Part 4

Seuraavana aamuna luimme, että tulisi olemaan "oikein kaunis, lämpöinen päivä". Valitsimine siis ohuimman kesäpuvun ja läksimme ulos ilman päällystakkia. Puolen tunnin kuluttua alkoi sataa kuin saavista kaataen, tuuli kääntyi koleaksi pohjatuuleksi ja näin suloisena pysyi sää koko päivän, niin että tulimme kotiin peräti vilustuneina ja reumatismilla ladattuina ja saimme heti mennä vuoteelle.

Sää on jotakin, joka kokonaan menee minun horisonttini yli -- siitä ei koskaan pääse selville. Ja ilmapuntari on yhtä epäluotettava ja oikullinen kuin sanomalehtien "Ilmatiedotkin."

Asuin viime kevännä eräässä Oxfordin hotellissa. Siellä oli semmoinen kone seinällä. Sinne tullessani näytti se "pysyvää kaunista", vaikka sade valui virtoinaan ja oli sitä tehnyt koko päivän. Se oli käsittämätöntä. Minä naputin ilmapuntaria ja viisari siirtyi heti "jotenkin kuivan" kohdalle. Kengänharjaaja pysähtyi ohikulkiessaan ja virkkoi, että se luultavasti ennusti huomispäivän säätä. Minä lausuin edellytyksen, että kone kenties muisteli mielessään kaksi viikkoa takaperin vallinnutta säätä, mutta harjaaja ei lainkaan ollut samaa mieltä.

Seuraavana aamuna naputin taas tuota salaperäistä kojetta ja se nousi yhä ylemmäksi, vaikka satoi entistä kiihkeämmin. Keskiviikkona uudistin saman kokeen ja viisari siirtyi nyt "pysyvän kauniin", "kuivuuden" ja "ankaran kuumuuden" ohitse, kunnes metallinaula ehkäisi sen liikkeen ja se ei enää päässyt nousemaan.

Se yritti kyllä tehdä parastaan, mutta koneisto oli siten rakennettu, ettei se voinut innokkaammin ennustaa kaunista säätä menemättä rikki. Viisarilla oli kyllä hieno aikomus nousta ylemmäksi ja ennustaa katovuotta, auringonpistoja, samum-tuulta ja maanjäristyksiä, mutta tuo vietävän naula oli tiellä ja se sai tyytyä osottamaan tuota jokapäiväistä: "ankara kuumuus."

Ja koko ajan valui sade taukoomatta, niin että kaupungin aliosa oli tulvaveden vallassa, sillä joki oli paisunut yli äyräittensä.

Harjaaja arveli, että joskus _vastedes_ saisimme pitkällisiä kauniita ilmoja, ja hän osotti ilmaprofeetan yläreunassa olevaa lausepartta, että (sää) "jota kauvan ennustetaan kestää myös kauvan; pikaan osotettu, pikaan vaihtuu."

Kaunista säätä ei kuitenkaan kuulunut -- ei ainakaan sinä kesänä. Otaksun, että kone tarkoitti seuraavaa kevättä.

Säästä ei kukaan ihminen tiedä edeltäkäsin, eikä sitä kannata surra, Sää on kyllin kurja tullessaan, ilman että sitä edeltäkäsin tarvitsee tietää. Silloin kun haluamme kaunista säätä, olemme kuitenkin hyvin kiitolliset ennustajalle, joka sitä meille povaa. Rakastamme vanhaa ukkorahjusta, joka pilvisenä aamuna antaa katseensa kiertää taivaanlaella ja lohduttavasti virkkaa:

"Tiedättekö, herra, kyllä se siitä vielä kirkastuu päivän päälle, saattepa nähdä."

"Se mies tietää kyllä mitä sanoo", sanomme me, kiittelemme häntä ja jatkamme matkaa. "Ihmeellistä miten viisaita tuommoiset vanhat äijät ovat."

Ja me olemme sydämessämme ukolle kiitollisia, eikä tämä tunne katoo, _vaikkei_ ilma selviäisikään, vaan sataisi koko päivän.

"Tekihän mies parastaan", arvelemme.

Mutta sitä kohtaan, joka ennustaa meille huonoa säätä, tunnemme vihaa ja katkeruutta.

"Tuleekohan tästä tänään vielä pouta, luuletteko?" huudamme reippaasti ohikulkiessamme.

"Sitä en luule, hyvät herrat. Kyllä tämä sade pitää päälle koko päivän", vastaa ukko ravistaen päätään.

"Mokomakin vanha pässinpää!" jupisemme me, "mistä _hän_ mukamas, sen niin tarkoin on tietävinään?" Ja jos hän on ennustanut oikein, lisääntyy suuttumuksemme miestä kohtaan, ja meillä on melkein hieno aavistus, että hän tavalla tahi toisella on syypää huonoon ilmaan.

Tämä aamu oli liiaksi kirkas ja auringonpaisteinen, jotta Georgen pöyristyttävät kuvaukset "ilmapunt. laskee" ja "häiriötä ilmakehässä etelä Europassa" voisivat turmella hyvää tuultamme, George huomattuaan, ettei voinut masentaa toiveitamme, näpisti paperossin, jonka juuri huolekkaasti olin itselleni tekaissut, ja mennä laputti matkaansa.

Sitten Harris ja minä ladoimme kokoon viimeiset tarpeemme, jotka olivat pöydällä, kannoimme tavaramme ulos rappusille ja odotimme ajuria.

Siinä näytti olevan koko joukko tavaroita, kun ne kaikki olivat yhdessä läjässä. Siinä oli iso matkalaukku, pieni käsilaukku ja molemmat korit, suuri läjä huopapeitteitä, neljä viisi sade- ja päällystakkia ja sateenvarjoja; sitäpaitse: melooni erityisessä käärössä, sillä se oli niin suuri, ettei sopinut mihinkään, pari naulaa rypäleitä toisessa käärössä, japanilainen auringonvarjo ja paperiin kiedottu paistinpannu, joka varsineen oli niin pitkä, ettei mahtunut koreihin.

Kieltämättä oli siinä koko joukko kamaa, ja Harris ja minä aloimme tuntea itseämme hieman noloiksi, en tiedä sanoa mistä syystä. Ajuria ei kuulunut, ei näkynyt, mutta katupojat tulivat sen sijaan ja näytäntö huvitti heitä, sillä he pysähtyivät.

Biggs'in poika oli ensimmäisten joukossa. Biggs on hedelmäkauppiaamme, ja hänen erikoisalanaan on haalia apulaisikseen Lontoon paatuneimmat ja turmeltuneimmat poikaviikarit, joita kulttuurimme tähän saakka on luonut. Jos läheisyyteen ilmestyy jotakin tavallista konnamaisempaa poika-alalla, tiedämme että se on Biggsin uusin poika. Kerrotaan, että Great Coram Streetin murhan johdosta koko katumme heti teki johtopäätöksen, että Biggsin silloinen juoksupoika oli kaiken pahan alku ja juuri, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei hänen olisi onnistunut todistaa _alibi'aan_, kun N:o 19, jonka ovikelloa hän murhan jälkeisenä aamuna soitti ottaakseen vastaan tilauksia, pani toimeen ankaran ristikuulustelun -- N:o 20:n avustamana (tämä sattumalta seisoi portaillaan samaan aikaan). Minä en siihen aikaan vielä tuntenut Biggsin poikia, mutta sen perusteilla mitä heistä sittemmin olen nähnyt ja kokenut, en ainakaan minä panisi suurtakaan arvoa mokomalle _alibille_.

Kuten sanoin, oli Biggsin poika ensimmäinen, joka tuli saapuville. Hänellä näytti olevan kova kiire, kun hän ilmestyi, mutta nähdessään Harrisin, minut, Montmorencyn ja kaikki tavarat, hiljensi hän vauhtia ja alkoi töllistellä meitä. Harris ja minä tuijotimme takaisin äreinä ja ankarina. Se olisi kyllä haavoittanut tunteellista luonnetta, mutta Biggsin pojat eivät ylipäänsä ole hentoja taimia. Hän pysähtyi aivan portaitten eteen, nojautui aitaan ja alkoi pureskella oljenkortta tuijottaen meihin takaisin. Nähtävästi aikoi hän nauttia näytelmästä loppuun asti.

Tuokion kuluttua ilmestyi maustekauppiaan poika käyden toisella puolen katua. Biggs'in poika huutaa hoilasi tälle:

"Kuuleks'! Noi tosa flyttaa."

Maustekauppiaan poika riensi yli kadun ja asettui vartioimaan portaitten toiselle puolelle. Sitten tuli jalkinekaupan nuorukainen ja sijoittui Biggsin pojan puolelle, jotavastoin "Sinisen Postin" nuorin kyypparipoika puolueettomana jäi seisomaan keskelle katukäytävää.

"Ei noiden vaan heti huomenna tarvitse nähdä nälkää", huomautti kenkäkaupan nuorukainen.

"Sinäkin kyllä haluaisit ittelles yhtä ja toista purtavaa", tokasi "Sinisen Postin" edustaja, "jos pienessä veneessä lähtisit seilaamaan Atlantin yli."

"Ei ne aijo Atlantin yli", vastusti Biggsin poika; "nehän meinaavat lähteä etsimään Stanley'ta!"

Tällä välin oli kadulle kertynyt aimo väkijoukko ja toinen kysyi toiseltaan mitä oli tekeillä. Jotkut (nuorin, kevytmielinen osa yleisöä) väittivät, että aikomus oli viettää häitä, ja osottivat Harrisin sulhaseksi; jotavastoin vanhemmat ja vakavammat olivat sitä mieltä, että oli hautajaiset ja että minä arvatenkin olin ruumiin veli.

Lopultakin saapui joutilas ajuri (tavallisesti niitä tällä kadulla kulkee kolme, neljä minuutissa, kun niitä _ei_ tarvitse; ne häiritsevät kadulla kulkijoita ja ajavat suorastaan tiellesi). Me ladoimme tavarat vaunuihin, potkimme pellolle pari Montmorencyn ystävää jotka luultavasti olivat tehneet valan, etteivät ikinä häntä hylkäisi, nousimme vaunuihin ja ajoimme matkaamme kansan riemuitessa. On vielä mainittava, että Biggsin poika nakkasi punajuurikkaan jälkeemme, mikä kuuluu tuottavan onnea.

Saavuimme Waterloo-asemalle k:lo 11 ja tiedustelimme missä 11.50 juna seisoi. Tietenkään ei kellään siitä ollut aavistustakaan. Waterloo-asemalla ei koskaan saa tietoa mistä junat lähtevät eikä muitakaan niitä koskevia seikkoja. Kantaja, joka hoiti tavaroitamme, otaksui sen lähtevän junasillalta N:o 2, kun taas muuan hänen virkaveljistään, jonka kanssa hän pohti asiaa, oli huhuna kuullut kerrottavan, että se lähtisi N:o 1:stä. Asemapäällikkö sitävastoin oli vakuutettu siitä, että se löytyisi paikallisjunien alueelta.

Saadaksemme luotettavan vastauksen menimme liikennepäällikön puheille, joka kertoi äsken tavanneensa henkilön, joka väitti nähneensä kyseessä olevan junan sillalla N:o 3. Menimme tälle junasillalle, missä viranomaiset selittivät luulevansa, että tämä oli Windsorin ylimääräinen tahi sitten Southamptonin kuriirijuna. Sen he varmasti tiesivät, _ettei_ se ollut Kingstonin juna ilmaisematta kuitenkaan mihin luulonsa perustivat.

Sitten sanoi kantajamme, että junamme kenties löytyisi yläsillalta; hän sanoi hyvästi tuntevansa mainitun junan. Vaelsimme siis yläsillalle, saimme veturinkuljettajan kynsiimme ja kysyimme aikoiko hän lähteä Kingstoniin. Hän vastasi, ettei sitä varmasti tiennyt sanoa, mutta otaksui niin olevan. Hän lisäsi, että jollei se ollut 11.50 Kingstonin juna, niin voi hän panna veikkaa siitä, että se oli 9.32 juna Virginia Wateriin tahi 10:n juna Wight-saarelle eli sinnepäin, minkä kyllä saisimme tietää aikanaan perille tullessamme. Pistimme puoli kruunua miehen kouraan ja pyysimme häntä pitämään sitä k:lo 11.50 Kingstonin junana.

"Eihän tällä radalla", sanoimme, "kukaan tunne junia eikä tiedä minne ne menevät. Te tunnette tien. Pankaa kone käymään ja viekää meidät kaikessa hiljaisuudessa Kingstoniin."

"Enpä oikein taida uskaltaa, hyvät herrat", vastasi tuo kelpo mies, "mutta -- kaiketi on tarkoitus, että _joku_ juna menee Kingstoniin, ja siinä tapauksessa voinhan minäkin ajaa sinne. Tuokaa tänne puolikruunuanne."

Täten me saavuimme Kingstoniin Lounasrataa pitkin.

Sittemmin kuulimme, että käyttämämme juna itse asiassa olikin ollut Exeterin postijuna, ja että Waterloon viranomaiset useita tunteja olivat sitä etsineet saamatta selville mihin se oli joutunut.

Veneemme odotti Kingstonissa sillan luona. Tavarat sullottiin purteen ja me astuimme sinne myös.

"Onko kaikki selvillä?" kysyi venemies.

"Kaikki on selvillä", vastasimme ja Harris hoitaen airoja, minä peräsimessä ja Montmorency, kovin epäluuloisena ja onnettomana keulassa, läksimme liikkeelle. Joki oli nyt 14 päivää oleva kotinamme.

KUUDES LUKU.

Kingston. -- Opettavia mietelmiä Englannin aikaisemmasta historiasta. -- Mietteitä veistetystä tammesta ja elämästä ylipäänsä. -- Stivvings-nuoremman surullinen kohtalo. -- Unhotan olevani peräsintä hoitamassa. -- Jännittävä seuraus siitä. -- Hampton Courtin sokkelokäytävä. -- Harris oppaana.

Oli hurmaavan ihana aamu myöhään keväällä (tahi aikaiseen kesällä), jolloin ruoho ja lehdet saavat menevämmän värin ja vuodenaika on kuin ihana impi, joka sykkivin sydämin juuri on kehittymäisillään naiseksi.

Kingstonin kiemurtelevat sivukadut, jotka ulottuvat rantaan saakka, näyttivät varsin runollisilta kirkkaassa auringonvalossa; ja kimalteleva joki aluksineen, viheriät lehtokujat, sirot huvilat rannoilla, Harris punakeltaisessa flanellipuvussaan nurisevana airojensa ääressä, kunnianarvoisa, harmaa Tudorpalatsi, jonka katot kohosivat ilmoille etäämpänä, kaikki tämä muodosti hymyilevän taulun, niin valoisan, tyynen ja rauhaisan, että se väkisinkin sai minut haaveilevalle tuulelle.

Ajattelin Kingstonia -- eli "Kyningestonia", niinkuin sen nimi silloin oli, niihin aikoihin, kun siellä kruunattiin saksilaisia kuninkaita. Suuri Caesar meni siellä joen yli ja roomalaiset legioonat asettuivat leiriin joen partaille. Caesar, kuten myöhemmin kuningatar Elisabeth, näytti ennättävän joka paikkaan, vaikka hän käyttäytyi paremmin kuin hyvä kuningatar Bess: hän ei käynyt kapakoissa.

Tuo Englannin siveä hallitsijatar oli vallan hurmaantunut kapakoihin. On tuskin olemassa niin likaista krouvia 10 penikulman alueella Lontoosta, missä ei Bess olisi joskus käväissyt, syönyt, asunut tahi nukkunut. Olettakaamme, että Harris alkaisi elää uutta elämää ja hänestä koituisi suuri mies, ministeri esim. ja hän kuolisi, tokkohan silloin asetettaisi tauluja kapakoihin, joita hän on käynneillään kunnioittanut: "Harris joi täällä tuopin olutta"; "Harris tilasi kaksi whiskytotia kesällä 88"; "Harris potkaistiin ulos täältä joulukuussa 1886?"

Ei, moisia tauluja kertyisi liian paljon. Sitävastoin tulisivat paikat, joissa hän _ei_ käynyt, kuuluisiksi -- harvinaisuutensa vuoksi. -- "Ainoa ravintola etelä-Lontoossa, missä Harris ei ole ottanut ryyppyä!" Ihmiset rientäisivät kilvan katsomaan mikä mokoma ihmepaikka mahtaisi olla.

Miten tuo heikko Edward-kuningasparka mahtoi vihata Kyningestonia! Kruunausjuhla nousi hänen voimiensa yli. Kenties ei sokerimanteleilla täytetty metsäsianpää soveltunut hänen vatsalleen (en luule, että minäkään siitä pitäisin!) tahi oli hän saanut kyllikseen simasta ja kuohuviinistä. Oli miten tahansa, hän hiipi pois meluavasta juhlasta ja meni haaveksimaan kuutamossa lemmityn Elgivansa kanssa.

Kenties he käsi kädessä seisoivat akkunan ääressä ja ihailivat kuuvalon hopeoimaa jokea; silloin tällöin tunkeusi juominkien meteli ja rähinä alhaalta pitosalista heidän korviinsa.

Samassa nuo raa'at hylkiöt Odo ja St Dunstan röyhkeästi tunkeutuvat rauhalliseen kammioon, syytävät karkeita solvauksia lempeän kuningattaren silmille ja raahaavat Edwy-raukan takaisin räyhäävään juhlaan.

Monen, monen vuoden kuluttua, kun sekä saksilaiset kuninkaat että saksilaiset juhlat olivat olleet ja menneet, katosi vähitellen Kingstonin merkitys joksikin aikaa, mutta se saavutti sen takaisin, kun Hampton Courtin linnasta tuli Tudor- ja Stuart-hallitsijasukujen asunto ja upeat kuninkaalliset huvipurret odottivat ankkurissa joen rantamilla ja ylpeät hoviherrat ja kavaljeerit loistavine kaapuineen tulivat alas rantaan ja huusivat: "Vene hoi! tänne! Kautta h--tin, suurkiitos!"

Useat näistä vanhoista taloista ovat niiltä ajoilta, jolloin Kingston oli kuninkaankaupunki, jolloin ritareja ja hovimiehiä asui hallitsijansa läheisyydessä ja linnan portilla koko päivän vilisi kiiltäviä haarniskoja, korskuvia ratsuja, samettia ja silkkiä ja kauniita kasvoja. Vanhat talot ovat täydellisessä sopusoinnussa peruukkien, polvihousujen, kirjailtujen takkien ja pitkien kirousten kanssa. Siihen aikaan osattiin rakentaa tukevia, kestäviä taloja. Punaiset, kovat tiilet ovat vuosisatojen kuluessa kasvaneet toisiinsa kiinni ja tammiportaat eivät narise eikä notku niitä astuessa.

Tammiportaista muistan, että eräässä Kingstonin talossa on erittäin komeat portaat veistetystä tammesta. Talossa on aikoinaan asunut joku mahtava, ylhäinen henkilö, mutta nykyään on siinä kauppaliike. Eräs ystäväni meni kerran sinne ostamaan hattua. Hajamielisyydessään hän pisti käden taskuunsa ja maksoi hatun puhtaassa rahassa.

Kauppias (hän tuntee ystäväni) ällistyi ensin moisesta ihmeestä, mutta päätti sitten -- vastaiseksi kehoitukseksi -- kutsua miehen katsomaan talon vanhoja tammiveistoksia. Ystävälläni ei ollut mitään sitä vastaan, jonka vuoksi kauppias vei hänet myymälästä asuntoonsa, toiseen kerrokseen. Kaidepuut olivat erinomaisen taiteellista työtä ja koko seinä oli verhottu tammipaneelilla, jonka veistokset olisivat tehneet kunniaa ruhtinaan palatsille.

Sitten he tulivat vierashuoneeseen, joka oli suuri, hauska huone; seinät oli verhottu prameilevilla, mutta sievillä sinipohjaisilla seinäpapereilla. Huoneessa ei ollut mitään erinomaista, ja ystäväni ihmetteli miksi hänet oli tuotu tänne. Omistaja meni seinän luo ja koputti siihen. Se antoi kumajavan äänen.

"Tammea", selitti hän. "Koko seinä on veistettyä tammea, samoinkuin portaissakin."

"Mitä ihmettä", tokasi ystäväni moittivasti, "tarkoitatteko todella, että olette verhonnut veistetyn tammen sinisillä seinäpapereilla?"

"Aivan oikein, ja perhanan kalliiksi se tulikin. Täytyi näet ensin panna alle hieno, sileä laudoitus. Mutta huone on nyt sangen hauska. Se oli ennen synkkä kuin hautaholvi."

Minun mielestäni ei miestä tule soimata. Hänhän on porvari, eikä osaa panna arvoa muinaismuistoille. Veistetty tammi on kyllä kaunista katsella ja hauskaa omistaa, mutta epäilemättä ei tämmöisessä huoneessa ole hauska _asua_. Se on melkein kuin jos asuisi kirkossa.

Niin, asian surullinen puoli on siinä, että se, joka ei pane arvoa veistetylle tammelle, saa koko huoneensa sillä verhotuksi, kun taasen ne, jotka sitä todella ihailevat, saavat maksaa suunnattomia summia sen omistamisesta. Niin on maailmassa aina laita. Jokaisella ihmisellä on jotakin, mitä hän ei tarvitse, kun taas toiset ovat saaneet sen, mitä hän enimmin kaipaisi.

Aviomiehillä on rouvia joista he eivät välitä, kun taas vanhatpojat valittavat yksinäisyyttään. Köyhillä ihmisillä, joilla on tuskin itselleenkään leipää, on kahdeksan reipasta lasta. Rikkaat vanhat pariskunnat, joilla ei edes ole läheisiä sukulaisia, kuolevat lapsettomina.

Sitten on meillä tytöt ihailijoineen. Ne tytöt, joilla on ihailijoita, eivät (sanovat he) välitä niistä rahtuistakaan. He sanovat, että kernaimmin tahtoisivat päästä niistä erilleen -- ne vaivaavat heitä; mikseivät ne ala hakkailla miss Brownia ja miss Smithiä, jotka ovat vanhoja ja rumia ja joilla ei ole ihailijoita. Itse he eivät pidä ihailijoista. He eivät _koskaan_ aijo mennä naimisiin.

Mutta mitäpä hyödyttää tästä puhua; se tekee vain ihmisen alakuloiseksi.

Koulussamme kävi muuan poika, jota me nimitimme Sandford & Mertoniksi. Hänen oikea nimensä oli Stivvings. Hän oli merkillisin poika, minkä koskaan olen nähnyt. Luulen, että hän todella rakasti läksyjään ja kirjojaan. Hän tärveli silmänsä lukemalla vuoteella kreikankieltä, ja ranskalaisia säännöttömiä verbejä hän toukki niin innokkaasti, ettei häntä millään olisi saanut kiskotuksi niistä erilleen. Hänellä oli kaikenmoisia hassuja, nurinkurisia käsitteitä, m.m. että "ahkeruudellaan tuottaa vanhemmilleen iloa ja koululle kunniaa", ja hän halusi ansaita palkintoja, tulla kelpo mieheksi y.m. semmoista roskaa En ole koskaan tavannut merkillisempää ilmiötä, ja samalla oli hän viaton kuin kapalovauva.

No niin, tämä poika sairastui tavallisesti kaksi kertaa viikossa, niin ettei hän voinut mennä kouluun. En luule koko maailmassa olleen niin sairaloista koulupoikaa kuin Sandford & Merton. Jos joku tauti oli liikkeellä 10 penikulman lähettyvillä, voi panna veikkaa siitä, että hän sen sai. Mätäkuussa voi hän saada keuhkokuumeen ja nokkoskuumeen jouluksi. Reumatismi iski häneen kuivaan kesäaikaan ja lokakuun sumussa voi hän saada auringonpiston!

Eräänä talvena hänet nukutettiin ja kiskottiin ulos kaikki hänen hampaansa (hän käytti sitten tekohampaita), sillä häntä vaivasi alituinen hammastauti, joka sitten otti muuttuakseen neuralgiaksi ja korvasäryksi. Hän vilustui vähä väliä ja suurena koleravuonna 1871, jolloin tuo tauti kiersi koko paikkakuntamme ohi, esiintyi vain yksi ainoa poikkeustapaus koko kreivikunnassa: tämä merkillinen tapaus oli nuori Stivvings.

Sairaana ollen täytyi hänen maata vuoteellaan, syödä kananpoikia ja pannukakkua ja viinirypäleitä, ja tuo hölmö voi kuitenkin itkeä ulista, kun ei saanut kyhätä rakkaita latinankirjoituksiaan ja lueskella saksan kielioppia!

Ja me toiset pojat, jotka päivän sairaudesta olisimme kernaasti uhranneet kymmenen lukukautta kouluajasta ja joilla ei ollut vähintäkään halua antaa vanhemmillemme ylpeilemisen aihetta, me emme edes voineet saada tavallista kaularöhää! Oleskelimme vedossa, mutta se teki meille vaan hyvää; nautimme oksennuspulveria, mutta se lisäsi vain ruokahaluamme ja teki meidät lihaviksi. Ja Stivvings, joka ei osannut antaa niille oikeata arvoa, sai osakseen kaiken maailman taudit, kun taas me koko lukukauden aikana emme kyenneet hankkimaan pienintäkään sairauden oiretta. Lupa-aikana meitä kyllä muistettiin hinkuyskillä y.m., mutta lukukauden alkaessa paranimme kuten ihmeen kautta ja pysyimme terveinä kuin pukit.

Semmoista on elämä! me olemme vain kedolla heiluva ruoho, joka niitetään ja nakataan pätsiin.

Palatakseni takaisin veistettyyn tammeen, niin luulen, että isoisemme isoisillä oli paljoa hienompi taiteellinen aisti kuin nykyisellä sukupolvella. Useimmat taideaarteet kokoelmissamme ovat tavallisia, jokapäiväisiä esineitä 14-16 vuosisadalta. Vaikka kenties on se vain niiden kunnioitusta herättävä ikä, joka tekee nuo oluttuopit, rikkinäiset lautaset ja kynttiläsakset kauneiksi ja arvokkaiksi silmissämme.

Tuleekohan aina käymään samalla tavoin? Kenties nykyajan tusinatavarat tuhannen vuoden kuluttua ovat "taide-esineitä" ja maksavat painonsa kultaa? Kenties sinisillä kukilla (heimo ja laji tuntemattomat Linnén järjestelmässä!) koristettu kahvikuppi, jonka äreä kyökkikarhu vihoissaan lyö säpäleiksi, tulevaisuudessa huolellisesti kitataan kokoon, pannaan lasikuvun alle salonkiin, ja vain talon rouvalla on lupa sitä tomuuttaa?

Minulla on makuuhuoneessani -- asun huoneessa "täyshoidolla" -- posliinikoira. Se on valkoinen koira. Sillä on vaaleansiniset silmät ja vaaleanpunainen kuono. Se on peräti kiltin ja sivistyneen näköinen haukku. Mutta en itse kuitenkaan sitä ihaile. Se suorastaan harmittaa minua. Ja kevytmieliset ystäväni nauraa virnistelevät sille, eikä edes emäntäni sitä ihaile, mutta puolustaa koiran läsnäoloa huoneessani sillä, että hän itse on saanut sen perinnöksi autuaalta täti-vainajaltaan.

Mutta 200 vuoden päästä on enemmän kuin todennäköistä, että koira kaivetaan esiin jossain paikassa, ilman koipia, häntä katkenneena ja myydään vanhana posliinina ja pannaan lasikaappiin. Ja ihmiset ojentelevat sitä ihaillen toisilleen. Heidän huomiotaan kiinnittää kuonon värin ihmeellinen syvyys ja he pohtivat, kuinka kaunis hävinnyt häntäpalanen epäilemättä oli ollut.

Me emme enää nykyään näe tuon koiran kauneutta. Se on meille liian tuttu. Se on kuin auringonlasku ja tähdet; niiden ihanuus ei meitä sykähdytä, koska ne ovat liian yleisiä meidän silmillemme. Niin on myös tuon posliinikoiran laita. V. 2288 ihmiset ovat siitä haltioissaan. Sellaisten koirien valmistuksesta on tullut kuollutta taidetta. Jälkeläisemme ihmettelevät, kuinka sen teimme ja sanovat, miten taitavia olimme. Meitä kutsutaan mielitellen "noiksi suuriksi vanhoiksi taiteilijoiksi, jotka kukoistivat 19 vuosisadalla ja valmistivat noita posliinikoiria."

Näyte-esinettä, jonka vanhin tytär valmisti koulussa, kutsutaan "viktoriaanisen aikakauden koristeeksi", ja on se miltei korvaamaton. Nykyajan tienvarsikapakan sinivalkoisia mukeja, naarmuisina ja lohkeilleina, metsästetään ja myydään painostaan kultaa; rikkaat ihmiset käyttävät niitä punaviinikuppeina, japanilaiset matkailijat ostavat niitä, jotka ovat välttyneet tuholta, "tuliaisina Ramsgatesta" ja "matkamuistoina Margatesta", ja vievät ne takaisin Jedoon muinaisina englantilaisina kuriositeetteina.

Tällä hetkellä Harris heitti pois airot, nousi ylös jättäen paikkansa ja istahti taakseen nostaen jalkansa ilmaan. Montmorency ulvoi ja teki kuperkeikan, jolloin ylimmäinen eväskori hypähti ympäri ja koko sisältö vieri ulos.

Olin varsin hämmästynyt, mutten menettänyt malttiani. Sanoin melko sävyisästi:

"Hei! Mitäs tuo on?"

"Mitäs tuo on? Miksi --"

Ei, tarkemmin ajatellen en kerrokaan, mitä Harris sanoi. Myönnän, että syy saattoi olla minun; mutta mikään ei oikeuta voimakasta kieltä ja karkeaa ilmaisua, erityisesti miehessä, joka on saanut huolellisen kasvatuksen, niinkuin tiedän Harrisin saaneen. Ajattelin muita asioita ja unohdin, kuten jokainen saattaa helposti ymmärtää, että pidin peräsintä, mistä oli seurauksena, että sotkeennuimme koko lailla hinausköyteen. Oli aluksi vaikea sanoa, mikä oli meitä ja mikä Middlesexin jokirantaa; mutta jonkin ajan kuluttua asia selvisi ja me pääsimme selville vesille.