Part 2

Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea, kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta -- kunnes äänemme vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin -- ei kukaan ole halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi rauha, sopu ja rakkaus -- ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto, kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. --

Harris sanoi:

"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."

Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole runollisuuden oirettakaan -- ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää kastiketta pihvipaistilleen.

Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja huudahtaisit:

"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?" tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:

"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut -- _se_ on sinut parantava silmänräpäyksessä."

Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi virkkaen:

"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima nektaria."

Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.

On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei _näytä_ niin peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.

Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan. Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi, näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko hökötyksen.

"Mitä sinä siellä teet?" huudat.

"Entäs _sinä_?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"

"Älä _sinä_ raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!" kiljaset.

"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."

"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä, niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.

"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa kiihkeä nykäys ja _sinun_ puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi, mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette samalla kertaa:

"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"

Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.

Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.

Illallisaterian huomattavin ruokalaji on -- sadevesi. Leipä sisältää 2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.

Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan, ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin menemään levolle.

Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan -- ja koko ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet, että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.

Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla huomaatkin, että se on Jim.

"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.

"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"

"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä on Bill?"

Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni vastaa raunioista:

"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."

Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut, että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.

Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä kuiskauksilla.

Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla. Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.

Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä täyteen.

Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."

Mutta saatuani maksaa tusinan kananpoikia, jotka hän oli surmannut; käytyäni hänen niskaansa ja kannettuani hänet -- murisevana ja potkivana -- pois 114 katutappelusta; kun eräs vanha rouva näytti minulle kuolleen kissan ja nimitti minua "murhaajaksi"; kun naapurini haastoi minut oikeuteen syystä, että annoin "vihaisen koiran" käydä ulkona, koiran, joka oli pitänyt häntä piiritystilassa hänen omassa halkovajassaan kylmänä yösydännä, niin ettei hän pariin tuntiin rohjennut pistää nenäänsä ovesta ulos; ja vihdoin kuultuani että puutarhuri oli voittanut 30 shillinkiä vedonlyönnissä Montmorencyn rotantappamistaidosta, niin aloin vähitellen uskoa, ettei häntä vielä muutamaan aikaan otettaisi täältä pois.

Lurjustella tallin edustalla ja koota ympärilleen valittu kokoelma kaupungin pahimpia koiralurjuksia, sekä retkeillä niiden seurassa pitkin raitteja tappelemassa toisten koiralurjusten kanssa, se on Montmorencyn mielestä oikeata "elämää." Siksipä hän innokkaasti hyväksyikin hotelli- ja majatalotuuman.

Kun tämä asia niinmuodoin oli ratkaistu kaikkien neljän tyytyväisyydeksi, oli vielä päätettävä mitä ottaisimme mukaamme. Olimme juuri alottaneet keskustelun, kun Harris sanoi, että oli jo kylliksi puhuttu yhdeksi iltaa, ja ehdotti, että menisimme ottamaan pikarin. Hän oli näet keksinyt paikan tässä lähellä, torin varrella, missä oli oivallista irlantilaista whiskya tarjolla.

George sanoi olevansa janoinen (hänellä on aina jano) ja kun minäkin aavistin, että pisara lämmintä whiskya sitroonan keralla olisi hyvää sairaudelleni, keskeytimme istunnon seuraavaan iltaan, ja kokouksen jäsenet ottivat hattuunsa ja menivät ulos.

KOLMAS LUKU.

Varustuksia. -- Miten Harris työskentelee. -- Miten vanhempi perheenisä ripustaa taulun seinälle. -- George tekee järkevän ehdotuksen. -- Miten viehättävää uiminen aikaisin aamulla on. -- Varokeinoja kaatumisen varalle.

Kokoonnuimme siis taas seuraavana iltana neuvottelemaan ja järjestämään matkaamme.

"Ensiksi tulee meidän päättää, mitä otamme mukaamme. Sinä, J., hankit paperiliuskan ja kirjoitat, sinä, George, otat hintaluettelot, ja jos minä saan lyijykynän, niin laadin luettelon."

Se on niin Harris'in tapaista -- hän on hyvin hanakka ottamaan koko työkuorman ja -- sälyttämään sen toisten niskoille.

Hän muistuttaa minua setä Podger-vainajasta. Koko talo oli aina ylösalaisin, kun setä Podger itse ryhtyi johonkin hommaan. Kun esim. uusi taulu tuotiin taloon, kysyi täti Podger, mitä sille tehtäisiin, mihin setä Podger vastasi:

"Jätä se asia _minun_ huostaani, äläkä turhia huolehdi _Minä_ kyllä pidän siitä huolen."

Ja sitten hän riisui takkinsa ja alotti. Hän lähetti tytön puotiin ostamaan nauloja kuudella pencellä ja muuan pojista sai juosta heti perässä sanomaan minkä kokoisia niiden tuli olla. Näin hän komenteli, kunnes koko talo oli liikkeellä.

"Mene sinä, Will, noutamaan minulle vasara", huusi hän; "ja anna sinä viivotin tänne, Tom. Tarvitsen portaat ja sitäpaitse tuolin keittiöstä. Jim saa mennä mr Gogglesin luo ja sanoa papalta terveisiä, kysyä miten on sedän kipeän jalan laita ja pyytää lainaksi selän vesivaakaa. Älä mene tiehesi sinä, Maria, sillä jonkunhan täytyy pitää kynttilää minulle; kun tyttö palaa puodista, saa hän mennä takaisin ostamaan hieman rautalankaa, johon taulu ripustetaan, ja Tom -- missä on Tom? -- tule tänne sinä, Tom, ja ojenna minulle taulu."

Setä nosti taulua ja pudotti sen lattiaan, niin että se irtautui kehyksistä, ja koettaessaan pelastaa lasia, leikkasi hän sormensa. Hän alkoi nyt juosta ympäri huonetta etsien nenäliinaansa. Hän ei sitä löytänyt, sillä se oli nutun taskussa, nutun, jonka oli riisunut yltään. Kun hän ei löytänyt takkiaan, sai koko perhe lakata työkaluja etsimästä ja ruveta etsimään takkia. "Eikö koko talossa ole ihmistä, joka tietäisi missä takkini on? Mokomaa joukkiota en ole ikipäivinäni nähnyt -- se on varma! -- Teitä on puoli tusinaa, ettekä voi löytää takkiani, jonka viisi minuuttia sitten riisuin yltäni! Mitä p...!"

Hän oli noussut tuoliltaan ja huomasi istuneensa takin päällä. Hän sanoi nyt:

"Ei tarvitse etsiä enää; löysin sen itse. Yhtä kernaasti voisi pyytää kissaa etsimään jotakin, kuin odottaa, että te mitään löydätte."

Puolitiimaa kuluu sormen sitomiseen. On hankittu uusi lasi, ja työkalut, portaat, tuoli ja kynttilä ovat paikallaan. Setä Podger ryhtyy nyt hommaan, ja koko perhe, palvelustyttö ja apumatami siihen luettuina, seisoo siinä puoliympyrässä valmiina häntä avustamaan.

Kaksi pitää tuolia paikallaan, kolmas auttoi hänet nousemaan tuolille ja tuki häntä; neljäs ojensi hänelle naulan, viides vasaran, mutta juuri kun oli sen saanut, hän pudotti naulan.

"Kas niin", virkkoi hän äreästi, "nyt se vietävä putosi."

Nyt heittäysimme kaikin pitkäksemme permannolle etsimään naulaa, ja setä seisoi tuolilla äristen ja muristen ja tahtoi tietää aijoimmeko antaa hänen seistä siinä koko yön.

Vihdoin löytyi naula, mutta sillä aikaa oli setä hukannut vasaran.

"Missä vasara? Mihin on vasara joutunut? Siinä teitä on seitsemän kappaletta, eikä kukaan tiedä missä vasara on!"

Kun vasara vihdoin löytyi, ei hän enää löytänyt merkkiä seinässä mihin naula oli lyötävä. Meidän täytyi nyt yksi kerrallaan nousta hänen viereensä tuolille etsimään merkkiä. Jokainen meistä löysi sen eri kohdalla, ja setä nimitti meitä naudoiksi, kutakin erikseen, ja käski meidän laputtaa tiehemme. Sitten hän otti viivottimen, mittasi välin uudelleen ja sai sen puoleksi 31 3/8 tuumasta nurkasta lukien. Hän yritti nyt suorittaa päässä tämän jakotehtävän, mutta sekaantui peräti.

Siten piti _meidän_ laskea se päässä; jokainen sai eri tuloksen ja me aloimme pilkata toisiamme. Siinä mellakassa unhoitimme alkuperäisen luvun, niin että setä Podger sai taas mitata välin uudestaan.

Hän käytti tällä kertaa nauhaa, ja ratkaisevalla hetkellä, kun tuo vanha narri kumartui tuolilta 45° kulmaan ulottuakseen pisteeseen, joka oli ainakin kolme tuumaa liian etäällä, luiskahti nauha seurauksella, että hän pudota rojahti piaanolle ja sai syntymään sangen ihanan musikaalisen sävelen, kun hänen päänsä ja ruumiinsa löivät kaikkia koskettimia samalla kertaa.

(Täti Maria virkkoi nyt, ettei voinut sallia lasten seistä kuulemassa moista puhetta).

Lopultakin setä Podger sai uuden merkin, asetti naulan kohdalleen vasemmalla kädellä ja tarttui oikealla vasaraan. Ensi lyönti sattui peukaloon; setä mylvi ja noitui tuskasta ja pudotti vasaran jonkun varpaille.

Täti Maria virkkoi nyt suopeasti, että kun setä Podger tästä lähin aikoi lyödä naulan seinään, olisi paras ilmottaa se ajoissa, jotta hän -- täti -- tietäisi matkustaa tervehtimään äitiään viikon päiviksi, sillä aikaa kun tämä työ suoritettiin.

"Oh, te naiset touhuatte aina turhan vuoksi", vastasi setä Podger ja ojenteli ruumistaan. "Tämmöiset pikku askareet huvittavat minua."

Hän teki nyt uuden yrityksen ja toisella iskulla meni naula koko rappauksen läpi, ja puoli vasaraa teki sille seuraa, niin että setä horjahti seinää vastaan semmoisella tarmolla, että hänen nenänsä melkein litistyi.

Saimme jälleen etsiä nyörin ja viivottimen ja -- tehtiin uusi reikä! Vihdoin -- puoliyön seuduissa -- oli taulu ripustettu paikalleen; mutta se oli hyvin viistossa ja seinä usean neliökyynärän alalla taulun ympärillä näytti siltä kuin olisi sitä auralla kynnetty, ja me kaikki olimme uuvuksissa ja noloja -- paitse setä Podger.

"Kas niin", hän sanoi astuessaan tuolilta suoraan matamin liikavarpaille ja ylpeydellä katsellessaan käsialaansa seinässä. "Joku toinen olisi moisen pikkuseikan vuoksi turvautunut nikkarimestarin apuun." --

Olen vakuutettu siitä, että Harrisista koituu juuri semmoinen perheenisä, kunhan hän saa varttua, ja sanoin hänelle mielipiteeni. En voinut sallia, että hän ottaisi niin paljon työtä niskoilleen ja sanoin:

"Ei, _sinä_ voit hankkia kynän, paperia ja hintaluettelot, Georgesta tulee sihteeri ja minä suoritan loput työstä."

Ensin laatimamme luettelo hyljättiin. Huomasimme näet, ettei Thamesjoella voisi niin suuri alus kulkea, johon listalla olevat tavarat mahtuisivat. Revimme senvuoksi luettelon rikki ja ryhdyimme tekemään uutta.

George sanoi:

"Olemme peräti väärällä tolalla. Me emme saa ajatella, mistä meillä kenties voi olla hyötyä, vaan mitä ehdottomasti tarvitsemme."

George puhuu -- joskus -- niin viisaasti, että täytyy ihmetellä mistä hän saa moisia järkeviä ajatuksia.

"Emme ota mukaamme telttaa", ehdotti George, "vaan otamme ennemmin katoksella varustetun veneen. Se on paljon yksinkertaisempi ja mukavampi."

Tämä näytti olevan viisas ehdotus ja me hyväksyimme sen. En tiedä onko lukija koskaan nähnyt semmoista laitosta. Veneen poikki sovitetaan joukko rautakaaria, joiden yli sitten jännitetään purjekangas ja kiinnitetään veneen laitoihin. Siten tulee veneestä hauska, mukava asunto, vaikka siellä on hieman kuuma nukkua, mutta kaikellahan on varjopuolensa, niinkuin sanoi mies, jonka anoppimuori oli kuollut, kun hän sai maksaa hautajaiskustannukset.

George sanoi, että meidän tuli ottaa mukaan huopapeite miestä kohti, lyhty, saippuaa, hiusharja ja kampa (yhteisesti käytettäväksi) pesuvati, hammaspulveria, partaveitsi (tämä kuulostaa melkein ranskankielen kirjoitusharjoitukselta, vai kuinka?) ja pari suurta kylpyliinaa. Olen tehnyt havainnon, että ihmiset aina ryhtyvät suurellisiin kylpyhommiin aikoessaan veden lähettyville, mutta tavallisesti supistuvat kylvyt ja uiminen hyvin vähiin, kun he tulevat perille.

Niin on minunkin laitani. Päätän usein -- kun olen Lontoossa -- nousta varhain aamusella ja mennä uimaan ennen murkinaa. Panen siis uimahousut ja lakanan huolellisesti paperiin. Minä käytän aina punaisia uimahousuja. Luulen, että niiden punainen väri erinomaisesti soveltuu ihoväriini. Mutta merenrannalla en ole lainkaan yhtä halukas uimiseen aikaiseen aamulla kuin olin Lontoossa.

Päinvastoin olen taipuva pysymään vuoteella, kunnes on aika mennä murkinalle. Pari kertaa on hyve saanut voiton laiskuudesta, olen noussut k:lo 6 ajoissa, ottanut uimahousut ja lakanan ja laputtanut rantaan. Mutta en ole tuntenut pienintäkään nautintoa. Minua varten näkyy olevan varastossa purevan kolea itätuuli, jos vaan aamusin yritän uimaan, kaikki teräväsärmäiset kivet kertyvät tielleni ja meri näyttää pakenevan minua niin että saan kietoutua käsivarsiini ja tallustella pari kilometriä kuuden tuuman vedessä. Ja kun vihdoin saavutan meren, aaltoilee se suorastaan hävyttömästi.

Suunnaton vesivuori tempaa minut ja nakkaa koko tarmollaan istumaan rönsyiselle kivelle, joka on sijoitettu siihen juuri minua varten. Ja ennenkuin ehdin sanoa "huh!" ja käsitän mitä on tekeillä, tulee aalto takaisin ja lennättää minut ulapalle. Alan hurjasti pyrkiä rantaan ja pelkään, etten enää saa nähdä ystäviäni ja toivon, että lapsena olisin ollut kiltimpi pikkusiskolleni. Olen jo kadottanut kaiken toivon, kun aalto vetäytyy takaisin ja jättää minut kuin simpukan rannalle. Toivuttuani huomaan ponnistelleeni henkeni edestä -- kahden jalan vedessä! Pukeudun, tallustelen kotiin ja teeskentelen, että uiminen oli suloista.

Tälläkin kertaa kuului meidän kaikkien puheesta kuten aikoisimme tehdä pitkän uimaretken joka aamu. George sanoi, että olisi suloista herätä veneessä varhaisena aamuhetkenä ja heittäidä kirkkaaseen veteen. Harris lisäsi, ettei mikään antanut parempaa ruokahalua murkinaksi kuin aamu-uinti; ainakin _hänelle_ se antoi ruokahalun. George huomautti, että jos Harris aikoi uituaan syödä enemmän kuin jo ennestään teki, hän, George, ankarasti vastusti Harris'in uintia.

Hän sanoi olevan muutenkin jo raskasta raahata Harrisille tarpeellisia ruokavaroja pitkin jokea.

Minä kuitenkin huomautin Georgelle miten hauskaa olisi meille, että Harris veneessä olisi puhdas ja siro; vaikkapa täytyisikin ottaa joku sentneri enemmän ruokavaroja mukaan. George yhtyi mielipiteeseeni ja peruutti äskeisen lausuntonsa.

Päätimme vihdoin ottaa _kolme_ uimalakanaa mukaan, jottei meidän tarvitsisi odottaa uintivuoroamme. Mitä pukuihin tulee, virkkoi George, että kaksi flanellipukua oli tarpeeksi, me kun voisimme itse pestä ne joessa, kun ne tulivat likaisiksi. Kysyimme oliko hän koskaan yrittänyt pestä flanellipukuja joessa, ja hän vastasi: "Ei, itse ei hän ollut yrittänyt, mutta hän tunsi henkilöitä, jotka olivat sitä tehneet ja se kuului olevan varsin helppo tehtävä." Harris ja minä olimme siksi typeriä, että uskoimme hänen puheitaan, ja luotimme siihen, että kolme siivoa nuorta miestä, joilla ei ollut yhteiskunnallista asemaa eikä merkitystä eikä -- kokemusta pesemistaidossa, todella voisi pestä vaatteensa Thamesjoessa saippuapalan avulla.

Vasta sitten, kun katumus oli liian myöhäistä, me tulimme selville siitä, että George oli viheliäinen petkuttaja, jolla ei ollut aavistustakaan asiasta. Jos olisitte nähneet vaatteemme myöhemmin -- mutta, niinkuin sanotaan tusinaromaaneissa, me menemme tapausten edelle.

George huomautti, että meillä täytyi olla alusvaatteita ja sukkia siltä varalta, että veneemme kaatui ja meidän täytyi vaihtaa vaatteita; samaten joukko nenäliinoja; niillä on mukava pyyhkiä itseään ja paitse urheilukenkiä myös pari nahkajalkineita, jotka olisivat kylläkin tarpeelliset, jos kaatuisimme.

NELJÄS LUKU.

Muonakysymys. -- Lamppuöljyn haitat. -- Juuston edut matkaseurana. -- Muuan aviovaimo hylkää kotinsa. -- Vieläkin varokeinoja kaatumisen varalle. -- Minä panen tavaroita kokoon. -- Kiusaa tekeviä hammasharjoja. -- George ja Harris panevat tavaroita kokoon. -- Montmorencyn häpeämätön käytös. -- Me menemme levolle.

Sitten ryhdyimme pohtimaan muonakysymystä. George sanoi:

"Alkakaamme murkinasta (George on aina käytännön mies.) Niin, sitä varten tarvitsemme paistinpannun." -- Harris huomautti että se oli jotenkin vaikeasti sulavaa ravintoa, mutta me sanoimme, että hän oli nauta, ja George jatkoi: "sitten tarvitsemme teekannun ja kattilan sekä väkiviinakeittiön."

"Ei öljykeittiötä", virkkoi George katsahtaen meihin merkitsevästi, ja Harris ja minä yhdyimme mielipiteeseen.

Meillä oli kerran mukanamme öljykeittiö, mutta sitä koetta emme ikipäivinä uudista! Me ikäänkuin asuimme lamppuöljykaupassa sen viikon. Se on kovin "tuoksuvaa" ainetta. En koskaan ole nähnyt minkään hajun tarttuvan niin herkästi ympäristöönsä kuin lamppuöljyn. Me pidimme öljykannua veneen keulassa, ja sieltä levisi tuoksu peräsimeen saakka imetyttäen koko aluksen ja kaikki mitä siinä oli; vieläpä sitä riitti ympäristönkin osaksi: se saastutti koko joen, koko ilmakehä tuoksui öljyltä. Milloin oli tuuli idässä, milloin lännessä, etelässä tahi pohjoisessa, mutta tulipa tuuli sitten pohjoisnavalta tahi Saharan hieta-aavikoilta -- alati oli sillä läpitunkeva lamppuöljyn tuoksu.

Ja öljyä valui astiasta ympäri venettä; se tahrasi telttamme ja öljyn maku ja haju ne oikein imeytyivät ruokavarastoomme.

Me yritimme päästä eroon siitä Marlowissa. Me jätimme veneen sillan korvaan ja menimme kaupungille kävelemään, mutta -- tuo kirottu haju seurasi kintereillämme. Koko kaupunki tuntui olevan upotettu lamppuöljyyn. Kuljimme kalmiston läpi. Meistä tuntui kuin olisivat vainajat olleet haudatut öljyyn. Koko Suurkatu lemusi öljyltä, me ihmettelimme miten ihmiset voivat elää moisessa ilmakehässä. Sitten vaelsimme useita penikulmia Birminghamiin vievällä maantiellä, mutta sama juttu sielläkin: koko seutu oli meistä öljyllä kasteltua.

Kun vihdoin puoliyön aikaan palasimme tältä surkealta retkeltä, heittäysimme pitkäksemme tuuhean tammen juurelle ja teimme pyhän valan (noituneet öljyä olimme kyllä koko viikon ajan, mutta olimme käyttäneet vain tavallisia, jokapäiväisiä kirouksia) -- teimme, sanon, pyhän valan, ettemme ikinä enää ottaisi lamppuöljyä mukaan veneretkelle -- ja sen valan tulemme myös pitämään.