Part 18

-- Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa, kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.

-- Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva kovin kiitollinen.

-- Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.

-- Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.

-- Mitä?

-- Kadulla puhutaan.

-- Ääni on...

-- Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!

D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.

-- Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.

-- Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?

-- Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.

-- Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.

-- Täytyy nousta minun luokseni.

-- Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua peljästyttää.

Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.

-- Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin temppelissä, siihen annan kunniasanani.

-- Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.

D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot, hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.

Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan kääriytyneen miehen kanssa.

Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten miekkansa, riensi ovea kohden.

Se oli Meung'in mies.

-- Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät hukkaan.

-- Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.

-- Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.

-- Ettekö omassa nimessänne mitään käske?

-- Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he puhuisivat minusta.

D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.

Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.

-- Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.

-- Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä aikomuksissa te lähditte ulos?

-- Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän on hyvin herkkäuskoinen nainen.

-- Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?

-- En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä mitään valoa näy rakojen lävitse.

-- Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.

-- Millä tavoin?

-- Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.

-- Menkäämme.

-- Minä kysyn hänen palvelijaltansa.

Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.

Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta, lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä varoi ilmoittamasta millään oloansa.

Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella, molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.

-- Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.

-- Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.

-- Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.

-- Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.

D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle, rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.

-- Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi tuntematon.

-- Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.

-- Ja te arvelette vaimonne?...

-- Palanneen Louvreen.

-- Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?

-- Siitä olen varma.

-- Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?

-- Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...

-- Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.

-- Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?

-- Sitä en epäile.

-- Suuri kardinaali!

-- Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne, maininnut mitään nimiä?

-- Ei hän maininnut.

-- Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia, tai rouva de Vernet'iä?

-- Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean henkilön asialle.

-- Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.

-- Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...

-- Ja minä?...

-- No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...

-- Onko hän sanonut?

-- On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.

-- Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on aikaa.

-- Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.

-- Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.

-- Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja juoksen kardinaalin luokse.

-- Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka toimenne on käynyt.

Tuntematon meni.

-- Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin lisänimen.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä entistäkin kovemmin.

Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.

-- Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko tämän puolen kaupunkia.

Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla, semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.

-- Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa olevanne kuningattaren palveluksessa.

-- Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin ansaitseva teidän rakkautenne?

Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan, hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka kantimessansa.

Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:

-- O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!

XIX.

Retken suunnitelma.

D'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä, että kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun tuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis ollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.

Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut onnettarilta pyytääkkään.

Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.

Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että jotakin uutta oli todella tapahtunut.

Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä, uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle, aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti ilmoittaa hänelle kaikki.

-- Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi herra de Tréville.

-- Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä asia on kysymyksessä.

-- Sanokaa siis, minä kuuntelen.

-- Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.

-- Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä, nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa d'Artagnan'ia kohden.

-- Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään salaisuuden...

-- Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.

-- Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar on antanut täyttääkseni.

-- Onko salaisuus teidän?

-- Ei, herra, se on kuningattaren.

-- Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?

-- Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.

-- Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?

-- Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää, ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.

-- Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.

-- Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta viidentoista päivän loman.

-- Milloin?

-- Jo tänä yönä.

-- Lähdettekö Pariisista?

-- Lähden asialle.

-- Voitteko minulle sanoa minne?

-- Lontoosen.

-- Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?

-- Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää minut onnistumasta.

-- Ja yksinkö lähdette?

-- Yksin.

-- Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille sen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.

-- Kuinka niin?

-- Teidät surmataan.

-- Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.

-- Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan.

-- Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan neljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.

-- Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät mukaani.

-- Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut tietää?

-- Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean luottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te voisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi he ole heikompi-uskoisia kuin te.

-- Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä kaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in kylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata ystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin vaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva minun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.

-- Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.

-- Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo tänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä anomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän käyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä tavoin selityksensä.

D'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen käsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä lupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.

-- Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi d'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi kohdata ikävyyksiä.

-- Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra de Tréville kutsuen hänet takaisin.

D'Artagnan palasi.

-- Onkos teillä rahaa?

D'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.

-- Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.

-- Kolme sataa pistole'a.

-- Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.

D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas, rehellinen ja suuri.

Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.

Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla valmis jo tulevaksi viikoksi -- siinä asia, joka niin paljon häntä ajattelutti.

Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.

-- Mitä siinä? kysyi Aramis.

-- Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.

-- En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.

-- Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.

Lakeija kumarsi maahan asti ja meni.

-- Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.

-- Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän matkalla ja seuraa minua.

-- Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä...

Aramis seisahtui.

-- Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.

-- Kuka? kysyi Aramis.

-- Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.

-- Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis kalpeana kuin kuolema.

-- Minä näin hänet.

-- Ja tiedät ken hän on?

-- Ainakin luulen tietäväni.

-- Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin minne tuo nainen on joutunut?

-- Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.

-- Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka hän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?

-- Hän on pelännyt joutuvansa kiini.

-- Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.

-- Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.

-- D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis. Luulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani hänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan minun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?

-- Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään Lontoosen.

-- Mikä asia se on? kysyi Aramis.

-- Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy minun olla yhtä salaperäinen kuin tuo _tohtorin sisarentytär_.

Aramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka hän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.

-- No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet varma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis sinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?...

-- Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä me olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano Bazin'ille myös.

-- Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.

-- Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin Athoksen luokse nyt.

Aramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla tapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän otti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan kolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään joku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset tarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen, kuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka tuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin kuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.

Vasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen, silmäsi häntä terävästi ja virkkoi:

-- Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?

-- En kellenkään koko maailmassa.

-- Et edes Athokselle ja Porthokselle?

-- En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.

-- Hyvä.

Ja levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa d'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.

He tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje toisessa.

-- Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje, jotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.

"Paras Athos! Minä tahdon mielelläni, koska teidän terveytenne välttämättömästi vaatii, suoda teille lepoa viideksitoista päiväksi. Menkää siis Forges'in kylpylähteille eli minne vaan haluatte ja laittakaa että pian palaatte entisellenne.

Harras ystävänne

_Tréville_."

-- No niin, tuo lupakirja ja tuo kirje tarkoittavat, että sinun on seuraaminen minua, Athos.

-- Forges'in kylpylähteille.

-- Sinne tai muuanne.

-- Kuninkaanko käskystä?

-- Kuninkaan tai kuningattaren: emmekö ole Heidän Majesteettinsa palvelijoita?

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään Porthos.

-- Saakeli sentään, sanoi hän, tämä on vasta omituinen seikka: mistä ajasta saakka muskettisotureille on ruvettu myöntämään lomia ilman pyytämättä?

-- Siitä saakka, sanoi d'Artagnan, kuin heillä on ystäviä, jotka pyytävät heidän puolestansa.

-- Ahaa! sanoi Porthos, kyllä näkee, että täällä on jotakin tekeillä.

-- Onpa kyllä, me lähdemme matkalle, sanoi Aramis.

-- Mihin maahan? kysyi Porthos.

-- En toden totta minä tiedä niin mitään, sanoi Athos; kysy d'Artagnan'ilta.

-- Lontoosen, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan.

-- Lontoosen! huudahti Porthos; mitä me Lontoossa teemme?

-- Siinä on seikka, jota en voi teille sanoa, hyvät herrat, teidän täytyy vaan luottaa minuun.

-- Mutta Lontoosen matkustamiseen tarvitaan rahoja, lisäsi Porthos, eikä minulla suinkaan ole.

-- Eikä minulla, sanoi Aramis.

-- Eikä minulla, sanoi Athos.

-- Minullapa on, sanoi d'Artagnan vetäen aarteensa taskustaan ja laskien sen pöydälle. Tässä pussissa on kolme sataa pistole'a; ottakaamme kukin seitsemänkymmentä viisi; siinä on niin paljo kuin tarvitaan mennäksemme Lontoosen ja tullaksemme sieltä takaisin. Muutoin, olkaa huoleti, emme me kaikki Lontoosen asti pääse.

-- Miksikä niin?

-- Sentähden että varsin uskottavasti muutamat meistä jäävät välille.

-- Lähdemmekö me siis jollekin taisteluretkelle?

-- Lähdemme, ja mitä vaarallisimmalle, sen saan jo edeltäkäsin ilmoittaa.

-- Vai niin! mutta koska me panemme henkemme alttiiksi, sanoi Porthos, tahtoisin minä toki tietää edes minkä vuoksi?

-- Sen saat kyllä myöhemmin tietää! sanoi Athos.

-- Mutta kyllä minä, sanoi Aramis, olen samaa mieltä kuin Porthos.

-- Onko kuninkaan tapana tehdä teille selkoa semmoisista? Ei; hän sanoo vaan ilman muita mutkia: Herrat, taistellaan Gaskonjassa tai Flanderissa; menkää taistelemaan, ja te menette. Minkä vuoksi? siitä ette pidä laisinkaan lukua.

-- D'Artagnan on oikeassa, sanoi Athos, tässä on meidän kolme lupakirjaa, jotka tulevat herra de Tréville'ltä ja tässä kolme sataa pistole'a, jotka tulevat en tiedä mistä. Menkäämme tapettaviksi sinne minne meitä käsketään menemään. Maksaako vaivaa pitää hengestä noin pitkiä puheita? D'Artagnan, minä olen valmis sinua seuraamaan.

-- Ja minä myös, sanoi Porthos.

-- Ja minä myös, sanoi Aramis. Minä en lähdekkään yhtään pahoillani Pariisista. Minä tarvitsen raitistusta.

-- No niin! kyllä raitistusta saatte, hyvät herrat, olkaa huoleti! sanoi d'Artagnan.

-- Ja nyt, milloin lähdemme? kysyi Athos.

-- Heti paikalla, vastasi d'Artagnan; ei ole minuuttiakaan aikaa hukata.

-- Hohoi! Grimaud, Planchet, Mousqueton, Bazin! huusivat kaikki neljä nuorta miestä lakeijoitansa, voidelkaa saappaamme ja tuokaa hevoset hotellista.

Joka muskettisoturi jätti näet yleiseen hotelliin, kuin kasarmiin ikään, oman sekä lakeijansa hevosen.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin riensivät juoksujalassa pois.

-- Nyt tehkäämme retken suunnitelma, sanoi Porthos. Minne menemme ensiksi?

-- Calais'iin, sanoi d'Artagnan; se on suorin tie Lontoosen mennä.

-- Hyvä! sanoi Porthos, minun ehdotukseni olisi tämmöinen.

-- Puhu.

-- Neljä miestä yhdessä matkustaen herättävät epäluuloa: d'Artagnan antakoon meille jokaiselle määräyksensä; minä lähden etukynnessä Boulognen tietä, aukaisemaan kulkuväylää; Athos lähtee kaksi tuntia myöhemmin Amiens'in tietä; Aramis tulee perästä Noyon'in tietä; mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kulkekoon mitä tietä tahtoo Planchetin vaatteissa, jota vastoin Planchet seuraa meitä d'Artagnan'ina ja henkivartijan univormussa.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, minun mielestäni ei sovi päästää ensinkään lakeijoita tietoon tämmöisistä asioista: aatelismies voi jonkun kerran sattumalta ilmaista hänelle uskotun salaisuuden, mutta lakeija sen melkein aina myöpi.

-- Porthoksen suunnitelma näyttää minusta toteuttamattomalta, sanoi d'Artagnan, sillä en minä tiedä itsekkään mitä määräyksiä minun pitäisi teille antaa. Minä olen kirjeen kuljettaja, en mitään muuta. Minulla ei ole, enkä voi tehdä, kolmea kopiaa tästä kirjeestä, koska se on sinetillä suljettu; täytyy siis, minun mielestäni, matkustaa yhdessä seurassa. Kirje on täällä, tässä taskussa. Ja hän osoitti taskua, missä kirje oli. Jos minut tapetaan, jonkun teistä tulee ottaa se ja jatkaa matkaa; jos hänet tapetaan, tulee toisen vuoro ja niin edespäin; kunhan yksi vaan tulee perille, muuta ei tarvita.

-- Bravo, d'Artagnan! minä olen samaa mieltä kuin sinä, sanoi Athos. Sitä paitsi täytyy olla johdonmukainen; minä menen kylpemään, te minua seuraatte; sen sijaan että menisin Forges'in kylpylähteille, menenkin mereen kylpemään; olenhan omassa vallassani. Jos meitä tahdotaan ottaa kiini, näytän minä herra de Tréville'n kirjeen ja te näytätte lupakirjanne; jos meidän kimppuumme hyökätään, me puolustamme itseämme; jos meidät vedetään oikeuden eteen, väitämme me kiven kovaan, ett'ei meillä ole muuta aikomusta kuin tuikata itseämme joku vissi lukumäärä kertoja meressä: kun neljä miestä on erillään, olisi niitä vallan helppo kukistaa, mutta yhdessä ollen muodostavat ne kokonaisen parven. Me varustamme neljä lakeijaamme pistooleilla ja musketeilla; jos meitä vastaan lähetetään vaikka armeija, me ryhdymme taisteluun, ja eloon jääpä, niinkuin d'Artagnan jo sanoi, viepi kirjeen perille.