Part 17

-- Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni teidän käsiinne!

-- Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.

-- Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.

-- Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei ole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei vihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun käskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne kirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän, siihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.

Kuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella ihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä pohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan vilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.

-- Tee se, huudahti hän, niin olet pelastanut minun elämäni ja kunniani!

-- Oh! elkää arvostelko liian suureksi sitä palvelusta, joka minulla on onni teille tehdä; minulla ei ole mitään pelastettavaa Teidän Majesteetiltanne, joka olette vaan petollisten vehkeiden uhrina.

-- Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet oikeassa.

-- Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.

Kuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja kyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen rouva Bonacieux'ille.

-- Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.

-- Minkä?

-- Rahat.

Rouva Bonacieux punastui.

-- Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän Majesteetillenne, että minun mieheni...

-- Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.

-- Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa. Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...

-- Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; -- ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele tuota vastausta; -- mutta maltahan.

Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.

-- Tunnin sisään on käsky täytetty.

-- Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille Lontoosen.

-- Kirje joutuu hänen omaan käteensä.

-- Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.

Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja katosi kuin linnun siivillä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli kuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen irtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä oli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut niistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt kreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi ystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään rikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan valtiollinen varovaisuus.

Hän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat saada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut melkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi noista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka eivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän oli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka oli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut Pariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.

Kelpo kauppias oli heti kohta kotiin tultuansa antanut vaimollensa tiedon onnellisesta palaamisestansa ja vaimonsa oli toivottanut hänelle onnea ja vastannut, että niinpian kuin hän saa hetkenkään lomaa toimiltansa hovissa, hän omistaa sen hetken kokonaan hänelle ja tulee häntä tervehtimään.

Tuo hetki oli odotuttanut itseänsä jo viisi päivää, joka aika toisissa oloissa epäilemättä olisi tuntunut Bonacieux'istä vähän pitkänlaiselta; mutta hänellä oli sen käynnin johdosta, jonka hän oli tehnyt kardinaalin luokse, ja niiden käyntien vuoksi, joita Rochefort oli hänen luoksensa tehnyt, runsaasti miettimisen aihetta ja niinkuin tiedetään, ei millään saa niin aikaa kulumaan kuin miettimisellä.

Sitä enemmän, kun Bonacieux'in mietinnöt olivat kokonaan ruusunvärisiä. Rochefort nimitti häntä ystäväksensä, rakkaaksi Bonacieux'iksensä, eikä lakannut hänelle vakuuttelemasta, että kardinaali pani häneen mitä suurimman arvon. Kauppias näki jo olevansa matkalla onneen ja kunniaan.

Rouva Bonacieux oli hänkin puolestaan miettinyt, mutta, se on meidän sanominen, nuo mietinnöt olivat aivan kokonaan muuta kuin kunnianhimoisia; vastoin tahtoansakin olivat hänen ajatuksensa lakkaamatta kiini tuossa kauniissa uljaassa nuoressa miehessä, joka näytti niin rakastuneelta. Joutuneena kahdeksantoista vuotiaana naimisiin herra Bonacieux'in kanssa, eläen aina puolisonsa ystävien keskuudessa, puolison, joka ei ollut omiansa herättämään mitään hellempää tunnetta nuoressa naisessa, jonka sydän oli paljoa korkeammalla asteella kuin hänen asemansa, ei rouva Bonacieux'iin ollut koskaan pystynyt mikään tavallinen viettelys: mutta aatelisnimellä, semminkin sinä aikana, oli suuri vaikutus porvaristoon ja d'Artagnan oli aatelismies; siihen lisäksi oli hänen yllänsä henkivartijan univormu, joka muskettisoturin univormun jälkeen oli naisten silmissä suurimmassa arvossa. Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja seikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan kolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri tuossa elämän onnellisessa ijässä.

Molemmat aviopuolisot, vaikka eivät olleet nähneet toisiaan kahdeksaan päivään ja vaikka tuon viikon ajalla oli heille tärkeitä kohtauksia tapahtunut, lähestyivät toisiansa ikäänkuin vähän arvelun-alaisesti; herra Bonacieux osoitti kumminkin todellista iloa ja kävi vaimollensa vastaan avoimin sylin.

Rouva Bonacieux kurotti hänelle otsansa suudeltavaksi.

-- Keskustelkaamme vähän, lausui hän sitten.

-- Kuinka? sanoi Bonacieux hämmästyneenä.

-- Niin, toden perästä, minulla on sangen tärkeä asia sinulle puhuttavana.

-- Vai niin, ja minulla myös on sangen vakavia kysymyksiä sinulle tehtävänä. Selitäppäs minulle vähän ryöstämisestäsi.

-- Siitä ei ole kysymystä tällä kertaa, sanoi rouva Bonacieux.

-- Mistäs sitten? minun vankeudestaniko?

-- Siitä sain kuulla samana päivänä; mutta kun et ollut syypää mihinkään rikokseen, etkä ollut osallinen mihinkään vehkeesen, etkä vihdoin tiennyt mitään, joka olisi voinut saattaa vaaraan sinua tai ketään muutakaan, en minä koko tapauksesta pitänyt suurempaa lukua kuin se ansaitsi.

-- Sinäpä otat asian varsin kevyesti, vaimoseni! sanoi Bonacieux vähän loukkautuneena vaimonsa osoittamasta välinpitämättömyydestä; tiedätkö että olin kokonaisen päivän ja yön Bastiljin vankikoppiin viskattuna?

-- Yksi päivä ja yö on pian ohitse; heitetään nyt koko tuo vankeutesi ja palataan siihen, mikä minut nyt tuopi sinun luoksesi.

-- Kuinka! mikä sinut tuopi minun luokseni! Eikö se sitten ole halu, nähdä miestänsä, josta on ollut eroitettuna kokonaista kahdeksan päivää? kysyi kauppias sangen suuttuneena.

-- Se ensin ja muuta siihen lisäksi.

-- Puhu!

-- Sangen tärkeä asia, josta kenties tulevainen onnemme riippuu.

-- Meidän onnemme on paljon muuttanut muotoansa siitä kuin viimeksi näimme toisiamme, eikä minua laisinkaan kummastuttaisi, jos muutamien kuukausien päästä moni meitä kadehtisi.

-- Niinpä kyllä, varsinkin jos tahdot noudattaa niitä määräyksiä, mitä nyt aion sinulle antaa.

-- Minulle?

-- Niin, juuri sinulle. Sinulle tarjoutuu tilaisuus tehdä hyvä ja pyhä työ, ja ansaita samalla paljo rahaa.

Rouva Bonacieux tiesi että hän rahasta puhumalla koskettaisi miehensä heikointa puolta.

Mutta kun ihminen, olipa se vaikka kauppias, on kymmenen minuuttia puhunut kardinaalin kanssa, hän ei ole enää sama ihminen.

-- Ansaita paljo rahaa! sanoi Bonacieux, työntäen huuliaan eteenpäin.

-- Niin, paljo.

-- Kuinka paljo, noin likimain?

-- Ehkäpä tuhannen pistole'a.

-- Se mitä pyydät minun tekemään, on siis sangen tärkeätä?

-- On.

-- Mitä minun on tekeminen?

-- Sinun on lähteminen paikalla matkalle, minä annan sinulle paperin, josta et saa luopua missään nimessä, vaan jätät sen asianomaisiin käsiin.

-- Ja minne minun on meneminen?

-- Lontoosen.

-- Minä Lontoosen! Pilkkaahan minusta teet, minulla ole mitään asiaa Lontoosen.

-- Mutta muut tarvitsevat sinua sinne menemään.

-- Ketkä muut? Minä sanon sinulle, ett'en ryhdy enää sokeasti mihinkään ja että minä tahdon tietää niinhyvin minkä vuoksi kuin myöskin kenen vuoksi minä antaudun asioihin.

-- Eräs korkea henkilö lähettää sinut, eräs toinen korkea henkilö odottaa sinua: palkinto menee yli toivojesi, siinä kaikki, mitä voin sinulle luvata.

-- Taas vehkeitä ja juonia! aina vaan vehkeitä ja juonia! kiitoksia paljo, minä epäilen nyt jo semmoisia ja herra kardinaali on minua siinä suhteessa valaissut.

-- Kardinaali! huudahti rouva Bonacieux, oletko nähnyt kardinaalin?

-- Hän kutsutti minut luoksensa, vastasi kauppias ylpeästi.

-- Ja sinä noudatit kutsumusta, ajattelematon mies!

-- Minä sanon sinulle, ett'ei minulla ollut valitsemisen varaa, mennäkkö vai olla menemättä, sillä minä olin kahden vahdin välissä. Tosin kyllä, kun en silloin vielä kardinaalia tuntenut, olisin ollut kovin hyvilläni, jos en olisi tarvinnut hänen luoksensa mennä.

-- Pitelikö hän sitten sinua pahasti? uhkailiko hän sinua?

-- Hän otti minua kädestä ja sanoi minua ystäväksensä -- ystäväksensä! kuuletko, eukkoni? -- minä olen suuren kardinaalin ystävä!

-- Suuren kardinaalin!

-- Epäätkö häneltä tuon nimityksen, kenties?

-- Minä en epää mitään, mutta sanon vaan sinulle että ministerin suosio on lyhytikäinen ja että aika hupsu se on, joka herkiää ministerin ystäväksi; on korkeampia voimia kuin hänen, jotka eivät perustu yhden miehen oikkuihin eivätkä johdu yhdestä tapauksesta, ja niihin voimiin tulee turvautua.

-- Ikävä kyllä, vaan minä en tunne muuta voimaa kuin sen suuren miehen, jota minulla on kunnia palvella.

-- Palveletko kardinaalia?

-- Palvelen, ja koska olen hänen palvelijansa, en salli, että sinä antaudut vehkeihin valtion turvallisuutta vastaan ja että palvelet sellaisen naisen vehkeitä, joka ei ole ranskalainen, vaan jolla on espanjalainen sydän.

Bonacieux matki sanasta sanaan kreivi Rochefort'ilta kuulemiansa lauseita; mutta vaimoparka, joka oli luottanut mieheensä ja joka siinä toivossa oli mennyt hänestä takaukseen kuningattarelle, vapisi havaitessaan mihin vaaraan hän oli ollut syöstäytymäisillään, ja nähdessään mihin avuttomaan tilaan hän oli joutunut. Mutta tuntiessaan miehensä heikkouden ja erittäinkin ahneuden, ei hän vielä luopunut kaikesta toivosta saada asia hyvään päätökseen.

-- Vai niin, vai olet sinä kardinaalin miehiä, sanoi hän; ah! sinä olet niiden miesten puolella, jotka kohtelevat pahoin vaimoasi ja häväisevät kuningatarta.

-- Yksityisten edut eivät ole mitään yhteisten etujen rinnalla. Minä olen niiden puolella, jotka pelastavat valtion, virkkoi Bonacieux korkealentoisin sanoin.

Tuo oli näet taas noita kreivi Rochefort'in lauselmia, joita hän oli pannut mieleensä ja piti nyt olevan sopivan tilaisuuden panna käytäntöön.

-- Ja tiedätkö sinä, mikä se tuo valtio sitten on, josta sinä puhut? sanoi rouva Bonacieux, kohauttaen olkapäitänsä. Tyydy sinä vaan olemaan tavallinen koristelematon porvari ja käänny sille puolelle, joka sinulle tarjoo suurimpia etuja.

-- Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä riippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?

-- Mistä tuo rahan paljous tulee?

-- Arvaappas?

-- Kardinaaliltako?

-- Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.

-- Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!

-- Paljo mahdollista.

-- Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?

-- Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista syistä?

-- Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään emäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat saattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin vaaraan.

-- Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton espanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.

-- Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi, saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!

-- Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs sanotkaan?

-- Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa. Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.

-- Enpähän, vaan kardinaalille.

-- Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin sanoo saatana.

-- Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!

-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun kelvottomuuttasi.

-- Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!

-- Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi, sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä enemmän, -- hän tarttui hänen käteensä -- minä suljen sinut takaisin ystävyyteeni.

Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi. Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden vaiheella:

-- No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.

-- Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta vaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon asian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.

-- Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!

-- Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi, minä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin. Brrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin jo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen on? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei, se on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse lähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti erhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä kaikista hurjapäisimpiä!

-- Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt nainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä, toimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin, jota sinä niin pelkäät.

Bonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta vihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi suunnattoman paljo enemmän.

-- Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä valitan Hänen ylhäisyydellensä.

Vihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja hämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen kauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton itsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.

-- No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa: mies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä, Bonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on varsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen minun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä noudata minun mielitekoani.

-- Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi, vastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.

-- Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon sitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.

-- Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen mennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort oli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa salaisuuksista.

-- Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota vaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä, jommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon voittaa.

Mutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux ajattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla hyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi Rochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä Lontoosen.

-- Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi hän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin päättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla takaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia, että vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja, kun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.

-- Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei ollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä kyllä yksinkin Louvreen.

-- Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas kohdakkoin?

-- Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa, ja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat olla jokseenkin sotkeuksissa.

-- Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?

-- Minäkö! en laisinkaan.

-- Kohta siis tapaamme taas?

-- Aivan kohta.

Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.

-- Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua, Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä saat maksaa!

Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:

-- Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin laskeudun alas teidän luoksenne.

XVIII.

Rakastaja ja puoliso.

-- Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.

-- Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.

-- Kaikki tyynni.

-- Mutta, Jumalani, millä tavoin?

-- Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.

-- Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?

-- Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.

Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.

-- Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun uskomaan teille sen toimen?

-- Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on tekeminen?

-- Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!

-- No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun puolestani.

-- Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.

-- Tunnetteko Athosta?

-- En.

-- Porthosta?

-- En.

-- Aramista?

-- En. Ketä ovat ne herrat?

-- Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän kapteeniansa?

-- Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on urhoollinen ja rehellinen mies.

-- Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?

-- Oh, en millään muotoa.

-- No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä, olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa, voitteko uskoa sen minun haltuuni.

-- Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä kellenkään.

-- Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.

-- Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai koiran kaulaan.

-- Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.

-- Kyllähän sanotte niin.

-- Minä olen luotettava mies!

-- Sen uskon.

-- Ja rohkea.

-- Oh! siitä olen varma.

-- Siis, pankaa minut koetukselle.

Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä. Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista, mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.

-- Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.

-- Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi ketään vaaraan.

Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.

Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.

D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo kaikki tekivät hänestä jättiläisen.

-- Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.

-- Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne, kapteeninne!

-- Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin todellakin, minun täytyy saada loma.

-- Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.

-- Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi, olkaa huoleti.

-- Millä tavoin?

-- Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.

-- Mutta vielä toinen asia.

-- Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan epäilyksiänsä.

-- Teillä ei taida olla rahaa?

-- Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.

-- Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet, niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.

-- Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte että se on sangen arvokkaan näköinen.