Part 7

"Toivoisin että mies vetäsi väärää ohjausnuoraa", mutisi George, kun vene kulki ohitsemme. Samassa se tapahtuikin ja vene syöksyi rantaäyrääseen pauhinalla kuten olisi yhtaikaa reväisty halki 40,000 lakanaa. Kaksi miestä, vasu ja kolme airoa tipahti heti rannalle ja puolitoista sekuntia myöhemmin teki kaksi herrasmiestä seuraa vastaiselle puolelle, purjeiden, matkalaukkujen ja pullojen kerralla. Viides veneen miehistöstä suistui päistikkaa veteen.

No, vene purettuaan lastinsa tuli tietysti paljon keveämmäksi ja poikanen hevosen selässä heilutti huutaen piiskaansa ja ajoi täyttä ravia tiehensä. "Haaksirikkoiset" nousivat istumaan ja töllistelivät toisiaan. Vasta tuokion kuluttua heille selvisi, mitä oli tapahtunut, ja he alkoivat huutaa ja hoilata pojalle. Tämä oli kuitenkin niin innostunut ajamiseen, ettei heitä kuullut, ja me näimme miten miehet laukkasivat hevosen ja pojan perään, kunnes katosivat näkyvistä.

Minua ei heidän onnettomuutensa yhtään säälittänyt. Päinvastoin toivon että kaikki narrit, jotka täten hinauttavat venettään -- niinkuin moni tekee -- saisivat saman opetuksen. Heidän omasta vaarastaan puhumattakaan, ovat he vaarallisia ja tuottavat vastuksia kaikille vastaantuleville veneille. He ajavat semmoista vauhtia, ettei toinen ehdi väistyä tieltä, vaan hinausköysi tarttuu mastoon ja kaataa veneen tahi lakasee jonkun veneessä olijoista jokeen tahi ainakin hankaa kasvot verille. On paras olla lainkaan väistymättä mokomia herroja, vaan pitää heitä tarpeellisen matkan päässä veneestä maston tyvipäällä.

Enimmin jännittävää seikkailua on kuitenkin se, kun nuoret neitoset "hinaavat" venettä. Yksitoikkoiseksi ei aika ainakaan tule veneessä olijoille. Työhön vaaditaan kolme neitosta; kaksi vetää venettä ja kolmas hyppii ympärillä, jaarittelee ja nauraa. Ensi työksi he tavallisesti sotkevat köyden. Kun se vihdoinkin on selvitetty, alkavat he juoksujalkaa kuljettaa venettä. Viiden minuutin kuluttua ovat he tietysti jo väsyneet; he istahtavat nurmelle levähtämään ja nauramaan, ja seurauksena on se, että vene ajelehtii keskelle jokea, ennenkuin veneessä olijat aavistavat mitä on tekeillä ja ehtivät saada airot esille. Tyttöset nousevat seisomaan ja ihmettelevät:

"Kas sitä! Se on mennyt keskelle jokea."

Sitten he työskentelevät jotakuinkin tyydyttävästi, mutta tuokion kuluttua eräs heistä tahtoo kiinnittää hameensa helmat; he pysähtyvät -- ja vene ajelehtii kivelle.

Sinä syökset airoon käsiksi, saat veneen pois kiveltä ja huudat tytöille, etteivät seisahtuisi.

"Niin, mitä Te sanotte?" huudetaan.

"Älkää pysähtykö", karjut sinä.

"Kuinka? Emme kuule!"

"Älkää seisko -- käykää -- käykää!"

"Mene sinä, Emily, kysymään mitä he tahtovat", sanoo eräs tytöistä, ja Emily tulee rantaan ja kysyy mikä on hätänä, onko onnettomuutta tapahtunut.

"Ei suinkaan", vastaat sinä, "mutta teidän tulee hinata eikä pysähtyä vähä väliä."

"Minkätähden?"

"Emmehän voi ohjata venettä, jos pysähdytte tuon tuostakin. Veneen täytyy olla liikkeessä."

"Olla missä?"

"Liikkeessä -- kulkea eteenpäin."

"Hyvä, sanon sen heille. Mitä te muuten pidätte työstämme?"

"Erinomaisesti, kunhan ette pysähdy."

"Sehän ei ole lainkaan vaikeata. Ja minä kun luulin, että se oli kovin konstikasta työtä."

"Niin, se käy kuin itsestään, jos vene vaan on koko ajan liikkeessä."

"Ymmärrän. Antakaa minulle tuo punainen saali, joka on tuhdon alla."

Sinä löydät saalin ja ojennat sen neidolle. Sillä aikaa on toinen heistä tullut rantaan ja tahtoo myös saalinsa. He ottavat vielä Marynkin saalin -- varmuuden vuoksi, mutta Mary ei sitä tarvitse, vaan kaipaa sen sijaan taskukampaansa. Kestää noin 20 minuuttia, ennenkuin he lähtevät liikkeelle, ja ensi joenpolvessa ilmestyy tielle _lehmä!_ Sinun täytyy tietenkin nousta maihin ja karkoittaa otus pois tieltä.

Niin, _yksitoikkoiseksi_ ei aika koskaan tule veneessä, jota nuoret immet vetävät.

Vihdoinkin George sai köyden selväksi ja hinasi meidät Penton Hook'iin saakka. Siellä pohdimme tuota tärkeätä yösijakysymystä. Päätimme nukkua veneessä tämän yön, ja koska aurinko vielä oli korkealla, päätimme jatkaa matkaa Runnymeadiin, minne oli kolme ja puoli penikulmaa.

Jälestäpäin kuitenkin toivomme kaikin, että olisimme jääneet Penton Hookiin. Varhain aamulla on kyllä helppo asia soutaa kolme neljä penikulmaa vastavirtaa, mutta pitkän päivän lopulla se tulee kovin rasittavaksi. Matka ei tahdo koskaan loppua -- jokainen puolipenikulma tuntuu yhtä pitkältä kuin kaksi tavallista. Luonnon ihanuus ei sinua hurmaa ja ja kellään ei ole halua puheluun. Ja vihdoin kun (mielestäsi) olet soutanut 10 penikulmaa ja päämäärää ei näy, alat pelätä että matkakartta osottaa väärin tahi että joku riiviö on varastanut koko paikan ja vienyt sen mukanaan.

Muistan kerran miten joella jouduin tasapainosta (kuvannollisesti puhuen). Olin souturetkellä nuoren neitosen kanssa -- hän oli serkkuni vakuutan sen -- ja me olimme käyneet Goringissa. Alkoi ilta lähetä ja meillä oli kiire kotia -- ainakin _hänellä_ oli kiire kotia. Saavuimme Bensonin sululle 1/2 7 ajoissa, alkoi hämärtää ja serkkuni tuli levottomaksi. Hän sanoi, että hänen täytyi ehtiä kotiin illalliseksi -- ja sitä kaipasin minäkin. Otin karttani esille. Siitä näin että seuraavalle sululle -- Wallingfordiin -- oli 1 1/2 penikulmaa ja siitä noin 5 Cleeveen.

"Kyllä me pian olemme perillä", minä sanoin. "Meillä on vaan kaksi sulkua jälellä." Ja istahdin ja aloin rivakasti soutaa.

Tuokion kuluttua kysyin näkyikö sulkua edessämme. Serkkuni vastasi, ettei sitä näkynyt ja minä huokasin ja aloin jälleen soutaa. Viiden minuutin kuluttua pyysin häntä katsomaan uudelleen.

"Ei", sanoi hän, "en minä näe mitään sulkua."

"Oletko -- tuota -- varma siitä, että tiedät mimmoinen sulku on, jotta tunnet semmoisen?" kysyin epäröiden, sillä en tahtonut loukata häntä.

Kysymys kuitenkin loukkasi häntä ja hän sanoi että katsoisin itse, kosken luottanut häneen. Minä lakkasin soutamasta ja käännyin katsomaan. Joki leveni hämärässä suoraan eteemme noin penikulman pituudelta; ei näkynyt sulun oirettakaan.

"Emmehän vain ole eksyneet?" kysäsi seuralaiseni huolestuneena.

Minä en käsittänyt miten olisimme voineet eksyä, jollemme hämärässä olleet joutuneet johonkin sivuhaaraan; kenties kuljimme parhaillaan koskenniskaan.

Edellytykseni ei lainkaan häntä lohduttanut, ja tyttö alkoi itkeä. Hän sanoi, että me varmasti hukkuisimme kumpikin ja että se oli taivaan rangaistus siitä, että hän oli lähtenyt soutelemaan kanssani.

Se oli minusta julma rangaistus, mutta serkkuni oli toista mieltä ja toivoi että kaikki pian olisi ohitse.

Koetin lohduttaa häntä ja kääntää koko asian leikiksi. Varmaankin olin soutanut liian hitaasti, joten emme vielä olleet perillä. Epäilemättä olisi sulku ensi mutkauksessa. Ja soudin vielä penikulman.

Nyt aloin itsekin tulla rauhattomaksi. Tarkastin jälleen karttaa. Siinä oli Wallingfordin sulku, 1 1/2 penikulmaa Bensonin alapuolella. Kartta oli tarkka ja luotettava ja sitäpaitse muistin sulun vallan hyvästi. Olin pari kertaa siitä kulkenut. Minne olimme joutuneet? Ja mitä oli tapahtunut? Aloin epäillä, että kaikki tämä oli pahaa unta ja että itse asiassa makasin vuoteellani ja minut kohta herätettäisiin kellon lyödessä kymmentä.

Kysyin serkultani luuliko hän, että tämä oli unta ja hän vastasi aikoneensa juuri kysyä minulta samaa; ja me ihmettelimme -- jos tämä oli unta -- kumpi meistä silloin uneksi ja näki toisesta unta. Kysymys alkoi tulla jännittäväksi.

Minä soudin ja soudin ja sulkua ei näkynyt. Alkoi tulla pimeä ja öiset varjot tekivät koko ympäristön salaperäisen kammoittavaksi. Minä muistelin vanhoja taruja peikoista, männinkäisistä ja ilkeistä vedenneidoista, jotka öisin istuvat rantakivillä houkutellen ihmislapsia syvyyteen; aloin katua elämätäni ja toivoin osaavani edes jonkun virren ulkoa. Näissä synkissä mietteissä kuulin yhtäkkiä rekilaulun "Kultani syöpi sokeria ja minä se maksan hinnan" siunatut säveleet käsipelin säestyksellä, ja tiesin että olimme pelastetut.

Minä yleensä en ihaile käsipelitaidetta, mutta oi! miten taivaallisilta säveleet tällä hetkellä meistä molemmista tuntuivat -- en luule että Apollon lyyry tahi Orfeuksen ääni olisi meitä niin hurmannut. Taivaallinen musiikki olisi vain lisännyt tuskastumistamme, olisimme kadottaneet viimeisenkin toivon. Mutta tuo vanha, tuttu rekiviisu räikeine säestyksineen tuntui meistä peräti inhimilliseltä ja turvalliselta.

Suloinen soitanto läheni yhä, ja pian oli vene, josta se syntyi, saavuttanut meidät.

Siinä oli joukko nuoria maalaisia, molempaa sukupuolta pienellä kuutamoretkellä (Kuuta ei tosin ollut näkyvissä, mutta eihän se ollut heidän vikansa). En koskaan ole enemmän ihastunut ihmisiä tavatessani. Minä huusin heille ja kysyin tiesivätkö neuvoa meitä Wallingfordin sululle, ja selitin turhaan etsineeni sitä parin viime tunnin kuluessa.

"Wallingfordin sulkuko!" huudahti joku. "Ei, kuulkaa herra, sehän purettiin jo yli vuosi takaperin, eikös herra sitä tiedä! Wallingfordissa ei nykyään ole mitään sulkua. Herra on aivan Cleeven luona nyt. -- Kuuleka Bill, toi herra on etsinyt Wallingfordin sulkua! Miten hassua, Bill!"

Sepä oli uutinen! Olisin kernaasti hypännyt heitä syleilemään, mutta virta on tällä kohdalla niin vuolas, että sain tyytyä vain ihmiskielin ilmaisemaan kiitollisuuttani.

Kiitimme heitä moneen kertaan ja sanoimme, että oli kaunis ilta. Toivotimme heille hauskaa retkeä, ja luulen kutsuneeni koko seurueen viikoksi vierailemaan luokseni, ja serkkuni sanoi, että hänen äitinsä olisi iloinen, jos he kävisivät tervehtimässä. Laulaen _Faustin_ ylioppilaslaulua jatkoimme matkaa ja saavuimmekin hyvissä ajoin kotiin.

KYMMENES LUKU.

Ensi yömme. -- Teltin alla. -- Apua hädässä. -- Teekattiloiden pahoja tapoja; miten niistä saa voiton. -- Ilta-ateria. -- Halutaan ostaa! Hauskasti sisustettu ja ojitettu saari, kernaimmin Tyynessä valtameressä. -- Miten Georgen isälle sattui hupainen seikkailu. -- Levoton yö.

Harris ja minä aloimme luulla, että Bell Weirin sulku oli kadonnut samaten kuin äskenmainittu. George oli hinannut meidät Staines'in luo, missä me astuimme hänen sijaansa, ja meistä tuntui vene, jota hinasimme, painavan 500 kippuntaa ja matka tuntui 40 penikulman pituiselta. Kello 1/2 8 saavuimme vihdoin sululle. Astuimme nyt veneeseen ja soudimme pitkin rantaa löytääksemme soveliaan yösijan.

Olimme ensin aikoneet soutaa _Magna-Charta_-saarelle, joka sijaitsee kauniissa, viheriässä lahdelmassa ja on sangen viehättävä paikka. Mutta nyt emme lainkaan kaivanneet luonnon ihanuutta, kuten teimme aamusella. Olisimme yöpyneet vaikkapa hiililotjan ja kaasutehtaan välille täksi yöksi. Viehättävä näköala ei meistä ollut minkään arvoinen. Kaipasimme ainoastaan ilta-ateriaa ja vuodetta. Soudimme kuitenkin aina n.s. Picnic niemelle saakka ja pysähdyimme sievään, pieneen lahdelmaan suuren halavan alle, jonka tukeviin oksiin sidoimme veneemme.

Aijoimme heti ryhtyä aterioimaan (päätimme olla teettä, jotta pikemmin pääsisimme levolle), mutta George ryhtyi vastustamaan ja selitti, että olisi viisainta ensin pystyttää teltta, ennenkuin tuli pimeä, jotta näkisimme työskennellä. Sitten -- sanoi hän -- voisimme hyvällä omallatunnolla istua illallispöytään.

Teltin pystyttäminen kävi kuitenkin hankalammaksi kuin kukaan meistä osasi aavistaa. Ohjeet näyttävät niin yksinkertaisilta. Otetaan viisi rautakaarta -- ne ovat suunnattomien krokettiporttien näköisiä, sovitetaan ne veneen laitoihin, sitten jännitetään telttakangas niiden päälle ja sidotaan kiinni. Koko työhön kuluisi kenties 10 minuuttia -- luulimme me.

Mutta olimme pahasti erehtyneet laskuissa!

Otimme kaaret esille ja ryhdyimme niitä sovittamaan paikalleen. Luulisi, ettei mokoma tehtävä ole lainkaan vaarallista, mutta nyt jälestäpäin asiata muistellessani täytyy minun ihmetellä, että kukaan meistä vielä on hengissä tätä kertomassa. Ensikseen eivät kaaret tahtoneet sopia reikiinsä ja meidän täytyi hyppiä ja potkia ja takoa niitä airontyvellä; kun ne vihdoin olivat paikallaan, huomattiin, että ne olivat vaihtuneet, tulleet väärille paikoille; ne oli siis kiskottava irti ja koko työ alotettava alusta pitäen.

Mutta ne veitikat eivät niin hevillä irtautuneetkaan. Kun olimme ahdistaneet niitä viisi minuuttia, niin ne odottamatta ponnahtivat ylös ja olimme vähällä pudota jokeen ja hukkua. Kaaret olivat kokoontaitettavia, ja kun emme olleet varoillamme, niin niiden saranat nipistivät ihomme mustelmille, sitäpaitse, kun koetimme taivuttaa toista päätä tekemään velvollisuutensa, hiipi vapaana oleva pää taaksemme ja lyödä muksautti meitä kalloon.

Lopultakin saimme ne paikoilleen. Nyt oli vaate vielä jännitettävä niiden päälle. George avasi käärön ja kiinnitti toisen pään veneen keulaan. Harris seisoi keskituhdolla ottamassa vastaan verhoa Georgelta ja minä odotin perässä. Kesti kauvan, ennenkuin se tuli minun luokseni. George suoritti tehtävänsä tyydyttävästi, mutta Harris oli tottumaton ja turmeli kaikki.

Miten hän menetteli, en tiedä sanoa, mutta muutamien salakähmäisten temppujen jälkeen oli hänen suunnattomilla ponnistuksilla onnistunut kokonaan kietoutua vaatteeseen. Hän oli niin kiedottu ja kapaloitu, että hän tuskin voi liikuttaa sormeakaan. Hän tietenkin taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta -- mikä onkin jokaisen englantilaisen velvollisuus -- ja täten hänen onnistui kaataa George kumoon. Tämä rupesi nyt vuorostaan riuhtomaan ja potkimaan, ja takertui hänkin satimeen.

Minä en lainkaan tiennyt mitä oli tekeillä. Minua oli käsketty odottamaan paikallani, kunnes verho tulisi luokseni, ja siinä seisoimme Montmorency ja minä, uskollisina kuin kulta ja odotimme. Näimme kyllä miten verhoa hurjasti raastettiin sinne ja tänne, mutta otaksuimme, että se kuului asiaan, joten pysyimme toimettomina.

Kuulimme myös tukahdutettuja huudahduksia verhon alta, ja päätimme siitä, että työ oli varsin rasittavaa, mutta me odotimme, kunnes tulisi meidän vuoromme.

Kului tuokion aikaa, mutta asia näytti sukeutuvan yhä sekavammaksi, kunnes Georgen pää vihdoin pisti esiin veneen laidalta ja avasi suunsa.

Se virkkoi:

"Etkö sinä voi auttaa meitä, senkin nauta, vaan seisot siinä kuin palsamoitu muumio, vaikka näet meidän raatavan pakahtuaksemme, pölkkypää."

Minä en koskaan ole voinut kieltäytyä, kun apuani anotaan. Menin siis ja vapautin heidät; ja kreivin aikaan se olikin, sillä Harris oli jo mustansininen kasvoiltaan.

Meiltä kului vielä runsaasti puolitiimaa uutterassa työssä, ennenkuin teltti oli kunnossa. Sitten ryhdyimme valmistamaan illallista. Kaasimme vettä kattilaan ja asetimme sen keulaan kiehumaan; itse menimme peräpuolelle ja aloimme hommata muonavarojen keralla -- emme olleet huomaavinammekaan kattilata.

Tämä onkin ainoa menettely, jonka avulla kattilan saa kiehumaan veneretkellä ollessa. Jos se näkee sinun odottavan kiehumista ja olevan kärsimätön, ei se edes rupee sihisemään. Sinun täytyy poistua sen luota ja ruveta aterialle, ikäänkuin et lainkaan pitäisi teestä lukua. Et saa edes kääntyä sitä katsomaan. Silloin saat pian kuulla kattilan kiehua porisevan, ikäänkuin sen hartain halu olisi saada sisustansa täyteen teetä.

Tehoisa keino on myös, jos on kova kiire, äänekkäästi virkkaa, ettei pidä teestä lukua tällä kertaa, ettei _tahdo_ juoda teetä. On parasta, että menet niin lähelle kattilaa, että se kuulee sanasi; sitten tokaset: "Minä en huoli teestä; entäs sinä, George?" mihin George vastaa: "ei, minäkään en pidä teestä, me juomme sen sijaan limonaatia -- tee ei ole terveellistä." Samassa kattila kiehahtaa yli ja sammuttaa keittiön tulen.

Turvauduimme tähän viattomaan sotajuoneen, ja seuraus oli, että kun illallinen oli katettu, oli teekin valmiina pöydällä. Sitten sytytimme lyhdyn ja istuimme aterioimaan.

Me olimmekin vankan aterian tarpeessa.

Kolmenkymmenen viiden minuutin kuluessa ei koko veneen sisustasta kuulunut muuta ääntä kuin veisten, haarukkojen ja lautasten kilinää sekä neljän hammaskarsinan uutteraa jauhamista. Mainitun ajan kuluttua Harris huokasi: "Oh!" ja vaihtoi jalkaa, jonka nojassa oli istunut.

Viittä minuuttia myöhemmin Georgekin sanoi: "Oh!" ja nakkasi lautasensa rannalle; kolmen minuutin kuluttua Montmorency -- ensi kertaa retkemme alettua -- näytti tyytyväiseltä: hän näet paneutui levolle ja ojensi koipensa. Vihdoin minäkin sanoin: "Oh!" ja heittäysin nojaamaan veneen laitaan. Löin tosin pääni rautakaareen, mutta en siitä pahastunut. En edes noitunut.

Miten jaloksi ihminen kylläisenä tuntee itsensä -- tällöin on tyytyväinen sekä itseensä että koko maailmaan. Kokeneet, viisaat ihmiset ovat minulle sanoneet, että hyvä, puhdas omatunto tekee ihmisen täysin onnelliseksi; mutta täysi vatsa tekee aivan saman vaikutuksen ja on sitäpaitse paljoa helpommin saavutettavissa. -- Niin, kelpo aterian jälkeen tuntee itsensä niin jalomieliseksi, sovinnolliseksi -- sielu ja sydän lämpiävät, jalostuvat.

Ruuansulatuselintemme vaikutus henkisiin kykyihimme on varsin merkillinen ilmiö. Emme voi työskennellä, emme ajatella, jollei vatsamme sitä salli. Se määrää henkiset taipumuksemme, intohimomme. Käristetyn sianlihan ja munan jälkeen se sanoo: "Tee työtä!" Pihvipaistin ja portterin jälkeen se sanoo: "Nuku!" Kupillinen hyvää teetä saa sen sanomaan aivoille: "Nouse työhön ja näytä mihin kykenet! Ole kaunopuhelias, viisas ja nerokas; levitä sielusi siivet ja anna jumalallisten ajatustesi kohota yli maan tomun, kautta tähtisikermäin aina ijäisyyden porteille."

Tuoreen vehnäleivän jälkeen se sanoo: "Ole tylsä ja sieluton kuin nauta laitumella." Ja tarpeeksi suuri määrä paloviinaa saa sen komentamaan: "Tule, narri, mylvi ja rähise, jotta lähimmäisesi saavat sinulle nauraa; -- puhu järjettömyyksiä, jotta kukin näkisi, miten avuton, kurja hylkiö ihminen on, jonka äly ja tahto ovat hukutetut kuten kissanpojat puoleen kortteliin väkiviinaa."

Me olemme vatsamme tahdottomia orjia. Siveys ja rehellisyys eivät merkitse mitään, ystäväni; mutta hoida taivaan nimessä vatsaasi järkevästi. Silloin ovat hyveet ja tyytyväisyys itsestään asustava sydämessäsi; ja sinusta koituu kelpo kansalainen, uskollinen puoliso, hellä isä ja jalo, hurskas ihminen.

Illallisen edellä olimme Harris, George ja minä riitaisia, äreitä, tyytymättömiä; aterian jälkeen me hymyilimme lempeästi toisillemme, vieläpä koirallekin. Me rakastimme toisiamme, rakastimme koko maailmaa. Harris sattui varomattomasti liikkuessaan astumaan Georgen liikavarpaalle. Jos tämä olisi tapahtunut ennen illallista, olisi George lausunut mielipiteensä ja toivomuksensa Harrisin kohtalosta täällä ja tulevassa maailmassa sanoilla, jotka olisivat saaneet ajattelevan ihmisen kauhistumaan.

Nyt sitävastoin hän virkkoi ainoastaan:

"Katsohan eteesi, poikaseni; älä tallaa astioita."

Ja Harris sen sijaan, että purevimmalla ivalla olisi huomauttanut, että oli melkein mahdotonta olla tallaamatta Georgen jaloille, jos liikkui 10 kyynärää lähempänä paikkaa, missä George istui, ja ettei Georgen lainkaan olisi pitänyt tulla mukaan tämmöiseen pieneen alukseen suurine jalkoineen, ja neuvonut häntä ripustamaan ne veneen laidalle -- sanoi nyt kohteliaasti: "Suo anteeksi, veikko; toivon ettei se tehnyt kipeätä."

George vastasi: "Ei yhtään;" -- se oli hänen oma syynsä, mutta Harris väitti, että syy oli hänen.

Oli kerrassaan liikuttavaa kuulla heidän puhuvan.

Sytytimme piippumme ja istuimme puhelemaan yön tyynessä helmassa.

George sanoi toivovansa, että ijäti voisimme elää tämmöistä rauhallista, järkevää elämää -- kaukana maailman pauhinasta ja kiusauksista. Minä yhdyin edelliseen puhujaan; sanoin kauvan ikävöineeni tämmöistä elämää. Ja me arvelimme että voisimme lähteä asumaan jonnekin asumattomalle, kaukaiselle saarelle, missä olisi upeita aarniometsiä.

Harris huomautti, että asumattomilla saarilla, mikäli hän oli kuullut, oli se haitta, että ne olivat peräti kosteat; mutta George huomautti, että kosteuden saisi poistetuksi kunnollisella ojittamisella.

Siitä me johduimme puhumaan kosteudesta yleensä ja se johti Georgen mieleen hullunkurisen seikkailun, joka hänen isällään kerran oli ollut. Hän, Georgen isä, oli näet kerran nuorena erään ystävän kanssa matkalla Walesissa, ja muutamakseen he iltasella saapuivat pieneen ravintolaan, missä istui joukko herrasmiehiä, joiden seurassa he sitten istuivat koko pitkän illan.

He viettivät sangen hauskan illan ja oli jo aamupuoli yötä, kun he läksivät levolle (Georgen isä oli tällöin nuori, iloinen poika) ja he olivat jotakuinkin hyvällä tuulella. Heidän (Georgen isän ja tämän ystävän) tuli nukkua samassa huoneessa, jossa oli kaksi vuodetta. Heillä oli mukanaan kynttilä, mutta kun he saapuivat huoneeseen, horjahti -- kynttilä ja sammui, niin että heidän oli pakko riisuutua pimeässä. Seurauksena oli, että he, sen sijaan että olisivat menneet kumpikin omalle vuoteelleen, kapusivatkin samaan sänkyyn -- toinen sijoittui oikeaan suuntaan pää tyynylle, toinen sitävastoin sijoitti päänsä jalkapuoleen ja jalkansa tyynylle.

Seurasi hetken äänettömyys -- ei kumpikaan aavistanut erehdystä; sitten sanoi Georgen isä:

"Joe!"

"Mikä on hätänä, Tom?" vastasi Joen ääni vuoteen jalkapuolelta.

"Sängyssäni nukkuu vieras miesroikale", kuiskasi Georgen isä; "tunnen sen jalat tässä tyynyllä."

"Sepä merkillistä, Tom", vastasi toinen; "minun sängyssäni on, p--u vieköön, myöskin joku mies!"

"Mitä aijot tehdä?" kysyi Georgen isä.

"Tehdäkö, joo, aijon heittää sen lurjuksen pellolle", vastasi Joe.

"Niin teen minäkin", sanoi Georgen isä.

Syntyi lyhyt ottelu, jota seurasi kaksi raskasta romahdusta lattiaan, ja sitten kuului jotenkin nolo ääni kysyvän:

"Kuules, Tom!"

"Mitä sitten?"

"Miten kävi sinun?"

"Jos puhun totta, niin heitti toverini _minut_ sängystä lattialle."

"Samaten kävi minunkin! Täällä näyttää olevan huono järjestys täällä majatalossa!" -- --

"Mikä sen majatalon nimi oli?" kysyi Harris.

"Porsas ja huilu", vastasi George. "Miksi sitä kysyt?"

"Ei, sitten ei se voi olla sama paikka", jupisi Harris.

"Mitä tarkoitat?" kysyi George.

"Omituista", jatkoi Harris, "mutta aivan sama seikkailu oli _minun_ isälläni kerran eräässä majatalossa. Olen usein kuullut hänen siitä kertovan. Ja luulin että se oli sama majatalo."

Me menimme levolle kello kymmenen tienoilla, ja minä luulin saavani nukkua makeasti, sillä olin kovin väsynyt; mutta erehdyin pahasti. Tavallisesti riisuudun ja panen pääni tyynylle, ja sitten joku koputtaa ovelle ja huutaa, että kello on lähes yhdeksän aamulla. Mutta tänä yönä näytti kaikki olevan kuin noiduttua: outo yösija, kova veneen pohja, epämukava asentoni (jalkani olivat näet tuhdon alla ja pääni lepäsi toisella), veden hiljainen loiske ja tuulen suhina puissa, kaikki tämä häiritsi lepoani.

Vihdoin nukahdin pariksi tiimaksi, mutta samalla alkoi joku veneen osa -- joka arvatenkin paisui yöksi, sillä iltasella ei siinä ollut mitään näkyvissä ja aamulla se jälleen oli kadonnut -- kaivautua selkärankaani. Jatkoin siitä huolimatta untani ja uneksin, että olin vahingossa nielaissut punnan kultarahan ja että jotkut tuntemattomat ihmiset parhaillaan näverillä porasivat reikää selkääni saadakseen täten rahan käsiinsä. Minun mielestäni he käyttäytyivät peräti sopimattomasti ja petomaisesti, ja minä pyysin nöyrästi, että saisin olla velassa heille tuon rahan kuukauden loppuun, jolloin varmasti lupasin maksaa. Mutta he eivät ottaneet puhettani kuuleviin korviinkaan, vaan inttivät, että olisi parempi kiskoa raha hetikohta esille, muuten muka korot kasvaisivat hirvittävän suuriksi. Minä vihdoin vimmastuin ja haukuin heidät ansion mukaan, ja silloin nuo riiviöt kiersivät näveriä niin rajusti, että heräsin tuosta sietämättömästä tuskasta, jonka kaivertaminen aiheutti.

Veneessä oli kuuma kuin saunassa ja päätäni särki. Päätin senvuoksi mennä raittiiseen yöilmaan. Otin ylleni vaatteet, jotka olivat lähinnä esillä -- siinä oli sekä minun että Georgen ja Harrisin vaatteita -- ja pujahdin ulos teltasta.