Part 6

Me pysähdyimme Kemptonin puistoon piilipuiden varjoon ja murkinoimme. Se on varsin kaunis paikka: kaunis ruohokenttä, tuuheat puut ja näköala joelle. Me olimme juuri päässeet kolmanteen ruokalajiin -- leipää ja hedelmähilloa -- kun muuan herra paitahihasillaan ja lyhyt piippunysä hampaissa tuli luoksemme ja kysyi tiesimmekö tekevämme vahinkoa vieraan alueella. Me sanoimme, ettemme olleet asiata tarpeeksi punninneet voidaksemme tulla määrättyyn johtopäätökseen, mutta jos hän kunniasanalla vakuutti meille, että teimme vahinkoa, tahdoimme empimättä sen uskoa.

Hän vakuutti sen ja me kiitimme häntä. Mutta hän seisoi siinä yhäti ja näytti äreältä, jonkavuoksi kysyimme voimmeko vielä tehdä hänelle jonkun toisen palveluksen, ja Harris, joka on hyväsydäminen, tarjosi hänelle leipää ja hilloa.

Otaksun, että mies kuului johonkin yhdistykseen, jossa täytyy vannoa kieltäyvänsä nauttimasta leipää ja hilloa; sillä mies kirosi karkeasti -- luultavasti häntä harmitti, että olimme saattaneet hänet kiusaukseen tarjoomalla kiellettyjä tavaroita -- ja sanoi, että hänen velvollisuutensa oli ajaa meidät tiehemme.

Harris virkkoi, että jos se oli velvollisuus, oli se myös täytettävä ja kysyi mitä keinoa mies piti tehokkaimpana sen toimeenpanemiseksi. Harris on rotevavartaloinen mies, N:o 1:n kokoa niin sanoakseni, ja näyttää varsin vahvalta. Mies mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi menevänsä isäntänsä puheille, sitten hän palaisi ja nakkaisi meidät molemmat jokeen.

Emme sen koommin nähneet koko miestä; tietenkin oli hänen tarkoituksensa kiristää meiltä shillinki tahi pari uhkauksillaan. On olemassa koko joukko kulkureita, jotka kesäisin hankkivat itselleen sievät rahat kulkemalla pitkin jokivarsia ja ahdistamalla herkkäuskoisia huviretkeilijöitä. He tavallisesti sanovat, että maanomistaja on heidät lähettänyt. Heidät nolaa parhaiten ilmoittamalla nimensä ja osotteensa, niin että omistaja, jos hyväksi näkee, voi nostaa kanteen ja vaatia korvausta "vahingosta", jonka hänen maansa on kärsinyt siitä, että sillä on istuttu. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin niin käsittämättömän laiskoja ja pelkureita, että he mieluummin selviävät asiasta maksamalla vaaditun summan ja täten elvyttävät noiden keinottelijoiden yritteliäisyyttä, sen sijaan että tarmokkaalla käytöksellä tekisivät siitä lopun.

Usein kyllä tapahtuu, että maanomistajat todellakin ovat moitittavia. Heidän itsekkyytensä ja ahneutensa kasvavat vuosi vuodelta. Jos he saisivat menetellä mielensä mukaan, niin he ehkäisisivät kaiken liikkeen Thamesjoella. Nytkin jo he tekevät parastaan joen poukamissa ja sivuhaaroissa. He tukkivat uoman paaluilla, jännittävät ketjuja joen poikki ja naulaavat suuria "kieltotauluja" jokaiseen puuhun. Nuo samaiset kieltotaulut herättävät minussa kaikki huonot vaistot vireille. Tahtoisin repiä irti mokomat julistukset ja takoa niillä tekijänsä pääkuorta, kunnes henki on lähtenyt; sitten kaivaisin hänelle haudan ja pystyttäisin "kieltotaulun" sille muistomerkiksi.

Ilmaisin tunteeni Harrisille, ja hän sanoi, että hänessä nuo samat tunteet olivat vielä paljon kiihkeämmät. Hän ei ainoastaan halunnut surmata miestä, joka oli naulannut taulut paikalleen, vaan piti tarpeellisena teurastaa myös koko hänen perheensä, sekä ystävät ja sukulaiset ja vihdoin polttaa hänen talonsa poroksi.

Minusta meni moinen verenhimo sentään liian pitkälle, ja sanoinkin sen Harrisille, mutta hän vastasi:

"Ei alkuukaan; olisihan se sula oikeus ja kohtuus, ja vieläpä minä menisin laulamaan hauskoja lauluja suitsevilla raunioilla."

Harrisin syntiset, petomaiset puheet harmittivat minua. Oikeudentuntomme ei koskaan tulisi alentua halpamaiseksi kostonhimoksi. Sain puhua kauvan, ennenkuin sain Harrisin katsomaan asiata kristityn ihmisen kannalta, mutta lopultakin sain hänet lupaamaan, että hän joka tapauksessa säästäisi ystävien ja sukulaisten henget, eikä myöskään laulelisi raunioilla.

Hauskoista lauluista puhuessa muistuu mieleeni omituinen tapaus, jossa kerran olin mukana; ja koska se valaisee inhimillistä sieluelämää, tahdon sen kertoa tässä.

Olin kerran kutsuttu hienonhienoon, sivistyneeseen seuraan. Me olimme kaikki juhlapuvussa, lausuimme viisaita yleviä ajatuksia ja olimme sangen onnellisia -- kaikki muut paitse kaksi nuorta ylioppilasta, jotka äskettäin olivat palanneet Saksasta; poikanulikoilla nähtävästi oli ikävä, he haukottelivat salaa ja vetelehtivät huoneesta toiseen. Seuramme tietysti oli _heille_ liiaksi nerokasta, henkevää. Sielukas keskustelumme meni heidän horisonttinsa yli. Täällä he eivät olleet paikallaan. He olisivat saaneet pysyä poissa -- sen myönsi jokainen myöhemmin iltasella.

Me soittelimme vanhojen mestarien sävellyksiä. Keskustelimme filosofiasta ja taiteesta. Olimme sukkeliakin -- tietysti hienolla, säädyllisellä tavalla.

Kun muuan rouva oli esittänyt pari espanjalaista ja italialaista ballaadia, jotka saivat silmämme kyyneltymään liikutuksesta -- ne olivat niin tunteellisia -- avasi toinen nulikoista suunsa ja kysyi olimmeko koskaan kuulleet herra Slossen-Boschenin (joka tuntematon suuruus kuului parhaillaan olevan ruokasalissa) esittävän maailmankuulua lystikästä saksalaista lauluaan.

Ei kukaan meistä ollut sitä kuullut.

Nuorukaiset sanoivat, että laulu oli äärettömän huvittava ja että he tahtoivat pyytää herra Slossen-Boschenia, jonka he hyvästi tunsivat, esittämään sen herrasväelle. Se oli niin hauska laulu, että kun herra SIossen-Boschen kerran oli laulanut sen Saksan keisarille, täytyi hänet (keisarin nimittäin) kantaa huoneesta ja viedä vuoteelle.

Ei kukaan -- sanoivat he -- ollut semmoinen mestari sitä esittämään kuin Slossen-Boschen. Mies osasi koko ajan pysyä niin totisena, että olisi luullut hänen esittävän murhenäytelmää, ja se juuri kutkutti nauruhermoja. Hän ei ainoallakaan väreellä ilmaissut laulun hauskaa sisältöä ja juuri tuo juhlallinen, melkein surullinen esitystapa sai kuulijat hillittömästi nauramaan.

Me tahdoimme tietenkin kernaasti kuulla Slossen-Boschenia ja kerrankin nauraa sydämen pohjasta. Nuorukaiset siis menivät hakemaan herra Slossen-Boschenia.

Kuuluisa laulaja ei lainkaan estellyt, vaan istahti heti piaanon ääreen, virkkamatta sanaakaan.

"Nyt saatte kuulla jotakin hauskaa", kuiskasivat nulikat ja asettuivat istumaan professorin selän taakse.

Professori säesti itse lauluaan. Alkusoitto ei lainkaan ennustanut lystikästä laulua. Se oli omituinen, kaihomielinen sävel. Se oli melkein liikuttava; mutta me kuiskutimme, että tämä oli saksalaista huumoria ja että kohta saisimme hauskaa.

Minä en ymmärrä saksankieltä. Kaikki, mitä koulussa luin, olen unhoittanut, enkä sitä taitoa kaipaakaan. En kuitenkaan tahtonut vierasten nähden osottaa tietämättömyyttäni, ja keksin oivan keinon: pidin tarkasti silmällä molempia nulikoita. Kun he hymyilivät, naurahdin minäkin; kun he purskahtivat nauruun, tein minä samoin. Joskus olin omintakeisesti huomaavinani huvittavan kohdan laulussa, jota toiset eivät hoksanneet. Ja olin mielestäni sangen viisas.

Tosin tein havainnon, että kaikki muutkin läsnäolijat pitivät nuorukaisten naamoja silmällä; he hymyilivät ja nauroivat kuten komennon mukaan. Ja koska molemmat ylioppilaat nauraa rähättivät melkein koko ajan, kävi kaikki oivallisesti.

Saksalainen professori ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Kun ensi kerran purskahdimme nauramaan, kuvastui hänen kasvoilleen suunnaton ällistys kuten ei hän olisi lainkaan odottanut semmoista vaikutusta laulustaan. Ja se oli meistä erinomaisen hullunkurista: juuri hänen juhlallisuutensa nauratti meitä. Jos laulaja itse olisi vetänyt suutaan nauruun, olisi se turmellut koko vaikutuksen. Me nauroimme kuollaksemme ja professorin naama muuttui hämmästyneestä harmistuneeksi -- hän tuijotti kiukkuisesti meitä kaikkia (ylioppilaat olivat hänen takanaan, joten heitä ei hän voinut nähdä). Ja me nauroimme katketaksemme. Laulun sisällys -- sanoimme -- oli jo äärettömän hullunkurinen, mutta laulajan totisuus teki kuitenkin hassuimman vaikutuksen -- sille voi nauraa kuollakseen!

Viimeinen värssy oli laulun loistokohta. Professori katsella muljotti meitä niin kiukkuisesti, että olisimme pelänneet, jollemme olisi tienneet, että se oli -- saksalaista huumoria. Ja laulu päättyi niin tuskallisen kaihomielisesti, että olisimme voineet itkeä, jollemme olisi tienneet, että se oli maailman lystikkäin laulu.

Hän lopetti laulun yleisön väännellessä itseään naurusta. Sanoimme että se oli hauskin laulu, mitä eläissämme olimme kuulleet ja että se loistavasti kumosi tuon yleisen harhaluulon, ettei saksalaisilla ollut taipumusta huumoriin. Ja me kysyimme professorilta, miksei hän antanut kääntää laulua englanninkielelle, jotta myös "suuri, oppimaton yleisö" saisi käsityksen siitä, mimmoinen hauskan laulun todella tuli olla.

Silloin herra Slossen-Boschen nousi seisomaan ja alkoi purkaa sisuaan. Hän kiroili ja noitui saksaksi (se kieli kuuluu olevan varsin rikasta ja tehoisaa sillä alalla!), hän hyppi ilmaan, heristeli nyrkkejään ja käytti _kaikki_ englantilaiset haukkumasanat, jotka tiesi. Hän kiljui, ettei häntä koskaan oltu näin karkeasti loukattu.

Vihdoin saimme selville, ettei tuo laulu ollut lainkaan leikkisä eikä naurua herättävä. Se kertoi nuoresta harzilaisesta immestä, joka uhrasi henkensä pelastaakseen rakastettunsa sielun. Ja kun mies kuoli tapasi hänen sielunsa tytön sielun ja -- -- niin, en tarkemmin muista sisällystä, mutta jotakin _hyvin_ surullista se vaan oli. Herra Boschen kertoi laulaneensa sen Saksan keisarille, ja hän (keisari) oli nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Ja hän (herra Boschen) lisäsi, että laulua ylipäänsä pidettiin liikuttavimpana kaikista saksalaisista lauluista.

Se oli varsin harmillinen juttu meille -- olimme peräti noloja, koko seurue. Emme voineet sanoa mitään puolustukseksi. Etsimme nulikoita, jotka olivat meidät saattaneet pulaan, mutta he olivat heti laulun päätyttyä kenenkään huomaamatta pujahtaneet huoneesta ja huippineet tiehensä.

Siihen päättyi koko juhla. En ole koskaan nähnyt vierasten lähtevän niin vähillä kursailuilla. Emme edes sanoneet hyvästi isäntäväelle. Etsimme päällysvaatteemme, avasimme oven ja hiivimme yksitellen kadulle etsimättä kenenkään seuraa.

Siitä lähtien eivät saksalaiset laulut ole minua huvittaneet. --

Me saavuimme Sunburyn sululle klo 1/2 4. Jokivarsi täällä on sangen ihanaa, mutta virta on tällä kohtaa niin voimakas, että on paras olla soutamatta -- se ei hyödyttäisi mitään.

Olen kerran sitä yrittänyt. Minä hoidin airoja ja ystäväni arvelivat, että kylläkin selviäisimme tästä pienellä ponnistuksella.

Ja minä soudin kuin mies. Työskentelin käsivarsilla, jaloilla ja selällä. Vetelin tarmoni takaa ja ystäväni sanoivat, että sitä soutua kelpasi nähdä. Viiden minuutin kuluttua arvelin, että olisimme päässeet putousten ohi, ja katsoin ympärilleni. Me olimme -- aivan samalla kohdalla kuin alottaessani, ja ystäväni -- vietävät pässinpäät -- nauraa hohottivat katketakseen. Olin raatanut kuin kaleeriorja pitääkseni venettä alallaan! -- En minä vaan enää koske airoihin putousten kohdalla, se on varma. --

Saavuimme sitten Waltoniin, joka on sangen suuri kaupunki ollakseen jokivarrella. Sillä on kuitenkin sama vika kuin useimmilla muillakin: siitä on vain puoli tusinaa taloja näkyvissä joelle päin. Windsor ja Abingdon ovat ainoat kaupungit Lontoon ja Oxfordin välillä, jotka joelta katsoen näyttävät kaupungilta. Vahinko ei ole suuri, sillä sitä enemmän saa nähdä metsiä, lehtoja ja niittyjä.

Caesarilla oli aikoinaan maakartano (tahi leiri, tahi linnoitus) Waltonin läheisyydessä. Caesar lienee suuresti rakastanut Thames jokea. Samaten on kuningatar Elisabeth asunut täällä. Cromwell ja Bradshaw (ei matkaoppaiden tekijä, vaan Kaarlo I:sen sotapäällikkö) asuivat myös täällä. Mahtoi herrasväki pitää hauskaa, kun tapasivat toisensa.

Waltonin kirkossa kuuluu olevan rautainen "suulukko." Ennen vanhaan oli tapana moisilla kojeilla pitää naisten kieliä kurissa. Nyttemmin on luovuttu näistä turhista yrityksistä. Otaksun, että rauta on tullut harvinaiseksi ja ettei mikään toinen metalli ole kyllin kestävätä.

Samassa kirkossa on vielä "merkillisiä" hautoja, ja pelkäsin, etten mitenkään saisi Harrista kunnialla ohi; mutta hän ei näyttänyt niitä muistavankaan, kun kuljimme ohi.

Oikealla jokirannalla on Oaklandin Puisto. Se on vanha, kuuluisa paikka. Henrik VIII ryösti sen joltakulta (en enää muista keneltä) ja asui itse täällä. Puistossa on luola, jonne pääsee maksoa vastaan ja jota pidetään merkillisenä, vaikkei se minusta ole minkään arvoinen. Oaklandissa asui myös Yorkin herttuatar, joka suuresti rakasti koiria; hänellä oli niitä koko lauma. Hän antoi rakentaa niille oikean kalmiston, minne ne haudattiin, kun kuolivat. Siellä lepää nyt lähes 50 koiraa, jokaisella oma hautakivensä kirjoituksineen.

No niin, kenties koiraparat ansaitsevat sen yhtähyvästi kuin moni kristitty ihminenkin.

Corway Stakesin luona -- se on ensi mutkauksessa Waltonista lähtien -- taistelivat Caesar ja Cassivelaunus keskenään. Cassivelaunus oli "valmistanut" väylän Caesarille sullomalla paaluja joen pohjaan (arvatenkin löi hän myös kieltotaulun rannalle!) Mutta Caesaria ei mikään ehkäissyt; hän meni joen yli. Hän oli rakastunut jokeen.

Halliford ja Shepperton ovat pieniä, vähäpätöisiä kyliä jokivarrella. Meillä ei ollut siellä mitään tekemistä, mutta Sheppertonin kalmistossa kuuluu olevan hauta runollisine kirjoituksineen, ja minua peloitti, että Harris tahtoisi mennä sitä katsomaan. Hän heitti ikävöiviä katseita rannallepäin, kun lähenimme kylää, mutta perin taitavalla sotajuonella sain hänen lakkinsa putoomaan jokeen, ja innoissaan sitä onkiessa ja harmissaan kömpelyydestäni hän kokonaan unhoitti rakkaat hautansa.

Weybridgen luona yhtyy Thamesiin kolme sivuhaaraa: Wey (kaunis pieni joki, jota usein olen aikonut tutkia, vaikka se aina on jäänyt tekemättä), Bourne ja Basingtoken kanava. Sulku on aivan kaupungin luona, ja sitä lähestyessämme näimme ensiksi Georgen flanellitakin sulkuportilla. Lähemmin tarkastettuamme huomasimme, että se myös sisälsi Georgen syntisen ruumiin.

Montmorency nosti hirmuisen metelin, minä kiljuin ja Harris ulvoi. George heilutti hattuaan ja huusi myös. Sulun vartija syöksi kauhistuneena kopistaan pelastusköysi kädessä -- hän näet luuli jonkun pudonneen sulkuun, ja näytti harmistuneelta huomatessaan erehdyksensä.

Georgella oli kädessä merkillisen näköinen, vahakankaalla verhottu käärö. Sen toinen pää oli pyöreähkö ja litteä ja sillä oli pitkä, suora varsi.

"Mitä sinulla siinä on?" kysyi Harris -- "paistinpannuko?"

"Ei", vastasi George -- salaperäinen, hurja katse silmissään. "Nähkääs, tämmöiset ovat nykyään muodissa; jokaisella ihmisellä on soutoretkellä mukanaan semmoinen. Se on _banjo_ [kitaran tapainen soittokone]."

"En ole ikinä tiennyt, että sinä osaat soittaa banjoa!" tokasimme Harris ja minä samalla hengenvedolla.

"En sitä osaakaan", myönsi George; "mutta se kuuluu olevan sangen helppoa, sanottiin minulle, ja minulla on myös oppikirja mukanani."

YHDEKSÄS LUKU.

George vihitään työhönsä. -- Hinausköysien jumalattomat taipumukset. -- Soutuveneen kiittämätön käytös. -- Hinattavat ja hinaajat. -- Uusi keksintö rakastaville pareille. -- Vanhan tädin salaperäinen katoominen. -- "Kiiruhda hitaasti." -- Kun nuoret neitoset vetävät venettä; jännittäviä kohtauksia. -- Kadonnut sulku eli kummitteleva joki. -- Taivaallista musiikkia. -- Pelastetut!

Saatuamme Georgen veneeseen, ahdistimme häntä työhön. Hän tietenkään _ei_ tahtonut tehdä työtä; se on itsestään selvää. Hänellä oli, muka, kaupungissa ollut kovin rasittava työpäivä, selitti hän. Harris, joka väliin osaa olla kovaluontoinen eikä tunne sääliä, julisti nyt:

"Ja nyt, poikaseni, saat rasittavan työpäivän joella -- vaihtelun vuoksi. Vaihteluhan on kaikille hyödyllistä. Laputa siis hinaamaan!"

Toinen ei hyvällä omallatunnolla -- Georgenkaan omallatunnolla -- voinut kieltäytyä, mutta hän kysyi, eikö olisi parempi, että hän -- George -- jäisi veneeseen keittämään teetä, sillaikaa kun Harris ja minä hinasimme, sillä teen keittäminen oli sangen rasittavaa työtä, ja Harris ja minä näytimme niin väsyneiltä. Vastauksen asemasta ojensimme hänelle hinausköyden, jonka hän kiltisti ottikin ja nousi maihin veneestä.

Hinausköysi on varsin salaperäinen ja oikullinen kapine. Minä käärin sen kokoon yhtä huolellisesti kuin jos pitelisin uutta housuparia; ja kun parin minuutin kuluttua otan köyden esille, on siitä sukeutunut kauhistava, toivoton sekamelska.

En tahdo parjata enkä vääristellä, mutta olen vakuutettu siitä, että jos otamme minkä hinausköyden tahansa ja levitämme sen suoraksi kentälle ja sitten puoleksi minuutiksi käännämme sille selkämme, on se tällä aikaa ehtinyt vetäytyä kasaan, sotkeutua, mennä solmuihin, kiertyä sykkyröiksi, niin että vaaditaan vähintäin puoli tuntia sen selvittämiseksi.

Tämä on mielipiteeni hinausköysistä ylimalkaan. Tietenkin voi niidenkin joukossa olla kunnioitettavia poikkeuksia, sen myönnän kernaasti. Lienee hinausköysiä, jotka ovat ammattinsa kunnia ja kaunistus -- tunnollisia, rehellisiä hinausköysiä, jotka eivät kuvittele olevansa naisten nypläystöitä eivätkä yritä tekeytyä "antimakassariksi" samassa silmänräpäyksessä, kun niille kääntää selkänsä. Sanoin että _lienee_ semmoisia hinausköysiä, ainakin toivon niitä olevan. Mutta minä en vielä ole semmoista tavannut.

Sululle tullessamme olin omin käsin pannut kokoon köytemme. En tahtonut antaa Harrisin kajota siihen, sillä hän on niin huolimaton. Olin hitaasti ja varovasti käärinyt sen kokoon ja laskenut sen veneen pohjalle. Harris otti sen sieltä tiedemiehen tarkkuudella ja laski sen Georgen käsiin. Tämä otti sen ja alkoi vakavasti kietoa sitä auki, kuten olisi riisunut vauvan kapaloita, mutta hän oli tuskin saanut auki kymmentä kyynärää, ennenkuin tuo vietävän köysi oli enemmän kehnosti punotun ovimaton kuin minkään muun esineen kaltainen!

Tämmöisissä tapauksissa on seuraus aina sama: rannalla olija luulee, että syy on sen, joka pani köyden kokoon, ja soutua harjoittavan urheilijan tapana on aina lausua mielipiteensä.

"Aijoit kaiketi kutoa tästä silakkaverkon, vai mitä? H--tin hökötyksen sinä vaan siitä olet saanut! Mikset voinut kunnollisesti panna sitä kokoon, senkin tyhmä nauta!" jupisee hän vähä väliä ja häärää raivokkaasti köyden kimpussa, heittelee sitä ja pyörii kuin hyrrä sen kanssa turhaan etsiessään köyden päätä.

Tietysti taas hän, joka oli sen pannut kokoon, on varma siitä, että toinen on sotkenut köyden sitä avatessaan.

"Olihan se aivan selvillä, kun annoin sen sinulle!" ärjäsee hän. "Katsoisit vähän eteesi, senkin kuhnus! _Sinä_ luultavasti saisit sähkölennätinpylväätkin sotkeutumaan yhteen."

Ja he ovat niin kiukkuisia, että tahtoisivat hirttää toisensa köyteen. Kymmenen minuutin kuluttua rannalla olija alkaa mylviä ja karjua kuin mielipuoli, hän tallaa köyttä ja raastaa sitä ympäri koettaen saada sitä selville. Tietenkin se sotkeutuu entistä hullummaksi. Sitten astuu toinen veneestä maalle ja tulee avuksi, mutta he ovat toistensa tiellä ja estävät toisiaan selvitystyössä. Vihdoin saavat he köyden selväksi; kun he sitten kääntyvät rantaan, huomaavat he, että vene on ajelehtinut vesille ja lähenee putouksen reunaa.

Olen itse nähnyt semmoisen tapauksen. Se oli Bonveneyn luona hyvin tuulisena aamuna. Soudimme alaspäin jokea ja erään polvekkeen luona näimme rannalla kaksi miestä. Heidän kasvoillaan oli niin nolo, surullinen ja avuton ilme, etten koskaan ole moista nähnyt ihmiskasvoilla ja heillä oli pitkä hinausköysi keskessään. Jotakin oli nähtävästi tapahtunut ja me pysähdyimme kysymään mikä oli hätänä.

"Veneemme on mennyt menojaan", he äreästi vastasivat. "Nousimme rannalle selvittämään köyttä ja sillä aikaa se p--u livahti tiehensä!"

He näyttivät loukkaantuneen veneen -- heidän mielestään -- kiittämättömästä ja kurjasta käytöksestä.

Löysimme velvollisuutensa unhoittaneen veneen puoli penikulmaa alempaa joelta, minne se oli pysähtynyt kahilistoon, ja veimme sen isäntiensä luo. -- Muistan yhä vielä miesten nolot naamat, kun he hinausköysi kädessä kulkivat pitkin rantoja etsien venettä.

Jokivarrella saa usein nähdä tämmöisiä hauskoja kohtauksia. Usein tapahtuu, että "hinaajat" astelevat reippaasti eteenpäin ja vaipuvat vilkkaaseen keskusteluun, sillaikaa kun veneessä olija -- sata kyynärää heidän takanaan -- turhaan kiljuu ja karjuu heitä pysähtymään ja tekee airolla hurjia hätämerkkejä. Jotakin on joutunut epäkuntoon: peräsin irtautunut, airo solunut veteen tahi tuuli vienyt hatun jokeen, missä se nopeasti purjehtii virran mukana. Ensin hän sävyisästi ja kohteliaasti kehoittaa hinaajia pysähtymään.

"Hei, pojat! Pysähtykää hieman!" huutaa hän reippaasti. "Hattu, vietävä putosi veteen."

Sitten: "Hei! Tom -- Dick! Ettekö kuule!" Ja sitten ärjäsee hän: "Hei! Kirotut pölhöt! Seis! sanon minä, senkin -- --."

Vihdoin hän alkaa kirkua ja mellastaa veneessä, karjuu äänensä käheäksi ja noituu kuin vääpeli. Ja pikkupojat rannalla ilkkuvat hänelle ja nakkelevat kiviä veneeseen, joka neljän penikulman nopeudella kiitää eteenpäin, ilman että veneessä olija kykenee sitä pysähdyttämään.

Kaikki nämä ikävyydet välttyisivät, jos vetäjät, sen sijaan että rupattelevat keskenään, pitäisivät työstään vaaria ja joskus myös silmäisivät taakseen miten veneessä on laita. Onkin parasta antaa yhden kerrallaan hinata venettä, sillä jos heitä on kaksi, ryhtyvät he heti puhelemaan lainkaan välittämättä siitä, miten veneessä olijan käy.

Esimerkkinä siitä, miten "hajamielisiä" hinaajat voivat olla, kertoi George meille illallisen jälkeen, kun asiasta tuli puhe, seuraavan omituisen tapauksen:

Hän oli kerran kolmen toverin seurassa ollut veneretkellä. Vene oli täydessä lastissa ja sangen raskas soutaa. Maidenheadin kohdalla he näkivät rannalla nuoren neitosen ja herran, jotka nähtävästi olivat syventyneet innokkaaseen keskusteluun. Heillä oli välillään sauvoin, johon oli sidottu hinausköysi, jonka toinen pää laahasi joessa. Mitään venettä ei ollut köyden päässä -- eikä lähitienoillakaan semmoista näkynyt. Joskus maailmassa oli siinä tietenkin ollut vene, mutta minne oli se joutunut? Mikä kamala kohtalo oli saavuttanut sen ja siinä olijat? Tämä oli täydellinen arvoitus. Mutta veneen kohtalo ei lainkaan huolettanut neitosta eikä herraa: heillä oli sauvoin ja köysi; mistään muusta he nähtävästi eivät huolehtineet.

George aikoi juuri huutaa heille ja herättää heidät haaveiluista, kun hän sai nerokkaan ajatuksen. Hän otti venehaan, onki varovasti ylös hinausköyden pään ja kiinnitti sen _heidän_ veneensä keulaan. Sitten he nostivat airot veneeseen, menivät perään istumaan ja sytyttivät piippunsa.

Ja nuori neitonen ja nuori herra hinasivat näitä neljää lurjusta ja raskasta venettä aina Marlowiin saakka!

George sanoi, ettei elämässään ollut nähnyt niin kaihomielistä, ällistynyttä naamaa, kuin nuoren pariskunnan, kun se sai selville hinanneensa vierasta venettä viimeiset pari penikulmaa. Ja George luulee, että nuori mies, jollei olisi ollut hienossa naisseurassa, olisi ilmaissut tunteitaan sangen voimakkailla sanoilla.

Tyttö tointui ensiksi ällistyksestään. Hän löi kätensä yhteen ja huudahti epätoivoisella äänellä:

"Oi Henry, _minne_ on täti joutunut?"

Harris kysyi saivatko he koskaan vanhan rouvan kohtalon selville.

George vastasi, ettei sitä tiennyt sanoa.

Puuttuva yhteistunne hinaajan ja hinattavan välillä voi myös aiheuttaa muitakin ikävyyksiä, niinkuin George ja minä kerran saimme nähdä Waltonin luona. Istuimme kauniilla varjokkaalla rantatörmällä, mistä voimme nähdä mitä joella tapahtui. Tuokion kuluttua tuli näkyviin pieni vene, jota hinasi rannalla voimakas hevonen; sen selässä istui ohjaajana pieni poika. Veneessä vetelehti laiskoina ja uneliaina viisi miestä; muuan heistä torkkui peräsimessä.