Part 3

Senpä vuoksi nyt päätimme ottaa mukaan väkiviinakeittiön. Sekin on tarpeeksi kiusallista ainetta. Saa syödä väkiviinalla höystettyä paistia ja leipää. Mutta kaikitenkin on lamppusprii suurissa annoksissa nautittuna terveellisempää ihmisruumiille kuin lamppuöljy.

Toiseksi murkinaksi George ehdotti munia, lihamuhennosta, jota -- sanoi hän -- on helppo valmistaa, kinkkua, teetä, leipää, voita ja sokeroitua hedelmähilloa. Siinä olisikin tarpeeksi, arveli hän. Missään tapauksessa emme ottaisi mukaan _juustoa_. Juusto, samoinkuin öljy, pyrkii liiaksi ilmaisemaan läsnäolonsa. Se vaatii koko veneen itselleen. Se tunkeutuu joka paikkaan ja antaa höysteensä kaikelle. Ette tiedä sanoa mitä syötte, onko se omenatorttua, kaalipiirakkaa vaiko karviaismarjahilloa kerman kanssa. Kaikki maistuu juustolta! Ei, juustolla on liiaksi voimakas tuoksu.

Muistan miten kerran Liverpoolissa tapasin erään ystäväni, joka oli ostanut pari juustoa. Ne olivat upeita juustoja, pehmeitä ja mehukkaita, Niiden tuoksu levisi 200 hevosen voimalla, ja jo puolen penikulman päässä voi _haistaa_ ihmisen, joka oli niitä pidellyt. Niin, aijoin lähteä Liverpoolista, ja koska ystävälläni vielä oli siellä asioita toimitettavana, pyysi hän minua ottamaan juustot mukaani Lontooseen. Itse hän palaisi kotiin pari päivää myöhemmin ja hän pyysi minua pitämään hellää huolta juustoista.

"Vallan kernaasti, poikaseni", minä sanoin. "Teen sen kernaasti."

Se oli varsin muistettava matka, jonka tein juustojen seurassa. Otin ajurin asemalle. Mies ajoi ensin askel askeleelta, kuten unissakävijä. Mutta eräässä kadunkulmassa puhalsi tuuli takaapäin -- juustot olivat ylinnä vaunuissa -- ja ajuri alkoi piestä hevostaan kuin vimmattu ja saapui pikajunan vauhdilla asemalle.

Otin kaksi kantajaa kuljettamaan tavaroitani vaunuun. Se, jonka osalle molemmat juustot tulivat, sitoi nenäliinan suunsa ja sieranten ympärille.

Sain pilettini ja astelin mahtavasti juustojen perässä pitkin asemasiltaa ja ihmiset väistyivät kunnioittavasti oikealle ja vasemmalle. Oli paljon matkustajia ja vaunussa, johon astuin, oli jo seitsemän henkeä. Muuan äreä vanha herra tiuskasi, että vaunu jo oli täysi, mutta en ollut millänikään. Sijoitin juustot ylös verkkoon, istahdin, pyyhin hikeä kasvoiltani ja virkoin kohteliaasti hymyillen, että oli kuuma päivä. Kului pari sekuntia ja tuo vanha äreä herra alkoi näyttää levottomalta.

"Täällä on kovin raskas ilma", hän sanoi.

"Ihan tukehduttava", lisäsi hänen naapurinsa.

Ja sitten he alkoivat katsella oikeaan ja vasempaan, he haistelivat ilmaa, nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja siirtyivät toiseen vaunuun. Muuan lihava, arvokkaan näköinen rouva sanoi, että oli hävytöntä kohdella parempia ihmisiä moisella tavalla; hän kokosi lukemattomat käärönsä ja meni matkaansa. Jälellä olevat neljä matkustajaa kestivät tuokion kauvemmin, mutta vihdoin eräs heistä arveli, että vaunuun mahtoi olla kätketty lapsen ruumis ja kolme heistä nousi ja luikki tiehensä.

Hymyilin ainoalle jälelle jääneelle herralle -- otaksun hänen olleen papillista säätyä -- ja sanoin, että arvatenkin tulisimme saamaan koko vaunun itsellemme. Hän vastasi naurahtaen, että muutamat ihmiset pitävät turhaa touhua pikkuseikoista. Samassa juna läksi liikkeelle. Ja pian huomasin että matkatoverini näytti kovin hermostuneelta, hän käänteli itseään, pyyhki hikeä otsaltaan ja käyttäytyi kuin merisairas. Kun juna saapui Crewen asemalle, ryntäsi hän tuhkanharmaana kasvoiltaan ohitseni aseman ravintolaan ja kuulin hänen tilaavan puoli pulloa konjakkia, jonka hätäisesti kaatoi suuhunsa.

Hän ei enää palannut vaunuuni vaan etsi itselleen toisen paikan.

Crewesta saakka sain koko matkan olla yksin vaunussa, vaikka juna muuten oli tulvillaan väkeä. Kun pysähdyimme asemilla, yritti ihmisiä aina tulla vaunuuni.

"Täällä on runsaasti tilaa, Maria, mennään sinne." "Kas tässä, Tom, on aivan tyhjä vaunu." Mutta saatuaan oven auki, he kimpsuineen kampsuineen pysähtyivät kynnykselle. Ei kukaan tahtonut istua vaunuun; kernaammin he menivät toisiin, täyteen ahdettuihin vaunuihin tahi maksoivat lisäpiletin ensi luokkaan.

Eustonissa astuin junasta, otin juustot ja vein ne ajurilla ystäväni kotiin. Kun hänen vaimonsa tuli huoneeseen minua tervehtimään, hän ensin säpsähti, katseli ympärilleen ja kysyi liikutuksesta värisevällä äänellä:

"Mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle kaikki."

"Tässä on juustoa", minä vastasin. "Tom osti ne Liverpoolissa ja pyysi minua tuomaan ne mukanani."

Vakuutin vielä, etten ollut missään tekemisissä asian kanssa; rouva sanoi kernaasti sen uskovansa, mutta lupasi _puhua_ Tomille, kun tämä palasi kotiin.

Mutta Tom viipyi Liverpoolissa kauvemmin kuin mitä oli aikonut; ja kun ei häntä kolmen päivän kuluttua kuulunut, tuli rouva minun luokseni.

"Mitä Tom sanoi noista juustoista?" kysyi hän.

Vastasin, että hän oli käskenyt säilyttämään niitä kosteassa paikassa, ja ettei kukaan saanut niitä koskea.

Rouva huomautti:

"Ei ole luultavaa, että kukaan niitä koskee. Oliko Tom haistanut niitä?"

Luulin hänen sitä tehneen ja lisäsin, että hän näytti olevan suuresti niihin kiintynyt.

"Luuletteko, että hän pahastuisi", kysäsi hän, "jos maksaisin punnan jollekin jätkälle, jotta hän veisi ne pois talosta ja kuoppaisi jonnekin syrjäiseen paikkaan?"

Vastasin luulevani, ettei Tom silloin enää ikinä voisi tuntea elämän halua.

Rouva sai uuden ajatuksen.

"Kuulkaa, ettekö _Te_ tahtoisi säilyttää niitä hänelle?" kysyi hän. "Saanko lähettää ne tänne Teille?"

"Rouvani", minä vastasin, "omasta puolestani rakastan juuston hajua, ja olen alati pitävä matkaani Liverpoolista niiden seurassa onnistuneena, suloisena huvimatkana. Mutta täällä maailmassa täytyy meidän myös ottaa huomioon toisten tunteita. Nainen, jonka katon alla minulla on kunnia asua, on leski ja, kuten luulen, sitäpaitse orpo. Hän tuntee voimakasta, tahtoisin sanoa kaunopuheliasta, vastenmielisyyttä kaikkea 'konstailemista' vastaan. Ja tunnen vaistomaisesti, että hän pitäisi miehenne juustojen oleskelua talossaan 'konstailemisena', ja minä en koko maailman aarteiden hinnasta tahtoisi minusta sanottavan, että konstailen leskien ja orpojen kanssa."

"No niin", virkkoi ystäväni vaimo nousten tuolilta, "niinpä ei ole muuta neuvoksi kuin että minä ja lapset muutamme hotelliin asumaan, kunnes nuo juustot ovat syödyt loppuun. Kieltäydyn kauvempaa asumasta samassa talossa kuin ne."

Hän piti sanansa ja antoi matamin hoitaa taloa sillä välin. Kun näet tältä, matamilta, kysyttiin tunsiko hän hajua, vastasi hän: "Mitä ihmeen hajua?" ja kun hänen käskettiin sijoittaa nenänsä aivan juustoihin kiinni ja vetää henkeä sieranten kautta, sanoi hän tuntevansa lievän meloonituoksun. Tästä tehtiin johtopäätös, ettei juustoilmakehä voinut -- ainakaan sanottavasti -- vahingoittaa tätä naista, jonka vuoksi hän sai jäädä taloa vartioimaan.

Hotellin lasku nousi 15 guineaan ja ystäväni Tom laski, että juustot täten tulivat maksamaan hänelle 8 shillinkiä 6 penceä naula. Hän sanoi suuresti pitävänsä juustosta, mutta moinen hinta nousi hänen varojensa yli. Hän päätti hävittää koko juustot ja heitti ne kanavaan, mutta sai onkia ne ylös jälleen, sillä kaikki laivurit ja kipparit joella tekivät valituksen maistraattiin. He sanoivat tukehtuvansa. Sitten hän eräänä pimeänä yönä piiloitti ne seurakunnan ruumishuoneeseen. Mutta _coroner_ älysi ne ja nosti hirmuisen metelin.

Hän sanoi, että se oli salajuoni, jonka kautta aijottiin saada hänet viralta pois herättämällä vainajat arkuissaan.

Lopultakin ystäväni pääsi niistä eroon kuljettamalla ne autiolle merenrannalle, minne ne kaivettiin syvälle hietaan. Tämä seutu sai senjälkeen oivallisen maineen, Matkustajat ihmettelivät, etteivät ennen olleet tunteneet miten voimakasta meri-ilma oli, ja rintatautisia tulvi vielä vuosia jälkeenpäin näille seuduille.

Vaikka minä pidän paljon juustosta, luulen, että George on oikeassa siinä, ettei meidän tule ottaa lainkaan juustoa mukaamme.

"Saamme tulla toimeen teettä iltapäivillä", sanoi George (Harrisin naama synkistyy), "mutta sen sijaan syömme k:lo 7 oikein vankan aterian -- puolinen, iltatee ja illallinen yhdistettyinä."

Harrisin kasvot alkoivat taas kirkastua. George ehdotti liha- ja hedelmäpiirakoita, kylmää paistia, tomaatteja, hedelmiä ja vihanneksia. Mitä juotavaan tuli, päätimme ottaa mukaamme erästä Harrisin keksimää tahmeaa seosta, jota veteen sekoitettuna sanotaan limonaatiksi, ja sitäpaitse teetä ja pullon whiskya, siltä varalta, sanoi George, että kaatuisimme.

Minusta tuntuu, että George liiaksi usein jankuttaa kaatumisesta. Ei ole hyvä ennustella moisia tapaturmia vesille lähtiessä.

Mutta olen iloinen siitä, että otimme whiskya mukaan.

Olutta emme ottaneet eikä viiniä. Ne tekevät ihmisen uniseksi ja tylsäksi, joten ne eivät sovellu veneretkelle. Iltasin voi kyllä ottaa lasin, kun istuu ulkona kaupungilla, katselemassa ihmistulvaa, mutta auringonpaahteessa, kun on kova työpäivä edessä, on paras olla niitä nauttimatta.

Teimme luettelon kaikesta mitä ottaisimme mukaan, ja siitä koitui pitkä lista, ennenkuin iltasella erosimme. Seuraavana päivänä -- se oli perjantai -- ostimme kaikki tarpeet ja kokoonnuimme iltasella latomaan niitä kokoon. Meillä oli suuri matkalaukku vaatteita ja pari tukevaa koria muonavaroja ja keittoastioita varten. Siirsimme pöydän akkunan luo, ladoimme tavarat suureen läjään lattialle ja istahdimme sitä katselemaan.

Minä julistin tahtovani "pakata."

Olen ylpeä taidostani sillä alalla. Tavaroiden kokoonpano matkalle lähtiessä on muuan niitä monia asioita, joissa tiedän olevani kaikkia muita ihmisiä etevämpi (ihmettelen joskus itsekin miten paljon tämmöisiä asioita on olemassa). Selitin asian Georgelle ja Harrisille ja huomautin, että olisi viisainta jättää koko homma minun huostaani. He antoivat suostumuksensa epäilyttävän alttiisti, mikä sai minut aavistamaan pahaa. George täytti piippunsa ja heittäysi nojatuoliin. Harris taasen nosti koipensa pöydälle ja sytytti sikarin.

Se ei ollut lainkaan ollut tarkoitukseni. Minä tietenkin olin ajatellut, että ottaisin koko edesvastuun niskoilleni ja George ja Harris suorittaisivat työn minun johdollani. Joskus täytyisi minun puuttua asiaan, työntää heidät syrjään säälivällä: "No, olet sinä...! Kas sitä! _Näin_ se on tehtävä. Näitkö miten helposti se kävi!" -- niin sanoakseni opettaisin heitä. Heidän käsityksensä asiasta harmitti minua. Ei mikään kiukuta enemmän kuin nähdä toisten vetelehtivän kädet ristissä, kun itse on työssä ja touhussa.

Asuin muutamakseen yhdessä erään toverin kanssa, joka oli saattaa minut raivoon moisella käytöksellä. Hän voi tuntikaudet venyä sohvalla ja seurata minua katseillaan, kun puuhasin huoneessa. Hän sanoi, että teki oikein hyvää nähdä minun olevan työssä. Hän tunsi nyt, sanoi hän, ettei elämä ollut tyhjä unelma, vaan ylevä tosiasia täynnä jaloja tehtäviä ja velvollisuuksia. Hän oli hapuillut pimeydessä, kunnes tapasi minut, sillä hän ei koskaan ollut nähnyt tehtävän työtä.

Minä en ole sen luontoinen. En voi nähdä toisten hommaavan ja itse olla laiskana, vaan tahdon johtaa työtä, käydä kädet taskuissa ja antaa hyödyllisiä ohjeita. En voi sille mitään. Se johtuu tarmokkaasta luonteestani, otaksun.

En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan aloin latoa tavaroita kokoon. Se oli pulmikkaampi tehtävä kuin olin odottanut, mutta vihdoin sain matkalaukun kokoon ja istahdin sille vetämään hihnoja kiinni.

"Etkö aijokaan ottaa jalkineita?" huomautti Harris.

Katsahdin ympärilleni ja älysin unhoittaneeni ne. Se on niin Harrisin tapaista. Hän ei tietystikään voinut sanoa sitä, ennenkuin laukku oli pantu kiinni! Ja George nauraa virnisteli -- tuota harmittavaa, typerää, pirullista nauruaan, johon vain hän kykenee. Se saattaa minut aina raivoon.

Avasin laukun ja sulloin jalkineet sinne. Juuri kun olin sitä lukitsemassa, sain kauhistuttavan ajatuksen: oliko hammasharjani tullut mukaan? En tiedä mistä se tulee, mutta en koskaan tiedä onko hammasharja mukana vai eikö.

Se on kapine, hammasharjani, joka kiusaa minua ollessani matkoilla ja katkeroittaa koko elämäni. Näen unta, ettei sitä ole mukana, herään kauhusta väristen ja syöksen vuoteeltani sitä etsimään. Aamusin sullon sen laukkuun, ennenkuin olen sitä käyttänyt, ja saan purkaa kaikki; -- tavallisesti löydän sen viimeisten esineiden joukosta laukun pohjalta. Sitten "pakkaan" jälleen ja unhoitan sen hotelliin, niin että viimeisessä tingassa saan juosta sitä noutamaan ja viedä sen asemalle nenäliinaan kiedottuna.

Tietysti täytyi minun nytkin purkaa koko laukku ja -- tietenkään en sitä löytänyt. Mellastin tavaroitten parissa niin perinpohjin, että ne vihdoin lienevät olleet siinä tilassa, missä ne olivat ennen maailman luomista, kun vallitsi kaaos. Georgen ja Harrisin harjat löysin kahdeksantoista kertaa peräkkäin, mutta en omaani. Ladoin tavarat yksitellen laukkuun ja ravistin joka esinettä. Vihdoinkin löysin harjani -- saappaasta. "Pakkasin" vielä kerran.

Kun olin valmis, kysyi George oliko saippua mukana. Vastasin että minusta se oli samantekevä; löin laukun kiinni ja kiristin remmit. Huomasin työni päätettyä että olin sullonut tupakkamassini laukkuun, joten se oli taasen avattava. Vihdoin k:lo 10.50 oli laukku kunnossa, mutta molemmat korit olivat vielä jälellä. Harris sanoi, ettei meillä enää ollut kuin 12 tuntia lähtöömme, jonka vuoksi oli parasta, että George ja hän suorittivat loput. Minä suostuin, istahdin nojatuoliin ja he ryhtyivät työhön.

He alottivat reippaasti ja hilpeästi arvatenkin näyttääkseen minulle, miten sen tuli käydä. Minä en virkkanut mitään -- odotin. Kun George on joutunut hirteen, on Harris huonoin tavaransälyttäjä maailmassa. Minä katselin tavararöykkiöitä: lautasia ja kuppeja, kattiloita, pulloja ja purkkeja, keittiöitä, leipiä, piirakoita, hedelmiä y.m., y.m. ja aavistin, että näytelmä pian tulisi huvittavaksi.

En erehtynytkään. He alottivat särkemällä kupin. Se oli heidän ensi työnsä. He tekivät sen kaiketi näyttääkseen minulle mihin kaikkeen _kykenivät_ ja herättääkseen huomiotani.

Sitten Harris sijoitti mansikkahillon tomaatin päälle, joka meni mäsäksi, niin että se oli teelusikalla sorkittava ulos.

Nyt oli Georgen vuoro ja hän tallasi voihin. Minä en virkkanut sanaakaan, vaan asetuin istumaan pöydän laidalle ja katselin ukkosten hommaa. Se harmitti heitä enemmän kuin terävin pilkka, minä tunsin sen. Se hermostutti heitä ja teki heidät levottomiksi; he tallasivat tavaroita, toisia he asettivat paikkoihin, mistä niitä tarvittaessa ei löydetty. He sijoittivat piirakat pohjalle ja raskaita esineitä päälle, jolloin edelliset musertuivat.

Suolaa he siroittelivat joka paikkaan, ja voi sitten! En koskaan elämässäni ole nähnyt kahden ihmisen saavan niin suuria aikaan voinaulalla kuin nyt. Sittenkuin George oli irroittanut tohvelinsa siitä, yrittivät he sulloa sitä kattilaan. Se ei tahtonut mennä sinne, ja jo sisällä oleva osa ei enää tahtonut tulla ulos. Lopultakin he onkivat sen kattilasta ja sijoittivat sen tuolille. Harris istahti nyt sen päälle, niin että se tarttui kiinni hänen housuihinsa, jonka jälkeen he alkoivat etsiä sitä joka sopesta.

"Voin mennä valalle siitä, että panin sen tuolille", jupisi George tuijottaen tyhjää tuolia.

"Näin omin silmin, että panit sen siihen pari minuuttia sitten", sanoi Harris.

He vaelsivat taas huoneen ympäri, mutta voita ei löytynyt; ja ällistyneinä tuijottivat he toisiinsa.

"En vielä ole mokomaa nähnyt", virkkoi George.

"Se on oikea ihme!" säesti Harris.

George meni nyt Harrisin selän taakse ja huomasi missä voi oli.

"Kas, tuossahan se on ollut koko ajan", murahti hän.

"Missä?" tokasi Harris ja pyörähti katsomaan.

"Seiso alallasi, kuuletko!" ärjäsi George hyökäten hänen jälessään.

Vihdoin he saivat sen irroitetuksi ja panivat sen teekannuun.

Montmorency oli tietenkin mukana koko ajan. Montmorencyn korkein pyrintö elämässä on tuppautua toisten ihmisten tielle ja saada heidät noitumaan. Jos hän voi sekaantua asiaan, missä häntä ei tarvita ja saada häiriötä aikaan, niin että raivostuneena nakkaa ensi esineen, joka käteen sattuu, hänen jälkeensä, silloin tuntee hän, ettei hänen päivänsä ole mennyt hukkaan.

Hänen suurin nautintonsa on saada joku kompastumaan häneen ja latelemaan karkeita kirouksia, ja kun se hänelle onnistuu, ei hänen ylpeydellään enää ole rajoja.

Tietysti hän nytkin tuli ja istahti esineiden päälle, joita juuri sillä hetkellä tarvittiin. Häntä näytti myös vaivaavan harhaluulo, että George ja Harris ojentaessaan kättään jotakin ottamaan halusivat hänen kylmää, kosteata kuonoaan käteensä. Hän tallasi hillopurkkiin, pureskeli teelusikoita; vihdoin hän leikillä kuvitteli sitrooneja rotiksi ja hypätä loikkasi vasuun sekä "tappoi" niistä kolme, ennenkuin Georgen onnistui läimäyttää häntä paistinpannulla.

Harris sanoi, että minä yllytin koiraa. En suinkaan häntä yllyttänyt. Moinen koira ei kaipaa yllykettä. Se on hänen luontainen, synnynnäinen perisyntinsä, joka saa hänet täten käyttäytymään.

Valmistukset olivat lopussa klo 12.50 yöllä. Harris istahti suurimman vasun päälle ja lausui toivovansa, ettei mitään ollut särkynyt. George sanoi, että mikä särkyi, _oli_ särkynyt, ja tämä viisaus näytti häntä lohduttavan. Hän sanoi myös olevansa valmis menemään levolle ja niin olimme me toisetkin. Harris nukkuisi tämän yön luonamme ja me nousimme kaikki yläkertaan. [Englantilaisessa kodissa ovat makuuhuoneet aina talon yläkerrassa. Suom. muist.]

Vedimme arpaa vuoteista ja tuloksena oli, että Harris nukkuisi minun huoneessani.

"Miten aikaiseen herätän teidät, pojat?" kysäsi George.

Harris vastasi: "Kello seitsemän."

"Ei, kello kuusi", sanoin minä, sillä aijoin kirjoittaa pari kirjettä.

Riitelimme tästä tuokion Harrisin kanssa, mutta tingimme puolet kumpikin ja sanoimme siis 1/2 7.

"Herätä meidät klo 6.30, George", sanoimme.

George ei vastannut, ja huomasimme sen johtuvan siitä, että hän oli vaipunut uneen ja nukkui kuin hako. Me sijoitimme nyt kylpyammeen siten, että hänen aamulla täytyi ehdottomasti astua siihen. Tyytyväisinä menimme sitten levolle.

VIIDES LUKU.

Mrs P. herättää meidät. -- Laiskiainen George. -- Muutama sana säänennustuksista. -- Matkatavaramme. -- Nuorison turmellus. -- Lähdemme matkalle kansan riemuitessa; tulemme Waterloo-asemalle. -- Lounasradan virkamiesten tietämättömyys maallisista asioista -- semminkin junista. -- "Mä lykkään purteni laineillen."

Se oli mrs Poppets, joka seuraavana aamuna herätti minut.

Hän sanoi:

"Tiedättekö, että kello on lähemmä yhdeksän, sir?"

"Yhdeksän, mitä helkkarissa?" tokasin minä hyökäten vuoteelta.

"Kello on yhdeksän", toisti emäntäni avaimen reijästä. "Pelkäsin, että herrat nukkuisivat liian kauvan."

Herätin Harrisin ja julistin mitä kello oli.

"Luulin, että aijoit nousta 1/2 7", sanoi hän.

"Se oli aikomukseni", vastasin, "mikset herättänyt minua?"

"Miten voin herättää sinut, kun et sinä herättänyt minua?" vastusti hän. "Nyt emme ennätä veneelle ennen kahtatoista. Kummastelen, että lainkaan enää tänään viitsit nousta vuoteelta."

"Niin, kiitä onneasi, että sen teen", vastasin. "Jollen olisi sinua herättänyt, olisit vetänyt hirsiä 14 päivää yhtä mittaa."

Nalkutimme täten jonkun minuutin, kunnes meidät keskeytti Georgen uhmaava kuorsaus. Tuo sulosävel muistutti nyt meitä hänen olemassa olostaan. Tuolla nukkui hän -- mies, joka kysyi koska saisi meidät herättää -- nukkui selällään, suu ammoillaan ja polvet koukussa.

En tiedä sanoa, mistä se johtuu, mutta minua harmittaa sanomattomasti nähdä toisen vetävän unia, kun itse olen jalkeilla. On niin hirvittävää nähdä miten kalliit tunnit ihmiselämässä -- hetket kultaa kalliimmat, jotka eivät koskaan palaa -- nukutaan, niin, tuhlataan eläimellisessä unessa.

Siinä venyi nyt George syntisessä laiskuudessa tuhlaten ajan kallisarvoista lahjaa; hänen kallis elämänsä, josta hän kerran saisi tehdä ankaran tilin, valui hyödytönnä hukkaan. Hänhän olisi voinut olla täydessä toimessa ja ahtaa sisäänsä munia ja porsaspaistia tahi härsyttää koiraa sen sijaan että nukkui sielua tylsistyttävässä unessa.

Se oli kauhea ajatus. Harris ja minä näytimme saaneen sen samalla hetkellä. Päätimme pelastaa ystävämme ja tämä ylevä ajatus sai meidät unhoittamaan oman riitamme. Hyökkäsimme vuoteen ääreen ja kiskoimme peitteen lattialle, jonka jälkeen Harris takoi häntä tohvelilla ja minä mylvin hänen korvaansa. Saimme hänet vihdoin hereille!

"Mi-mikä on hätänä?" mutisi hän ja nousi istualleen.

"Ylös, unikeko, laiskiainen!" ärjäsi Harris. "Kello on neljännestä yli yhdeksän."

"Älä helkkarissa!" tokasi George ja hypähti sängystä suoraan kylpyammeeseen. "Kuka vietävän lurjus tämän on tehnyt?"

Sanoimme, että hän oli aasi, kun ei voinut nähdä kylpyammetta.

Pukeuduimme nyt kiireesti, mutta muistimmekin, että kampa, hiusharja ja hammasharjat olivat matkalaukussa (riivattu hammasharja lopulta vie minulta hengen!) Meidän täytyi siis mennä alas ja penkoa esille nuo tarvekalut. Kun se oli tehty, niin alkoi George vaatia parranajovehkeitään. Sanoimme, että hän tällä kertaa saisi tulla toimeen ilman niitä, sillä emme aikoneet avata enää matkalaukkua, ei hänen eikä kenenkään vuoksi.

"Älkää juonitelko", jankutti hän. "Enhän voi näyttäidä Cityssä tämmöisellä leuvalla."

Se oli kyllä ikävää Cityn vuoksi, mutta mitä inhimilliset kärsimykset meitä liikuttivat? Ja Harris virkkoi lohduttavasti, että City saisi luvan tyytyä tähän kovaan koettelemukseen.

Me menimme alakertaan murkinalle. Montmorency oli lähettänyt kutsumuskirjeitä parille koiratuttavalle, jotta he läsnäolollaan kunnioittaisivat lähtöämme, ja herrasväki tapella räyhäsi aikansa ratoksi ulkona portailla. Me rauhoitimme heitä sateenvarjolla ja kävimme käsiksi kotletteihin ja kylmään häränpaistiin.

"Tukeva murkina on sangen tärkeä asia", virkkoi Harris ja haravoi lautaselleen pari, kolme kotlettia huomauttaen että oli parasta syödä ne lämpimiltään; häränpaisti sensijaan jouti odottamaan.

George otti sanomalehden ja luki meille viimeiset haaksirikkouutiset ja merionnettomuudet sekä "Ilmatiedot." Viimeksimainitut ennustivat "sadetta, koleata säätä, vaihtel. kaunista" (mitä tämä sään tavallistakin inhoittavampi ominaisuus sitten merkinnee), "ukkosta ilmakehässä, tuuli itäinen, ilmanpaine alhainen keski Engl. (Lontoo ja Kanava). Ilmapunt. laskee."

Kaikista typeristä keksinnöistä joilla meitä nykyaikana rasitetaan, ovat "Ilmatiedot" kieltämättä kiusallisimmat. Ne "ennustavat" eilis- tahi toispäivän säätä ja aina päinvastoin kuin sää tänäpänä todellisuudessa on. Muistan miten minulta tässä takavuosina turmeltui kokonainen vapaapäivä syksyllä, syystä että luotin paikkakunnan ilmatietoihin. "Kova sade ja ukonilma tänään tulossa", julistettiin maanantaina, ja me, pässinpäät, peruutimme huviretkemme ja istuimme koko jumalan pitkän päivän hotellissa sadetta odotellen. Ja iloisia, naureskelevia ihmisiä ajeli akkunoitten ohi vaunuissa ja kieseissä; aurinko paistaa heloitti eikä taivaalla ollut pilvenhattaraakaan näkyvissä.

"Kyllä ne sieltä palaavat likomärkinä", sanoimme me seisten akkunassa heidän iloaan katselemassa.

Ja me hymähdimme ajatellessamme miten he kastuisivat. Sitten istahdimme takkavalkean ääreen lukemaan ja koko ajan paistoi aurinko huoneeseen, niin että 12 ajoissa oli painostavan kuuma oleskella sisällä, ja me odotimme vain sadekuuroa ja salamoita.

"Kyllä siitä iltapäivällä nousee aika jyry, saattepa nähdä", sanoimme. "Ja miten nuo hupakot saavat vettä niskaansa!"

Kello yhden ajoissa tuli emäntämme kysymään emmekö aikoneet käyttää hyväksemme kaunista säätä.

"Ei", vastasimme naurahtaen merkitsevästi, "me emme aijo kastua."

Ja kun iltapäivä vieri menojaan eikä sadetta kuulunut, lohdutimme itseämme sillä, että se tulisi sitä kiihkeämpänä, aivan odottamatta, kun ihmiset olivat kotimatkalla eivätkä voisi päästä katon alle, joten he kastuisivat sitäkin enemmän. Mutta ei satanut pisaraakaan ja ihanaa päivää seurasi ihana yö.