Part 12

-- Kavahtakaa itseänne siitä, huudahti nuori nainen niin vakavasti, että d'Artagnan vavahti ehdottomasti. Oh, elkää sekoittuko mihinkään minua koskeviin asioihin, elkää koettako auttaa minua toimissani; ja tätä kaikkea pyydän minä sen tunteen nimessä, jonka minä olen teissä herättänyt, sen hyväntyön nimessä, jonka olette minua kohtaan tehneet, ja jota en koskaan elämässäni ole unhottava. Uskokaa ennemmin, mitä nyt teille sanon. Elkää huoliko enää minusta, minä en ole enää olemassa teille, olkoon niinkuin ette olisi koskaan minua nähneet.

-- Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi d'Artagnan loukattuna.

-- Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka olen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.

-- Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet! Kuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.

-- Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön, saadaksenne vaan minut puhumaan.

-- Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan puhun täyttä totta.

-- Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.

-- Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama, jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.

-- Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä herra, vaietkaa nyt.

-- Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi d'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille tulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla tyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä, jotka teitä rakastavat.

-- Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen päätänsä pudistellen.

-- Se tapahtuu sen vuoksi, että rakkaus syttyi minuun pian ja ensimäistä kertaa, enkä ole vielä kahdenkymmenen vuotias.

Nuori nainen silmäili häntä salaa.

-- Kuulkaapas, minä olen jälillä, sanoi d'Artagnan. Siitä on nyt kolme kuukautta, kun olin vähältä joutua kaksintaisteluun Aramiksen kanssa samannäköisen nenäliinan vuoksi, kuin mitä te näytitte tuolle Aramiksen luona olevalle naiselle, nenäliinan, joka oli merkitty samalla tavoin, siitä olen varma.

-- Herra, virkkoi nuori nainen, te väsytätte minut tutkisteluillanne.

-- Mutta te, varova rouva, ajatelkaas, jos teidät olisi otettu kiini nenäliinoinenne ja tuo liinanen olisi teiltä anastettu, silloinhan olisitte jääneet pulaan.

-- Miksi niin, nimikirjaimet ovat samat kuin minun: C. B., Constance Bonacieux.

-- Tai Camille Bois-Tracy.

-- Vaietkaa, herra, vielä kerran vaietkaa! Koska teitä eivät pidätä ne vaarat, jotka minua uhkaavat, ajatelkaa niitä vaaroja, jotka teitä itseänne uhkaavat.

-- Minuako?

-- Niin, teitä juuri. Te olette vaarassa joutua kiini, te olette vaarassa menettää henkenne siitä, että tunnette minut.

-- Silloin en jätäkkään teitä enää.

-- Herra, virkkoi nuori nainen rukoillen ja kätensä yhteen liittäen, herra, taivaan nimessä, sotilaskunnianne nimessä, aatelisjalouden nimessä, erotkaa minusta, kuulkaas, kello lyö jo kaksitoista, aika, jolloin minua odotetaan, on tullut.

-- Rouva hyvä, sanoi nuori mies kumartaen, en voi mitään kieltää, jota minulta tuolla tavoin anotaan; olkaa rauhassa, minä poistun.

-- Mutta te ette seuraa minua, ettekä vakoile minua?

-- Minä menen kotiini heti paikalla.

-- Ah, minä tiesin, että olitte kunnon nuori mies! huudahti rouva Bonacieux, ojentaen hänelle kätensä ja laskien toisen kätensä vasten pientä, syvällä muurissa olevaa porttia.

D'Artagnan tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

-- Ah, ennemmin olisin ollut teitä kokonaan näkemättä, huudahti d'Artagnan tuolla lapsellisella avomielisyydellä, jolle naiset usein panevat suuremman arvon kuin kohteliaisuuden korupuheille, koska se paljastaa sydämmen ajatukset ja osoittaa tunteen valloittaneen ymmärryksen.

-- No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi d'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä, no niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei tarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi päästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?

-- Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan riemullisena.

-- Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä tunteista, joita taidatte minussa herättää.

-- Siis tällä hetkellä, rouva...

-- Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.

-- Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te käytätte väärin minun rakkauttani.

-- En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä kaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.

-- Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä iltaa, elkää unhottako tätä lupausta.

-- Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa. No niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri puoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.

-- Viisi minuuttia.

-- Tosin; mutta muutamissa tapauksissa on viisi minuuttia viisi vuosisataa.

-- Kun lemmitään.

-- Niinpä niin! Kukas teille sanoo, ett'en minä ole asioissa rakastajan kanssa?

-- Teitä odottaa mies? huudahti d'Artagnan, mies!

-- Kas niin, nyt on kiista taas alkamaisillaan, sanoi rouva Bonacieux, hymyillen vähän kärsimättömän sekaisesti.

-- Ei, ei, kyllä minä menen; minä luotan teihin, minä tahdon omistaa kaiken ansion ystävyydestäni, vaikka tämä ystävyys olisi tyhmyyttä. Hyvästi rouva, hyvästi!

Ja ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa voimaton irtautumaan tuosta kädestä, jota hän piteli, muutoin kuin tempaisemalla, syöksähti hän pois juoksujalassa, jonka jälkeen rouva Bonacieux, samoinkuin äsken, noppasi ikkunaan kolme kertaa hiljaa ja säännöllisesti; kun d'Artagnan oli ehtinyt kadun kulmaan, käännähti hän: portti oli auvennut ja sulkeutunut, kaunis kauppiaanrouva oli kadonnut.

D'Artagnan jatkoi matkaansa, hän oli antanut kunniasanansa, ett'ei vakoisi rouva Bonacieux'iä, ja vaikka tuon naisen henki olisi riippunut siitä paikasta, jonne hän nyt meni, tai siitä henkilöstä, joka häntä oli saattava, d'Artagnan olisi mennyt kotiinsa, koska hän oli sanonut sinne menevänsä. Viiden minuutin kuluttua oli hän Fossoyeurs'in kadun varrella.

-- Athos parka, sanoi hän, hän ei tiedä mitä kaikki tämä merkitsee. Hän on kaiketi nukkunut odottaissaan minua, tai on hän palannut kotiinsa ja sinne tultuansa saanut tietää erään naisen käyneen siellä. Nainen Athoksen luona! Mutta mitäs siitä, jatkoi d'Artagnan, olihan nainen Aramiksenkin luona. Tämä kaikki on kovin outoa ja olenpa varsin utelias tietämään, kuinka tämä päättyy.

-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi ääni, jonka nuori mies tunsi Planchet'in ääneksi: sillä puhuen vallan kuultavasti, niinkuin mietteissään olevien on tapa, oli hän joutunut siihen porraskäytävään, joka vei hänen huoneesensa.

-- Kuinka, huonostikko? mitä sinä heittiö sillä tarkoitat? kysyi d'Artagnan, mitä siis on tapahtunut?

-- Kaikellaisia onnettomuuksia.

-- Mitä?

-- Ensinkin on herra Athos otettu kiini.

-- Otettu kiini! Athos! kiini! minkätähden?

-- Hänet löydettiin teidän luonanne ja luultiin teiksi.

-- Ja kuka on hänet kiini ottanut?

-- Poliisit, joita kutsuivat ne mustat miehet, jotka te ajoitte pakoon.

-- Miksi hän ei sanonut nimeänsä? miksi hän ei ilmoittanut olevansa vieras koko asialle?

-- Sitä hän kyllä kavahti, herra: päinvastoin lähestyi hän minua ja kuiskutti: "Sinun herrasi tarvitsee tällä hetkellä vapautensa, enkä minä, sillä hän tietää kaikki ja minä en mitään. Luullaan ottaneensa kiini hänet ja sepä antaa hänelle aikaa; kolmen päivän perästä sanon minä, kuka olen, ja kyllä täytyy päästää minut silloin vapaaksi."

-- Bravo! Athos! jalo sydän, mutisi d'Artagnan, kyllä sinut tuosta hyvin tunnen. Ja mitä tekivät poliisit?

-- Neljä heistä lähti häntä viemään, en tiedä minne, Bastiljiin tai For-l'Évêque'iin. Kaksi jäi mustien miesten seuraan, jotka penkoivat joka paikan ja ottivat pois kaikki paperit. Kaksi viimeistä vihdoin, he olivat kaiken tuon aikaa vartijoina portilla; sittenkuin kaikki oli toimitettu, menivät he pois, jättäen talon aivan mullin mallin.

-- Entäs Porthos ja Aramis?

-- Heitä en tavannut, he eivät ole tulleet.

-- Mutta he voivat tulla minä hetkenä tahansa, sillä käskithän sanoa heille, että minä odotan heitä?

-- Käskin, herra.

-- No niin, elä siis liikahda täältä; jos he tulevat, ilmoita heille mitä minulle on tapahtunut ja pyydä heitä odottamaan minua Pomme-de-Pin'in ravintolassa; täällä olisi vaarallista, koska taloa kenties vakoillaan. Minä menen herra de Tréville'n luokse ilmoittamaan hänelle kaikki, ja ehkäpä tapaan heidät siellä.

-- Teen niinkuin käskitte, herra, sanoi Planchet.

-- Mutta sinä jäät tänne, sinä et pelkää! sanoi d'Artagnan, kääntyen takaisin rohkaisemaan palvelijaansa.

-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, ette tunne minua vielä; minä olen rohkea, kun siksi rupean, se on varma! se on aivan kuinka rupeaa; sitä paitsi olen pikardilainen.

-- Siis se on päätetty, sanoi d'Artagnan, sinä annat tappaa itsesi ennemmin, kuin lähdet paikastasi.

-- Kyllä, herra, en jätä mitään tekemättä, jolla vaan voin osoittaa olevani uskollinen herralleni.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan itsekseen, kyllä näkyy, että keino, jota käytin pojalle, on varmasti hyvä; käytän sitä vastakin, jos tilaisuus vaatii. Ja niin nopeasti kuin päivän juoksusta vähän väsyneet jalkansa myönsivät, d'Artagnan riensi Colombier'in kadulle.

Herra de Tréville ei ollut hotellissaan; hänen komppaniiallansa oli vahtivuoro ja hän oli Louvressa komppaniiansa kanssa.

Hänen täytyi saada tavata herra de Tréville; oli tärkeätä herra de Tréville'n saada tietää mitä oli tapahtunut.

D'Artagnan päätti koettaa päästä Louvreen. Desessarts'in komppaniian henkivartijapuku oli kaiketi saattava hänet pääsemään sisään.

Hän meni siis alas Petits-Augustins'in katua ja kulki pitkin satamanvartta Pont-Neuf'in sillalle; hän mietti hetkisen mennä lautalla ylitse; mutta tultuaan rannalle, oli hän koneenomaisesti pistänyt käden taskuunsa ja huomannut, ett'ei hänellä ollut maksaa lauttarahaa.

Kun hän oli päässyt Guénégaud'in kadun korkeimmalle kohdalle, näki hän Dauphine'n kadulta tulevan kaksi henkeä, joiden ulkoasu häntä kummastutti.

Nuo kaksi henkeä olivat: toinen mies, toinen nainen. Nainen muistutti liikenteeltään rouva Bonacieux'iä, ja mies oli täsmälleen Aramiksen kaltainen.

Sitä paitsi naisella oli tuo musta vaippa, jonka d'Artagnan vielä oli näkevinänsä kuvautuvan Vaugirard'in kadun ikkunaa vasten ja samoin La Harpe'n kadun ikkunaa vasten.

Siihen lisäksi miehellä oli muskettilaispuku.

Naisen huuppa oli alaslaskettu, mies piti liinaa kasvojensa edessä; tuo kaksinkertainen varovaisuus osoitti, että molemmat tahtoivat kaikin mokomin olla tuntemattomat.

He tulivat sillalle: tämä oli d'Artagnan'inkin tie, koska hän oli matkalla Louvreen; d'Artagnan seurasi heitä.

D'Artagnan ei ollut päässyt kahtakymmentä askelta, kun hän jo oli varma siitä, että nainen oli rouva Bonacieux ja mies Aramis.

Hän tunsi tällä haavaa kaikki luulevaisuuden epäilykset sydämmessään.

Hän oli kaksinkertaisesti petetty, häntä petti sekä ystävänsä että tuo, jota hän rakasti kuin omaa lemmittyänsä ainakin. Rouva Bonacieux oli vannonut kaikkein pyhäin nimessä, ett'ei hän tuntenut Aramista ja neljännestunti sen perästä, kuin hän tuon valan oli tehnyt, riippui hän Aramiksen käsivarressa.

D'Artagnan ei edes ajatellut, että hän vasta kolme tuntia takaperin oli tullut tuntemaan tuon kauniin kauppiaanvaimon, että tuolla naisella ei ollut muuta kuin rahtunen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän oli pelastanut hänet noiden mustien miesten käsistä, jotka tahtoivat ryöstää hänet, ja että tuo nainen ei ollut mitään hänelle luvannut. Hän piti itsensä vaan häväistynä, petettynä, pilkattuna rakastajana; vihan puna sävähti hänen kasvoillensa ja hän päätti ottaa kaikesta selvän.

Nuori nainen ja nuori mies olivat huomanneet, että heitä seurattiin, ja he olivat ruvenneet jouduttamaan askeleitansa. D'Artagnan lähti juoksemaan, meni heidän ohitsensa ja kääntyi juuri siinä hetkessä, kuin he olivat La Samaritaine'n edessä, lyhdyn loisteessa, joka valaisi koko sen osan siltaa.

D'Artagnan seisahtui heidän eteensä ja he seisahtuivat hänen eteensä.

-- Mitä tahdotte, herra? kysyi muskettisoturi, vetäytyen askeleen taaksepäin ja vieraalla puheenmurteella, joka ilmaisi d'Artagnan'ille, että hän oli erhettynyt toisen henkilön suhteen.

-- Se ei ole Aramis! huudahti hän.

-- Ei, herra, se ei ole Aramis, ja huudahduksestanne voin päättää, että olette luulleet minua toiseksi henkilöksi, ja minä suon teille anteeksi.

-- Te minulle anteeksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, vastasi tuntematon, sallikaa minun siis mennä, koska teillä ei ole asiaa minulle.

-- Te olette oikeassa, herra, sanoi d'Artagnan, minulla ei ole asiaa teille, vaan tälle rouvalle.

-- Rouvalle! ette te häntä tunne, sanoi muukalainen.

-- Te erhetytte, herra, minä tunnen hänet.

-- Ah, virkkoi rouva Bonacieux soimaavalla äänellä; ah, herra! minulla oli teidän sotilassananne ja teidän aatelinen kunniasananne; toivoin voivani siihen luottaa.

-- Ja minä, rouva hyvä, sanoi d'Artagnan hämillänsä, te lupasitte minulle...

-- Ottakaa käsivarrestani, rouva, sanoi muukalainen, ja jatkakaamme matkaamme.

Silloin d'Artagnan, hämmentyneenä, ällistyneenä ja kukistuneena kaikesta siitä mitä oli tapahtunut, jäi ristissä-käsivarsin seisomaan muskettisoturin ja rouva Bonacieux'in eteen.

Muskettisoturi astui askeleen esiin ja työnsi d'Artagnan'in kädellänsä syrjään.

D'Artagnan hypähti taaksepäin ja veti miekkansa.

Samalla, kertaa ja salaman nopeudella tuntematon veti myöskin miekkansa.

-- Taivaan nimessä, mylord! huudahti rouva Bonacieux, heittäytyen taistelevien väliin ja tavoittaen heidän miekkojansa avoimin sylin.

-- Mylord! huudahti d'Artagnan, jolle äkkiä valkeni koko asia, mylord, anteeksi, herra; olisitteko te...

-- Mylord herttua Buckingham, sanoi rouva Bonacieux matalalla äänellä; ja nyt voitte syöstä meidät kaikki turmioon.

-- Mylord, rouva, anteeksi, sata kertaa anteeksi; mutta minä rakastin, mylord, ja olin luulevainen; te tiedätte, mylord, mitä rakastaminen on; suokaa minulle anteeksi ja sanokaa minulle, kuinka voin antaa henkeni Teidän armonne edestä.

-- Te olette uljas nuori mies, sanoi Buckingham, ojentaen d'Artagnan'ille kätensä, jota tämä puristi kunnioittavasti; te tarjootte minulle palvelustanne, minä otan tarjouksen vastaan; seuratkaa meitä kahdenkymmenen askeleen päässä Louvreen saakka; ja jos joku meitä vakoilee, tappakaa hänet!

D'Artagnan sijoitti paljaan miekan kainaloonsa, antoi rouva Bonacieux'in ja herttua Buckingham'in astua kaksikymmentä askelta ja seurasi heitä sitten, valmiina täyttämään sananmukaisesti Kaarlo I:n ylevän ja komean ministerin määräyksiä.

Vaan onneksi ei nuorelle seidille sattunut mitään tilaisuutta osoittamaan herttualle todistusta ystävyydestänsä, ja nuori nainen ja kaunis muskettisoturi menivät Louvreen l'Échellen portista, kohtaamatta mitään häiriötä.

D'Artagnan taas, hän meni suoraa päätä Pomme-de-Pin'in ravintolaan, jossa hän löysi Porthoksen ja Aramiksen jo odottamassa häntä.

Mutta antamatta heille muita selityksiä vaivoista, joita hän oli heille saattanut, sanoi hän vaan, että hän oli yksinään suorittanut sen toimen, johon hän oli luullut tarvitsevansa heidän apuansa.

Ja nyt, kun kertomuksemme on vetänyt meidät mukaansa, jättäkäämme kolme ystäväämme menemään kukin kotiinsa, ja seuratkaamme herttua Buckingham'ia ja hänen opastansa Louvren sokkeloihin.

XII.

Georges Villiers, Buckingham'in herttua.

Rouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva Bonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli herra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli, niinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli kuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux olisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen, siinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa olisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen kauppiaanrouvan maineella?

Kerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin vierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva Bonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan öiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat kävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux tunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin palvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä, astui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa porrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta. Silloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden kerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen lukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi ainoastaan yölamppu, ja sanoi: "Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan kohta." Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin että herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.

Mutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa, tuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia puolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton, rohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän oli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää, että tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli Pariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut Englantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu ja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois, kohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten oli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen. Jo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään kohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka toimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa anastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli joutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux kerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat päässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen vaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme päivää aikaisemmin tullut täytetyksi.

Buckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku sopi hänelle vallan mainiosti.

Kolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin häntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi naisten sankariksi.

Kahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana kuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa mukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli saavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä täyttää jälkimaailman hämmästyksellä.

Niinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna, varmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät häneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut, vaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän kirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään siihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä kaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa hänet itseensä.

Georges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli kauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat joutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta pamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken lähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen ylpeydestä ja toivosta,

Samassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli näkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti -- se oli kuningatar!

Itävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, toisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.

Hänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä, jotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja olivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.

Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.

Hänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen kätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen ajan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.

Hänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet kastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti puuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa ankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman vähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän hiukkasen hienopiirteisemmäksi.

Buckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan Anna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia, karuselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen satiinipukuun verhottuna ja donna Estefanan seuraamana, tuon ainoan espanjalaisen naisen, jota kuninkaan luulevaisuus ja Richelieu'n vainot eivät olleet karkoittaneet hovista.

Itävallan Anna astui kaksi askelta esiin; Buckingham heittäysi polvillensa ja ennenkuin kuningatar ennätti sitä estää, suuteli hänen hameensa paltetta.

-- Herttua, te tiedätte kai jo, että minä se en ollut, joka kirjoitti teille.

-- Oh, kyllä, armollinen rouva, Teidän Majesteettinne, kyllä tiedän, huudahti herttua; minä tiedän, että olin hullu, mieletön, uskomaan että lumi elostuisi, että marmori lämpenisi; mutta mitäs, kun rakastaa, uskoo herkästi rakkautta; muutoin, minun matkani ei ole mennyt aivan hukkaan, koska nyt saan nähdä teidät.

-- Niin, vastasi Anna, vaan te tiedätte minkä vuoksi ja millä tavoin minä teidät otan vastaan; tämä on sen vuoksi, että olette tunteeton minun tuskilleni, olette itsepäisesti jääneet viipymään kaupunkiin, jossa panette vaaraan teidän henkenne ja minun kunniani; minä siis otan teidät vastaan sanoakseni teille, että kaikki meitä eroittaa, meren syvyydet, kuningaskuntien vihollisuus, valojen pyhyys. Jumalatonta on uhoitella tämmöisiä esteitä vastaan, mylord. Minä otan teidät vastaan sanoakseni teille ett'emme saa enää kohdata toisiamme.

-- Puhukaa, rouva, puhukaa, kuningatar, sanoi Buckingham; teidän äänenne sulous lieventää teidän sanojenne kovuutta. Te puhutte jumalattomuudesta! mutta jumalatonta on eroittaa kahta sydäntä, jotka Jumala on luonut toinen toisillensa.

-- Mylord, huudahti kuningatar, te unhotatte, ett'en minä koskaan ole sanonut teitä rakastavani.

-- Vaan te ette myöskään ole koskaan sanoneet, että te ette minua rakasta, ja todella semmoisen sanominen olisi Teidän Majesteettinne puolelta liian suurta kiittämättömyyttä. Sillä sanokaapa minulle, mistä te löydätte minun rakkauteni vertaista, rakkauden, jota ei aika, ei poissaolo, ei epätoivo, ei mikään ole voinut sammuttaa; rakkauden, joka tyytyy muutamaan kadotettuun nauhaan, muutamaan satunnaiseen silmäykseen, muutamaan vahingossa lausuttuun sanaan?

Siitä on nyt kolme vuotta, rouva, kun näin teidät ensi kerran, ja koko nämä kolme vuotta olen teitä samalla tavalla rakastanut.