Part 10

Aramis näytti ponnistelevan itseänsä, aivan kuin semmoinen, joka on valhettelemaisillansa jotakin, ja kohtaa odottamattomia haittoja; mutta kun hänen kolmen toverinsa silmät häntä tähtäsivät, kun he pörhössä-korvin kuuntelivat, ei hänen auttanut peräytyminen.

-- Tohtorilla on sisarentytär, jatkoi Aramis.

-- Ahaa, vai on hänellä sisarentytär, keskeytti Porthos.

-- Sangen kunnioitettava nainen, sanoi Aramis.

Kolme ystävystä rupesivat nauramaan.

-- Jos te nauratte ja epäilette, vastasi Aramis, ette saa tietää mitään.

-- Me uskomme kuin muhamettilaiset ja olemme mykkiä kuin kivet, sanoi Athos.

-- Sitten minä jatkan, sanoi Aramis. Tuo sisarentytär käy toisinaan enonsa luona; no niin, hän oli siellä eilen samaan aikaan kuin minä, sattumalta, ja minun täytyi saattaa häntä vaunuihinsa.

-- Ahaa, hänellä on vaunutkin, tuolla tohtorin sisarentyttärellä? keskeytti Porthos, jonka virheitä oli yksi, että hänen kielensä oli hyvin herkissä kantimissa; kaunis tuttavuus, ystäväni.

-- Porthos, lausui Aramis, minä olen useamman kuin yhden kerran huomauttanut sinua siitä, että sinä olet kovin herkkä kieleltäsi, ja että se vahingoittaa sinun nais-suosiotasi.

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, huudahti d'Artagnan, joka alkoi älytä minnepäin kertomus kallistuisi, asia on vakavaa laatua; koettakaamme olla laskematta leikkiä, jos voimme. Jatka, Aramis, jatka.

-- Yht'äkkiä muuan pitkä, tummaverinen, ylhäiskäytöksinen mies ... malttakaas, juuri samaan tapaan kuin sinun miehesi, d'Artagnan.

-- Ehkä juuri sama, sanoi tämä.

-- Mahdollista kyllä, jatkoi Aramis ... lähestyi minua viiden tai kuuden miehen seuraamana, jotka kulkivat kymmenen askeleen päässä hänen takanansa, ja lausui minulle mitä kohteliaimmalla tavalla: "herra herttua, -- ja te rouva", liitti hän puhutellen naista, jota saatoin käsivarressani...

-- Tohtorin sisarentytärtä?

-- Vaiti nyt, Porthos! sanoi Athos, sinä olet vallan tuskastuttava.

-- "Suvaitkaa nousta näihin vaunuihin, ja koettamatta vähintäkään vastustaa, nostamatta vähintäkään melua."

-- Hän luuli sinua Buckingham'iksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin arvelen, vastasi Aramis.

-- Entäs tuota naista? kysyi Porthos.

-- Sitä luuli hän kuningattareksi! sanoi d'Artagnan.

-- Aivan oikein, vastasi Aramis.

-- Tuo gaskonjalainen on koko piru, huudahti Athos, ei mikään jää häneltä tietämättä.

-- Seikka on semmoinen, lausui Porthos, että Aramis on vartaloltaan ja liikenteeltään tuon kauniin herttuan kaltainen; mutta kumminkin, minun mielestäni muskettikauhtanan olisi...

-- Minulla oli laaja vaippa ylläni, sanoi Aramis.

-- Keskellä heinäkuuta, sepä hiisi! sanoi Porthos, vai pelkäsikö tohtori, että sinut tunnettaisiin?

-- Sen vielä ymmärrän, sanoi Athos, että vakoojaa erehdytti ruumiinliikenne; mutta kasvot...

-- Minulla oli leveälierinen hattu, sanoi Aramis.

-- Oh, Herra nähköön, huudahti Porthos, mitä varokeinoja tarvitaan jumaluusoppia tutkiessa!

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, elkäämme hukatko aikaa leikinlaskuun; hajautukaamme ja etsikäämme käsiin kauppian vaimo, hän on koko juonen avain.

-- Noin alhaissäätyinen nainen! uskotko todella, d'Artagnan? kysyi Porthos, vetäen huulensa halveksivaan hymyyn.

-- Hän on de la Porte'n, kuningattaren uskotun palvelijan kummitytär. Enkö sitä jo maininnut, hyvät herrat? Ja muutoin, ehkäpä kuningatar juuri tahallansa on tällä kertaa hakenut apukeinonsa niin alhaalta. Korkeat päät näkyvät kauvaksi ja kardinaalilla on hyvät silmät.

-- No niin, sanoi Porthos, tehkää ensin sopimus kauppiaan kanssa ja edullinen sopimus.

-- Se on tarpeetonta, sanoi d'Artagnan, sillä minä luulen, että ell'ei hän maksaisikkaan meille, saamme kyllä runsaat palkinnot toiselta taholta.

Samassa tuokiossa kuului kiireellistä meteliä portaissa, ovi aukeni remahtaen, ja onneton kauppias syöksähti huoneesen, jossa parhaillaan näin neuvoteltiin.

-- Voi hyvät herrat, huusi hän, pelastakaa minut taivaan nimessä, pelastakaa! Tuolla on neljä miestä, jotka tulevat ottamaan minua kiini; pelastakaa, pelastakaa!

Porthos ja Aramis nousivat seisovilleen.

-- Malttakaa silmänräpäys, huudahti d'Artagnan, viitaten heitä työntämään puoliksi paljastetut miekat takaisin tuppeen; malttakaa silmänräpäys, tässä ei tarvita rohkeutta, vaan tässä tarvitaan viisautta.

-- Kaiketihan, huudahti Porthos, emme jätä...

-- Antakaa d'Artagnan'in toimia, sanoi Athos, hänellä on, sen vieläkin sanon, paras pää meistä kaikista, ja minä puolestani julistan tottelevani häntä. Tee mielesi mukaan, d'Artagnan.

Samassa tuokiossa näkyi neljä poliisia esihuoneen ovella, vaan kun he näkivät neljä muskettisoturia seisovillaan ja miekat vyöllä, empivät he astua lähemmäksi.

-- Käykää sisään, hyvät herrat, käykää sisään, lausui d'Artagnan; te olette minun luonani ja me kaikkihan olemme kuninkaan ja herra kardinaalin uskollisia palvelijoita.

-- Siis, hyvät herrat, te ette estä meitä täyttämästä käskyä, jonka olemme saaneet? kysyi se, joka näytti joukon johtajalta.

-- Päinvastoin, me autammekin teitä jos tarvitaan.

-- Mitä hän sanookaan? murisi Porthos.

-- Pöllö, ole vaiti, virkkoi Athos.

-- Mutta lupasittehan ... sanoi kauppiasparka matalalla äänellä.

-- Emmehän voi teitä pelastaa, ell'emme säily vapaina, vastasi joutuisasti ja kuiskaisemalla d'Artagnan, ja jos me vähänkään näyttäisimme teitä puollustavan, otettaisiin meidät kiini yhdessä teidän kanssanne.

-- Minusta näyttää kumminkin...

-- Astukaa esiin, hyvät herrat, astukaa esiin, lausui kuuluvalla äänellä d'Artagnan; minulla ei ole mitään syytä puollustaa tätä herraa. Vasta tänäpäivänä olen hänen nähnyt ensi kerran, mistä syystä, sen hän on itse teille sanova, nimittäin, hän tuli vaatimaan minulta hyyriä asunnostani. Eikö totta, herra Bonacieux? Vastatkaa!

-- Se on peräti totta, huudahti kauppias, vaan herra, ei sano teille...

-- Vaiti minusta ja ystävistäni, vaiti erittäinkin kuningattaresta, muuten saatatte meidät kaikki hukkaan, pelastamatta kuitenkaan itseänne. Menkää, menkää hyvät herrat ja viekää pois tuo mies!

Ja d'Artagnan työnsi hämmästyneen kauppiaan poliisien käsiin, sanoen:

-- Te olette heittiö, veikkoseni; tulette vaatimaan minulta rahaa, minulta! muskettisoturilta! Vankeuteen! Herrat hyvät, vielä kerran, viekää hänet vankeuteen, ja säilyttäkää hänet lukon takana niinkauvan kuin mahdollista, niin saanpahan sillä tavoin maksun aikaa.

Poliisit tulvehtivat kiitollisuutta ja veivät pois saaliinsa. Juuri heidän lähtiessään löi d'Artagnan päällysmiestä, olalle ja lausui:

-- Miksikäs en joisi teidän terveydeksenne ja miks'ette te joisi minun? -- ja näin sanottuaan täytti hän kaksi lasia Beaugency'n viinillä, jota Bonacieux'in hyväntahtoisuus oli hänelle toimittanut.

-- Tämä on kovin suuri kunnia minulle, lausui poliisien päällysmies, ja minä otan sen kiitollisuudella vastaan.

-- Siis, terveydeksenne, herra ... mikäs nimenne onkaan?

-- Boisrenard.

-- Herra Boisrenard, maljanne!

-- Maljanne, herra: mikäs teidän nimenne on vuorostanne, jos suvaitsette?

-- D'Artagnan.

-- Terveydeksenne, herra d'Artagnan.

-- Ja yli kaikkien näiden maljojen, huudahti d'Artagnan kuni innostuksen vallassa, kuninkaan ja kardinaalin malja!

Poliisien päällysmies olisi kentiesi epäillyt d'Artagnan'in tosimielisyyttä, jos viini olisi ollut huonoa, vaan kun viini oli hyvää, oli hän vakuutettu.

-- Mutta kuinka perhanan halpamaisesti sinä nyt teitkään? lausui Porthos, kun poliisien päällysmies oli mennyt tiehensä ja ystävykset olivat jääneet yksinään. Hyi hiidessä! Neljä muskettisoturia antaa keskellänsä ottaa kiinni onnettoman, joka huutaa apua! Entäs sitte aatelismiehen juoda poliisin kanssa!

-- Porthos, virkkoi Aramis, Athos sanoi jo sinua pöllöksi, ja minä yhdyn siihen. D'Artagnan, sinä olet suuri mies ja kun sinä kerran joudut herra de Tréville'n paikalle, pyydän minä sinun puoltosanaasi hakiessani apotiksi.

-- Mutta tämä menee yli minun ymmärrykseni, sanoi Porthos; tekö hyväksytte D'Artagnan'in teon?

-- Sen minä, hiisi vieköön, uskon, sanoi Athos; minä en ainoastaan hyväksy hänen tekoansa, vaan vieläpä onnittelenkin häntä siitä.

-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan vaivautumatta selittämään menettelyänsä Porthokselle, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, se on meidän tunnuslauseemme, eikö niin?

-- Mutta ... sanoi Porthos.

-- Nosta kätesi ja vanno! huudahti yht'aikaa Athos ja Aramis.

Esimerkin voittamana, muristen itsekseen, Porthos nosti kätensä, ja neljä ystävystä kertoivat yhteen ääneen d'Artagnan'in lausuman kaavan mukaan:

"Kaikki yhden ja yksi kaikkein puolesta!"

-- Nyt on parasta, että jokainen menee kotiinsa, sanoi d'Artagnan aivan kun hän ei olisi elämässään muuta tehnytkään kuin käskenyt, ja valppautta! sillä tästä hetkestä lähtien olemme sodassa kardinaalia vastaan.

X.

Rotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.

Rotanliukku ei ole meidän aikamme keksinnöitä; niin kohta kuin yhteiskunnat muodostuessaan keksivät jonkunmoisen poliisin, tämä poliisi keksi rotanliukun.

Kun lukijamme eivät kenties vielä ole tutustuneet Jerusaleminkadun kielenmelskaan ja kun me siitä lähtien kuin kirjoittamaan rupesimme, ja siitä on jo viisitoista vuotta, ensi kertaa käytämme mainittua sanaa tähän tarkoitukseen, niin selittäkäämme mitä rotanliukku on.

Kun jossakin talossa, olkoon se mikä tahansa, joku on jostakin rikoksesta epäluulonalaisena otettu kiini, pidetään kiinniottaminen salassa; neljä tai viisi miestä asetetaan väijyksiin portin lähimäiseen huoneesen, portti avataan jokaiselle ken kolkuttaa, suljetaan heidän jälestään ja heidät otetaan kiini; tällä tavoin saadaan parissa kolmessa päivässä kiini melkein kaikki talon käypäläiset.

Se on rotanliukku.

Tehtiin siis mestari Bonacieux'in talosta rotanliukku, ja ken hyvänsä sinne tuli, sen ottivat kardinaalin miehet kiini ja tutkistelivat. Sanomattakin on selvää, että kun eri käytävä vei ensimäiseen kerrokseen, jossa d'Artagnan asui, hänen luonansa kävijät jäivät vapaiksi kaikesta ahdistelemisesta.

Muutoin, siellä ei muita käynytkään kuin nuo kolme muskettisoturia; he olivat etsiskelleet kukin tahollansa, vaan eivät olleet mitään löytäneet, eivät mitään keksineet. Athos oli käynyt kyselemässä itse herra de Tréville'ltäkin, joka seikka, tuon arvoisan muskettisoturin tavallisen äänettömyyden tähden, oli suuresti hänen kapteeniansa kummastuttanut. Mutta herra de Tréville ei tiennyt mitään muuta kuin että hänen viimeksi tavatessaan kardinaalia, kuningasta ja kuningatarta, kardinaali oli näyttänyt olevan sangen huolissaan, kuningas levottomana ja kuningattaren punaiset silmät ilmoittivat hänen joko valvoneen tai itkeneen. Vaan tuo viimemainittu seikka ei ollut häntä suuresti oudoksuttanut, koska kuningatar naimisiin mentyänsä oli paljonkin valvonut ja itkenyt.

Herra de Tréville neuvoi Athosta kaikessa tapauksessa palvelemaan kuningasta ja erittäinkin kuningatarta, ja pyysi häntä antamaan saman neuvon tovereillensakin.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän ei hievahtunutkaan kotoansa. Hän oli muuttanut huoneensa observatorioksi. Ikkunoista näki hän ne, jotka tulivat kiiniotettaviksi ja kun hän oli kiskonut irti lattiakiviä ja kaivanut mullan pois, niin että yksinkertainen laipio vaan eroitti häntä alhaalla olevasta huoneesta, jossa kuulustelemiset pidettiin, kuuli hän kaikki mitä kiiniottajain ja heidän uhriensa kesken tapahtui.

Kuulustelemiset, joiden edellä kiiniotettua itseään koskevat seikat mitä tarkimmasti tutkittiin, kävivät aina melkein tähän tapaan:

-- Onko rouva Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen miehellensä tai kelle muulle?

-- Onko herra Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen vaimollensa tai kelle muulle?

-- Onko jompikumpi uskonut suusanallisesti teille mitään?

Jos he jotakin tietäisivät, eivät he tuolla tavoin kyselisi, sanoi d'Artagnan itsekseen. Mutta mitähän he kokevat saada tietää? Varmaankin, onko herttua Buckingham Pariisissa ja onko hän kohdannut tai kohtaava kuningatarta.

D'Artagnan pysähtyi tähän ajatukseen, joka kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, ei ollut todenmukaisuutta vailla.

Sillä välin rotanliukku oli täydessä toimessa ja d'Artagnan'in valppaus samoin.

Huomis-iltana Bonacieux'in kiinniottamisen jälkeen, juuri kun Athos oli jättänyt d'Artagnan'in, mennäksensä herra de Tréville'n luokse, kun kello oli saanut lyöneeksi yhdeksän, ja kun Planchet, joka ei vielä ollut laittanut vuodetta, rupesi askareihinsa, kolkutettiin katuportille; portti aukeni heti, ja sulkeutui samassa: joku oli taas tullut rotanliukkuun.

D'Artagnan kiiruhti aukollensa, laskeutui mahalleen ja kuunteli.

Heti kuului huutoa, sitten vaikeroimista, jota koetettiin tukahduttaa. Kuulustelusta ei ollut puhettakaan.

-- Hiisi vieköön, sanoi d'Artagnan itsekseen, minusta kuulostaa kuin se olisi nainen: häntä kopeloidaan, hän vastustaa, -- hänelle tehdään väkivaltaa -- konnat!

Ja d'Artagnan kaikessa varovaisuudessaan sai kynsin hampain ponnistella vastaan, voidaksensa olla sekoittumatta alhaalla tapahtuvaan asiain menoon.

-- Mutta tietäkäähän, että minä olen tämän talon emäntä, hyvät herrat! tietäkää, että minä olen rouva Bonacieux ja että olen kuningattaren palveluksessa! huusi onneton nainen.

-- Rouva Bonacieux! mutisi d'Artagnan; olisinko minä niin onnellinen, että olisin löytänyt sen, jota kaikki etsivät!

-- Juuri teitä me odotimmekin, sanoivat kuulustelijat. Ääni tukehtui tukehtumistaan: tuima taistelu jytisytti seiniä. Uhri vastusteli niin paljon kuin nainen voi neljää miestä vastustella.

-- Armahtakaa, hyvät herrat, arm ... vaikeroi ääni, joka vaan katkonaisesti pääsi enää kuuluviin.

-- He panevat kapulaa hänen suuhunsa, he aikovat viedä hänet muassaan, huudahti d'Artagnan, kimmahtaen pystyyn kuin vivulla. Miekkani! hyvä, se on vyölläni. Planchet!

-- Herra?

-- Juokse hakemaan Athosta, Porthosta ja Aramista. Joku heistä kolmesta on varmaan kotona, ehkäpä kaikki kolme. Ottakoot aseensa ja tulkoot tänne, rientäkööt! Ah, nyt muistan, Athos on herra de Tréville'n luona.

-- Mutta minne menette te, herra, minne?

-- Minä laskeudun ikkunan kautta, huudahti d'Artagnan, joutuakseni pikemmin; sinä pane lattiakivet paikoilleen, lakaise lattia, mene sitte ulos portista ja juokse minne sinut käskin.

-- Voi, hyvä herrani, te menetätte henkenne, huusi Planchet.

-- Vaiti, tomppeli, sanoi d'Artagnan. Ja riippuen käsiensä varassa ikkunalaudasta, pudottautui hän alas ensimäisestä kerroksesta, joka onneksi ei sattunut olemaan korkealla, saamatta naarmuakaan.

Sitten riensi hän kolkuttamaan portille, mutisten:

-- Nyt menen minä vuorostani rotanliukkuun, ja onnettomat ne kissat, jotka ryhtyvät tämmöisen rotan kimppuun.

Tuskin oli portti kajahtanut nuoren miehen iskusta, kun meteli lakkasi, askeleita lähestyi, portti aukeni ja d'Artagnan paljas miekka kädessä syöksyi herra Bonacieux'in huoneesen, jonka ovi, epäilemättä vivun vaikutuksesta, lennähti itsestään kiini.

Silloin Bonacieux'in onnettoman talon asukkaat ja läheisimmät naapurit kuulivat kovia huutoja, jyskettä, miekkojen kalsketta ja alinomaista huonekalujen särkymistä. Hetkisen perästä näkivät ne, jotka tuon metelin vuoksi olivat avanneet ikkunansa, saadakseen selvää sen syystä, portin uudestaan aukeavan ja neljä mustapukuista miestä säikähtyneiden korppien tavoin kiitävän ulos, jättäen maahan ja pöytien kulmille höyheniänsä, se on, takkiensa repaleita ja vaippojensa kappaleita.

D'Artagnan pääsi voittajaksi vähällä vaivalla, se on myönnettävä, sillä yksi ainoa poliisi oli aseellinen, ja hänkin puollusteli itseään vaan näön vuoksi. Tosin nuo kolme muuta olivat koettaneet kaataa nuorta miestä tuoleilla ja saviastioilla; mutta pari kolme gaskonjalaisen säilän tekemää naarmua saattoi heidät säikähdyksiin. Kymmenessä minuutissa olivat he kaikki kukistetut ja d'Artagnan päässyt herraksi taistelutanterella.

Naapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä Pariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien aikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään neljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille, että kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.

Muutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in kaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.

D'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen puoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä. D'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.

Vaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen, tummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen kauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne tuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet olivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet korkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita pikkuseikkoja.

D'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen jalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan, jonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman nimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä ollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.

Siitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia vastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva Bonacieux'in taskuun.

Samassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi silmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi ja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi d'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva Bonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.

-- Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun kiittää teitä.

-- Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen aatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan minua kiitellä.

-- Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille, ett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat minusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei Bonacieux ole täällä.

-- Rouva, nuo miehet olivat ainakin yhtä vaarallisia kuin rosvot, sillä ne olivat kardinaalin käskyläisiä; ja mitä puolisoonne herra Bonacieux'iin tulee, hän ei ole täällä sen vuoksi, että hänet juuri eilen vietiin Bastiljiin.

-- Mieheni Bastiljiin! huudahti rouva Bonacieux; oh, Jumalani! mitä hän on sitten tehnyt? mies parka! mies, joka on itse viattomuus!

Ja jonkunmoinen hymyilyn tapainen lennähti nuoren vaimon vielä säikähtyneille kasvoille.

-- Mitäkö hän on tehnyt, rouva? sanoi d'Artagnan. Minä luulen hänen ainoan rikoksen olevan sen onnen ja samalla onnettomuuden, että hän on teidän puolisonne.

-- Mutta herrani, te siis tiedätte...

-- Tiedän että teidät oli ryöstetty pois.

-- Ja kuka oli ryöstäjä? Tiedättekö? Oh, jos te sen tiedätte, sanokaa minulle.

-- Neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäinen mies, mustatukkainen, tumma-ihoinen ja arpi vasemmassa ohimossa.

-- Juuri hän, sama mies; mutta hänen nimensä?

-- Ah, nimensä? sitä en tiedä.

-- Ja tiesikö puolisoni, että minut oli ryöstetty?

-- Se ilmoitettiin hänelle kirjeessä, jonka oli kirjoittanut juuri tuo ryöväri itse.

-- Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän tapaukseen?

-- Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.

-- Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis ei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...

-- Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne ja erittäinkin teidän rakkaudestanne.

Toinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.

-- Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?

-- Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja kun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä, laskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin mieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.

-- Jättäytyäksenne hänen turviinsa?

-- Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua puollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi, tahdoin puhua hänen kanssansa.

-- Mistä asiasta?

-- Oh, se ei ole minun oma salaisuuteni, enkä siis voi sitä teille ilmaista.

-- Muutoin, sanoi d'Artagnan, (anteeksi, rouvani, että varovaisuudessani kehoitan teitä varovaisuuteen) muutoin luulen, ett'ei tämä ole sovelias paikka salaisuuksien ilmoittamiselle. Miehet, jotka ajoin pakoon, voivat palata lisän kanssa; jos he tapaavat meidät täällä, olemme hukassa. Minä olen kyllä lähettänyt sanan kolmelle ystävälleni, vaan kuka sen tietää tavataanko heitä kotona.

-- Niin niin, te olette oikeassa, huudahti rouva Bonacieux kauhistuneena; paetkaamme, pelastakaamme itsemme.

Näin sanoen tarttui hän d'Artagnan'in käsivarteen ja veti häntä innokkaasti puoleensa.

-- Vaan minne pakenemme? kysyi d'Artagnan, minne pelastaudumme?

-- Aivan ensiksi lähtekäämme pois tästä talosta, sittenpähän näemme.

Ja nuori mies ja nainen laskeutuivat nopeasti Fossoyeurs'in kadulle, huolimatta sulkea porttiakaan, kääntyivät Fossés-monsieur-le-Prince'in kadulle, eivätkä pysähtyneet ennenkuin Saint-Sulpice'n torilla.

-- Minnekkäs nyt mennään, kysyi d'Artagnan, ja minne tahdotte minun itseänne saattamaan?

-- Olen sangen hämilläni mitä minun tulee teille vastata, sanoi rouva Bonacieux; aikomukseni oli antaa puolisoni kautta tieto herra de la Porte'lle, että herra de la Porte voisi tarkalleen ilmoittaa mitä Louvressa on tapahtunut näinä kolmena päivänä, ja olisiko minun vaarallista tulla sinne.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, voisinhan minä mennä viemään sanan herra de la Porte'lle.

-- Epäilemättä; siinä on vaan yksi haitta: Bonacieux tunnetaan Louvressa ja hänet päästetään sinne sisään, vaan teitä ei tunneta, ja teiltä suljetaan portti.

-- Malttakaas! sanoi d'Artagnan, teillä on varmaan jossakin porttiluukussa portinvartija, joka on teidän ystävyydessänne ja joka lunnassanan kuultuansa...

Rouva Bonacieux silmäsi terävästi nuorta miestä.

-- Ja jos minä annan teille lunnassanan, sanoi hän, unhotatteko sen heti kun olette sitä käyttäneet.

-- Kunniasanallani vakuutan sen! sanoi d'Artagnan niin rehellisellä äänenpainolla, ett'ei siinä ollut epäilemisen sijaa.

-- No niin, minä luotan sanaanne; te olette kunnon miehen näköinen, ja sitä paitsi on mahdollista, että teitä odottaa onni hyväntyönne palkkioksi.

-- Minä teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä voin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää siis minua kuni ystävää ainakin.

-- Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?

-- Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla teitä noutamaan?

-- Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.

-- Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin, tässä se on.

-- Kuka on Athos?

-- Eräs minun ystäviäni.

-- Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?

-- Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen saattanut teidät hänen asuntoonsa.

-- Vaan jos hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut muassani naisen, joka on hänen huoneessansa.

-- Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.

-- Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt sellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.

-- Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.

-- Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.

-- Menkäämme siis.

Ja molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää hänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei rouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.

-- Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi sisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta: malttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja melkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.