Part 11

-- Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille ohjeeni.

-- Minä olen valmis kuulemaan.

-- Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja kysykää Germain'ia.

-- Hyvä. Entäs sitten?

-- Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat: Tours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.

-- Ja mitä minä käsken?

-- Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.

-- Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?

-- Lähetätte hänet tänne luokseni.

-- Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?

-- Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?

-- Tietysti.

-- No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.

-- Luotan sanaanne.

-- Saatte luottaa.

D'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen hellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää olemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan ja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän Louvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen. Kaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa tunnissa.

Kaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan kuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte vahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain tilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen kertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.

-- Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.

-- Mikä?

-- Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on tapahtunut.

-- Luuletteko niin?

-- Luulen.

-- Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?

-- Kuinka niin?

-- Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan olleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä nimitetään semmoista sanalla "alibi", joka on niin paljon kuin: henkilön oleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on tapahtunut.

D'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua herra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt vastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan herra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin jokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta; ja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori maamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi erityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de Tréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä tulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.

-- Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä lyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt seinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että koska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.

-- Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de Tréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!

-- Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.

-- Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän. Mutta mitäs teillä nyt on asiaa?

Silloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian kuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen; hän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista Buckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja vakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä vähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin, kuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.

Kun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka kiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan kaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni vastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan unhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen, käänsi viisarin paikallensa, ett'ei seuraavana päivänä huomattaisi sitä muutetun, ja varmana siitä, että hänellä nyt olisi todistaja alibi'llensa, astui hän alas portaita ja oli siinä tuokiossa kadulla.

XI.

Juoni sotkeutuu.

Käytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään kulkemaan kiertoteitä kotiinsa.

Mitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan taivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!

Hän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo nuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus, salaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi hänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi hänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla on vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli d'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat häntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän välillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi hellemmänkin luonteen.

D'Artagnan näki jo, -- niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen siivillä! -- luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle lemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo maininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan kuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana ei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo lahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin olisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa lujuudella.

Punastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten avulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat kauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein tyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka olivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa mainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi voittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua kukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.

D'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo päivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen vähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme muskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan, seuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen huonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen. Kumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero kiskottavana.

Mutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi tunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori mies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo se kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut mitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen oli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille syttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme "melkein", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen nainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää rakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.

Varallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja, jotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka, silkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo kaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen ihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta; käsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.

D'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli peitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään miljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka hän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen kaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan noita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa, eikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on rikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei kykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit lähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa kiitoksen kantaa.

D'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi ainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa kohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva Bonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai Saint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa, joille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on kauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin saanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku päivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä, toisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina, olisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.

Entäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin, julkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa? Meidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut häntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että Bonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä tahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.

Mutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti unhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän onkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut gaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme häneen myöhemmin.

Uneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle, hymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän oli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään ystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän oli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan rotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet tuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja kun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat toverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet tietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen, virkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.

Vaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua kauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei sydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin pidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri ilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.

Pariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla autioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin torneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka kulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti sulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja joita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat. Kauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä, juomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän, kääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n ja Servandoni'n kadun välillä.

D'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä talon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit, jotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa, huomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku oli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan vartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle, että se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä ylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.

-- Menisinköhän tarjoomaan hänelle palvelustani! tuumaili hän. Käynnistänsä huomaa, että hän on nuori; ehkäpä on hän kauniskin. Kaiketi! Mutta nainen, joka näin myöhäiseen kulkee kadulla, ei ole liikkeellä muuta varten kuin lemmittyänsä kohtaamassa. Hiisi sentään! jos menisin häiritsemään heitä, pyrkisin huonolla keinolla seuraan.

Sillä välin nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja ikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä osalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin; toinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon kanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.

-- Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin sisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa, jos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta, sieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen, tällä kertaa otetaan asia selville.

Ja d'Artagnan teki itsensä niin kaitaiseksi kuin suinkin saattoi, vetäytyi kadun pimeimpään syrjään, erään kivipenkin viereen.

Nuori nainen jatkoi kulkuansa, nuori, sillä paitsi tuota kevyttä käyntiänsä, joka hänet jo oli ilmaissut, antoi hän kuulua pienen yskäyksen, joka ilmoitti hänellä olevan mitä tuoreimman äänen. D'Artagnan arveli tuon yskäyksen olevan merkin.

Sillä välin, lieneekö, sitten tuohon yskäykseen tullut samallainen vastaus, joka poisti öisen vaeltajan epätietoisuuden, vai lieneekö hän ilman tuota vierasta apua havainnut päässeensä oikeille perille, hän lähestyi päättävästi Aramiksen ikkunaa ja löi siihen kolme yhdenlaista kertaa koukistetulla sormellansa.

-- Aivan oikein, Aramiksen luokse, mutisi d'Artagnan. Ahaa, herra tekopyhä! Nytpä yhdytän sinut jumaluusopillisissa tutkimuksissasi!

Kolme naputusta oli tuskin lyöty, kun sisäluukku avautui, ja valo näkyi ikkunalasin lävitse.

-- Ahaa, tuumaili kuuntelija, ei ovista vaan ikkunoista, tulo oli siis odotettu. Hyvä, ikkuna kaiketi aukenee ja nainen kiipeää siitä sisään. Hyvä juttu!

Mutta d'Artagnan'in suureksi kummastukseksi ikkuna pysyi kiinni. Sitten valo, joka oli välähtänyt, katosi ja kaikki oli taas pimeätä.

D'Artagnan ajatteli, ett'ei semmoista voinut kestää kauvan, ja pinnisti yhä silmiänsä ja korviansa näkemään ja kuulemaan.

Hän oli oikeassa: muutamien sekuntien perästä kuului kaksi kevyttä nappausta sisäpuolelta.

Nuori nainen vastasi kadun puolelta samanlaisella nappauksella ja nyt aukeni ikkuna puoliksi.

Arvatkaahan, katseliko ja kuunteliko d'Artagnan uteliaasti.

Pahaksi onneksi oli valo siirretty toiseen huoneesen. Mutta nuoren miehen silmät olivat tottuneet pimeään. Muutoin gaskonjalaisten silmillä on, sen mukaan kuin vakuutetaan, sama ominaisuus kuin kissan silmillä, ne näkevät pimeässäkin.

D'Artagnan näki siis, että nuori nainen veti taskustansa valkoisen esineen, jonka hän levitti nopeasti ja joka silloin sai nenäliinan muodon. Hän näytti tuon levitetyn esineen kulmaa puhetoverillensa.

Tämä muistutti d'Artagnan'in mieleen sen liinasen, jonka hän oli löytänyt rouva Bonacieux'in jalkain juuresta, ja joka oli muistuttanut hänen mieleensä sen, minkä hän oli löytänyt Aramiksen jalkain juuresta.

Mitä hiisiä tuo liinanen sitten mahtoi merkitä?

Ollessaan missä oli, d'Artagnan ei voinut nähdä Aramiksen kasvoja, sillä nuori mies ei rahtuakaan epäillyt, että tuon ulkona-olevan naisen sisällä-oleva puhetoveri oli hänen ystävänsä Aramis; uteliaisuuspa kuitenkin voitti varovaisuuden ja, käyttäen sitä hetkistä, jolloin kumpaisenkin huomio näytti olevan kiintynyt liinaseen, lähti hän lymypaikastansa ja nopeasti kuin salama, vaan varoen askeltensa kuulumista, kiidähti hän erääsen muurin kulmaukseen, josta hän saattoi luoda silmänsä kokonaan Aramiksen huoneen sisään.

Päästyänsä paikkaansa, d'Artagnan oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä: tuon öisen käypäläisen puhetoveri ei ollutkaan Aramis, vaan nainen. D'Artagnan näki tosin kylliksi, tunteakseen hänet naiseksi vaatteuksesta, mutta hän ei voinut eroittaa hänen kasvojansa.

Samassa hetkessä sisällä oleva nainen veti toisen nenäliinan taskustansa ja vaihtoi sen siihen, mikä hänelle ulkoa oli näytetty. Sitten puhuttiin muutamia sanoja molempien naisten kesken. Vihdoin ikkunanluukku sulkeutui; ulkona oleva nainen kääntyi pois ikkunasta ja kulki neljän askeleen päässä d'Artagnan'in sivuitse, vetäen vaippansa huupan päänsä ylitse; mutta tämä varokeino oli liian myöhäinen, d'Artagnan oli jo tuntenut rouva Bonacieux'in.

Rouva Bonacieux! Jo silloinkuin hän oli vetänyt liinasen taskustaan, oli d'Artagnan'ille pälkähtänyt päähän epäluulo, että se oli hän; mutta kuinkas oli uskottavaa että rouva Bonacieux, joka oli lähettänyt noutamaan de la Porte'a saattamaan häntä Louvreen, vaelteli nyt Pariisin katuja yksinään kello puoli kahdentoista aikaan yöllä, antautuneena toistamiseen ryöstettäväksi?

Siihen täytyi kaiketi olla varsin tärkeä syy; ja mitä tärkeätä syytä viidenkolmatta vuotisella naisella saattoi olla? Rakkaus.

Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut nimenomainen rakastaja.

Hänellä oli muutoin jälellä sangen yksinkertainen keino päästä selville rouva Bonacieux'in matkan menopaikasta: seurata häntä. Tämä keino oli niin yksinkertainen, että d'Artagnan käytti sitä aivan luonnon ja vaiston vaatimuksesta.

Mutta nähdessään nuoren miehen kohoavan muurin kulmauksesta kuni patsas ja kuullessaan askeleita takanansa, rouva Bonacieux huudahti ja lähti pakoon.

D'Artagnan jälestä juoksemaan. Hänen ei ollut vaikea saada kiini vaippaan kääriytynyttä naista. Hän saavutti hänet vähän matkan päässä sillä kadulla, jolle hän oli kääntynyt. Onneton nainen oli vallan uupunut, ei väsymyksestä vaan kauhistuksesta, ja kun d'Artagnan laski kätensä hänen olallensa, vaipui hän polvilleen, huudahtaen tukehtuneella äänellä:

-- Tappakaa minut jos tahdotte, vaan tietää ette saa mitään.

D'Artagnan nosti hänet pystyyn, kietoen käsivartensa hänen vyötärönsä ympäri; mutta kun hän tunsi nostettavansa painosta, että hän oli menehtymäisillään, kiirehti hän rauhoittamaan häntä vakuuttamalla ystävyyttänsä. Nämä vakuutukset eivät olisi tehneet rouva Bonacieux'iin mitään vaikutusta; sillä tuommoisia vakuutuksia voidaan tehdä mitä pahimmassakin tarkoituksessa; vaan ääni oli kylliksi. Nuori nainen luuli tuntevansa tuon äänen soinnun: hän avasi silmänsä, loi ne tuohon mieheen, joka oli niin kovin häntä säikäyttänyt ja tuntiessaan d'Artagnan'in, huudahti hän ilosta.

-- Oh! tekö se olette, tekö se olette! sanoi hän; kiitos, Jumalani!

-- Niin, minä se olen, sanoi d'Artagnan, minä, jonka Jumala lähetti varjelemaan teitä.

-- Siinäkö aikomuksessa te seurasitte minua? kysyi nuori nainen kiekailevasti hymyillen, hänen leikillinen luonteensa sai vallan ja koko pelko haihtui siinä tuokiossa, jolloin hän tunsi ystäväksensä mitä hän oli luullut viholliseksensa.

-- En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi minut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni ikkunaan...

-- Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.

-- Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.

-- Aramis, kuka se on?

-- Mitä mä kuulenkaan! Sanotteko minulle, ett'ette tunne Aramista?

-- Ensi kertaa kuulen hänen nimeänsä mainittavan.

-- Ensi kertaako siis kävitte siinä talossa?

-- Niin todella.

-- Ettekä tienneet siellä asuvan nuoren miehen?

-- En.

-- Muskettisoturin?

-- En laisinkaan.

-- Ette siis käyneet häntä tapaamassa?

-- En missään nimessä. Muutoin, näittehän kyllä, että puhuin erään naisen kanssa.

-- Tosin kyllä; mutta tuo nainen oli Aramiksen ystäviä.

-- Siitä en tiedä mitään.

-- Koskapa hän asuu hänen luonansa.

-- Se ei minua liikuta.

-- Mutta kukas hän on?

-- Oh, se ei ole minun salaisuuteni.

-- Rakas rouva Bonacieux, te olette viehättävä; mutta samalla niin tuiki salaperäinen...

-- Pilaakos se minua?

-- Ei suinkaan, te olette päinvastoin lumoava.

-- Hyvä, antakaa minulle käsivartenne.

-- Sangen mielelläni. Ja nyt?

-- Saattakaa minua.

-- Minne?

-- Sinne, minne minä menen.

-- Mutta minnekkä te menette?

-- Sen näette, kun saatatte minut portille.

-- Tuleeko minun odottaa?

-- Se on tarpeetonta.

-- Te palaatte siis yksin?

-- Ehkä, tai ehk'en.

-- Mutta se, joka teitä sitten saattaa, onko se mies vai nainen?

-- Sitä en vielä tiedä.

-- Minäpä tiedän.

-- Kuinka niin?

-- Minä odotan, kunnes näen teidän tulevan.

-- Siinä tapauksessa hyvästi!

-- Kuinka niin?

-- Minä en tarvitse teitä.

-- Mutta pyysittehän...

-- Aatelismiehen apua, enkä vakoojan väijymistä.

-- Se on kova sana.

-- Miksikä nimitetään semmoisia, jotka seuraavat toista vastoin hänen tahtoansa?

-- Ajattelemattomiksi.

-- Nimitys on liian mieto.

-- No niin, rouva hyvä, kyllä näen, että täytyy tehdä kaikki mitä te tahdotte.

-- Minkä vuoksi luovuitte ansiosta tehdä jo alusta alkain sillä tavoin?

-- Eikös katuminen ole mikään ansio?

-- Kaduttekos te toden perästä?

-- Sitä en tiedä itsekkään. Mutta sen vaan tiedän, että lupaan tehdä kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun saattaa teitä perille asti.

-- Jätättekös minut sitten?

-- Jätän.

-- Vakoomatta minun tuloani?

-- Niin.

-- Kunniasananne kautta?

-- Aatelisen kunniani kautta.

-- Tässä käsivarteni ja menkäämme.

D'Artagnan tarjosi käsivartensa rouva Bonacieux'ille, joka kietoi siihen omansa, puoliksi leikillä, puoliksi peloissaan, ja näin saapuivat molemmat yhdessä La Harpe'n kadun korkeimmalle kohdalle. Sinne päästyä nuori nainen näytti eperoivan, niinkuin hän oli tehnyt jo Vaugirard'in kadulla. Eräistä merkeistä näytti hän tuntevan muutaman portin ja lähestyen porttia, lausui hän:

-- Nyt, herrani, tänne on minulla asia mennä; tuhannet kiitokset kunnioitettavasta seurastanne, joka minut pelasti niistä vaaroista, joiden alaisena yksin olisin ollut. Mutta teidän sanannepitämisen hetki on tullut: minä olen perillä.

-- Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?

-- Ei muuta kuin rosvoja.

-- Eikös se ole mitään?

-- Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.

-- Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.

-- Mitä nenäliinaa?

-- Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin taskuunne.

-- Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä minut perikatoon?

-- Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa sana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte perikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti d'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen, kuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole jo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja myötätuntoisuus teitä kohtaan.

-- Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia salaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on toinen asia.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, kyllä minä otan niistä selvän; koska nuo salaisuudet voivat vaikuttaa teidän elämäänne, täytyy niiden joutua minun omikseni.