eräs sulohajuinen, kauniilla, sujuvalla päällekirjoituksella varustettu kirje oli tullut Aramikselle. D'Artagnan otti sen saattaaksensa perille. Kymmenen minuutin perästä Planchet yhtyi häneen henkivartijahotellin tallissa. D'Artagnan oli ajan voitoksi jo satuloinut hevosensa.

-- Hyvä, sanoi hän Planchet'ille, kun tämä oli köyttänyt matkalaukun satulaan kiini; mutta satuloitse nyt vielä nuokin kolme, niin lähdemme.

-- Luuletteko meidän pääsevän nopeammin, jos meillä on kaksi hevosta kumpaisellakin? kysyi Planchet pilalla.

-- En, herra pilkkakirves, vastasi d'Artagnan, mutta neljällä hevosellamme voimme tuoda kotiin kolme ystäväämme, jos vaan löydämme ne vielä hengissä.

-- Joka olisi suuri onnenkohtaus, vastasi Planchet.

-- Olisippa kylläkin, sanoi d'Artagnan, nousten hevosensa selkään.

Ja he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä katua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen taas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in toisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä täsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja Planchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.

Planchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.

Mutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt hetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken tapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä seurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän sai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia moisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen herran palvelijaksi.

Sillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin, vai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua estämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman mitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in hotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin matkallansa.

Isäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi varahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu yksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän hotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän varomatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli käynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui satulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa huostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia vieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan pullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin mahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä oli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.

Ja niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.

Henkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä aatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä pulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla herättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen havaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan keskustelun:

-- Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän parasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet, rankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä inhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä lasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme loukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne menestykseksi.

-- Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi isäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.

-- Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa on enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan kukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee kaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi; no niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä tahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.

-- Todella, sanoi isäntä, minusta näyttää kuin minulla ei olisi ensi kerta kunnia nähdä herraa täällä.

-- Pah! olen ainakin kymmenen kertaa käynyt Chantilly'ssä ja niillä kymmenellä kerralla olen varsinkin kolmasti tai neljästi pysähtynyt teidän ravintolassanne. Malttakaas, olinhan täällä noin kymmenen tai kaksitoista päivää takaperin; seurana oli minulla ystäviä, muskettisotureita, josta on todistuksena se, että eräs heistä joutui riitaan muutaman vieraan kanssa, erään tuntemattoman, erään miehen, joka hieroi hänen kanssaan tappelua en tiedä mistä syystä.

-- Ah! aivan oikein! sanoi isäntä, sen muistan vallan hyvin. Eikös teidän herruutenne tarkoita herra Porthosta.

-- Juuri se oli minun matkatoverini nimi. Jumalan tähden, sanokaa, isäntä hyvä, onko hänelle tapahtunut jotakin onnettomuutta?

-- Mutta teidän herruutenne olisi pitänyt havaita, ett'ei hän pystynyt jatkamaan matkaansa.

-- Todella, hän lupasi meille yhtyä jälkenpäin joukkoomme eikä häntä sen koommin näkynyt ei kuulunut.

-- Hän on tehnyt meille kunnian jäädä tänne.

-- Kuinka! onko hän tehnyt teille kunnian jäädä tänne?

-- On, herra, aivan tähän ravintolaan; me olemme hänen tähtensä varsin levottomia.

-- Kuinka niin?

-- Muutamien velkojen vuoksi, joita hän on tehnyt.

-- Mitäs siitä! hän kyllä maksaa velkansa.

-- Ah, herra, te vuodatatte totta tosiaan palsamia minun vereeni! Me olemme antaneet hänelle sangen paljon rätinkiin, ja tänä aamuna sanoi päällepäätteeksi haavalääkäri, että ell'ei herra Porthos maksa hänelle, hän on vaativa maksunsa minulta, koska muka minä lähetin häntä noutamaan.

-- Mutta onko herra Porthos siis haavoitettu?

-- Sitä en tiedä sanoa, herra.

-- Kuinka, sitä ette tiedä sanoa? teidän kai se pitäisi parhaiten tietää.

-- Niin, mutta meidän tilassamme ei sanota kaikkea mitä tiedetään, herra, semminkin kun meille on ilmoitettu, että korvamme saavat vastata kielestämme.

-- No niin! mutta saanko tavata herra Porthosta?

-- Tietysti. Nouskaa portaita ensimäiseen kerrokseen ja kolkuttakaa numero yhdelle. Mutta ilmoittakaa ensin ken olette.

-- Kuinka, ilmoittaakko ken olen?

-- Niin, sillä muutoin teille voisi käydä pahoin.

-- Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?

-- Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa sysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.

-- Mitä te sitte olette hänelle tehneet?

-- Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.

-- Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra Porthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä tiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.

-- Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme hyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme kahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen sopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta, lähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän oli pelannut edellisenä iltana.

-- Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?

-- Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka matkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.

-- Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.

-- Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä, havaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen. Silloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me sekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen. Silloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti meille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että koska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli hänen.

-- Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.

-- Silloin, jatkoi isäntä, annoin vastata hänelle, että siitä hetkestä, jolloin näytti selvältä, ett'emme sopineet maksun suhteen, minä toivoin, että hän hyväntahtoisesti ainakin myöntyisi osoittamaan tuota hyväntahtoisuuttansa meidän ammattiveljeämme, l'Aigle-d'Or'in ravintolan isäntää kohtaan, muuttamalla sinne; mutta herra Porthos lähetti semmoisen vastauksen, että koska minun ravintolani on parempi, pysyi hän siinä.

Tämä vastaus oli liian hyvittelevä, vaatiakseni häntä enää lähtemään pois. Minä vaan pyysin häntä luopumaan kamaristansa, joka on paras koko ravintolassa, ja tyytymään erääsen pieneen somaan suojaan kolmannessa kerrassa. Mutta siihen herra Porthos vastasi, että kun hän parhaillaan odotteli lemmittyänsä, joka oli hovin kaikkein ylhäisimpiä naisia, minun tulisi ymmärtää, että huone, jossa hän suvaitsi asua luonani, oli sekin vielä huononpuolinen semmoista henkilöä varten.

Mutta kumminkin, hyvin tunnustaen hänen sanansa oikeiksi, luulin pitäväni pysyä vaatimuksissani; vaan ilman vaivautumatta enää edes keskusteluun kanssani, hän otti pistoolinsa, asetti sen yöpöydällensä ja julisti, että ensi sanalla, joka hänelle virkattaisiin mistään muuttamisesta joko ulos tai sisään, hän ampuisi luodin sen kalloon, joka olisi kylliksi varomaton sekaantumaan hänen asioihinsa.

Siitä lähtien ei olekkaan kukaan mennyt hänen huoneesensa, paitsi hänen oma palvelijansa.

-- Mousqueton on siis täällä?

-- On, herra; viisi päivää hänen lähtemisensä jälkeen palasi hän sangen huonolla tuulella puolestansa; hänellä näytti myös olleen ikävyyksiä matkalla. Kovaksi onneksi on hän nopsajalkaisempi kuin hänen herransa, jonka vuoksi hän isäntänsä tähden kääntää koko talon ylös-alaisin, sillä hän, luullen häneltä kiellettävän mitä hän pyytäisi, ottaa kaikki tarpeensa omin lupinsa.

-- Asia on todella niin, sanoi d'Artagnan, että minä aina olen huomannut Mousqueton'issa erinomaisen suuren alttiuden ja ymmärryksen.

-- Mahdollista kyllä, herra, mutta ajatelkaapas, jos minä vaan neljäkään kertaa vuodessa satun tekemisiin mokoman ymmärryksen ja alttiuden kanssa, olen minä hävinnyt mies.